Huh kun aika rientää — SPARK -animaatiofestivaali on jälleen luonamme! Mutta aikaisemmista vuosista poiketen, tällä kertaa minulla on sekä aikaa (kun en askartele koulutöitä) että rahaa (koska mulla on oman alan ulkopuolinen ”päivätyö”) KÄYDÄ JOKAISESSA SPARK-TAPAHTUMASSA joka mua sattuu vähänkään kiinnostamaan! Tuntuu sellaselta luksukselta ettttTÄ!
Tänä iltana se jo alkaa. Kaksi Walt Disney -studiota käsittelevää dokumenttileffaa ja ennen niitä ilmaista ruokaa, juomaa ja kiertelyä… Tosin ei SPARKin jokavuotisessa tapahtumapaikassa, Vancity-teatterissa, paljon kiertämistä ole, vaikka muuten hieno paikka onkin. Pari koulua ja kirjakauppaa oletettavasti asettaa kojunsa taas leffateatterin aulaan ja me nörtit katellaan varpaitamme.

Tämäniltaiset dokkarit ovat Walt & El Grupo sekä definitiiviseksi ”Disneyn renessanssi” -dokumentiksi nimitelty Waking Sleeping Beauty, joka keskittyy studion vaikeuksiin 80-luvulla sekä Pientä Merenneitoa seuranneeseen uuteen nousuun. En ollut aikaisemmin tiennyt El Gruposta mitään, mutta kuvauksessa sanotaan että se dokumentoi Etelä-Amerikan kierroksen jonka Disney sekä pieni ryhmä hänen animaattoreitaan teki 40-luvulla, ja jonka tuloksia olivat elokuvat Saludos Amigos sekä The Three Caballeros. Koko touhu kuulosti niin oudolta että mun oli ostettava lippu tuohon elokuvaan.

SPARK-leffaesityksiä edeltää yleensä alustus joko filmin ohjaajalta tai siinä työskennelleiltä animaatioammattilaisilta, kuten torstaina esitettävästä Aardmanin Chicken Run (Kananlento) elokuvasta tarinoiva animaattori Teresa Drilling. Tajusin lippujen ostoa miettiessäni, etten ole sitten sen ensi-illan katsonut Kananlentoa toistamiseen, joten ehkä nyt olisi korkea aika… Vaikka muistelinkin, ettei se kolahtanut minuun läheskään samoin kuin muut Aardmanin tuotokset.

Kaikkein vaikuttavimmat tämänmoisista esityksistä keskittyvät kuitenkin lauantaille, jolloin ei nähdä kokoillan elokuvia, vaan päivä on varattu making of -esityksille Disneyltä ja Pixarilta, sekä Vancouver-keskeiselle animaatiopaneelille. Pixarilta paikalla ovat Teddy Newton valottamassa lyhärin Day & Night tekoprosessia sekä animaattori Carlos Baena (jonka jälki säväytti mm. The Incredibles :issä) kertomassa Buzz Lightyearin ”espanjalaisasetuksista” Toy Story 3 :ssa. Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun Conan tuli Vancouveriin!

Mutta missä on Dreamworks? No, How To Train Your Dragon :ille on pyhitetty koko perjantai. Vaikka tykkäsinkin melko tavalla elokuvasta niin luokkakavereideni palvonta sitä kohtaan alkaa jo tuntuvasti ärsyttää minua (ei sen tarina nyt niin epätavallisen hyvä ole ja vaikka useimmat hahmodesignit ovat upeita, joukkoon mahtuu hutejakin — kuten Astrid, joka näyttää kävellessään tyhjältä vessapaperirullalta jolle on tuikattu kädet, ihan kuin joku viisivuotiaan askarteluprojekti), mutta silti sen making of -paneeliin oli pakko saada lippu, ja kivahan leffa on sen perään katsoa niin ihanassa teatterissa. En vain voi ymmärtää että eräskin luokkakamuni kutsuu sitä vuosikymmenen parhaaksi digianimaatioleffaksi?! Tietysti kiva että joku muukin vaihteeksi tekee laatutavaraa kuin Pixar, mutta miten se silti ikinä voisi kilpailla tarinan tenhon puolesta Nemon tai Toy Story -sarjan kanssa, visuaalisessa outoudessa Sonyn Meatballs :in kanssa tai animaation nerokkuudessa Pixar-leffoja vastaan yleisesti?

Vaikka tapahtumiin toki mennään katsomaan elokuvia eikä esittelemään itseään, oon silti ihan jännityksissäni miettimässä mtä puen päälle, sanon tai teen… Häpeällistä. Ja voi kun ois ollu aikaa uudistaa nettisivu siltä varalta että joku työnantaja suostuis mun käyntikortin ottamaan (aika epätodennäköistähän se on mut silti)… Aion ottaa mukaan sekä käyntikortteja että valmistujaisia varten keväällä tehtyjä rintanappeja, sillä noita pinssejä on helpompaa ja ”epämuodollisempaa” antaa ihmisille kuin käyntikortteja. Kortti haiskahtaa joskus mun nenään niin feikiltä, mutta nappi menee sentään jollain lailla pienestä lahjasta.
Melkein ainoa syy miksi aloin juuri nyt edes kirjoittamaan on se, että värjään pistoksissa SPARKia varten tukkaa eikä muuta oikein viitsi tökötit päässä tehdä kuin istua tietsikan ääressä. Voih turhamaisuutta. Ja sitten yhtäkkiä ei ole mitään kirjoittamisen aihetta.

Ai niin, ”Manic Panic” -shokkivärit ovat osoittautuneet parhaiksi mitä olen ikinä käyttänyt, ne EIVÄT tahraa koko kylppäriä vaikka johonkin sattuisikin pieni pisara putoamaan! Pyyhkiytyy helposti, mutta värjää tukan ihanasti ja antaa herkullisen tuoksun, aaaaah… Eikä tukka päästä väriä tyynyihin, pyyhkeisiin ja muihin päiväkausia värjäyksen jälkeen kuten Suomessa käyttämieni shokkivärien laita oli! Enpä olisi uskonut tällaista kamaa löytäväni. Koskaan enää en muuta käytä.