Kismittää kun en oo ehtiny kirjottaa! Annatte toivottavasti anteeks jos näin pitkän ajan jälkeen en jaksa tarkasti muistella valmistujaisnäyttelyä. Kirjoituspaine kasvaa sitä mukaa kuin aikaa kuluu, ja haluan ainoastaan hypätä taas bloggaamisrytmiin, huolehtimatta vanhojen juttujen säilömisestä, niin kiinnostavia ja tärkeitä kuin ne olivatkin.😦

Oon oikeastaan laiminlyönyt internetiä yleisesti. Näin käy kun koulu (täyspäiväinen tietokoneen tuijotus) loppuu ja pitää elättää itseään asiakaspalvelutyöllä.
Olen hyvin kaukana ihanteellisesta asiakaspalvelijasta. Kaikki palveluammattilaiset teeskentelee työnsä puolesta jonkin verran, mutta minä eniten. Ihmiset ei mua kiinnosta… Äärimmäisen harvoin kävelee ovesta sisään asiakas jota palvelee rehellisesti, kaikille muille pitää teeskennellä kiinnostunutta. Haukotuksia pitää pidätellä. Ja jos joku sattuu olemaan huonolla tuulella, niin itse pitää olla sitä imelämpi mitä kärttyisämmäksi asiakas ältyy! Ikinä IKINÄ  ei voi terävästi vastata vaikka asiakas sanoisi MITÄ! (Tai vaikka olisi tilaisuus kuinka koomiseen vastaukseen.) Ei tuhinoita, ei mutinoita, ei syviä huokauksia — selkärangan asento on suurinpiirtein ainoa asia jolla voi ilmaista tyytymättömyyttään, eikä sitäkään oikeastaan SAISI tehdä mutta koskaan ei pysty sitä estämäänkään.

Asiakaspalveluksi Opus ei kuitenkaan ole hullumpi paikka. Vaikka noista valitankin, niin täytyy tunnustaa että erittäin mielelläni lähden aamuisin töihin.
Ensinnäkin, työpaikka Opuksessa on täysillä PELASTANUT HENKENI valmistumisen jälkeen. Ei sillä että olisin tosissani odottanutkaan jonkun animaatiostudion palkkaavan mut heti valmistujaisnäyttelyssä, mutta jollei mulla olis jo valmiiksi ollut osa-aikatyöpaikkaa koulun loppuessa ja oisin joutunut tyhjästä aloittamaan animointiin liittymättömän työnhaun, olisin kohdannut loppuni, näin liioittelematta. Oli siunatun helppoa pyytää vaan pari lisätyöpäivää viikossa Opuksesta, ja vaikka nykyinen tilanne jättääkin vähän vähemmän aikaa omille piirustuksille kuin luulin, osaan tunnistaa onnenkantamoisen kun sellainen pankkitilille palkan muodossa tipahtaa. Osaan kuvitella ihan liiankin hyvin millainen tilanteeni olisi tällä hetkellä jos en olisi jo ollut töissä valmistuessani. Vaikka koulun loppusuoralla kirosinkin monta kertaa viikonlopputöitä, se oli silti oikea valinta.
Toiseksi, olen oppinut hirveät määrät vippaskonsteja eri taidetarvikkeista ja saan kokeilla monia erilaisia tököttejä ja työkaluja, vieläpä henkilökunta-alennuksella!

Vaikka en Opusta vakinaiseksi työpaikakseni haluakaan, vaivun vaarallisesti syvemmälle sen pauloihin joka päivä. Aloitin kehystämisosastolla pari viikkoa sitten ja kehystäminen on paitsi helppoa, myös odottamattoman kiehtovaa. PITÄÄ MUISTAA ANIMOINTISUUNNITELMAT!!! Mutta hemmetti, en todellakaan olisi Suomesta tänne lähtiessäni voinut arvata, että koulun loppuessa olisin tilanteessa, jossa voisin ihan puhtaalla omatunnolla vastata työpaikkailmoitukseen jossa haetaan KEHYSTÄJÄÄ, siltä varalta ettei animaatiopaikkoja löydy. (Puhumattakaan siitä, että kehystäjille maksetaan kuulemma pitkä penni– EIÄÄÄH PITÄÄ MUISTAA ANIMOINTISUUNNITELMAT!!! Sitä paitsi Opuksen kehystäjien palkat on samat kuin normaalityöntekijöillä sen vuoksi, että kehystämömme on ”tee-se-itse” -laatua. Asiakkaat kehystävät itse taiteensa, me ”asiantuntijat” vain kerromme vieressä kuinka se tehdään. Meidän täytyy tietää mahdollisimman paljon kehystämisestä, mutta koska meille ei siitä nimenomaan makseta, me ei myöskään saada hyökätä asiakkaan töitä kehystämään — vastuu täytyy nähkääs pysyä asiakkaalla jos ne töppäisee ja pilaa/repii/likaa/halkoo/lävistää joko taideteoksensa tai kehyksensä. Mutta ihan oikeasti, eikö oo kummallista, jos nyt näkisin työpaikkailmoituksen tavallisessa kehystämössä voisin hakea paikkaa ja saada jymypalkan! En mä kyllä Opusta oo jättämässä. Opus on mahtava paikka taidenörtille ja työkaverit on ihan huippuja. Olen miettinyt että jos niin hyvin käy että joku animointilafka mut palkkaisi, säilyttäisin kuitenkin osa-aikatyöni Opuksessa mutta palaisin takaisin viikonlopputyöskentelyyn, kuten koulunkin aikana. Sillä tavoin mulla ois ”hätävara” kun animointisoppari loppuisi (enemmistö studiotöistä, vaikkakin kokopäiväisiä, on määräaikaisia ”kontrahteja” täällä). JA siten voisin myös pitää kiinni henkilökunta-alennuksestani, josta olen tullut melko riippuvaiseksi. Vesivärejä on niin monta ihanaaaa ja varsinkin erilaisia luonnoslehtiöitä menee mulla kuin sytykkeitä😛

* * *

Ainoo työtarjous jonka oon tähän mennessä valmistujaisnäyttelyn jälkeen saanut oli ”tee ilmaiseksi! Jos sarjasta tulee hitti ni sitten maksetaan” -tyyppiä, joten en tietenkään siihen tarttunut. Yhdeltä studiolta on mmmmmmelkein luvattu haastattelu — mun entinen animaatio-ope on siellä töissä ja juuri sen kanssa oonkin ollu puheissa, mutta se valmistautuu just nyt opettamaan Capilanon kesäkurssia ja muutenkin on superkiireinen, eikä haastattelua ole vielä saatu sovittua. Sen studion suhteen en siis uskalla toivoa paljon mitään jinxaamisen pelossa, ja seuraava harppaukseni onkin alkaa lähettää portfoliota ja demonauhaa ympäri studio”circuittia” ja toivoa että jossain tärppäis. Huljun koko ajan toivon ja lievän epätoivon välillä,  mutta on niin älyttömän monta taiteiluun liittyvää rautaa tulessa työnhaun lisäksi, että ei oikeastaan ole aikaa peljätä tulevaisuutta. Yritän kertoo niistä het tänä viikonloppuna, juuri nyt haluan vaan saada tämän blogeron postattua ja päästä jonkinmoiseen rytmiin taas kiinni.

Turhauttaahan se että niin paljon jäi kertomatta koulun loppumeiningeistä ja valmistujaisnäyttelystä, mutta kysykää jos jotakin erityistä jäitte miettimään, kuten vaikka juoruja koulukavereiden työtilanteista.
Ai niin ja Vancouverissa on aivan hemmetinmoinen helleaalto meneillään. Olen hikoillut itseni varmaan monta kiloa laihemmaksi, ja ajatus kulkee hitaasti.