Kaunis ja kauhistava LUMI

Huh, onpas ollu koulussa kyytiä siitä lähtien kun viimeksi kirjoitin. Joskus otti voimille enemmän kuin koko tähänastisen lukukauden aikana (mutta lukukausihan oli viimeisillään, joten kaikista kursseista oli aika isot ”lopputehtävät”). Koko luokkaa on yhdistänyt tulenpalava kiire mutta samalla saadaan pidettyä hauskaakin. Meillä on esimerkiksi 24h pääsy animointiluokkiin joten muutamatkin illat ja yöt vietettiin koulukavereiden kanssa leffoja katsoen, kakkaa jauhaen ja samalla animoiden.
Yötöihin näyttävät yleensä jäävän aina samat naamat (ja tällä ei minun tapauksessani ole yhtä paljon tekemistä viivyttelyn kanssa kuin sen, että saan parhaat ideani myöhään illalla ja öisin), mutta ennen lopputehtävän palautusta melkein koko luokka oli puurtamassa.

Koulun loppuspurttia seurasi juhlakausi: torstaina (viimeinen koulupäivä) juhlittiin melko hienolla aterialla sekä pubi-istunnolla ykkösluokkalaisten kesken, perjantaina baarihyppelyllä kaikkien animaatio-opiskelijoiden kanssa — tosin en tiedä voinko hyvällä omatunnolla kutsua sitä ”baarihyppelyksi” jos se sisältää vain kolme baaria joista yksi on jytäklubi, mutta nimestä viis, MIELETTÖMÄN HAUSKAA oli — ja lauantaina (eilen) taas puolisen tusinaa meidänluokkalaista kävi katsomassa Disneyn Kaunotar ja hirviö -teatterimusikaalin vancouverilaisvoimin toteutettuna. Esitys oli varsin hyvä mutta pieni pettymys sen jälkeen miten meidänluokkalaiset olivat sitä hehkuttaneet. Ei mitään saumaa alkuperäiseen elokuvaan verrattuna, mutta ei tuo vertailu taitaisi ihan reilua olla. Ilta oli silti erittäin mukava.

Näytöksestä kotiin lähtiessämme alkoi sataa lunta! Voi että oli kaunista öisessä, valaistussa keskustassa! Mutta mitätön lumisade sai myöhäisillan bussiliikenteen ihan sekaisin, ja suunnittelemamme tunnin kotimatka tuplaantui. Kanssamatkustajien ja bussikuskien paniikinsekaiset reaktiot herättivät minussa ensin epäuskoa, sitten sääliä. Tässähän sitten soimaan patana kattilaa, mutta ei porukalla ollut kerrassaan mitään suhteellisuudentajua.

* * *

Mutta palatakseni varsinaiseen asiaan, kaiken tämän kirmailun ja ryhmähengen lietsomisen jälkeen (hassua kyllä kakkosluokkalaisiin tuli edes alkeellisesti tutustuttua vasta tässä vaiheessa) en malta odottaa paluuta kouluun ja luokkakavereiden pariin. Ja jossain määrin Vancouverin yöelämään…

Heti koulun loputtua tulin kipeäksi, mutta en tiennyt miten hemmetissä jäädä potemaan kun viimeinkin oli aikaa rillutella. Ja oli se sen arvoistakin! Nyt kun juhlakausi on ohi, aion kuitenkin nukkua itseni terveeksi ennen torstaista lentoa koti-Suomeen. ELÄKÖÖN 😀 Pääsen Lappiinkin, ihanaa!

Voi, kunpa olisin löytänyt aikaa kirjoittaa kaikesta silloin kun se oikeasti tapahtui.
Mutta yritän tässä ennen matkaani kirjoittaa sentään niistä täkäläisistä lemppariravintoloistani.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Far Side of the World

Olen kehunut O’Briania jo niin paljon etten tohdi toistaa itseäni liikaa. Mutta kaikki kehut pätevät niin vahvasti The Far Side of the Worldiin, ettei kiitollisuuteni mitenkään anna minun olla hiljaa. Kun on O’Brian -kirja kädessä ja kuppi kuumaa toisessa, kirjan ei toivoisi loppuvan koskaan. Olinpa sitten missä tahansa, O’Brianin kirjat todella siirtävät minut lukemisen ajaksi aivan toiseen paikkaan.

Jackin ja Stephenin keskinäinen kanssakäynti on jokaisessa sarjan osassa yksi suurimmista nautinnoista, mutta tässä teoksessa se saa suorastaan ihmettelemään, miten kyseiset hahmot eivät voi olla eläviä ihmisiä, kun he ovat kirjojen sivuilla niin vakuuttavan persoonallisia, tuttuja ja rakastettavia. Stephenin kiintymyksen luonnontieteeseen jakava (mutta selkeästi omalla luonteellaan tärkeimpien sivuhenkilöiden joukkoon nostettu) kirkonmies Martin on myös tehnyt olonsa kotoisaksi mielikuvituksessani. Laivan miehistön keskuudessa vallitseva henki on tekstissä mestarillisesti läsnä milloin voimistavana, milloin painostavana.
On tosin aivan mahdotonta, että oikeasti olemassaolevien ihmisten elämässä ehtisi tapahtua niin paljon kuin Jackin ja Stephenin. The Far Side of the World:iinkin mahtuu kaiken muun toiminnan lisäksi kaksi haaksirikkoa, mutta kukaan O’Briania lukenut ei toki hetkeäkään pelkää, että niissä olisi kierrätyksen makua. Kumpikin tilanne on aivan omalla tavallaan hermojaraastava, ja jäin oikein ihailemaan kahden haaksirikon rinnastamista toisen ollessa yksinäinen (no, kahdestaan yksinäinen), seesteinen ja loppujen lopuksi jopa koominen, toisen taas koko laivan miehistön ja vielä päälle vihollislaivan miehistön kanssa kohdattu, pelon ja juonittelun leimaama, jatkuvasti primitiivisen väkivallan rajalla tasapainoileva koettelemus.

Tämä kirja on täydellinen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s