Nyt on kepeä olo. Avonainen viikonloppu odottaa, ei oo koulutehtäviä eikä mitään muita suunnitelmia kuin el.mal.piirustusta sunnuntaina, ja juuri niin mä tykkäänkin asioiden olevan.

Hmm mihinkäs mä jäinkään… Tein efektitehtävää koululla viikonloppuna, katottiin parin muun työmyyrän kanssa taas leffoja ja oli kivaa… Näitähän ei kohta tarvitse edes mainita, kun se alkaa tulla niin tavaksi. Yllättäen efektitehtävä piti mielenkiintoni yllä tehokkaasti. Jaksoin istua pöydän ääressä animoimassa keskeyttämättä pitempään kuin monen muun tehtävän aikana. (Puolustuksekseni, mun mieli kyllä askartelee jollain tasolla tehtävien parissa silloinkin kun en ole piirtämässä.)

Lauantaina Benny käytti ensimmäistä kertaa hiekkalaatikkoa!! Jeee! Hyvä buddyyyy! Luulin että siihen kuluisi paljon enemmän aikaa, kun se ei ole laatikkoon tottunut. Pikku juhlan paikka (…ei, Benny, tuo ei tarkoita että saisit juoda lisää pensseleiden huuhteluvettä).

Maanantaina koululla odotti iloinen ylläri, nimittäin kasa vapaalippuja Coraline -ennakkonäytökseen 3D:nä. (Joo tarkoitan että 3D-lasit päähän ja silleen.) Kävin vähän aikaa sitten kattomassa Boltin ja sitä ei esitetty P-Vancouverissa muuten kuin 3D:nä, vaikka oisin mieluummin katsonut sen ihan ”tavallisena” elokuvana, ja niin oisin mieluummin katsonut myös Coralinen. Ilmaiselle elokuvalle en silti tietenkään nokkaani nostanut. Ennakkonäytökset olivat maanantaina ja keskiviikkona, eikä maanantai käynyt mulle efektitehtävän viimeistelyn takia, mutta kaikki näytöksistä kiinnostuneet meidän luokkalaiset, kakkosluokkalaiset ja digiluokkalaiset jakautuivat aika tasaisesti maanantaille ja keskiviikolle.

Coraline oli hyvä, muttei mikään pakkonähtävä.
Paitsi animaatiosta erityisesti kiinnostuneille. Olin vaikuttunut mm. Coralinen kontatessa ”kangastunnelissa” — tiedättehän kun kävelee vaikka pomppulinnassa tai jonkun verkon päällä, ja jokainen askel aiheuttaa liikettä kauempana kankaassa? Saman efektin aikaansaaminen nukkeanimaatiossa on varmasti ollut supervaativaa.
Nyt fanit (joko Selickin tai Gaimanin) tietysti luulee että olisin täysillä rrrraaaakkkastanut elokuvaa jos olisin ”keskittynyt tarinaan” tai mässäillyt visuaalisessa juhlapöydässä teknisten juttujen kyttäämisen sijaan, mutta yllätys yllätys kykenen erinomaisesti seuraamaan kaikkia kolmea ja mielipiteeni perustuu elokuvakokemukseen, ei keskittymisen puutteeseeni.
Kun mielessäni käväisi, että miettisin kahdesti ennen lapsikatsojien tuomista Coralineen, epäilin hetken kadottaneeni lapsuudenmuistoni, sillä on laajalti tunnettu fakta että lapset tykkää väristyksistä. Minäkin ahmin pelottavia tarinoita lapsena. Roald Dahlin juolahdettua mieleeni hänen tummahkon tuotantonsa (taas: Kuka pelkää noitia) vertaaminen Coralineen oli kuitenkin väistämätöntä, ja Coraline jää vertailussa aivan auttamatta sen varjoon. Siinä samassa sain paikannettua mikä Coralinessa jäi minulle ratkaisevasti vajaaksi. Niissä kauhujutuissa jotka lapseen vetoavat on huomattavana yhdistävänä tekijänä hiilenmustan huumorin rantu. Sopiihan tuo Nightmare Before Christmaskin yhdeksi esimerkiksi, jos Henry Selick -aasinsilta sallitaan. Coraline sen sijaan oli elokuvana melkein kokonaan väristyksiä eikä juuri lainkaan käkätyksiä.
Vaikka tykkäänkin Neil Gaimanista niin Coralinea mun ei vielä ole tullut luettua, mutta kirja kyllä kiinnostaa nyt kun oon leffan nähnyt. Ehkä siinä on tarpeellinen kieh-kieh-kiäh -naurun ripaus.

Tullessani keskiviikkona leffasta kotiin, minua odotti kirje Capilanosta. Kirjeen mukaan olen syyslukukauden keskiarvollani päätynyt ”dean’s list”ille. Käytäntö on mulle tuiki tuntematon, eli en ollut asiasta mitään mieltä. Nimeni jollain teoreettisella listalla ei vaikuta mihinkään mitenkään. Sitä paitsi en ihmettelis vaikka puolet meidän luokasta olisi saanut yhtä hyvän tai paremman keskiarvon kuin minä, ja lista kootaan yksinomaan keskiarvojen perusteella. Ihmettelen koko listan olemassaoloa.

Torstaina siirryttiin efekteistä nelijalkaisten eläinten animointiin! Monimutkaista, ainakin näin aloittelijalle, mutta hirmu kiehtovaa. Seuraavassa tehtävänannossa meidän pitää tosin taas käyttää jotain olemassaolevaa animaatiohahmoa, enkä tältä istumalta pysty keksimään mitä käyttäisin koska mun suosikkihahmoihin ei oikeestaan kuulu nimeksikään nelijalkaisia eläimiä… Joku koira 101 dalmatialaisesta ois kiva. (Se elokuva, aina designista käänteentekevään valokopiojälkeen ja animoinnin sulavuuteen, on niin inspiroiva, että aivoissa surisee sähköä.) Ehkä kaikista mieluiten käyttäisin Altivo -hevosta The Road to El Dorado -leffasta, mutta hevonen on niin paljon työläämpi piirtää ku koira… Täytyy suunnitella sen mukaan paljonko meille annetaan tehtävänannon animoimiseen aikaa.

El Dorado on muuten juuri sellainen elokuva, jota kaikki mun tuntemat animaatio/designnörtit (minäkin) Rakastaa, ja syystä — mutta harvemmin alan ulkopuoliset ihmiset. Kumpaa elokuvaa olisin mieluiten tekemässä, sellaista joka saa animaatioihmiset haltioihinsa, vai sellaista joka saa tavallisen yleisön haltioihinsa? Parasta tietysti on jos elokuva pystyy molempiin, kuten vaikka nimenomaan 101 dalmatialaista. Mutta ”pelkällä” animaattorilla ei ole yhtä paljon vaikutusta siihen kumpi elokuvasta lopulta tulee kuin käsikirjoittajilla, hahmosuunnittelijoilla ja näyttelijöillä. En osannut vielä täysin päättää, vaikka jälkimmäinen vaikuttaisi päivänselvältä valinnalta. Toivottavasti tulisi tilaisuus tehdä molempia, jos ei yhtä aikaa niin sitten erikseen.