Tervepä taas. Jatkan sillai lennosta, sitten edellisen merkintäni on nimittäin ehtinyt tapahtua niin hurjasti tärkeitä asioita ettei ole aikaa edes jäsennellä eikä miettiä uutisoinnin kronologista järjestystä…

Tottahan minun täytyy Vancouverin parempia puolia hehkuttaa. Miksi minä muuten täällä olisin? Vaikka onnellisimmaksi minut täällä tekevät yksityiskohdat (kaverit, lempiravintolat jne.) yksi vastapaino edellisen merkinnän valitukselle on melko iso tekijä. En tiedä johtuuko tämä oikeasti tämänhetkisestä ympäristöstäni, vai onko kyseessä muutos joka olisi tapahtunut minulle ajan mittaan automaattisesti, mutta täällä tuntuu täysin normaalilta hehkuttaa itseäni ja saavutuksiani (vai sanoisinko ”leijua”?). Ei sokeasti — joku raja se Pohjois-Amerikkalaistenkin itsetunnolla täytyy olla.
Mutta jos täällä työpaikkaa metsästävä henkilö sanoo ystävälleen vaikkapa ”en oikein tiiä kannattaako mun tota paikkaa hakeakaan, varmaan yli puolet hakijoista on paljon kokeneempia ja taidokkaampia kuin minä”, niin ystävä katsoo sitä pitkään ja vakavissaan ja ehdottaa sitten ammattiavun hakemista. Enkä tarkoita ammatinvalinta-apua, vaan TERAPEUTTIA. Muutama vuosi sitten olin tuossa hypoteesissa ensinmainittu henkilö, nykyisin olen lähempänä viimeksimainittua.

Kuten sanoin, Vancouver ei välttämättä ole tästä muutoksesta yksinään vastuussa — olihan jo minun tänne tulonikin selvästi jonkin alkavan itseluottamusvaiheen ansiota. Mutta mainittu mielentila on puolueettomien havaintojeni mukaan täällä enemmän sääntö kuin poikkeus. Onneksi ei ärsyttävällä tavalla: enimmäkseen vain siten, että jos joku vähättelee itseään, paikallinen heti äkkää sen. Suomessa se on ikään kuin hyväksyttävämpää, mutta täkäläinen katsoo vinoon: miksi ihmeessä, jos ylipäätään päätät vääristää totuutta, vääristät sitä itsellesi vahingollisella tavalla? Sano suoraan vain, jos jotakin osaat. Mitä haittaa siitä voisi olla? Pelkäätkö että jollekulle tulee paha mieli siitä, että osaat enemmän kuin he tai olet tehnyt enemmän? Silloin se on kyllä ihan sen kadehtijan mielenterveysongelma. Jos kadehtija säästyisi sinun hehkutukseltasi, jonkun muun saavutukset saisivat hänet kuitenkin maihin.

Jotenkin silloin muutama vuosi sitten esim. graafikontöitä etsiessä ei tuntunut maksavan edes vaivaa listata kykyjäni, ajattelin usein vain automaattisesti että miksi yrittäisinkään, kun joku toinen on kuitenkin parempi? Toisaalta animaatio ja muut tällä hetkellä metsästämäni urapolut motivoivat minua rutkasti enemmän kuin mainostoimisto- ja nettisuunnittelupaikat.

* * *

Mutta mutta! Mitäs on tuo puhe pääskyistä otsikossa? Alkuun täytyy selittää, että koska en ehtinyt moneen kuukauteen blogata, tätä blogia seuraavat sukulaiset säästyivät pitkältä, turruttavalta ja ensisilmäyksellä turhalta työnmetsästykseltä. Koko tämän vuoden alkukuukaudet ihmettelin, miksei minua animaatiotöihin huolittu ja murehdin pitkäaikaisen oleskelulupahakemuksen läpipääsemättömältä näyttävää paperisotaa. Kanssani samanaikaisesti valmistuneet luokkakaverit olivat jo korvia myöten työelämässä, kun taas minua studiot eivät jaksaneet palkata koska en ole Kanadan kansalainen ja animaatiostudiot joutuisivat siis maksamaan enemmän veroja (tai jotain sellaista) palkatessaan minut, kuin jos palkkaavat kanadalaisen. Tiedän vähintään yhden studion josta olisin saanut töitä heti valmistuttuani JOS minulla olisi ollut kansalaisuus. Ratkaisun luulisi olevan helppo: hae kansalaisuutta. Mutta kansalaisuutta tai vastaavaa hakevalla täytyy olla rutkasti koulutustaan vastaavaa työkokemusta Kanadasta, eikä työkokemusta saa kun paikalliset eivät budjetin takia halua palkata määräaikaisen oleskeluluvan omaavia… Enempää en jaksa selittää. Byrokratia rassaa. Siirryn tarinan kiinnostavampaan vaiheeseen.

[Kuuntelen muuten juuri kirjoittaessani Thor -soundtrackia. On Kenneth Branaghilta saatu odottaakin uutta elokuvaa, ja vaikka pinnallisin puolin Thor poikkeaa Branaghin ”omasta” tuotannosta, tykkäsin siitä kovasti. Näin lauantaina, ja aion käydä katsomassa toistamiseen. Jätän leffan puntaroinnin seuraavaan blogeroon.]

Muutama viikko sitten sain kuitenkin taas jostain uutta puhtia ja ajattelin, että jos oleskelulupa kestää tällä hetkellä ”enää” vuoden päivät, niin kyllähän yhteen vuoteen saattaa mahtua vaikka mitä! Ei sitä ikinä tiedä. Täytyy olla valmistautunut tilaisuuksien vastaantullessa, vaikka juuri tällä hetkellä ne tilaisuudet näyttäisivätkin niukoilta — pitää portfoliota päivitettynä, pitää silmällä mitä hellyttävän vähäisille ”kontaktihenkilöilleni” alalla kuuluu, pitää ”leuka pystyssä”! Niinpä, vaikka pelkäsinkin masentuvani kuunnellessani kuinka kivaa entisillä luokkakavereillani työpaikoissaan on, vierailin tämänvuotisessa Capilanon animaatio-opiskelijoiden ”Gradshowssa”. Se oli toissaviikonloppuna. Valmistuva luokka oli siis tietysti se, joka oli vuoden meitä alempana. Vastoin pahimpia odotuksiani minulla oli Gradshowssa huippuhauskaa, ja se pikemminkin inspiroi minua yrittämään enemmän kuin masensi minua. Käytännössä heti Gradshown jälkeen aloin meilailemaan niin monille ”tärpeille” kuin muistin.

Eräs tuntemani kokenut freelance-animaattori (en kehuskele, sillä en todellakaan tunne useita) sattuu tällä hetkellä virallisten freelance-töidensä salliessa animoimaan omaa lyhytfilmiään. Ajoitukseni oli hurjan onnekas. Asiakkaidensa animaatiotyöt painoivat päälle, mutta kyseinen leidi halusi samanaikaisesti pitää lyhäriprojektinsa pyörät pyörimässä, joten hän etsiskeli juuri avustajaa. MAKSETTUA avustajaa! Tyyppi (joo kutsun naisia sekä tyypeiksi että hepuiksi, get used to it) muisti minusta niin hyvää (tai niin vähän? Hahaha😛 ) että palkkasi minut siltä istumalta. Joten olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen!
Voin työskennellä niinä päivinä kuin minulle sopii, joten en lopeta Opustöitäni ihan vielä. (Vaikka se onkin suunnitelmissani, jos saan vielä muita animaatiotöitä — haku on päällä. Sitä paitsi… Pitää mun saada käytyä Opuksen laskuun hammaslääkärissä ennen kuin haihdun, hehe!) Animaattorilla ei ole varaa maksaa loistokasta palkkaa assistentille, mutta sentään saman luokan palkkaa kuin tämänhetkisessä työssäni ansaitsen, joten onpahan ainakin alku. Työkokemuksen kartuttaminen on minulle sitä paitsi tällä hetkellä tärkeintä. Olin innoissani saadessani kertoa vanhemmilleni, jotka tietysti ovat jaksaneet tukea vähemmän onnekkaiden aikojen läpi. Yleisesti ottaen näiden parin viime viikon aikana on tuntunut onnekkaammalta ja jotenkin vain saanut enemmän luottamusta siihen, että kyllä se minunkin urani tästä pikkuhiljaa urkenee. Sain myös kavereiden kautta kuulla minulle ennen tuntemattomista indie-pelistudioista, joilta saattaisi olla paljon helpompaa saada kuvittajan/Flash-animaattorin keikkoja kuin Vancouverin ”pelijättiläisiltä”.

Mutta tämänhetkisten taidepyrkimysteni kiintotähti saattaa hyvinkin olla Cloudscape, jonka kautta olen aloitellut muiden jäsenien kanssa muutamaakin sarjakuvaprojektia. Projektit ovat valtavan inspiroivia minulle, jokainen niistä aika erilainen. Kivaa on. Jos noista maksettaisiin, lopettaisin Opustyöt ja antaisin kynän heilua täyspäiväisesti, mutta rahaa kyseisistä sarjiksista näkisi lyhyimmillään puolen vuoden päästä, joten ei vielä mitään toivoa ammattiartistin elämästä… Harmi. Toivottavasti viime aikojen onnenpotkuni ovat polku pitempiaikaisiin alan töihin, niin että saisin keskittyä joka päivä piirtämiseen, äksyille asiakkaille pokkuroinnin sijasta.

Tänään tosin oli töissä harvinaisen loistava päivä — sain autettua asiakkaita, ketään kärttyä ei osunut ostoksille ja tunsin täyttymystä voidessani jakaa tietoa rakastamistani tuotteista. Lisäksi, olin tänään kehystäjä ja kehystämössä oli kolme-neljä asiakasta samanaikaisesti, jokainen kehystämässä eri taideteosta, ja minä sain junailtua jokaiselle tarpeeksi työskentelytilaa, kierrätettyä työkaluja harvinaisen tehokkaasti jokaisen työpisteen välillä ja autettua jokaista asiakasta ilman pitkiä odotuksia. Oli hyvä päivä. Sitten jauhoin vielä illalla puhelimessa tyhjää hyvän kaverin kanssa. Tänään ei ole sattunut pienintäkään tyhmää asiaa, joten tunnen olevani aikamoinen onnen suosikki. Tänään taisi itse asiassa olla, kaikki olosuhteet huomioon ottaen, vuoden paras päivä tähän mennessä. Taiiii… Toiseksi paras. Parhaan päivän joudun ikävä kyllä jättämään salaisuudeksi.

Oli vielä jotain kerrottavaa, mutta unohdin täysin, mitä se oli. Mulle on lyhyessä ajassa ehtinyt tapahtua niin paljon etten itsekään pysy perässä. Outoa ettei ensin ole minkäänlaista äksöniä kuukausitolkulla ja sitten sata asiaa tapahtuu yhtäkkisenä ryppäänä! No, kuten sanoin, yritän blogata säännöllisemmin, vaikka kiire onkin kova.
Iso halaus kaikille sukulaisille jotka tätä lukevat, teidän tuellanne olen päässyt animaattorinurani alkuun.