Hiiulihei, olen kipeenä! Tuo ei yleensä ole hyvä uutinen, mutta tällä kertaa olen melkein iloinen, sillä nyt minulla on hyväksyttävä syy pötkötellä ja katsoa telkkaria. Paljon muuta en ole muutenkaan viime päivinä tehnyt (tietysti maanantaisia elmalpiirustuksia sekä työpaikkojen nettimetsästämistä lukuunottamatta) ja omatunto alkoi jo kolkutella. Nyt ei tosiaankaan kolkuttele! Onko sikainfluenssaa — ei mitään tietoa. Enhän minä edes tiedä mikä erottaa sen tavallisesta flunssasta. Mutta oli tämä sitten kumpaa tahansa, ainakaan en tunne olevani läheskään kuolemaisillani, joten hiiulihei!

* * *

Vielä lyhyen aikaa sitten (tai lyhyeltä se vaikuttaa) romanttisten komedioiden vakiokaartiin kuuluva Väärä Mies oli pidättyväinen, epäspontaani (=romanttisten komedioiden maailmankuvassa kaikkei tuomittavin luonteenpiirre😉 ) ja epätunteellinen jähmä tai koomisesti paasava nörtti mutta sentään pohjimmiltaan normaali ettei jopa hyväntahtoinen heppu. Nykyisin nämä tyypit tuppaavat olemaan alleviivatun luupäisiä ja laiskoja ökyrikkaiden pentuja, miehiä (huom. vain ikänsä puolesta) joita kaikkien tavallisten katsojien on tarkoitus haluta tintata kuonoon. Roolin syvin olemus on kuitenkin sama kautta leffahistorian: jäädä rannalle (tai alttarille) ruikuttamaan kun sankaritar väistämättä tajuaa miespääosan olevan Se Oikea.

The Baxter -elokuvan (2005) päähenkilö, newyorkilainen kirjanpitäjä Elliot kuuluu ensimmäisenä mainittuun väärämiehistöön. Hän on herrasmies, mutta ehdottoman silminnähtävästi niin kaukana romanttisen komedian sankarista kuin vain olla voi. Elliot on onnensa kukkuloilla kihlauduttuaan Caroline -kaunottaren kanssa, mutta tämän exän, Bradleyn, ilmestyessä kuvioihin palaset loksahtavat kohdalleen: Elliot tajuaa olevansa ei ainoastaan sivuhenkilö, vaan sydänsuruun tuomittu Vääriäinen! Tarina ei alakaan hänen romanssistaan, vaan Bradleyn tavatessa nuoruudenrakkautensa joka on tullut kihlautuneeksi Väärän Miehen kanssa. Suosikkikohtaukseni koko leffassa taisi koittaa Elliotin tajutessa että on ollut Väärä Mies koko elämänsä ajan ja flashbackeissa käytiin läpi hänen romanttinen pettymysputkensa high school- komediakliseistä collegeleffakliseisiin jne…😀 Tällä kertaa Elliot kuitenkin päättää tehdä kaikkensa pyristelläkseen kohtaloaan vastaan ja voittaakseen Carolinen itselleen. Onko elokuvan juoni kiveen kirjoitettu? Voiko Elliotista koskaan tulla sankaria, edes jonkun toisen tarinassa?

Näyttelijäkaarti on söpön lämpöinen (villalapasmainen?) ja tehtäviensä tasalla.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Showalter Elliotina on huvittava vaikeuksitta, sekä viileine pokerinaamatulkintoineen että pinnansa katketessa, ja hahmon neuroottisuudesta ja sosiaalisesta epävireestä (joo tiiän tiiän, ”paraskin puhumaan”…) huolimatta rakastettava. Vakava viimeiseen asti ja siksi hauska.

Aina ihastuttava [<-sori epäolennainen teineily], intensiivinen ja ei-tavallinen Justin Theroux tekee Bradleyn hahmosta hieman kesytetyssä määrin eksentrisen, jotta hänet voisi (täytyy tunnustaa, että Theroux’n aikaisemman uran valossa tämä yllätti) jopa kuvitella normaaliin romanttiseen komediaan. Bradley on selvästi päähenkilö tämän pariskunnan elokuvassa, koska Elizabeth Banksin (ja hyvä on, ollaan nyt tasapuolisia: myös Banks on erittäin hyvännäköinen ihmisolio) esittämä Caroline ei saa yhtä paljon koomisia kohtauksia tulkittavakseen, vaan suurimmaksi osaksi hänen tehtäväkseen jää Bradleyn komppaaminen ja valitettavasti sovinnaisempi haikailu turvatun tulevaisuuden perään. Mutta The Baxterin tarkoitushan onkin tuoda parrasvaloihin hahmo, joka on stereotyyppisissä romcomeissa taka-alalla tai itsestäänselvyys, joten olkoon kehystarinakin stereotyyppinen.

Michelle Williams esittää vielä Elliotiakin kummallisempaa Cecil-sihteeriä, joka on heti ensisilmäyksellä sankariainesta — myös koomisten kykyjen suhteen. (Williams on nappivalinta rooliin ja kuin ohimennen esittelee myös vetoavaa lauluääntä.)

Niin no, Cecilin hahmo tekee tietysti jo pelkällä olemassaolollaan elokuvasta sataprosenttisen ennalta-arvattavan…
MUTTA. The Baxter on sympaattinen ja sydämellinen parodia romanttisista komedioista ja kaupan päälle erittäin huvittava romanttinen komedia, jossa lajityyppiä lähestytään harvinaisesta ja harvinaisen ideoita ruokkivasta näkövinkkelistä. Lisäksi kaikki elokuvat, joissa soi Rufus Wainwright, saavat automaattisesti bonuspisteen. (Ja sitten haluaisin vähemmän vakuuttavalla tavalla sanoa vielä että ältsin hyvä pikkuleffa, kantsii katsoo varsinki jossä tykkäät romcomeista!! )