Aina pitää alottaa bloggaaminen pahoitteluilla että oon pitäny niin pitkän tauon. Mut ei voi mitään, ollutta ja mennyttä, joten puu soikki ja asiaan! Eihän tätä edes lue kukaan!
Ja etukäteen VAROITUS että tämä postaus on sekä teineilevä että sietämättömän tärkeilevä.

* * *

”Right — everyone stop fucking crying, this is supposed to be a rock’n’roll band for chrissakes.”

Yksi kivoista jutuista nykyisessä asuinpaikassani on toki se, että pääsee näkemään suurimman osan jenkkielokuvista heti samanaikaisesti USA:n ensi-illan kanssa. *| Mutta tällä on kääntöpuolensa: aika monesti eurooppalaiset elokuvat (jopa brittiläiset) ennättävät tänne paljon myöhemmin kuin Suomeen. Kun viimein pääsin pari viikkoa sitten katsomaan innolla odottamani Nowhere Boy :n, ja ongin netistä päivämäärää Suomenensi-illalle (voidakseni suositella sitä tutuile), Finnkinon saitti ilmoitti leffan tulleen ja menneen joskus tämän vuoden huhtikuussa. Joten toivottavasti näitte sen silloin, senkin hannuhanhet. 😦 Suomen DVD-julkaisua odotellessa saatte nauttia takautuvista kommenteistani.

John Lennonin nuoruusvuosia käsittelevä Nowhere Boy kertoo enemmän Lennonin suhteesta Julia-äitiinsä sekä Mimi-tätiinsä kuin The Beatlesin perustamisesta, mutta tämä suhde on tasan yhtä kiinnostava, ja nappikohde brittien niin suvereenisti hallitsemalle todenmakuiselle, tajuttoman koskettavalle, hiljaisesti hauskalle elokuvalle. Kaikki mun tutut heti tajuaa mistä puhun jos sanon ”tiettehän, tyypillinen brittielokuva”.

Nowhere Boy ei pettänyt. Odotin leffaa niin kieli pitkällä siksi, että a] kuten suurin osa ihmisistä, olen Beatles-fani, ja b] minua kiehtoo erityisesti aikainen Beatles-historia. Jotenkin se jaksaa kiinnostaa aina vain vaikka siitä lukisi kuinka monta eri kirjaa. 🙂 (…Mikä on tämän elokuvan eduksi, sillä juonen yllätyksellisyyteen se ei voi turvautua, kaikki kun tietävät jo tapahtumien kulun.) Beatlesit ovat kokonainen oma maailmansa. Suorastaan myytti. Tämän maailman vangitsevimpiin puoliin lukeutuu se, että niin monet bändin elämää missä tahansa vaiheessa sivuavat henkilöt (sukulaiset, liikekumppanit, musiikilliset kilpakumppanit jne.) ansaitsevat saada oman elämäntarinansa kerrotuksi. Se on vähän kuin antiikin Kreikan tarusto, jossa jokaisen jännittävän sivuraidetarinan taustalla vaikuttaa kuitenkin koko ajan Olymposin pantheonin konteksti: suurempi päätarina jonka inhimilliset, pikkumaiset, ailahtelevaiset, ylpeät ja himokkaat persoonat sekä näiden valtasuhteet jokainen (tai siis ainakin jokainen antiikin Kreikan aikaisessa yleisössä 😛 ) automaattisesti tuntee. (Anteeksi tärkeily.)

Varsinaisia Beatles-elokuvia lukuunottamatta, bändistä on hädin tuskin tehty ns. fiktiiviseen tyyliin tuotettuja elokuvia. (Dokumentit ovat asia erikseen.) Itse asiassa ainoat, jotka tiedän, ovat Backbeat ja Two of Us. Backbeatistä käy tietysti selväksi yksi syy siihen, miksi viihteellisten elokuvien tekoa Beatlesistä kartetaan heidän valtavasta suosiostaan huolimatta: Beatles on eräs median herkeämättömimmin seuraamista bändeistä koskaan, eikä juuri kukaan näyttelijä pystyisi vastaamaan heistä yleisölle muodostunutta voimakasta ja tuttua kollektiivista mielikuvaa, sen enempää ulkonäön, äänen kuin tapojen kannalta. Esimerkiksi Ian Hartin roolisuoritus John Lennonina on Backbeatissä kieltämättä myötähäpeää herättävä, vaikka hän yrittää niin hampaat irvessä aksentin ja kuuluisan teinitemperamentin kanssa — eipä käy näyttelijäparkaa kateeksi.

Samanaikaisesti Backbeatin keskiössä on kuitenkin oivallus, jonka pitäisi olla rohkaiseva monille mahdollisesti tuleville Beatles-”sivuraide-elokuville”. Sen PÄÄHENKILÖ on Stuart Sutcliffe, jonka ulkonäkö ja maneerit eivät ole yhtä julkisuudessa marinoituneet kuin neljän virallisen Beatlesin.
Tämä vapauttaa katsojat alitajunnan vänkäämisestä että ”tää näyttelijä jotenkin vaan ei täsmää — tiiän että yrittää parhaansa mutta jokin haraa vastaan…” ja saa seuraamaan Stephen Dorffin näppärää roolisuoritusta Stuna paljon puolueettomammin.

Sama ilmiö koskee Mimiä ja Juliaa, jotka yhdessä Johnin kanssa ovat Nowhere Boyn tärkeimmät henkilöt. Myös Nowhere Boyn käsikirjoituksen tunnetut tapahtumat Lennonin poikavuosilta ovat niin itsevarmasti ja koruttomasti dramatisoituja, ettei juuri mikään tempaise katsojaa pois elokuvan maailmasta eikä saa vertailemaan liiaksi todellisuuteen. Elokuva onnistui odottamattoman hienosti oman paikkansa, aikakautensa ja legendan perustusten rakentamisessa, ja on rehellisesti sanottuna pitkävaikutteisin elokuvateatterikokemukseni muutamaan vuoteen. Se oli niin intiimi että olisin voinut koskettaa henkilöitä kädelläni, ja lisäksi siinä oli koko ajan jotenkin sähköinen vire, joka sai minut keskittymään haltioituneena jokaiseen kohtaukseen. Astuttuani leffateatterista ulkoilmaan jouduin nojaamaan pylvääseen oven ulkopuolella minuutteja, ennen kuin totuin taas vanhaan ympäristööni, ja Nowhere Boy pyöri mieleni etualalla koko vuorokauden.

Pirpana-Beatlesejä esittävät nuoret näyttelijät vääjäämättömästi jättävät ulkonäkö- ja ääniyhteneväisyyksien suhteen toivomisen varaa, mutta näyttelijöinä he ovat erinomaisia — ja se se painaa vaakakupissa, kun elokuvan tarina kertoo äidin löytämisestä enemmän kuin tulevaisuuden rocklegendakaveriesi löytämisestä. Jotkin etukäteen lukemistani arvioista väittivät etteivät muut näyttelijät yltäneet Kristin Scott Thomasin (Mimi) tasolle, mutta omasta mielestäni koko näyttelijäkaarti suoriutui loistavasti ja riisutun tunteikkaasti. Tunnustan että ensi kertaa elokuvasta kuullessani Aaron Johnsonin valinta Lennoniksi hämmensi minua, sillä luulin häntä amerikkalaiseksi hänen päästyään supersankaripläjäys Kick-Ass :in nimihenkilöksi! Aikamoiset aksentit hallussa jullikalla.

Johnson oli itse asiassa tämän leffan yllätys, sillä vaikka häntä ei voi aivan täysin kuvitella John Lennonina, hän on koskettavan roolisuorituksensa sekä säästeliään ja hienovaraisen käsikirjoituksen ansiosta erittäin uskottava orvoksi (…periaatteessa) jääneenä, haavoittuvaisuuttaan vimmaisesti piilottelevana teininä.

Vaikka katsojan tietoisuus tulevaisuudesta tuokin kokemukseen oman lisämausteensa, löisin vetoa että vaikka et tietäisi Beatlesistä mitään (niin, juuri sinä — missä tapauksessa olen otettu saadessani ensimmäisenä toivottaa sinut tervetulleeksi takaisin elävien kirjoihin syväjäädytyksestä!!!) tai et olisi bändistä erityisen kiinnostunut, pitäisit varmasti tätä elokuvaa hyvin samaistuttavana ja liikuttavana.

Ja ainakin minua Nowhere Boy kyllä itketti eniten sitten Toy Story 3 :n… Tämän blogimerkinnän avaava siteeraus onkin kovasti kyynelkanavia koettelevasta kohtauksesta, jossa eräät leffankaan henkilöistä eivät voineet pidätellä itkua. Johnsonin komento kuului ”Nyt p**kele loppu vollotus, tämä on olevinaan ROCKBÄNDI”, mikä oli yksi Nowhere Boyta parhaiten kuvaavista kohtauksista: naurua kyynelten läpi (jos tämän kerran sallitte kliseen) 😉

Suosittelen kiihkeästi!

* * *

Mitähän jos joku päättäisi tehdä samanlaisen leffan Paul McCartneysta? Menisi varmaan pitch-kokous jotensakin näin:
”Tämä elokuva kertoo erään maailman tunnetuimman muusikon teinivuosista: poika menettää äitinsä, juuri ensisuosioonsa kipuavasta uudesta rockmusiikista tulee hänelle elämän kiintopiste ja koko höskä sijoittuu Liverpooliin!”
”Mitämitämitä… Että kopioitte sitten sanasta sanaan Nowhere Boy :n synopsiksen ja vielä kehtaatte kutsua itseänne käsikirjoittajiksi! Tuohan saattaisi meidät käräjille!”

…No, näin yksinkertaistettuna. Mutta todellisuudessa kumppanusten lapsuudessa ja persoonallisuuksissa on tietysti tarpeeksi eroja tekemään moisesta toisinnosta kiinnostavan. Etenkin yhtä hyvin kirjoitettuna ja tuotettuna kuin Nowhere Boy.
Tai EIPÄS, vielä parempaa: elokuva Johnin ja Paulin bromancesta. **| Ei koko stoorista (jottei elokuvasta tulisi liian täyteen ahdettu) vaan mieluummin yhteen ajanjaksoon keskittyvä (esim. jonkun tietyn albumin levytys, tai ehkä parin päivän hotellikökötys hullujen kiertuepäivien aikana niin että leffa koostuisi vain jokusen laulun kirjoittamisesta yhdessä ja monista pettävän pinnallisista keskusteluista, koko ajan sellaisessa eristyneessä hotelliympäristössä. Vähän kuin Lost in Translation mutta klaustrofobisempana).

En muista missä kuulin tämän lauseen, mutta se on mitä osuvin: ”Paul McCartney found his soulmate at an extremely young age.” Tuntuu, että kummallakin oli riippuvaisesta ja muiden ymmärrystä hylkivästä yhteistaipaleestaan huolimatta vielä paljon aikuistumista hoidettavana kun Lennon murhattiin, ja tarina jonka olisi ollut tarkoitus kulkea ystävystymisestä, koettelemuksien ja julkisuussirkuksen kautta raakaan eroon mutta viimein suhteen elvyttämiseen (ei siis bändin uudelleenkokoamiseen, vaan suhteen elvyttämiseen ennalleen, koska kaikista kähinöistä huolimatta, voiko näiden kummankaan miehen elämäntarinassa olla tärkeämpää henkilöä kuin he olivat toinen toisilleen?) keskeytyi ennen aikojaan. Mutta kai se sitten olisi ollut liian loogista. Jokainen tositarinahan on loppujen lopuksi tragedia.

It’s a true story, and like all true stories, it is a tragedy…

__

*| Nyt tietysti kaikki torrenttien käyttäjät päästävät röhönaurut, mutta hekään eivät voi kieltää, että salakuvatut ensi-iltatorrentit ovat surkeaa laatua. Ja mikä vielä tärkeämpää, jos kotona ei ole KUNNON varustusta katsoa elokuvia (oikeankokoinen töllö, äänet yms. — ja minullahan ei täällä ole), jo valmiiksi onnettoman ”theater cam”-tiedoston katsomisessa ei ole mitään mieltä.

**| Kyllä, tiedän Two of Us -TV-elokuvasta, mutta vaikka en ole vielä sitä nähnyt, on vaikeaa kuvitella että se yltäisi samalle laatutasolle kuin Nowhere Boy, joten se ei luultavasti vastaa toiveeseeni. Katson sen mahd. pian ja jos olen väärässä, tunnustan sen heti. Ja vaikka olisinkin, maailmaan pitäisi mahtua useampi kuin yksi elokuva tästä ihmissuhteesta!