Pitääpäs vielä kertoa, että viime viikonloppuinen pitkään suunnittelemamme Fright Night -reissu oli hulvattoman hauska. Suuri osa luokastamme sekä kakkosista pääsi tulemaan, ja meitä oli melkein kolmekymmentä. Perjantai-ilta pimeni aikaisin ja oli kostea, mutta sadetta ei tullut juuri lainkaan. Playlandin vuoristorata on iki-ihana (niin nopea että takapuoli pomppasi reilusti penkistä moneen kertaan, jess), ja menin siihen kolme kertaa — jonot olivat siedettävät, mutten jaksa kuvitellakaan, millaiset jonot ovat kesällä ja hyvällä säällä. Kiepuin kaikenmoisissa vatkaimissa mm. Lisen, Rosyn, Megin sekä digiohjelmalaisten Nickin ja Robin kanssa, ja nautin niistä tapani mukaan kovasti, ne olivat sellaista Lintsin tasoa.

Jotkut ryhmästä taas keskittyivät enemmän kummitustaloihin ja -sokkeloihin, joita oli melkein yhtä paljon kuin härveleitä. Itse kävin vain yhdessä ja säikähdin puolikuoliaaksi: kokeilimme ”nightmare nature trail” -ulkoilmasokkeloa Rosyn ja Lisen kanssa, ja elleivät he olisi olleet mukana, olisin jälkeenpäin ollut aivan hermoraunio. Sokkelo oli vähän kuin räjähtänyt, ränsistynyt kasvitieteellinen puutarha, jossa liikuttiin aukiolta toiselle seinien erottamassa labyrintissä, mutta kasvit eivät olleet kuningasajatus, vaan aukioilla mitä yllättävimmistä paikoista eteen hyppäävät ihmiset hirviöpuvuissa, veristen veitsien, kahleiden, mailojen jne. kanssa. HERRAJJUMALA! (Näyttelijöiden ajoitus oli täydellinen.)
Hirvittävin hetki ja ”luontopolun” huippukohta koitti, kun olin juuri säpsähdellyt ja hyppinyt tieni läpi aukion, jossa kolme kuraisissa käärinliinoissa laahustavaa ”ruumista” alkoi seurata jokaista askeltani (tiettehän sellaiset vanhat videopelit joissa muutama ökkömönkiäinen alkaa seurata sua mukamas hitaasti ja jotenkin ne kuitenkin aina onnistuu sulkemaan sun reitin?!) — ja valitsemani pakokäytävä osoittautui UMPIKUJAKSI. Eli minun olisi pakko kulkea aukion läpi uudelleen ja valita toinen käytävä. Sen tajuaminen sai minut niin tolaltani, että vahingossa juoksin aukion läpi suoraan siihen käytävään, josta olin ensimmäisenä tullutkin. Kolmannella aukionylittämiskerrallani huusinkin sitten jo suoraa huutoa.
Osaan kylläkin arvostaa jännityksen kasvattamista tuollaisin keinoin: reaktioni sai minut tajuamaan kuinka paljon ajatusta labyrintin suunnitteluun ja ns. ”draaman kaareen” oli ammennettu. Kummitusjunat ja kauhuajelut eivät ole aikaisemmin tarjonneet minulle oikeita ihmisiä jotka ovat kunnolla roolissa — pelkkiä mekanisoituja muoviluurankoja. Ero oli huomattava. Häpeäkseni kieltäydyin sen kokemuksen jälkeen menemästä ainoaankaan toiseen kummitustaloon, varsinkin kun niiden fani Lise sanoi ”nightmare nature trailin” olevan Fright Nightin kesymmästä päästä. En ikinä tiennyt olevani niin armoton nynny! Onneksi ainakaan sellaista huvipuistohetkutinta ei ole vielä keksittykään, jota kavahtaisin.

”Hirviöitä” vaelteli myös kummitustalojen ulkopuolella ympäri huvipuistoa, rooli päällä. Viihdyttävin oli ihmissusi moottorisahan kanssa, sillä (huom: terättömäksi osoittautuvan) sahan yhtäkkinen pärinä sai kaikki ohikulkijat pinkaisemaan karkuun pimeään iltaan. Silloin tällöin hirviöt seurasivat yleisöä jopa vekottimiin, mitä oli hauskaa katsella, mutta itse olen hyvin iloinen etten sattunut saamaan samaa kohtelua! Silti mulla oli mielettömän hauskaa. Aion joskus uudestaan Playlandiin. Seuraava Fright Nightini saa tosin odottaa ensi vuoteen, sillä säikähdyskiintiö tuli kepeästi täyteen.

* * *

Tällä viikolla palautettu animointitehtävä oli kävelyttää jotakin tunnettua (tai ei välttämättä tunnettua, mutta siis EI itse keksimäämme) animaatiohahmoa. Tehtävän osat olivat tavallinen ”A:sta B:hen” kävely, perspektiivikävely (lähestyvä) sekä kävelysykli (looppi). En jaksanut miettiä valintaa kovin pitkään, joten ajattelin että otanpa vanhan kunnon Aku Ankan — mietin kyllä päästänkö itseni liian helpolla, kun Akun rakenne on esim. ihmishahmoihin verrattuna melko yksinkertainen. Muiden luokkalaistemme hahmovalintoja kuultuani tulin siihen tulokseen, että päästin. Mutta riitti tehtävässä silti hommaa. Lopputulokseni oli suhteellisen tyydyttävä, osaksi helpon hahmon takia (rakenne oli helppo säilyttää). ”Helpolla” tarkoitan myös sitä, että lapsena tykkäsin (tykkään) hulluna lukea ja piirtää Akua. Osaksi sain hyvää palautetta siitä, että yritin saada Akun persoonaa näkyviin kävelytyylissä, askelten animoinnin matematiikan lisäksi.
Postasin tehtävän luonnosblogiini.

Ylipäätään olen kuitenkin tällä viikolla keskittynyt paljon mieluummin sculppailuun kuin animointiin. Siinä mielessä harmi, että animaatiotehtävät vaikeutuvat ja tiheytyvät jatkuvasti ja aikani on kallista. Mutta sculpeymuovailu on vain niin rentouttavaa, mieltälepuuttavaa näpräilyä tässä vaiheessa, kun rautalanka ja folio on peitetty ensimmäisellä sculpykerroksella ja saa kaiverrella ja muovailla ja veistellä. Se tarjoaa myös hiukan tyynnytystä vieteilleni pikkutarkkaan puuhasteluun ja hienosäätöön, jotka on pakko jättää muilla tunneilla lähes täysin sikseen. Se on niin mukavaa, että tekisi mieli aloittaa uusi sculpeypatsas heti kun nykyinen valmistuu (voisin napata rautalangat, folion ja muut namiskat sitä varten, kun niitä on vielä jaossa koko luokalle)… Kun vain saisin päätettyä minkä hahmon tekisin seuraavaksi.

Muovailu on myös mielestäni mitä oivallisin sivutoimi piirrettyjen katsomiselle luokassa. Se ei vaadi niin paljon keskittymistä kuin animaatiokohtauksen suunnittelu, ei tarvitse pitää mielessä yhtä montaa asiaa kerralla kuin animoidessa. Torstaisten tuntien jälkeen (meillä ei ollut ollut designissa lainkaan ”luento-opetusta”, vaan pelkästään muovailimme omaan tahtiin ja Adam ja John neuvoivat tarvittaessa) muutama meistä jäi muovailemaan, ja pistimme tapamme mukaan piirrettyjä pyörimään. Ensin Timin sarjavalinta Avatar: The Last Airbender (tai kuten Hakan mieluummin sanoo, The Last Bartender —😆 brihahaha, tykkään!!), kolmoskausi. josta sikisi uskomattoman viihdyttäviä keskusteluja ja vitsejä vaikka en itse sarjasta juuri välittänytkään.

Sen jälkeen Joe halusi näyttää Clone Highta. Olin hädin tuskin vain kuullut nimen Clone High ennen tätä, mutta rakastuin sarjaan ensinäkemältä. Nauroimme kippurassa ja katsoimme kolme neljäsosaa ensimmäisestä (ja ainoasta, sain surukseni kuulla) kaudesta sinä iltana. Hassuinta on, että jos olisin kuullut pelkän kuvauksen sarjasta, en luultavasti olisi kiinnostunut siitä hiukkaakaan. CH on paljon viihdyttävämpi ja arvaamattomampi katsottuna kuin selitettynä. Mistäs se sitten kertoo? No:

Way, way back in the 1980’s
Secret government employees
Dug up famous guys and ladies
And made amusing genetic copies
Now their clones are sexy teens
They’re gonna make it if they try
Loving, learning, sharing, judging
Time to laugh and shiver and CRY
Time to watch CLONE HIIIIIGH…

Historian henkilöiden teini-ikäiset kloonit piirrossarjan päähenkilöinä kuulostaa läpinäkyvältä yritykseltä saada heiteltyä mahdollisimman paljon täysin satunnaisia, toisiinsa liittymättömiä kulttuuriviittauksia ja väittää sitä parodiaksi, mutta ilokseni arvasin väärin. Niissä tapauksissa joissa tähän viittausten peittelemättömään heittelyyn ”syyllistytään”, vitsit oikeasti toimivat, ja irtovitsien sijaan sarjan ydin on teinidraamojen parodioiminen (tämä kaivo ei kuivu koskaan) huippuhuvittavan Strangers With Candy -sarjan tapaan. Kloonivitsit vain maustavat parodiaa, sopivan omalaatuisia hahmoja, näiden kivuliaan huonoja ideoita sekä sarjan vireää, animaatiotietoista tahditusta.
Clone Highn ehdottomasti hauskimmat hahmot esimerkiksi eivät ole klooneja lainkaan, vaan high schoolin rehtori/hullu tiedemies Cinnamon J. Scudworth joka maailmanvalloituksen sijaan haluaa varastaa kloonit hallitukselta ja perustaa historiateemaisen huvipuiston, sekä hänen rakentamansa robottihovimestari/vararehtori Mr Butlertron. Scudworthin ja Mr B:n ääninäyttelijät (sarjan luojat Phil Lord ja Cristopher Miller) onnistuvat ainakin varastamaan koko sarjan — mikä on paljon sanottu kun kaartiin kuuluu myös Will Forte teini-ikäisen Abraham Lincolnin roolissa.
Kiitos, Joe, Clone High teki viikostani mahtavan.

[Sarjalla oli myös yksi suomalaisniminen käsikirjoittaja, Erica Rivinoja. Tunsin perusteetonta ylpeyttä.]