Tämmönen minipäivitys vaan tähän hätään…

Kävin tässä vähän aikaa sitten viikonloppureissulla Stumptown -sarjismessuilla (16.-17. huhtikuuta) Portlandissa, Oregonissa eli jenkkilän puolella. Tämä ensikosketukseni ”con”-käyttäytymiseen (josta aikaisemmin olen nauttinut vain telkkarin, artikkelien tai leffojen välityksellä) oli erittäin nautittava, ja kyseiset messut olivat rennon tuttavalliset ja tee-se-itse -henkiset, mikä sopi minunlaiselleni aloittelijalle mainiosti. Ei turhia paineita, jännitystä eikä liian kylmää kaupallisuutta. Matkustin osana Cloudscape-”lähetystöä”: mulla ei ollut omia sarjakuvia myytävänä mutta autoin miehittämään Cloudscapen messukojua.
Sen aikana ja sen jälkeen yllättävän monet kaverit kysyivät miten USA mielestäni erosi Kanadasta. Vietin leijonanosan vierailustani messuilla enkä siis uskoakseni päässyt kokemaan ”todellista Portlandia”, ja muutenkin kummastelin miksi tutut ihmiset utelivat moista vaikka tiesivät varsin hyvin etten ole kanadalainen (ja etten kaiken lisäksi ole ikinä oleskellut muualla Kanadassa kuin Vancouverissa) eivätkä mielipiteeni siis voi olla täysipainoisen informoituja.

Hädin tuskinhan olen alkanut ymmärtää edes Suomen ja Vancouverin välisiä eroja. Kuten jo sanoin, en voi kirjoittaa ”Suomen ja Kanadan välisiä”.
Liikaahan noita on yhteen blogimerkintään ahdettaviksi, niin että tämä on vain ensimmäisenä mieleen tuleva seikka. Molemmissa paikoissa on puolensa, mutta tulipa mieleen mitä tahansa niin Suomi tulee kai aina olemaan rakkaampi, ei sille mitään voi.

Esimerkiksi Vancouverissa rasismia ilmenee huomattavasti vähemmän kuin Suomessa. Ei siitä toki täälläkään kokonaan eroon pääse. Mutta monikulttuurisuudessa Vancouver kyllä vetää pisimmän korren, vaikka vertailtaisiin useampaakin kaupunkia.

Suomessa se sijaan on sukupuolten välinen tasa-arvo, sekä (sanotaan selkokielellä😉 ) rispekti naisia kohtaan varsin eri luokkaa. Tämä on yksi niistä asioista jotka ovat selvinneet vasta näiden parin vuoden mittaan — ei yhtenä oivalluksena, vaan vaikeammin verbalisoitavien omakohtaisten kokemusten keräännyttyä, eikä sitä ehkä yhdellä vierailulla vielä hoksaisi.

Tavat, joilla eri sukupuolet keskustelevat keskenään poikkeavat siitä kuin jos suomalainen mies puhuisi suomalaiselle naiselle, tai suomalaisnainen -miehelle; monien miesten odotukset naisia kohtaan ovat erilaisia kuin ne Suomessa ovat. On vaikeaa selittää yksityiskohtaisesti, mutta Suomessa ei yhtä usein tulisi vastaan sellaista miestä joka näkisi tarvetta ”yksinkertaistaa” sanojaan naiselle niin kuin vähä-älyiselle — suomalaismiesten enemmistö luottaa (ja syystäkin) siihen etteivät naiset tarvitse useampia selityskertoja eivätkä muistutuksia kuin miehet. Tai sellaista että naisten kysymykset kuitattaisiin jollain pilipalivastauksella ”no se on vaan yks semmonen juttu” toisin kuin miesten, jotka saisivat samaan kysymykseen asiallisen, normaalin vastauksen. Joskus loukkaa, miten yllättyneitä monet paikalliset ovat jos satun tekemään jotain omin avuin.
Sen kääntöpuoli on tietysti se, että Vancouverissa miehet tarjoavat usein naisille apua ihan pyytämättä. Minulle se EI ole erityisen mieluista, sillä koko elämäni ajan olen ollut jääräpäisen itsenäinen ”jos tarvitsen apua, pyydän sitä, muussa tapauksessa älkää kantako huolta minusta kiitos” -ihminen, mutta voin ymmärtää miten jotkut vierailijat saattaisivat ottaa sen herrasmiesmäisyytenä.

Tiivistettynä, täällä Vancouverissa Suomea useampien miesten odotukset naisten ulkonäköä kohtaan ovat korkeammat, älyä ja sisukkuutta kohtaan alhaisemmat — ja miesten kiinnostus naisia kohtaan on yksinkertaisesti vähäisempää kuin Suomessa. Kiinnostuksella en tarkoita sukupuolista kiinnostusta, vaan sitä, ajattelevatko miehet naisia sellaisissa tilanteissa, joissa seksi ei ole selvästi esillä. Toisin sanoen, muistavatko he että naisetkin ovat osa tätä yhteisöä, eivätkä vain miehet.

[Luin esim. pari kuukautta sitten sanomalehdestä eräästä ryhmästä, joka yrittää lobata saadakseen British Columbiaan ilmaisen päivähoidon. Jotenkin tyhmästi olin unohtanut ennen artikkelin näkemistä, ettei täällä ole kattavaa ilmaista päivähoitoa. Olitpa sitten nainen tai mies, jos olet suomalainen ja vaikka et ikinä edes haluaisi lapsia, muistele hetki omaa tarha-aikaasi (hyvin todennäköisesti sellaisen koit), kuvittele sitten mikä äitisi työtilanne olisi ollut jos päivähoito ei olisi ollut vaihtoehto, ja sen tehtyäsi saat luvan olla kiitollinen ilmaisesta päivähoidosta oman äitisi puolesta. Se antoi sinun vanhemmillesi enemmän mahdollisuuksia tehdä sinun tulevaisuudestasi paremman. Voimme kysyä, olisiko lapsuutemme ollut parempi jos olisimme viettäneet joka päivän vanhempiemme (tai vanhempamme) parissa kuin jos olisimme olleet tarhassa. Mutta tarkkaan harkittuamme, kaiken huomioon ottaen — tarha se maailmaa pyörittää.]

Toisaalta, en koskaan saa tietää olisiko näissä vertailuissa ihan toinen sävy jos ihonvärini olisi jokin muu kuin se tällä hetkellä on.