(Sori, nopeeta kirjottamista.) Keskiviikkona meillä kävi luokassa erään paikallisen animaatiostudion, Studio B:n, ”recruiter” -henkilö puhumassa — oli hyvin kiinnostavaa. Jutskasi kaikenlaisista työnhakuun liittyvistä yksityiskohdista kuten portfoliosta, työhaastatteluista, siitä millaisia käytäntöjä nimenomaan (Flash-animaatiota tuottavassa) Studio B:ssä mutta yleensä monissa muissakin työpaikoissa on, ja niin edespäin. Nuo puheenaiheet koski enemmän koulun jälkeistä työnhakua — mun täytyy kyllä vielä Donilta selventää miten Studio B:n harjoittelupaikkaa haetaan. Ne nimittäin ottaa aina kesäksi yhden ekaluokkalaisen Capista palkalliseksi harjoittelijaksi. Haen harjoittelupaikkaa tietysti, mutta meidän luokalla on vaan niin lahjakkaita tyyppejä, että mahkuni eivät ole kummoiset ellen ala rakentaa aivan uskomatonta portfoliota ja demovideota tosi pian.

Torstaina olin vaikeuksissa layoutin kanssa. Ja hermoilin elokuvaideoista (nimittäin ohjauskurssin lopputyönä meidän pitää tehdä oma lyhytelokuva, live-action siis, ei animoitu.)

Perjantaisella design- ja layout-tunnilla tuli läksyksi tehdä taustatutkimusta kolmea ”prop” (rekvisiitta?) -designia varten: ajoneuvo, ase sekä kotelo aseelle. Ärsytti ensinnäkin se, ettei mulla ollu vielä mitään ideaa, ja toiseksi kun niiden kulkuneuvojen pitää tunneille aina olla nimenomaan moottorihärveleitä… Jotkut hevoskärryt tai vaikka kelkka sopis mun kehittelemille hahmoille paremmin, mut eeeei, sellaset on ”liian helppoja” suunnitella. Eli jos haluun aikaisemmin tekemilleni hahmoille täydennystä ”model package”en, niille on löydettävä aikaa kouluajan ulkopuolelta. Tollasia juttuja mä sillä portfolion rakentamisella tarkoitin.
Muuten perjantai olikin yllättäen lyhyt päivä, joten kävin keskustassa syömässä siinä samassa korealaisessa paikassa, missä syötiin Yis’n kanssa toissavuonna (Kimbob & Ramyun). Korealainen popmusiikki (kuppilassa taustalla) se vasta on huvittavan kuuloista! Ja silti jotenkin tykkään siitä. Ruoka oli yhtä hyvää ellei parempaa kuin muistin. Mahtaiskohan korealainen ruoka maistua vielä paremmalta jossain vähän fiinimmässä ravintolassa kyseisen take-out -paikan sijaan..? Tekis mieli joskus kokeilla. Mut tekee myös mieli käydä tuossa tutussa paikassa useamman kerran. Halpaa ja hyvää sapuskaa. Toinen mahtava halvan ja hyvän ruoan paikka on The Soup Meister Lonsdale Quay :ssä. Mun on ihan pakko saada kirjoitettua siitä kunnon selostus joku päivä. Käyn siellä sopalla vähintään kerran viikossa.

Lauantai. SADETTA. Piti käväistä koululla, mut viivyttelin aamun ja katoin telkkaa netistä. Menin Moodyville’sille aamupalalle, sarjiskaupan kautta. Luin The Standin uusimman numeron aamupalani kera. Kummallista kyllä, tässä numerossa, kun alkuperäinen tarina alkaa päästä kiinnostavimmilleen, oli niin säälittäviä rimanalituksia sarjakuvakäsikirjoituksessa, että usko sarjikseen horjui hetkellisesti. Kirjalle käsikirjoitus on uskollinen, ei siinä mitään, mutta tässä numerossa vain oli niin huonoa sarjakuvakerrontaa. (Nimenomaan kerrottiin sen sijaan että olisi näytetty, juuri sellaisissa kohdissa jotka veivät kauhulta harmillisimmin tehoja.) Piirtäjää taas ei voi syyttää mistään. Nyt on vain pakko myöntää, että tämä sarjakuva ei taida tarjota erityisiä säväyksiä muille kuin alkuperäiskirjasta entuudestaan pitäville. Itse aion edelleen seurata sitä — seuraavassa numerossa tavataan Trashcan Man ensimmäisen kerran! (Huomaatte mitä tarkoitan tuolla ”muille kuin alkuperäiskirjasta pitäville…” systeemillä.)

Ei sitten sytyttänytkään koululle lähtö, vaan suuntasin keskustaan. Päätin, että tänään kävisin vihdoinkin Maritime Museumissa (merimuseo?), on pitäny jo jonkin aikaa käydä tsekkaamassa se. Oli kyl vaan tunti aikaa, joten epäröin ihan viime hetkille asti kannattaisko tänään käydä, vai kääntyä takasin ja tulla paremmalla ajalla. Siitä huolimatta että museoiden edessä oli joku ihme viemärityömaa ja pääsy oli tehty sokkelomaiseksi — hyvä että menin. SIISTI. Vietin niin ison osan jäljellä olevasta aukioloajasta museolaiva St. Rochissa (laiva oli sisätiloissa ja sisustettu yksityiskohtaisesti, vaikka hytteihin ei saanutkaan astua sisään vaan ne täytyi tsekata ovensuusta. Pedit olivat pienen pieniä, edes minä en olisi taatusti mahtunut makaamaan sellaisessa oikosenaan!) 1940-luvulta, että kavuttuani ulos St. Rochista ja löydettyäni upean, piinaavan tarkan pienoismallin 1700-luvun lopun brittilaivasta nimeltä HMS Orion, minulla ei ollut aikaa edes luonnostella sitä. Minun on siis palattava merimuseoon ottamaan mallia laivapiirustuksiin joskus myöhemmin.
Mutta museon harppuunoista ja kelkoista sain sentään ideoita designläksyjä varten. Aseen perustan ilman muuta jotenkin harppuunaan. Jos on pakko olla moottori, niin sitten ehkä taiteilen ajoneuvostani jonkinlaisen lumikelkan, mutta sellaisen jota ei ole oikeasti olemassa. Sellaisen joka ei ole yhtään niin ärsyttävä kuin oikea lumikelkka.

Sitten mulla oli valinta mennäkö kotiin nokosille vai jaksaisinko katsoa leffan. Ajattelin, että jokin lokoisa eikä liikoja vaativa elokuva sopisi tilanteeseen. Menin siis katsomaan One Week :in. Kanadalainen — yksityiskohdiltaan erittäin kanadalainen — elokuva syöpädiagnoosin saavasta miehestä (Joshua Jackson), joka lähtee huitelemaan maan poikki motskarilla. Oon mä toki viime aikoina parempiakin elokuvia kattonu, mutta mainitsen One Weekin siksi että se oli niin merkillisen tarkasti elokuvallinen vastine käpertymiselle takkatulen ääreen kuuman juotavan kera. Se oli aika mukavaa. Totisesti, lipun ostettuani menin oottelemaan leffan alkamista viereiseen JJ Bean -kahvilaan, ja istuin siellä takan edessä kahvini kanssa, sateen rämistessä ulkona. Ja elokuva oli sitten täsmälleen kuin jatkoa sille istunnolle. Se oli leppoisaa.

Kotona Suomessa kotiväki on juuri nyt Ylläksellä lumilomalla. Kääk kun en ole vieläkään käynyt Vancouverin vuorilla kaatuilemassa! Koko ajan on vaan niin kiire. Täytyy pakottaa itseni varaamaan sille jokin viikonlopun päivä.