(Kääk kun ei taas oo ollu aikaa…)

Aluksi asunnonvaihtoajankohtaisuuksia: kävin katsomassa sitä ”unelmakämppää” viime viikon perjantaina, ja hyvin meni. Tapasin kaksi tulevaa talokämppistäni, ja tarkistelin muutamia käytännön juttuja — ja sain kämpän, mikä ei ollut valtava yllätys mutta sitäkin valtavampi helpotus. Nykyisen asuntoni melutaso häiritsee joskus sen verran.

Muutan joulukuun alussa. Talossa asuu lisäkseni neljä ihmistä, tosin yksi on juuri nyt pitkähköllä matkalla, joten käytännössä kämppiksiä on kolme (kaks poikaa, yksi tyttö ja minä). Me kaikki tykätään ainakin sarjakuvista ja laskettelusta ja/tai lumilautailusta, joten se kuulostaa tosi lupaavalta. Ehkä me voitais järjestää joku lumirieha sitten kun palaan Suomesta tammikuun puolella. Vince (yksi tulevista kämppiksistäni) vahvisti kuulemani tiedot, että laskettelukelit eivät ole kummoisetkaan ennen joulua, vaikka vuorilla lunta onkin — liian vetistä.

Vien Bennyn uuteen kotiin vasta tammikuussa, koska olisi jotenkin noloa muuttaa kissan kanssa ja heti paikalla pyytää uusia kämppiksiä kaitsemaan sitä kun itse lähtee viikoiksi muille maille. Niinpä pyysin Ninaa katsomaan Bennyn perään vielä sen aikaa, että palaan ja ehdin huolehtia kunnolla sen ”kotiuttamisesta”.

En jaksa uskoa, että vajaan kuukauden päästä olen SUOMESSA! Täällä on niin kiire, etten juuri ehdi sitä päivitellä, mutta jos sitä joskus sattuu ajattelemaan, niin se ei mahdu päähän. Ei ole ehtinyt olla kova ikävä perhettäkään, mutta luultavasti purskahdan itkuun heti kun näen ne.

* * *

Samana viikonloppuna tein ATT:lle konseptikuvituksia sekä kuvituksen joka esiintyy JJK:n kausikorteissa vuosimallia 2009 — jo kertaalleen mainitsemani eläinmaskotin. Maskotti saattaa itse asiassa vielä muuttua, kaikkia sen ulkonäön yksityiskohtia ei ole lyöty lukkoon. Olisi kivaa päästä piirtelemään sitä muissakin yhteyksissä kuin kausikortissa.

Tämä johti valitettavasti siihen, että seuraavalla viikolla palautettava dialogitehtävä oli koko animaatio-opintojeni aikana ensimmäinen, johon en käyttänyt sataprosenttista keskittymistäni/taitoani (vaikka juttu omaa syytäni olikin), joten siitä jäi vähän pettynyt olo. Olisin kyllä pystynyt tekemään pätkästä paljon paremmankin kuin millaisessa kunnossa sen palautin, mutta toisaalta opin kantapään kautta kaikenlaista tärkeää seuraavaa tehtävää varten. Seuraava onkin ”final assignment”, viimeinen animointitehtävä ennen joululomaa, ja sen aion pussittaa. Loman lähestyminen merkitsee final assignmenteja melkein kaikilla muillakin tunneilla. Kommunikaatiotunneille täytyy kirjoittaa aivan tuhoton tehtävä, jota en edes juuri nyt jaksa muistella, niin tuhoton se on. Myöhemmin.

Elävänmallinpiirustus jatkuu ihanana.

Viime aikoina olen saanut täydet pisteet kaikissa historian minikokeissa, jee. Ai että kiinnostaa kovasti?! KIVA!

* * *

Kävin viikolla katsomassa Passchendaele :n (kanadalainen sotadraama joka todennäköisesti ei koskaan saavu Suomeen), silkasta syystä että: CAROLINE DHAVERNAS JA PAUL GROSS. Slings and Arrows (pääosassa Gross) sekä Wonderfalls (pääosassa Dhavernas) ovat molemmat sarjoja, jotka olivat kuin joku olisi tempaissut sydämeni rinnastani ja laittanut sen televisioon kaiken kansan nähtäväksi, joten niiden näyttelijät eivät voineet välttyä sankarinpalvonnaltani. Fanitan sekä Dhavernasia että Grossia IHA HULLUNA. Mutta Passchendaele, huoh… viimeistään osoittaa ettei Grossilla ole minkäänlaista makua ohjaajana, toisin kuin näyttelijänä. Tai ei ole ainakaan vielä. Eivät kaikki saa heti uransa alkupuolella taivaista taitoa. (Joo joo, tiedän kyllä ettei Passchendaele ole ensimmäinen Grossin ohjaama elokuva, mutta läheltä liippaa. Sitä paitsi Luutalätkää on melkeinpä parempi unohtaa.) Gross ja Dhavernas loistivat, kemiakin tuntui säihkyvän filmin loppupuoliskolla, ja juonen idea oli minulle äärimmäisen kiehtova — päähenkilöiden vaikeat valinnat varsinkin. Mutta omasta mielestäni kompastuskiveksi muodostui juuri Grossin luotaantyöntävä tyylitajun puute, muutamissakin kohtauksissa. EN tarkoita luotaantyöntävällä ällöttävää tai väkivaltaista. (Olen turtunut moiselle. Ja kyseessähän on sentään sotaelokuva, mitä muuta voisi odottaakaan?) Tarkoitan— no en oikein voi tämän lyhyemmin selittää, mitä tarkoitan:

[SPOILEREITA]

Taustatiedoksi elokuvasta: Grossin esittämä kanadalainen kersantti kotiutetaan haavoittuneena ensimmäisestä maailmansodasta ja rakastuu Dhavernasin esittämään sairaanhoitajaan. Hoitsun ja hänen nuoren veljensä isä oli saksalainen, joten heitä lähes vainotaan kotikylässään. Tästä ”polttomerkistä” tulistuneena pikkuveli, vaikka onkin vaikeasti sairas ja siksi asevelvollisuudesta vapautettu, keplottelee terveen paperit ja ujuttautuu armeijaan. Sairaanhoitaja on tietysti murtunut, koska on varmaa, että veli kuolee taisteluissa. Kersantilla on mahdollisuus palata sotaan väärällä nimellä voidakseen suojella kiinnostuksensa kohteen veljeä. Dilemma: jäädäkö naisen luo mutta lähettää tämän veli lähes varmaan kuolemaan, vai lähteä takaisin sotaan, josta juuri nipin napin itse selvisi yhtenä kappaleena kotiin, kun on mahdollisuus pelastaa ”love interestin” veljen henki? Samanmoinen dilemma sairaanhoitajalla — jos mies ei lähde takaisin sotaan, veli kuolee, mutta jos mies lähtee sotaan, molemmat saattavat kuolla.

No, kersantin päätöstä ei tarvitse kauan miettiä. Sodan tuoksinassa yleisö aprikoi, kumpi olisi kauheampaa Dhavernasin roolihenkilölle: ainoan perheenjäsenen kuolema vai rakastetun kuolema, koska jompikumpi on vääjäämätön. (Kyllä tuo kysymys koukuttaa ainakin minut leffan maailmaan.) Siinä siis valmistelu.
KOHTAUS: tappamista ja kuolemista! Myrsky! Mutaa ja verta (hyvin Henry V :mäistä)! Pikkuveli kaatuu. Tuliko vastaus tässä?! (Romantikko yleisössä huoahtaa syyllisin ilmein: sääli poikaa, mutta hei, rakkaus saa sittenkin mahiksen.)
Ajattelematta mitään muuta kuin rakastettuaan ja suojeluslupaustaan, mies ryntää henkensä vaarantaen (oumaigaad eikä! Heittääkö ne molemmat veivinsä!) hakemaan pikkuveljen ruumista, joka on juuttunut puurakennelman päälle. Puurakennelma sattuu olemaan ristin muotoinen.

SITTEN GROSS RAAHAA LOPUTTOMALTA TUNTUVAN AJAN RISTIÄ SELÄSSÄÄN TAISTELUKENTÄN YLI, SADE HÄLVENEE JA VALAISTUVALLE TAIVAALLE KAARTAA YKSINÄINEN HAUKKA.

Pläts, puolentoista tunnin verran mukiinmenevää elokuvaa kerralla vessanpöntöstä alas. En pysty kirjoittamalla kuvaamaan, miten toteutuksen mauttomuus imuroi pienimmänkin vaikuttavuuden ja koskettavuuden epäitsekkäästä ja okei, sankarillisesta, teosta, jonka olisi pitänyt olla filmin suoranainen huippuhetki. Kuulostaako tuo teistä yhtään niin typerältä kuin se minun katsomanani oli? Ei leffa vielä siihen loppunut, mutta maku meni jäljellä olevastakin materiaalista tuon nähtyäni.
Ei näin!😦

* * *

Wonderfallsista sopivasti aasinsilta Pushing Daisiesiin, joka on ollut kakkoskaudella niiiiiin suunnattomasti parempi kuin jo valmiiksi nautittavalla ykköskaudella, että halusin pillittää kuullessani, että kakkoskauden kolmastoista jakso jää sarjan viimeiseksi! Voi vitsit! Fuller on kai edellisessä elämässään tehnyt jotain kauhistavaa ja julmaa, kun niin monet hänen luomuksistaan MURHATAAN! Ja niin olen tehnyt minäkin, koska rakastan sekä Wonderfallsia että Pushing Daisies :iä ja ne loppaistiin niin raa’asti. Kuten voitte arvata, PD:n viimeinen jakso ehdittiin kuvata jo ennen kirveen putoamista ja LUONNOLLISESTI sitä huhutaan cliffhangeriksi. Aaarrrrgh, nyt kirottaa!
Miksei Fuller voi olla kuin Joss Whedon ja alkaa tehtailla elokuvia sarjoistaan ja jatko-osia sarjakuvamuodossa? [EDIT: Hurraa😀 Do iiitttt! Doooo iiitttttt! ]

Mulla on sarjaa ikävä jo nyt.😦

* * *

Liikaa surunaamoja. Vaihdetaanpa aihetta…

Mahtava ilta. Oli kivaaaaaa! Palasin juuri katsomasta Quantum of Solacea parin kaverini kanssa (luokkakavereita, mutta nykyisin myös sanan varsinaisessa merkityksessä kavereita). Tykkäsin siitä huomattavasti enemmän kuin Casino Royalesta, joka oli ihan hyvä.

Craig on mun suosikki-Bond ja lisäksi naispääosa (Camille) oli hyvä muihin Bond-leffoihin verrattuna. Olen tietenkin joskus vähän outo nainen, mutta nainen kuitenkin, joten minulla on jotain auktoriteettia arvostella onko kyseinen roolihahmo edes etäisesti uskottava. Bond-leffat lienevät miesten vastine ”prinsessasaduille” (mutta kuten sanottua, en ole mies eikä minulla ole valtuuksia sanoa onko miehille Bond-universumi oikeasti toiveiden kultala) eivätkä sellaiset vaadi ”vahvoja”, ”uskottavia” tai ”samaistuttavia” naisrooleja, mutta nämä uudet Bondit ovat suuntaamassa prinsessasaduista johonkin kärsivämpään, kyynisempään, epävarmempaan, lyhytpinnaisempaan, rehellisesti k-päisempään, ja pidän siitä suunnasta. Löydän niistä mieltäkääntävästi paremman tarttumapinnan ja samaistumiskohteen (hieman myös naispääosista vaan ennen kaikkea päähenkilöstä itsestään) kuin aikaisemmista Bond-elokuvista. Niin myös naispuoliset kaverini.
(En lue Bond-kirjoja, mutta kamuni väitti kahden viimeisimmän elokuvatulkinnan muistuttavan alkuperäiskirjoja eniten koko leffasarjasta.)
Kello on tonnin, kärsin jostakin erikoisesta tilasta jonka yksi litra limsaa ja säkki popkornia aiheuttaa (ei ikinä enää!), ja käteni ovat alkaneet täristä niin etten pysty kirjoittamaan tuon tarkempaa mielipidettä Quantum of Solacesta muistiin. Mut siis kantsii kattoo. THERE’S A PLANE CHASE!