(Varoitus: ei mitään tolokkua)

Opuksessa oli vähän aikaa sitten henkilökunnan taidenäyttely, pistettiin omia töitämme kaupan takaosaan kaiken kansan nähtäväks yhden viikon ajaks. Ihan vaan työkaveriporukan kesken me pidettiin näyttelyn ekana päivänä myös epäviralliset avajaiset joissa syötiin, otettiin parit siiderit ja yksinkertaisesti palloiltiin kaupassa sulkemisajan jälkeen, mikä oli loistavampaa kuin miltä tässä kuulostaa. Työkamujen luomukset olivat myös varsin upeita. Anteeks kun en ottanut kuvia niistä töistä mitä mulla omalla näyttelyseinälläni oli, mutta kaikki niistä oli kyllä jo entuudeestaan mun luonnosblogissa nähty, koska mulla ei ollut aikaa suuremmin taiteilla uusia juttuja näyttelyä valmistellessa.

Vähän aasinsiltamaisesti, valmistuessani tein myös virallisen oman nettisivun, joka on tosin tällä hetkellä niin pelkistetty että hädin tuskin maksaa vaivaa linkata, mutta jos sattuu kiinnostamaan, se on osoitteessa kelipipo.com. Aion yrittää mahdollisimman pian taiteilla siitä vähän sliipatumman — ilmoitan kyllä sitten kun se tapahtuu. LISÄKSI olen liittynyt deviantArt-nettiyhteisöön.

* * *

Kaikkihan vaaaarrrrrmasti muistavat viimevuotisen A Very Potter Musical -mainokseni. Ja yhtä varmasti kaikki tätä lukevat Potter-fanit (tai musikaalifanit) ovat jo aikoja sitten kuulleet saman ainutlaatuisen esiintyjäryhmän luomasta jatko-osasta, A Very Potter Sequel ?! <– Jos olet jo nähnyt niin katso uudestaan! VOLYYMIT TÄPÖLLÄ! NYT HETI!!!!!

Jatko-osa on odotetusti täynnä hyvää musiikkia (annan ysi plussan, eli melkein yhtä hyvää kuin ensimmäisessä musikaalissa, joka saa 12 pistettä kymmenestä), ja huispausjakso lyö elokuvat luudalta😛 — toivon ihan vimmatusti, että olisin voinut nähdä tämän esityksen livenä.

Jollei manailu ja sikailu sketseissä olisi niin tiheää, musiikki- ja dramatisointi-ideoiden puolesta esitys kääntyisi helposti ammattilaisproduktioksi kaupallisessa teatterissa. Esimerkiksi lajitteluseremoniakohtaus (monien muiden muassa) on loppupaisutuksellaan namit naurut irrottava, mutta samalla kaupallisen vetoava laulu, jossa on oikea ripaus koskettavuutta — muillekin kuin Potter-saagan tunteville. Itse asiassa koko jatko-osan ajan Harry saa laulettavakseen kappaleita jotka yllättivät minut pystymällä kiteyttämään samaistuttavia tunnekohtauksia kirjoista, tavalla joka ei yksinkertaista hänen senhetkistä tunnettaan mutta kuitenkin tekee sen salamana ymmärrettäväksi (vaikkapa Harryn ja Siriuksen duetto kun käy ilmi, että he kumpikin toivovat täsmälleen samaa asiaa).

Siirappisuuden välttäminen on musikaaleissa vaikeampaa kuin ikinä ulospäin näyttää, ja vaikka tämä tekijäryhmä pitää sen aisoissa todella kunnioitettavasti, mahdollisesti juuri pelätyn sentimentaalisuuden vastapainoksi (”Hei tyypit, hetkinen. Mehän yritetään tehdä komediaa. Vaikka me miten rakastettais Potteria niin miten me selitetään se että puol tusinaa näistä lauluista käsittelee periaatteessa sitä miten ikävä orvolla kiusatulla pojalla on a] äitiä, b] isää, c] jotain edes vähän turvallista paikkaa johon kuulua tai d] kaikkia edellämainituista?!”) jatko-osan huumoria on roisinnettu entisestään. Yksikään ei säästy alapäävitseiltä, jotka onneksi ovat kuitenkin rehellisesti ennalta-arvaamattomia. Tässä esityksessä törkyvitsi naurattaa aina sitä enemmän mitä vähemmän sitä osaa kulloisessakin tilanteessa odottaa — ja siinä suhteessa alkuperäismateriaali on jo tehnyt valtaosan työstä Potter-musikaalin takapirujen puolesta, sillä monikaan ei odota moista Harry Potterin hahmogallerialta. Tämä oljenkorsimainen huumoripuoli ei siedä yhtä lukuisia katsomiskertoja naurudesibelien kärsimättä kuin edeltäjänsä, mutta onneksi musiikki on pysynyt vaikuttavana ja tappohauskana.
Eli ei A Very Potter Sequel ihan edellisen tasolle yllä, mutta vertailu viiltää minua, sillä alkuperäinen oli yksi hauskimmista ja takuuvarmasti muistettavimmista asioista, mitä koko viime vuonna tulin nähneeksi. Miten moisen kanssa voi kilpailla?! Sitä paitsi siihen vaikutti myös varsin historiallinen viraali-ilmiö josta A Very Potter Musical nautti viime kesänä: tuotoksen menestykseen oli jokaisella katsojallakin pieni mutta konkreettinen osansa, mikä sai puun takaa ilmaantuneen musikaalin katsoneet seuraamaan sen leviämistä yhtä suurella innostuksella kuin tekijät. Kokemusta ei tiimin nykyisen suosion vallitessa pysty toistamaan, vaikka suosio onkin lahjakkuudella ja työllä ansaittu ja vaikka Starkid -ryhmä säilyy yhä valtavan sympaattisena ”faneilta faneille” -nettiolemuksena.

* * *

Perkale meinasin että näin yheltä istumalta kirjotan kanssa kaiken mitä koko heinä- ja elokuussa on tapahtunu, mutta eihän tässä millään jaksa. Koettakaa kestää, ens kerralla sitten… Jäi mulla vielä rutkasti tyhjänjauhamista kirjoista, leffoista ja omista piirtämisistä mut pakko jättää seuraavaan blogeroon.😦 Jotain mä kyllä teen näköjään väärin kun blogerointi, jonka pitäis olla rentouttavaa hommaa, kasvattaa sekin vaan syyllisyydentunnetta kun en ehdi kirjoittaa sitä mukaa ku mulle tapahtuu!