😀 😀 🙂
^Yllä on kuvattuna minä, Joe ja Juan kun me päästiin lauantaina katsomaan alkuperäinen Star Wars -trilogia huikeissa puitteissa.
Oikeasti, tuosta ei kyllä lauantai paljon parane.

Juan ei ole Star Wars -fani. Ihmettelimme Joen kanssa, miksi hän halusi mukaan; Juan sanoi että ”hei, en mä sanonut että ne huonoja leffoja on. Sitä paitsi mä oon nähnyt ne ainoastaan espanjaksi dubattuina, ja mua kiinnostaa nähdä ne englanniks.”

Kuten ehdinkin kertoa, Uusi toivo, jonka oli määrä alkaa seitsemältä, oli lippuja hankkiessamme jo loppuunmyyty, mutta olimme sopineet tapaavamme silti jo aikaisin teatterilla siltä varalta, että saisimme siihen peruutusliput Imperiumin ja Jedin kaveriksi. Teatterin työntekijät olivat kertoneet ennen tapaamispaikalle saapumistani Joelle ja Juanille, että lippuja melko varmasti riittäisi jos tulisimme ovelle kuudelta, jolloin lippukassa aukeaisi. Siihen oli kuitenkin melkein kolme varttia aikaa, eikä kukaan meistä ollut vielä syönyt, joten sen pahemmin katumatta päätimme antaa tällä kertaa Uuden toivon olla (Imperiumin vastaiskuhan se varsinainen pihvi on Star Wars -hampurilaisessa). Kavereita ei tarvinnut suuremmin suostutella Templetoniin, se kun on loistavan lähellä Vancity-teatteria ja olikin jo Joelle tuttu.

Templeton ei tiloillaan pullistele, joten jouduimme odottamaan pöytää, mutta onneksi vain kymmenisen minuuttia. Sitten pääsimme kunnolla tappamaan aikaa, mässäilemään, rääkkäämään jukeboxia, nauramaan hölömöinä ja intoilemaan tulevasta leffaillasta.

Joe: ”Meidän pitää ehottomasti käydä Vancity-teatterissa joskus uudestaan.”
Minä: ”Kannatan.”
Juan: ”Miten niin uudestaan? Eihän me olla käyty siellä vielä ollenkaan.”
Joe: ”Mutta se näytti mahtavalta ulkoopäin.”
😀 😀 😀
Juan: ”Totta.”
Minä: ”Hei, meidän pitäs käydä siellä uudestaan jo tänään! Siellä kuulemma esitetään SW-trilogia!”
Joe: ”Loistoidea, mulla on liput!”
Juan & minä: ”Onnenpotku!”
Juan: ”Miksikäs te oikein ootte SW-faneja?”
Minä: ”Tohon en kyllä osaa vastata.”
Joe: ”Höh, no koska se on niin paras?!”
Minä: ”Ei hullumpi vastaus.”
Joe: ”Miksikäs sä oikein et oo?”
Juan: ”Mä en oikeestaan oo minkään fani.”
😯 😯
Minä: ”Mun on vaikee kuvitella millasta se ois, mutta–”
Joe: ”Täytyyhän sulla joku lempileffa tms. olla?”
Juan: ”Ei varsinaisesti. En oo edes kattonu mitään elokuvaa kahdesti. Paitsi Braveheartin, vahingossa.”
Minä: ”……Oho.”
Joe: ”SEKÄ tän päivän jälkeen Star Warsit. Sittenhän sä voit alkaa ainakin kutsua itteäs SW-faniksi.”
Juan: ”Joo ilman muuta: mä oon SW-fani, oon nähny alkuperäisen trilogianki kaks kertaa!”
😀 😀 😀

Olin nälästä heikkona. Onneksi Templetonin annokset ovat ainakin minun vatsalleni aika tujun kokoisia. Me otettiin kaikki joko hampurilaiset tai grillatut leivät, ja imuroin päälle melkein litran pirtelöä. MMMMMM! Asiat alkoivat olla mallillaan.
Pojat otti kaljat, mutta päivä oli ollut niin pitkä etten halunnut olusen saavan silmäluomiani turhan raskaiksi tätä merkittävää iltaa varten. Tilasin kaiken varalta lopuksi kahvin. En ollut aikaisemmin kahvitellut Templetonissa, ja hetken kuluttua eteeni jymähtävä vähintään puolen litran vetoinen, piripintaan täytetty, korvalla varustettu saavi pisti koko pöytämme hiljaiseksi. ”Enjoy!” sanoi tarjoilija mennessään. En ehtinyt kiittämään, selvitin kurkkuani pöllämystyneenä.
”Imperiumin vastaisku alkaa vasta puol kymmeneltä”, Juan sanoi huomatessaan minun vilkaisevan kelloani, joka oli puoli kahdeksan.
Joe: ”Kyllä kai tuo …muki siihen mennessä…”
Minä: ”That’s no mug. It’s a space station.”

Kaikesta huolimatta kahdeksalta olimme jo suoriutuneet ulos, ja tallustelimme kurkkaamaan mikä tilanne oli teatterilla ennen kuin menisimme odottamaan leffan alkua johonkin baariin. Huomattuamme, että teatterin aulassakin oli baari, päätimmekin kysyä ovihepuilta saisimmeko mennä odottamaan sinne. Lippumme tarkistettuaan heppu päästi meidät baariin, joka oli näin näytöksen aikana typötyhjä, ja niin aulakin. Kaljaostoksista ei sillä hetkellä tullutkaan mitään, sillä alkoholia tarjoiltiin vain juomalippuja vastaan, ja juomaliput (yksi ilmainen juomalippu per yksi leffalippu — lisäliput maksaisivat ekstraa. Aika hyvin silti mun mielestä; ilmaista ilolientä elokuvateatterissa!) saisimme teatterin kassalta elokuvalippujamme näyttämällä.
Ei muuta kuin kassalle, jossa taas yksi heppu antoi meille kullekin kaksi kaljakuponkiamme. Kysäisimme siinä samalla millainen paikkatilanne teatterissa mahdollisesti olisi Uuden toivon päätyttyä. Heppu kertoi ettei ihmisten ole pakko lähteä teatterisalista näytösten välissä, ja että n. 80 %:lla katsojista oli kolmoisliput trilogiaan. ”Tätä juttua ei katsojien kannalta oo suunniteltu ihan täydellisesti, meille varmistui lupa esittää se vasta pari päivää sitten… Ja Uusi toivo aloitettiin aiiiika myöhässä. Mä luulen että jonkun verran väkeä antaa periksi ensimmäisen elokuvan jälkeen. Mut vaikka ei antaiskaan niin ei siellä aivan täyttä ole. Oottakaas hetki.” Heppu käväisi salissa ja tuli sitten sanomaan: ”Jos meette yläkatsomoon vasemmanpuoleisesta ovesta, niin siellä ois ylimmäisellä penkkirivillä kolme-neljä tyhjää paikkaa. Obi-Wan ja Luke on just palkannu Solon ja pakkautunu Falconiin.”

Emme olleet uskoa tuuriamme! Kaljakuponkien hyödyntäminen saisi odottaa. Kiitimme sulosoinnuin ja riensimme yläkertaan. Ylimmän penkkirivin paikat olivatkin varsin hyvät, ja asetuimme niille parahiksi näkemään Alderaanin tuhon.

Emme voineet olla päivittelemättä vähän aikaa kuiskaten mikä yllätys oli että pääsimme katsomaan niin reilun siivun Uudesta toivosta ILMAISEKSI, ja miten tajuttoman upea äänentoisto teatterissa oli, ja miten istuimet olivat niin leveät etten yltänyt käyttämään käsinojia, ja että kaljat sai tuoda leffateatteriin (heti kunhan käväisisime väliajalla ne lunastamassa). Sitten rauhoituimme — tai no, emme pystyneet rauhoittumaan koska tilanne oli niin harvinaislaatuinen, mutta keskityimme — nauttimaan Star Warsista ylevässä Vancity -teatterissa.

OLI AIVAN UNELMAAAAA!

Anteeksi etten mene yksityiskohtiin, mutta ilta oli yksinkertaisesti täydellinen. Teatterissa oli mahtavaa elää, samoin baarissa väliajoilla (vaikka totta kai me otettiin kaljamme mukaan leffaan). Tapahtuman tunnelma oli pakahduttava. Varsinkin kun valtaosa katsojista oli odotetusti faneja, puhumattakaan siitä että pääsin kerrankin kaverin kanssa ihkuttamaan ja asiaankuuluvissa kohdissa nauramaan koko höskää sydämeni pohjasta, ja että ainakin toiselle kamuistani alkuperäisen trilogian näkeminen leffateatterissa oli yhtä iso juttu kuin minulle. (Juankin viihtyi mutta oli vähemmän kuin vaikuttunut Star Warsin englanninkielisestä versiosta, varsinkin Yodan äänestä.)
Vaikka trilogiasta esitettiin ”Special Edition” -ysäriversio, se oli teatteri- eikä DVD-versio. Joten Jedin paluun lopussa ei näkynyt Vaderin/Anakinin aaveroolissa Hayden Christenseniä kuten ”SE”-DVD:llä, vaan Jedin paluun Anakin, Sebastian Shaw. Puhkesimme taputtamaan ja hihkumaan, kuten koko teatteri. Siinä vaiheessa oltiin jo kaikki sen verran hurmiossa että aplodit venyivätkin koko trilogianäytännön loppuaplodeiksi.

En voi sanoa muuta kuin että kaikki odotukseni ylittyivät. Minulla oli tuntikausien ajan hypervirne naamallani, ja siinä se varmasti pysyy koko kouluviikon.

* * *

Maanantaina sitten sovittiin kämppisten kanssa illastavamme kotona vähän kuin Carrien läksiäisiksi (se on kyllä palaamassa n. kuukauden päästä takaisin), joten Kadonneiden lasten kaupunki jäi väliin, mutta olin edelleen niin onnellinen elämästäni että ei jälleen kerran mistään voinut valittaa. Sitä paitsi muutenkin ilta oli tosi kiva ja kuten jo sanoin, kämppikseni ovat aika ihania. Tällä hetkellä talossamme asuvat Greg tyttöystävänsä Carrien kanssa, Jen, Rafa sekä minä. Jen asuu Vincen huoneessa sillä aikaa kun tämä on poissa ties missä vielä tämän kuun ajan.
Greg ja Carrie kokkasivat namia kasvislasagnea, nautiskeltiin vähän juomia ja katsottiin lopuksi Prince Caspian — enkä sitä edes itse ehdottanut, vaan Jen, joka ei ollut vielä nähnyt sitä. Me heijastettiin Gregin ja Carrien netistä aikaisemmin lataama leffa (”Don’t judge meeeee!”) projektorilla olkkarin seinälle. Ja sitten pääsin juhlimaan sitäkin, että Benny ensimmäistä kertaa ihan pyysi päästä ulos! Niin sitä pitää! Hiljaa hyvä kai tulee…

Ilta oli mukava ja ruoka ihanaa, mutta olis kyllä melkein kannattanut jäädä koululle, sillä tiistaiksi piti palauttaa yksi efektianimaatio (loiskahdus) jota jouduin sitten työstämään tiistaiaamuna näännyttävän aikaisin. Herätyksiä aamuisin (en yhtään tykkää tämän lukukauden aamupainotteisuudesta!) ei helpota se, että Benny on alkanut nukkua sänkyni jalkopäässä ja katsoo minua kuin olisin hullu aina kun alan raahata itseäni ylös puoli seitsemältä aamulla. ”Ai, niin tosiaan, sunhan pitää nousta jo. No ei muuta ku kivaa päivää sulle… Krrrrroooooohh.”

* * *

Tiistaisella animaatiotunnilla sain tehtyä ainoastaan päätöksen että teen lopulliseksi efektitehtäväkseni sulavan naaman. Tuntien jälkeen vielä LDC, jossa oli kivakivakivakivakivaa, mutta väsytti niin kauheesti sen jälkeen, että oli helpotus kun keskiviikko oli vielä tällä viikolla vapaa.

Keskiviikkona rrraaahauduin silti koululle, mutta en löytänyt inspiraatiota efektitehtävään laiskaa luonnostestiä enempää, loppuajan piirsin ”kuvitushaastetta” Cintiqillä. Meidän luokka on Capilanon animaatio-ohjelman perinteen (eikä pelkästään Capilanon… Suosittua touhua netissä) mukaan aloittanut säännöllisen kuvitushaasteen viikottaisesta satunnaisesta aiheesta, ihan huvin vuoksi sekä siksi että ihmiset sais pakotettua itsensä piirtämään jotain silloinkin kun ideat on vähissä. Mmmmm Cintiq on ihana, oispa mulla kotona.

Myöhään illalla kotiin tullessani löysin huoneestani Bennyn lipittämästä vettä, jossa olin liottanut pensseleitä avaruuspenskaa maalatessani! AAAaaaaarrrgh Benny älä kuole! Mikä vika sun omassa vesikupissa?! Onneksi Benny ei näytä oireilevan mitenkään.