Tämä viikko on ollut aivan mahtava. Kelit ovat suosineet, niin tosin jo muutaman viikon, mutta nyt vasta on ollut vapaa-aikaa nauttia niistä. Eilen, lauantaina, pidin ensimmäisen kirjaimellisen vapaapäiväni. (Aikaisemmin tällä viikolla piti nimittäin tyhjentää koulussa pöytäni ja säilytyslokeroni — kummatkin niin täynnä että sain viimeiset kamat kärrättyä kotiin vasta torstaina — ja olihan työlupahakemuksenkin jättämisessä omat kiemuransa.) Menin bussilla English Bayhin, söin siellä biitsillä korealaista take-outia, kävelin Stanley Parkissa iltapäivän, pysähdyin välillä lukemaan auringonpaisteessa, ja sitten istuin SkyTrainissa ihan huvikseni koko reitin läpi vaikka en ollut menossa minnekään. Katselin vain maisemia. Sitä paitsi täytyyhän minun ottaa kaikki ilmainen ilo irti opiskelijamatkakortistani, joka on voimassa enää huhtikuun loppuun.

Tarviin lippiksen. Saatoin polttaa iiiiiihan pikkaisen itseni eilen — olin vaan niin innoissani auringonpaisteesta. Kesä on parassssss.

Nyt kun ei vaan superflunssa tulis ja tappais! Niin paljon kuin rakastankin The Standia, niin herättäähän se ihan hitusen paranoiaa kun Meksikosta uutisoidaan n. 80 ihmisen kuolleen kauhistuttavaan… tuota, nuhaan. Joka on levinnyt jenkkilään. Tukikohtaa on syyttäminen myös siitä, että paranoiaani sekoittuu yököttävästi innostunutta odotusta (siitä huolimatta että mahdollisuuteni olla selviytyjien joukossa kyseisessä skenaariossa ovat lähes olemattomat).

Kirjoitan kuulumisia hieman tavallista lyhyemmin, sillä vaikka nyt olisi kerrankin koulutta aikaa kirjoittaa, haluan pikaisesti taas ulos auringonpaisteeseen…

Kuvasin sen lyhytelokuvani ohjauskurssia varten pääsiäisloman (pitkän viikonlopun) aikana. Olin saanut idean siihen vasta melko myöhään, mutta onneksi löysin kuitenkin vielä tarpeeksi monta käytettävissä olevaa meidän luokkalaista täyttämään roolit. Tarkoitukseni oli yksinkertaisesti pitää niin paljon hauskaa kuin epämiellyttävän tehtävänannon puitteissa vain pystyisin, sillä tiesin ettei minulla olisi rahkeita kuvata minkäänlaista oikeasti vaikuttavaa lyhäriä… Joten kuvasin parodian/hatunnoston John Carpenterin Big Trouble in Little China -elokuvalle, josta on tullut eräänlainen kolmen hengen kulttisuosikki luokkamme keskuudessa. Pääosanesittäjäni — pakko sanoa — on vakava A-tyyppi (tietteks? tai vielä pahempi kuin tavallinen A-tyyppi — täysjoustamaton stressaaja) joka olisi kaikissa käänteissä tarvinnut yksityiskohtaiset selostukset ja todistukset siitä, että minulla varmasti oli suunnitelma ja tiesin, miksi tein minkäkin jutun mitä tein. Se halusi aina puuttua mun ohjaamiseen vain siksi etten jaksa jakaa suunnitelmia, jotka ovat selkeitä omassa päässäni mutta joiden selittäminen pääni ulkopuolisille vie liikaa (jo muutenkin tarpeeksi vähäistä) kuvausaikaa.

Jos en muuta tästä oppinut niin sen, että (ainakin tässä elämänvaiheessani) minun ohjaajapersoonani on visionääri tyranni joka haluaa näyttelijöidensä olevan kyselemättä ja luottavan minuun ilman mitään näkyviä perusteita, minkä tosin tiedän olevan kohtuutonta. Pääosanesittäjäni taas stressasi stressaamistaan ja kyseli kysymistään hahmonsa ”sisäisistä motiiveista”, sitä miten aioin mitäkin kuvausmateriaalia käyttää (halusin kähistä: ”No näät s-tna sitten kun leffa on valmis! Nyt ois aika kuvata eikä selittää MIKS mä tarviin otoksen susta pahvilaatikossa! Ja toiseksi, oisit saanut kyseisen vastauksen simppelisti lukemalla käsikirjoitusta eikä sun ois tarvinnut ärsyttää mua tuolla utelulla lainkaan!”), ja olinko hoidellut koulun alueella tarvittavat kuvausluvat kuntoon. Herrajjumala jätkä — tämä on pelkkä opiskelijafilmi! Relaa jo! Osaksi tunsin syyllisyyttä aiheuttaessani poikaparalle niin silminnähtävää verenpaineen nousua niin pienellä teolla kuin vaikenemisella — mutta toisaalta onnistuin olemaan huutamatta häntä suohon. (Laskin mielessäni kahteensataan.)

Sitä paitsi pääsiäisloman jälkeisenä torstaina, rasittavan editoinnin jälkeen, kun koko luokan filmit esitettiin myös kakkosluokkalaisten ollessa läsnä, sain viimeisen sanani, riemuvoittoni ja PERUSTELUNI, kun kuvaamani komedia osoittautui yleisön kiistämättömäksi suosikiksi. Aivan liioittelematta. Koko joukosta!😯 Päätin, että tämän kerran en tunne syyllisyyttä omakehuista. Edes pääosanesittäjäni toteamus ”Vau… En tosiaankaan odottanut että siitä tulis noin hyvä” (minkä minä olin toki tiennyt alusta alkaen) ei onnistunut varjostamaan itsetyytyväisyyttäni. Sekä meidän- että kakkosluokkalaisilta sateli kehuja ja röhönauruja koko loppuviikon (vai pitäisikö sanoa viikonlopun?). Että mä oon niin paras. (…Anteeks.)

Yleisesti ottaen leffan kuvaaminen oli kuitenkin ollut niin hauskaa ja näyttelijäni niin omistautuvia, että kiitokseksi ostin heistä jokaiselle (eri) DVD:n. Tämä oli lahja myös minulle, sillä nautin saadessani ihmiset katsomaan omia suosikkielokuviani ja -sarjojani! Mwuahahahaaaa! Oli myös nautinnollista miettiä kenelle sopisi mikäkin DVD, sillä tämä oli kerrankin tilaisuus räätälöidä lahja saajan mukaan eikä kiireessä tehty hätäostos. Yksi suosikkipuheenaiheistamme luokassahan arvattavasti on elokuvat ja sarjat, joten minulla oli yllin kyllin viitteitä siitä mitä muut olivat suunnitelleet ostavansa ja mitkä heidän makunsa ovat. Tulin hyvälle tuulelle jo ennen kuin ihmiset vastaanottivat lahjansa, ja sitten tulin vielä paremmalle tuulelle kun he tykkäsivät niistä!

Animaation lopputehtävä (jonka palautuspäivä oli raivostuttavasti sama torstai jolloin lyhärit palautettiin ja katsottiin) jäi lyhärin kuvaamiseltani ikävästi katveeseen, mutta animaatiokurssin olin joka tapauksessa saamassa suhteellisen kunnialla läpi, kun taas ohjauskurssin reputtaa heti jos lyhytfilmi jää tekemättä ajoissa, joten näinhän täällä käy…
Heti perjantaina olikin sitten palautettava hahmosuunnittelun ja layoutin lopputehtävät — joten suurin osa meidän luokasta jäi yön yli viimeistelemään niitä. Perjantaiaamuna tehtävät palautettuamme olimme virallisesti kesälomalla. Ei taidettu kukaan vielä oikein tajuta sitä. Lähdimme isolla porukalla Moodyville’siin aamupalalle ja sen jälkeen kolusimme Big Pete’sillä.

Sitten viikonlopun enimmäkseen nukuin univelkaani pois… Sitten seuraavalla, eli siis TÄLLÄ viikolla tyhjensin luokasta kamani…
Torstaina Peach järkkäsi synttäreidensä kunniaksi keilailuillan kaikille kynnelle kykeneville. Koko meidän luokka ei edes jää Vancouveriin kesäksi, eivätkä ihan kaikki tänne jääneistäkään päässeet tulemaan, mutta muutama osanottaja toi kaverinsa tai kämppiksensä, joten meitä oli mukava joukko, vähintään 12. Yksityiskohtiin menemättä, keilailu ja sen jälkeinen ruokailu muodostivat superhauskan illan.
Perjantai-iltana oli valmistuvien opiskelijoiden näyttely, Gradshow, keskustassa Harbour Centerissä, ja sen jälkeen jatkot, ja näyttely oli upea ja koko päivä oli mahtava. Ja nyt LOMAILEN!

Tulipa aika surkee merkintä tästä… No, kunhan saan itteni kokoon tämän hektisen (mutta ihanan!) ensimmäisen lukuvuoden jälkeen niin lupaan yrittää petrata. Nyt kauhee nälkä, meikä suuntaa ulos pirtelölle ja ostamaan puhelinkorttiin lisää puheaikaa ja lukemaan auringossa ja ties mitä!