Hirvee tauko taas mutta tärkeimmästä kai aloitan… Mulla oli oma oikea joulukuusi tänä jouluna! 😀 Kuten kirjoitin, päätin hyvissä ajoin että kun en kerran pääse Suomeen sukuloimaan, niin kuusi mun ainakin pitää saada. Pähkäilyä se vaati, koska minulla ei ole autoa, jolla kuusen kotiin kuskata, mutta kyllähän se kantamallakin ihan hyvin onnistui — joulukuusia myytiin aika useiden supermarketeiden pihoilla, joten valitsin kotiani lähimpänä olevan marketin sekä pienimmän kuusen, joka niiltä löytyi 😉
Siitäkin huolimatta kotimatkalla tuntui vähän kuin olisin kantanut ruumista kätkettäväksi, kuusi kun oli kääräisty oranssiin muovisäkkiin ja ilta oli epäilyttävien tekojen suorittamiseen sopivan pimeä.

Niin, siis ihana kuusi mulla oli koristeineen päivineen, ja joulu meni ihan mukavasti. Rankkaa yrittää muistella näin pitkän ajan jälkeen, koska kevätlukukausi on jo täydessä käynnissä enkä pysty ajattelemaan (melkein) mitään muuta… Tää on viimeinen lukukausi ja keväällä valmistutaan, ja kaikki meidänluokkalaiset on samanaikaisesti sekä hermona että innostuneita. Aika suuri osa luokasta aikoo hakea ensi vuodeksi Capilanon ”kolmannelle opiskeluvuodelle” eli 3D-animointiopetusohjelmaan, itse en kuitenkaan aio. Haluaisin ensin koettaa onneani 2D-maailmassa.

Cloudy with a Chance of Meatballs julkaistiin vihdoin DVD:nä vuoden alussa, ja kaveripiirissäni vallitsi juhlatunnelma sen ansiosta pitkään uudenvuodenaaton jälkeen.
(Siitä puheen ollen, en juhlinut uutta vuotta muuten mitenkään, paitsi uudenvuodenaaton aamupäivällä pari luokkakaveriani ja minä käytiin Grouse Mountainilla, yhdessä Vancouverin laskettelukeskuksista — emme tosin lasketelleet/lautailleet vaan yksinkertaisesti TELMIMME LUMESSA. Se oli juuri niin kivaa kuin kuulostaakin, ja juuri niin kivaa kuin muistin. Koko kaupungissa ei tietenkään ole ollut lumen hiventäkään koko talvena, mutta laskettelukeskuksessa oli toinen ääni kellossa… Joten pääsin nauttimaan joululomallani sekä kuusesta että lumesta! Kyllä kelpas! :D)
Hohhoijaa, että rakastan sitä leffaa.

Muita hyviä leffoja, Guy Ritchien Sherlock Holmes oli varsinainen spektaakkeli (Sherlock Holmes tekee juuri oikein kaiken sen missä 300 epäonnistui räikeästi — ja KYLLÄ, tiedän ettei Guy Ritchie ohjannut 300-elokuvaa; tarkoitukseni on sanoa että 300 ja SH tuntuivat pyrkivän samanlaiseen ilmaisuun ja vain jälkimmäinen oli itsevarmasti ohjaksissa) ai niiiiin ja käytiinhän me joululoman aloittajaisiksi katsomassa tietysti Disneyn Princess and the Frog, josta kyllä tykkäsin, joskaan en enemmän kuin esimerkiksi Aladdinista. Mutta meillehän leffan tärkein pointti oli ettei Disney ole hylännyt 2d-animaatiota kokonaan, joten sen näkeminen oli meille aikamoinen tapaus. Disneyllä on tuotannossa pari muutakin piirrettyä elokuvaa pitkästä aikaa, ja odotan innolla esimerkiksi huhuttua elokuvaversiota Andersenin Lumikuningattaresta.
(Avatar puolestaan tylsistytti minut kuoliaaksi. Myönnän että se näyttää upealta, mutta voiko kukaan rehellisesti sanoa että välitti puoleen taikka toiseen kuinka yhdellekään henkilöistä käy? Viimeistä piirtoa myöten täydellinen ulkoasu vain korosti elokuvan tylsyyttä ja hahmojen ohuutta. En menisi suosittelemaan.)

SIGGRAPH Spark FX-efektifestivaali (joka viime vuonna näytti alkuperäisen Star Wars -trilogian ja tarjosi mulle saman tien parhaan illan jonka olen tullut Vancouverissa viettäneeksi) on taas tulollaan! Yhtä mahtavia elokuvia kuin SW ei tänä vuonna ohjelmatietojen mukaan nähdä, mutta pari esitystä houkutteli mua sekä paria luokkakaveria. Varsinkin The Fifth Element, joka on melkoinen nostalgiapläjäys, ja The Wizard of Oz (jota tosin en välttämättä pääse katsomaan koska se näytetään työvuoroni aikana).

* * *

Koulusta olisikin sitten rutkasti kirjoitettavaa, aloitan taas tärkeimmästä — tai siis ei, valmistumisprojekti on tärkein, mutta tällä hetkellä toiseksi tärkein on se, että kevään ekassa animointitehtävässä (jälleen kerran kahden hahmon dialogi) käytetään päähenkilöitä Dreamworksin The Road to El Dorado -elokuvasta! El Dorado on yksi suosikkianimaatioistani, kuten olenkin jo maininnut, ja päähenkilöillä Tuliolla (ääni Kevin Kline) ja Miguelilla (ääni Kenneth Branagh!) on aivan hurjan hauska näytellä. …Suhtaudun animointiin aika pitkälti näyttelemisenä. Derrr.

Tämä stilli kuvastaa oivallisesti mitä ajattelin kun saimme tehtävänannon käteen ja luin sen ensimmäisen kerran:
SCOOOOOORE
😛
Minulla oli heti ensinäkemältä (siitähän on jo peräti vuosikymmen!?!) erittäin lämpimät välit elokuvan hahmoihin. Pääparin välinen kemia on ihan omaa luokkaansa, ja animoinnin suhteen olen vain jotenkin niin samalla aaltopituudella niiden kanssa. Elokuvan puhtaasti mielikuvituksellinen juoni ei siinä haittaa, pikemminkin päinvastoin, kun se ympäröi elokuvan varsinaista sydäntä eli vääjäämättä kehittyvää tunteiden ja tavoitteiden kriisiä kahden, sanalla sanoen, SIELUNKUMPPANIN välillä; ja mitä animoituun näyttelemiseen ja visuaalisiin gageihin tulee, on El Dorado silkkaa helmeä helmen perään.

Elokuvan animointityyli on suhteellisen realistinen ja samoin ovat hahmodesignit, joten tehtävä tarjoaa yhtä paljon teknistä haastetta (hahmojen mittasuhteiden ja liikkumistyylin säilyttäminen) kuin luovaa (fyysinen ”roolisuoritus”). Siksi on onni että pidän leffasta ja hahmoista niin julmetusti, sillä tässä tapauksessa tyylin säilyttäminen mahdollisimman tarkasti hädin tuskin tuntuu työltä. Olen sitten tehtävänannon katsonut El Doradon ehkä tusina kertaa (tutkimustarkoituksessa tietysti… öhöm), enkä vieläkään ole kyllästynyt. Ansaitsisi tätä pitemmän kirjoituksen… Mutta haluaisin sanoa, että elokuvan juoni ja henkilöt olivat ja ovat edelleen melko ainutlaatuiset yhdysvaltalaisten 2D-animaatioelokuvien maailmassa. Edes menemättä Dreamworks-animaatiodiktaattori Katzenbergin historiaan Disneyn kanssa, leffan taiteesta ja musiikista käy päivänselväksi, että El Dorado pyrkii kilpailemaan samalla kentällä kuin Disney, mutta meininki on tässä elokuvassa sen verran Disneystä eroava, moraalisesti moniulotteisempi ja hyvällä tavalla outo… Uskon vakaasti, että eurooppalaisella ohjaajalla, tai oikeammin sanottuna yhdellä ohjaajista, on tässä hieman uskaliaamman tunnelman luomisessa suuri osuus. (Samat ominaisuudet myös johtivat siihen, että vaikka animaatiomaailma pitää El Doradoa pienoisen klassikon maineessa, valtayleisön vastaanotto oli jähmeä.)

On muuten kiva tuntea vihdoinkin ihmisiä jotka näkevät El Doradon samoin silmin kuin minäkin. Animaatiofriikit on kunnon höpsöjä 🙂

Koulujuttujen takia on taas tämä bloggaaminen jäänyt myöhäiseen yöhön, enkä enää ole ihan täysin hereillä… Pakko jättää tämä merkintä kesken ja jatkaa lennosta ensi tilassa. Sori kamut, hyvää yötä 🙂