You are currently browsing the category archive for the ‘elämänlaatua parantamassa’ category.

Kirjaimellisesti. Ei auta kuin lainata ”NG LI”nen klassikkomainosta kun on viettänyt koko tähänastisen joululoman niin imeytyneenä Aubrey-Maturin -sarjaan. Ainakin vuoden palvellut blogin yläkuvakin sai vaihtua M&C -elokuvastillin palaseen, mutta sopiipa lumivihmainen kuva sentään vuodenaikaan. Lomaan valmistautuessani arvioin O’Brian-addiktioni surkuhupaisasti alakanttiin, sillä matkalukemiseksi tuomani pari Aubrey-Maturin -kirjaa eivät millään riitä kesyttämään nälkääni koko loppulomaksi 😦 Jos jatkan niiden ahmimista nykytahtiin, minulla ei enää riitä lentokonelukemista paluumatkalle!

Mutta kun ei malta olla lukematta! Sarja sen kuin paranee, saaden tavallista järkyttävämmän käänteen The Reverse of the Medal -kirjan lopussa. Syksyn kommunikaatiotunneilla (tai oikeammin käsikirjoitusteoriatunneilla) paradigmatarinan rakennuspalikoihin kuuluva KATASTROFI määriteltiin mm. näin: ”Mieti ensin mikä olisi kaikkein pahinta, mitä protagonistillesi voisi tapahtua. Pistä se sitten tapahtumaan.” Reverse of the Medalissa tämä määritelmä osuu naulan kantaan, ja kuinka kivuliaasti!

Jack Aubreyn ollessa kyseessä, suurimman mahdollisen onnettomuuden paljastaminen on tuskin edes mikään SPOILERI —
hänet ”erotetaan kunniatta” laivastosta. Identiteettikriisi on seurauksille melkein riittämätön sana. O’Brianin hahmot eivät ole painomusteesta ja kirjaimista rakennettuja, vaan sarjan lukijalle lähes todellisia ihmisiä, eikä mikään osoita tätä vahvemmin kuin reaktio seuraavan kirjan (The Letter of Marque, jota juuri nyt yritän säästellä joululoman loppuun asti) sydäntäsärkevään alkuun: tragedian muuttaman ja kovettaman Jackin tapaaminen järkyttää ja saa mielen raskaaksi tosielämässä asti, eikä ihan vähäksikään aikaa.

Koska viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että Aubrey-Maturin -sarjaa on kohdeltava eepoksena eikä yksittäisinä romaaneina, malttamattomuuteni päästä käsiksi jäljellä oleviin kirjoihin on paisunut järjettömäksi. Mikä vielä järjettömämpää, suren sarjan väistämätöntä loppumista jo näin ennenaikaisesti.
Jokaisen purjehduksen myötä myös tärkeimmät sivuhenkilöt herättävät yhä hellyttävämmin a] sellaisen tunteen kuin heistä tietäisi paljon enemmän kuin O’Brian ehti panna mustaa valkoiselle mutta b] samanaikaisesti valtavan hingun lukea heistä enemmän kuin kirjoissa varsinaisesti kerrotaankaan — tässä tusinan kieppeillä kieppuvissa kirjoissa erityisesti alttiin uskolliset Pullings ja Mowett, niin kylmähermoiset merillä mutta kaikissa muissa asioissa niin sinisilmäiset, melkein kuin Jack aikoinaan.

En todellakaan ole ensimmäinen joka huomauttaa tästä piirteestä, mutta Jackin ja Stephenin suurista erilaisuuksista huolimatta se asia, joka heitä yhdistää, on perustavanlaatuinen viattomuus (muistan lukeneeni heistä varsin kuvaavan lauseen ”innocents of a different kind”, mutten muista kuka sen kirjoitti). Kummassakin tämä ominaisuus vain vaikuttaa eri kohteisiin, tai sanoisin eri kulkusuuntaan. Kuin toinen olisi kasvi joka kasvattaa vartensa maan pinnalle ja toinen kasvattaisi juurakkoa.
Jack on luottamuksen antaja ja avoin; ammatistaan huolimatta hänellä on luontoa hyvän tahdon ja sopusoinnun levittäjäksi joka luottaa muiden ihmisten rehellisyyteen (ja ylempiarvoisiinsa) joskus liiaksikin; hänen merellinen arvostelukykynsä on usein väärää laatua maissa. Stephen taas jopa pyrkii vaikeaselkoisuuteen ja hänen kykynsä yksinkertaiseen luottamukseen vaikuttaa päällisin puolin olemattomalta; hän ottaa vastaan luottamusta, ei heijasta sitä; mutta hänen ajankulusta piittaamaton lumoutuneisuutensa niin suurista kuin (vielä useammin) pienistä luonnon ihmeistä on puhdasta, lapsenomaista kiitollisuutta huomattavasti enemmän kuin tiedemiehen uteliaisuutta. He ovat toimija ja tarkkailija.

SITTEN LÖYTY TÄMMÖNEN — jonkun blogissa (huom. englanniksi) ammattimaisen tarkka analyysi Master and Commanderin… ensikohtausten elokuvakerronnallisista ansioista. Ei mikään uunituore postaus mutta minusta erittäin kiinnostava. O’Brian -kirjoistakin netissä löytyy jo niin paljon materiaalia/keskustelua (seassa myös paljon laadukasta), että jos minä ryhtyisin niitä listaamaan, niin enhän ehtisi kaikkia lukeakaan.

* * *

Sori kun höpötin kirjoista tuon aikaa. Kuulumistenvaihto jäi nyt rentoutumiselta vähälle, mutta eiköhän kaikki voi päätellä että lentomatka meni hyvin ja että oon nyt Jykylässä… Niin ja joulunpyhät oltiin Rukalla ja oli aika hauskaa. Oli sovittu perheen kanssa ettei meidän tarvitse toisillemme joululahjoja ostaa, mutta sain silti lahjoja ja kunnolla! Mites esim. uusi lautakassi että saan vietyä laskuvälineeni Vancouveriin? Ja laskettelulasit. Ja karkkia kovasti ja niin edelleen. Nam! Että kivaa on ollu; kotitöitä on pitäny tehdä vähän liikaa; en oo pakottanu itteäni piirtämään tarpeeksi ja pitämään taitoja yllä lomalla; ihanaa kun saa kattoo isoo telkkarii. En aio tehdä uudenvuodenaattona yhtään mitään (paitsi siis juuri katsoa telkkaria) kun olen tämmöinen homebody eli kotikeho.

Huh, onpas ollu koulussa kyytiä siitä lähtien kun viimeksi kirjoitin. Joskus otti voimille enemmän kuin koko tähänastisen lukukauden aikana (mutta lukukausihan oli viimeisillään, joten kaikista kursseista oli aika isot ”lopputehtävät”). Koko luokkaa on yhdistänyt tulenpalava kiire mutta samalla saadaan pidettyä hauskaakin. Meillä on esimerkiksi 24h pääsy animointiluokkiin joten muutamatkin illat ja yöt vietettiin koulukavereiden kanssa leffoja katsoen, kakkaa jauhaen ja samalla animoiden.
Yötöihin näyttävät yleensä jäävän aina samat naamat (ja tällä ei minun tapauksessani ole yhtä paljon tekemistä viivyttelyn kanssa kuin sen, että saan parhaat ideani myöhään illalla ja öisin), mutta ennen lopputehtävän palautusta melkein koko luokka oli puurtamassa.

Koulun loppuspurttia seurasi juhlakausi: torstaina (viimeinen koulupäivä) juhlittiin melko hienolla aterialla sekä pubi-istunnolla ykkösluokkalaisten kesken, perjantaina baarihyppelyllä kaikkien animaatio-opiskelijoiden kanssa — tosin en tiedä voinko hyvällä omatunnolla kutsua sitä ”baarihyppelyksi” jos se sisältää vain kolme baaria joista yksi on jytäklubi, mutta nimestä viis, MIELETTÖMÄN HAUSKAA oli — ja lauantaina (eilen) taas puolisen tusinaa meidänluokkalaista kävi katsomassa Disneyn Kaunotar ja hirviö -teatterimusikaalin vancouverilaisvoimin toteutettuna. Esitys oli varsin hyvä mutta pieni pettymys sen jälkeen miten meidänluokkalaiset olivat sitä hehkuttaneet. Ei mitään saumaa alkuperäiseen elokuvaan verrattuna, mutta ei tuo vertailu taitaisi ihan reilua olla. Ilta oli silti erittäin mukava.

Näytöksestä kotiin lähtiessämme alkoi sataa lunta! Voi että oli kaunista öisessä, valaistussa keskustassa! Mutta mitätön lumisade sai myöhäisillan bussiliikenteen ihan sekaisin, ja suunnittelemamme tunnin kotimatka tuplaantui. Kanssamatkustajien ja bussikuskien paniikinsekaiset reaktiot herättivät minussa ensin epäuskoa, sitten sääliä. Tässähän sitten soimaan patana kattilaa, mutta ei porukalla ollut kerrassaan mitään suhteellisuudentajua.

* * *

Mutta palatakseni varsinaiseen asiaan, kaiken tämän kirmailun ja ryhmähengen lietsomisen jälkeen (hassua kyllä kakkosluokkalaisiin tuli edes alkeellisesti tutustuttua vasta tässä vaiheessa) en malta odottaa paluuta kouluun ja luokkakavereiden pariin. Ja jossain määrin Vancouverin yöelämään…

Heti koulun loputtua tulin kipeäksi, mutta en tiennyt miten hemmetissä jäädä potemaan kun viimeinkin oli aikaa rillutella. Ja oli se sen arvoistakin! Nyt kun juhlakausi on ohi, aion kuitenkin nukkua itseni terveeksi ennen torstaista lentoa koti-Suomeen. ELÄKÖÖN 😀 Pääsen Lappiinkin, ihanaa!

Voi, kunpa olisin löytänyt aikaa kirjoittaa kaikesta silloin kun se oikeasti tapahtui.
Mutta yritän tässä ennen matkaani kirjoittaa sentään niistä täkäläisistä lemppariravintoloistani.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Far Side of the World

Olen kehunut O’Briania jo niin paljon etten tohdi toistaa itseäni liikaa. Mutta kaikki kehut pätevät niin vahvasti The Far Side of the Worldiin, ettei kiitollisuuteni mitenkään anna minun olla hiljaa. Kun on O’Brian -kirja kädessä ja kuppi kuumaa toisessa, kirjan ei toivoisi loppuvan koskaan. Olinpa sitten missä tahansa, O’Brianin kirjat todella siirtävät minut lukemisen ajaksi aivan toiseen paikkaan.

Jackin ja Stephenin keskinäinen kanssakäynti on jokaisessa sarjan osassa yksi suurimmista nautinnoista, mutta tässä teoksessa se saa suorastaan ihmettelemään, miten kyseiset hahmot eivät voi olla eläviä ihmisiä, kun he ovat kirjojen sivuilla niin vakuuttavan persoonallisia, tuttuja ja rakastettavia. Stephenin kiintymyksen luonnontieteeseen jakava (mutta selkeästi omalla luonteellaan tärkeimpien sivuhenkilöiden joukkoon nostettu) kirkonmies Martin on myös tehnyt olonsa kotoisaksi mielikuvituksessani. Laivan miehistön keskuudessa vallitseva henki on tekstissä mestarillisesti läsnä milloin voimistavana, milloin painostavana.
On tosin aivan mahdotonta, että oikeasti olemassaolevien ihmisten elämässä ehtisi tapahtua niin paljon kuin Jackin ja Stephenin. The Far Side of the World:iinkin mahtuu kaiken muun toiminnan lisäksi kaksi haaksirikkoa, mutta kukaan O’Briania lukenut ei toki hetkeäkään pelkää, että niissä olisi kierrätyksen makua. Kumpikin tilanne on aivan omalla tavallaan hermojaraastava, ja jäin oikein ihailemaan kahden haaksirikon rinnastamista toisen ollessa yksinäinen (no, kahdestaan yksinäinen), seesteinen ja loppujen lopuksi jopa koominen, toisen taas koko laivan miehistön ja vielä päälle vihollislaivan miehistön kanssa kohdattu, pelon ja juonittelun leimaama, jatkuvasti primitiivisen väkivallan rajalla tasapainoileva koettelemus.

Tämä kirja on täydellinen.

Onko nyt tarkoitus sataa vai paistaa? Päätä jo!

Capilanon päätöksen odottelu sabotoi untani. Unenpenteleet eivät tietenkään kerro kirjaimellisessa mielessä mistään hakuprosessiini liittyvästä, ne ovat vain purkautuvaa jännitystä. Ehkä ne eivät sisällä sen enempää merkitystä kuin vatsassa kuplivat ruoansulatusäänet: jos mahaan pistää moskaa, sieltä kuuluu vastalauseita (vatsalauseita?), ja jos jännittää, aivoista kuuluu samaa. Näen siis tavallista sekopäisempiä unia, ja herätessä ahdistaa. Ihan kuin yrittäisi nukkua kipeänä. Päivisin kykenen onneksi ajattelemaan jotain ihan muutakin, mutta öisin alitajunta ampuu kovilla.
Muuten menee mukavasti.

En ymmärrä paljoakaan golfin päälle, mutta P.G. Wodehouse, joka on yksi maailman parhaista humoristikirjailijoista (Douglas Adamsin mukaan jopa paras), on kirjoittanut siitä sivukaupalla. Olin jo valmiiksi Wodehouse-fani tutustuessani hänen kymmeniin golf-tarinoihinsa. Urheilumuotona tai televisiosta seurattuna golf ei minua kiinnosta, mutta Wodehousen välittämänä se on minulle varsin rakas aihe. Siksi kuullessani erään toisen lempikirjailijani, Carl Hiaasenin, kertovan maanantaina The Colbert Reportissa uudesta The Downhill Lie -kirjastaan, jossa hän kronikoi suhdettaan golfiin, yllätyin enemmän ja iloisemmin kuin jos Hiaasenilta ilmestyisi jälleen uusi fiktiivinen romaani (missä siinäkin on minulle aina syytä juhlaan). En osannut kuvitellakaan että golf olisi yhdistävä tekijä kahden suuren humoristin mutta silti niin erilaisen kirjailijan välillä. Voiko tämä olla sattumaa, vai onko minun harkittava perusteellisesti uudelleen asennettani golfia kohtaan? Päätän ehkä sitten kun pääsen lukemaan Hiaasenin uusimman.
(Mutta kun en ole vielä saanut ostettua edes Colbertin omaa kirjaa. Hyvä on, hyvä on, elän edelleen kuin opiskelija vaikka valmistuin korkeakoulusta — KORKEAKOULUSTA! — jo pari vuotta sitten, elän ihan muiden käsittämättömissä, olen yhteiskunnan pohjasakkaa. …Enpäs! Mikä mut saa kirjoittamaan tätä? En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Jos itse olen tyytyväinen niin mitä väliä sillä on jos melkein kaikki koulukaverini sattuvatkin jo olemaan ura- ja perheputkessa ja äänestävät kunnallisvaaleissa? Tietysti tyytyväisyyttäni edesauttaisi tiheämpi kirjojenhankkimistahti…
Olenko tyytyväinen? ”Olenko tyytyväinen?!” WTF just happened? 😯 )

* * *

Onko väärin käyttää fiktiota itselääkityksenä? Jos todellisuuspako antaakin hetkellisesti paremman olon, sinkoilevatko ajatukset myöhemmin kahta kauheammin? No jaa, sehän nähdään sitten myöhemmin! (Aamulla.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Robert Louis Stevenson:
Treasure Island

Jos eskapismia hakee, voisi valita huonomminkin. Aarresaari on THE Merirosvokirja — kaikki tietävät siitä jotain, vaikkeivät olisi koskaan lukeneet sitä. Lukiessani kirjaa juuri nyt ensimmäistä kertaa jäin alkupuolella miettimään, olinko myöhässä. Menevätkö jotkin kirjat yli ymmärryksen, jos ne lukee vasta aikuisena? Vai onko kyseessä todellakin puhdasverinen poikakirja jonka koko komeuden käsittää vain putkiaivoilla? 😉
Treasure Island on toki erittäin toiminnantäyteinen ja ovelahko seikkailu. Nuoren Jim Hawkinsin haltuun päätyy edesmenneen merirosvokapteeni Flintin aarrekartta, ja merille lähdetään kaljuunankuvat silmissä. Aarretta havittelee tietenkin myös Flintin entinen miehistö, tai mitä siitä nyt on jäljellä. On papukaijaa, silmälappua, rommia, autiosaarta, laivakeksejä, aavemaisiksi tienviitoiksi aseteltuja luurankoja — kaikki asiaankuuluva, minkä Stevenson on sulauttanut yleiseen tietoisuuteen lähestulkoon lajityypin pohjapiirustukseksi.

Mutta Treasure Islandissa on muistelun makua. Niin kelpo tarina kuin se onkin, en kiristellyt lukiessa jännityksestä hampaitani kuin muutaman kerran: Jim Hawkinsin kertojanääni menettää usein sellaisen otteen kuin hän eläisi toiminnan keskipisteessä, ja vaikuttaa välillä vanhukselta muistiinpanojensa ääressä. En tiedä puhunko ihan omiani, mutta minusta kertoja-Jim on jotenkin hämmentävän erilainen kuin tarinan Jim. Kirja olisi imaissut minut paljon voimakkaammin mukaansa jos kertoja-Jim ei olisi etääntynyt ajallisesti niin paljon tapahtumista ja olisi keskittynyt vielä enemmän tunteisiin toiminnan seassa (poikakirja + tyttölukija = prrrfft?), kauhuun, ja uskollisuuteen, ja toivoon, ja katumukseen, jne, niin siis hemmetti TUNTEISIIN, ja kuvaillut Jimin mielenliikkeitä sellaisina kuin ne tapahtuivat juuri sillä hetkellä… Äh. En osaa selittää kunnolla!
(Ehkä mielikuvitukseni on lomalla, enkä siksi pysty hyödyntämään Stevensonin, tarkoituksella tai ei, lukijalle jättämää täydentämisen vapautta?)

Silti kirjan maine ei ole tuulesta temmattu, sillä osa kohtauksista jää mieleeni vahvasti. Esim. Jimin hetket hylätyllä laivalla yhdessä Israel Handsin kanssa (ja ilman häntä) on kirjoitettu henkeäpidätyttävästi ja juuri sopivaan, kiduttavaan, houruisen valuvaan tahtiin. Kyseinen osio sai sydämeni pomppaamaan kurkkuun hyväksi toviksi. Silloin pääsin todella osalliseksi tunteesta ja sisään kirjaan. Veitsi oli lähellä kirpaista omaakin olkapäätäni, ja tilanteen lauettua rommiryyppy olisi kelvannut lievittämään myös minun vapinaani. Tuon enempää en halua pilata tiivistunnelmaista kohtausta etukäteen uusilta lukijoilta.
Joiltakin osin Treasure Island onnistui jättämään elinikäisen muiston.
Siksi se säilyy suositeltavana luettavana sukupolvelle toisensa jälkeen, ei vain poikien väylänä kirjallisuuden pauloihin (vaikka se lieneekin siihen erinomainen).

Rick Veitch:
Can’t Get No

Heräteostos. Näin Neil Gaimanin suosituksen sarjakuvapokkarin kannessa, ja muoto, kansi ja otsikko kiinnostivat ennen kuin olin luonut silmäystäkään sisältöön, joten maksettua tuli.

New York, syyskuu 2001. Päähenkilön firma menee nurin, sitten hän päätyy tahtomattaan oman tuotteensa koekaniiniksi, ja sitten WTC-torneja päin lentää matkustajakone. Tästä menneisyytensä menettäneen miehen matka kaaoksen halki vasta alkaa.

Sarjakuvassa ei ole lainkaan dialogia, ainoastaan tapahtumista näennäisesti irtonainen tuntematon kertojanääni kulkee kuvien lomassa, eikä ruutujakaan yhdellä aukeamalla ole usein kuin muutama. Tarina soljuu ensimmäisestä sivusta viimeiseen asti vangitsevana jatkumona, jonka lukemista on lähes mahdotonta keskeyttää vaikka se onkin pitkä. Kokemukseen kannattaa siis varata aikaa. Kerronta on niin virtaviivaista että sivut kääntyvät kuin itsestään. Syntyy jopa kiusaus kääntää sivua aina yhden ylimalkaisen silmäyksen jälkeen, jotta edessäni avautuva ketjureaktio ei ehtisi riipaista niin syvältä. Säästäisikö moisella itseään ahdistukselta vai jäisikö paitsi harvinaislaatuisesta taideteoksesta? Vastaus on itsestään selvä. Eihän jotain… no vaikka jotain Full Metal Jacketiakaan katsota pikakelauksella.
Ainoat hengähdyshetkien tapaiset tulevat vastaan silloin, kun tapahtumat (tai toisinaan kertojanäänen ja tapahtumien aaltoileva yhdistyminen) ovat niin odottamattomia tai sydäntäsärkeviä, että ne sanalla sanoen jähmettävät tuijottamaan kuvaa.

Olen taas kertonut enemmän omasta lukukokemuksestani kuin itse sarjakuvasta, joka on pysäyttävä ja kunnioitusta herättävä. ”Vaikeaa kuvailla, koe itse” -oikopolkua on tullut käytettyä kirjoittaessa viime aikoina ihan liikaa — mutta esittelyni ovat joka tapauksessa aina jokseenkin pinnallisia ja höpsöjä, joten ero tuskin on huomattava. Whuuh, onneksi en kirjoita arvosteluja ammatikseni.

Juup juup. Kävin perjantaina Helsingissä, kivaa oli, ehdin keskittyä Pixar-näyttelyssä suosikkikohteisiini vielä paremmin kuin viime kerralla.
Ostin muistoksi hienosta näyttelystä pikkuruisen pehmo-Djangon (Ratatouillesta). Kolme nykyistä leffahahmoani ovat kaikki kooltaan yhteensopimattomia. Finnkinon muovi-Linguini on jotain viisisenttinen, kun taas Django ja 25-senttinen Ego ovat kuin koira ja ulkoiluttajansa. Nyt kun vielä ostaisin jonkun puolimetrisen Remy-pehmolelun, niin voilà, Ratatouillen käänteisversio (jossa Linguini majailisikin Remyn hatun alla) olisi valmis.

Good Fellowsissa käydessäni kuulin kaupalla olevan syntymäpäivä sunnuntaina (onnea!) ja sen kunniaksi olisi ollut alennuksia. Mutta kun en voinut mennä niin sitten en… Katellaan ensi vuonna.

En osta leffalehtiä säännöllisesti, mutta silloin kun sellaisia ostan, suosikkejani ovat Empire ja SFX (ei vain elokuviin vaan kaikkeen scifiä sivuavaan keskittyvä lehti. Se on ohjannut minut monien hyvien sarjakuvien ja tv-sarjojen jäljille. SFX-nimen on väitetty olevan milloin lyhennys Special Effectsistä, milloin Science Fictionista X:n kera. Scifiväki on niinku ihan hulluna X-kirjaimeen).
Muuten, noiden englantilaislehtien artikkelit ja haastattelut on pääsääntöisesti kirjoitettu niin humoristisesti, että niitä lukiessa usein nauraa ääneen, oli sitten ihmisten ilmoilla tai ei, sitä ei voi välttää. (Itseäni se ei haittaa lainkaan, mutta ajattelin vain kertoa.) Ja vasta junassa perjantaina niitä naureskellessani älysin ensimmäisen kerran ihmetellä, mikseivät suhteellisen harvoin lukemani suomalaiset julkaisut tunnu kykenevän samaan. (Vai kykenevätkö ne, mutteivät halua? Onko suomalainen tapa oikeampi enkä itse vain ymmärrä hyvän päälle?) Silloin tällöin korkeintaan toinen suupieli nousee. Koomiset haastateltavat ovat sitten asia erikseen.
Nettilehdissä löytyy joskus yritystä samansuuntaiseen ilmaisuun ja ”kertojan”/haastattelijan itseironiseen äänenkäyttöön, mutta yleensä niiden kirjoitusvirheet ja haparoivat lauserakenteet saavat minut näkemään punaista. Onko liikaa pyydetty että nettilehtiin kirjoittavat olisivat kunnialla suorittaneet äidinkielen yo-kokeen? Onko liikaa pyydetty että ne joilla on huumorintajua hioisivat myös kirjallista ulosantiaan?

(Sen sijaan omat hulvattomat huomioni telkkarista, lukumateriaalista ja elokuvista ovat tietenkin paitsi kulttuurikentälle korvaamattomia, myös moisen vastuun vaatimalla tavalla tahrattomia kieliopillisesti, pistepistepistepistepiste…)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjaan ostoksistani tällä kertaa vain ensilukeman jälkeisiä pikatuntemuksia, mutta ovatpa sentään jotain vaihtelua ainaiseen televisiokirjoitteluun!

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut #1
ja #2

”Any resemblance to any other world known or unknown is purely coincidental.”

SC: Part 0 -albumia arvostellessani (vaikka käytänkin termiä ”arvostella” tietyin varauksin…) jäin janoamaan lisätietoa Pandan kotiulottuvuudesta. Pitäisi harkita mitä toivoo. Ykkösalbumissa sitä nimittäin käsitellään ihan kyllästymiseen asti. Tai oikeammin kyllästymisen jälkeen, sillä alpparin ensimmäinen ”luku”, jossa Jocasta kulkeutuu rinnakkaistodellisuuteen, on rönsyilevä ja tuntuu viivyttelyltä sekä kokoelmalta irtonaisia vitsejä. Jotkin vitseistä ovat todella hauskoja (esim. Jon ja Dwengin ensitapaaminen jolloin opitaan että ”Osoitteleminen on rumaa!” Tyylipuhdasta sanan ja kuvan yhteispeliä), ja lisäksi sivulauseissa pulpahtaa ilmoille pikkukivoja faktoja Pandan kavereista, mutta on pakko olettaa että SC:tä ensi kertaa lukevalle ne eivät olisi ainoastaan hämmentäviä vaan suorastaan luotaantyöntävän tapahtumaköyhää hakuammuntaa.

Kyseisen alkujakson jälkeen päästään siis puhumaan Pandan rinnakkaisulottuvuudesta. Ja jestas että siitä puhutaan. Sen vain sanon, että enpä uskonut tämänkään lauseen sormenpäistäni lähtevän mutta Maa taitaa olla rinnakkaisulottuvuutta kiehtovampi. Minua kootut selitykset jaksavat vähäisessä määrin jopa kiinnostaa, mutta koko jutun toimivuus parantuisi jos sekoitettaisiin reilummin Maan arkea juoneen mukaan.

En väitä että olisin tyytymätön ostokseeni, vaan että uusille sarjasta kiinnostuneille (myöhemmin julkaistu mutta ensimmäisenä luettavaksi tarkoitettu) Part 0 on paras tutustumiskohde. Henkilöt ovat joka tapauksessa tutun karismaattisia vaikka albumi kärsiikin päämäärättömyydestä. Sitä paitsi jotakin hyvää on aina sarjakuvassa, jossa ranskalainen toteaa kalan päästyä kahvinkeittimeen: ”This café ’as been poissoned!” 😆 ❗ …Pyydän anteeksi ehdottoman nerokkaan (ja tämä ei ollut sarkasmia) punchlinen kertomista etukäteen.

Onneksi kakkosalbumi paikkaa vahinkoja. Alkaa oikeasti tapahtua, mm. ajassa eksyneen NASA-astronautin ilmaantuminen Pandan ulottuvuuteen sekä Jon paljastuminen aivan vääräksi Joksi. Vitsit, sivuhahmojen esiintymiset ja visuaaliset gagit ovat nekin parantuneet sitten ykkösalbumin, vaikka kokonaisuus ei pystykään kilvoittelemaan nollan kanssa. Mutta miinuksena astronautin kohtaloa saati paljon muidenkaan sattumuksien lopputuloksia ei saada selville, sillä albumi päättyy taas kliffhängeriiiiin ja Part 3 on itsepintaisesti piiloutunut! (Liekö koskaan ilmestynytkään? 😯 ) Pari ensimmäisinä mieleen jäänyttä kohokohtaa: professorin helmitaulu saa helmitauluviruksen koska sille on ladattu piraattipelejä, ja jäihin juuttunut astronautti saadaan vapautettua vain vääristämällä häntä ympäröivää todennäköisyyskenttää — pelaamalla erä shakkia.

Garth Ennis & John McCrea:
Dicks

Ei tapoja, ei aivoja, ei selkärankaa; ei heikkohermoisille. Sketsishowmaisessa sarjiksessa pannaan kaikkia niin tasapuolisen halvalla, ettei yhdenkään tietyn väestöryhmän puolesta maksa vaivaa katkoa pinnojaan (eli South Parkin hengessä).
Lahjattomat luuserit Dougie & Ivor päättävät ryhtyä yksityisetsiviksi, kun ei muukaan työ kiinnosta eikä se liiaksi häiritse pimeää kiljubisnestä. Irlantilainen huulenheitto on (minulle) harvinaisuudessaan suuri osa dialogin huvittavuutta.
”Ivor’s a bit fucked, like! He’s stuck in some bloody stupid maze wi’ all these wee spide fuckers trynna knock his ballacks in!”

Terry Moore:
Strangers In Paradise: Tattoo
ja SIP: Love & Lies

David: ”You’re in the men’s room!”
Katchoo: ”Thank god. I was wondering why you’d have a urinal in your office.”

Erinomainen pitkäjänteinen ihmissuhdesarjakuva.

…Jääköön noin. SIP on kuulunut elämäni parhaisiin sarjakuviin melkein kymmenen vuotta ja ansaitsee monin verroin syväluotaavamman esittelykirjoituksen kuin mitä tällä hetkellä jaksan aloittaa.

(^Ohhoh, määhän kuulostan melkein ku Julmahuvin säämieheltä…)

Nopeaa toimintaa. Kipaisinkin Pixar: 20 Years of Animation -näyttelyssä heti torstai-iltapäivänä, päivää viime kirjoitukseni jälkeen, koska sattui osumaan ilmainen kyyti Helsinkiin niin sopivasti kohdalle. Tulin sieltä samana iltana pois joten käyntini sisälsi vain kirjakauppakäynnin ja näyttelyn.

Minulla on kova lukukuume, joten osittain siitä syystä en juuri nyt jaksa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisesti kuin tavallista, mutta se tuskin on suuri menetys — näyttelyn kuvaushan kertoo jo aika riittävästi mitä kävijän on lupa odottaa. Esillä on konseptitaidetta, ja kaikki asiaan jotenkuten tutustuneet tietävät, kuinka ihanaa se parhaimmillaan on.
Monimuotoisten luonnosten, piirrosten, maalausten ja storyboardien lisäksi saa tietenkin ihastella esimerkiksi Pixarin lyhytfilmejä (ei kuitenkaan aivan kaikkia), mallinnusnukkeja, videohaastatteluja sekä elämyksellistä lyhytelokuvaa ”Artscape” (”Taidemaisema”), joka on eräänlainen animatic mutta konseptitaiteesta koostuva [Huom. Animatic on storyboardeista filmattu elokuvan visuaalinen luonnos, jossa on alustavat äänet mukana. Animatic tehdään monia muitakin elokuvia kuin animaatioita varten.], niin että sen katsominen oli kuin olisi astunut sisään kuvakirjan sivuille. Artscape pyöri erittäin leveällä screenillä pimennetyssä huoneessa, ääniefektit olivat tunnelmallisia ja sitä sai katsoa valtavissa Fatboy -säkkituoleissa rentoutuen. Se taisi olla yksi suosikkikohteistani näyttelyssä, Monsters, Inc.– ja The Incredibles -osastojen lisäksi. Tai eihän niitä suosikkeja voi valita, kaikki teokset olivat upeita — pidin noista eniten vain sen vuoksi että ne ovat elokuvina minulle hieman muita tärkeämpiä.

Pixarin uusimmista elokuvista, Ratatouillesta ja kesällä ensi-iltansa saavasta WALL-Esta oli esillä vähemmän taidetta kuin etukäteen toivoin. Ratatouillen kohdalla se oli pikkuruinen pettymys, mutta jos tämä kiertävä näyttely on koottu jo varmaan kaksi vuotta sitten, asia on ymmärrettävä.

Aion ehdottomasti käydä näyttelyssä uudestaan. Minunlaisilleni ihmisille se on tietysti jo itsessään aivan käypä matkan tarkoitus, mutta jos tavallinen ihminen sattuu muutenkin olemaan menossa Helsinkiin ei hänelläkään voi olla hyvää syytä jättää näyttelyyn menemättä. Kolme tuntia hujahti ohi kuin huomaamatta!

Myös kirjakauppakäyntini oli ilo. Good Fellowsiin en ehtinyt, mutta Stockmannin liepeillä sijaitsevasta Akateemisesta kirjakaupasta (jonka tunnelma ja valikoimat ovat viehättävät ja lähes aina osa Helsinginreissujani) ostin parin Aubrey-Maturinin (jatkoa, jatkoa, jatkoa… pakko päästä lukemaan jatkoa…) lisäksi kirjan, joka oli ollut tähtäimessäni edellisestä käynnistä lähtien. Epäilemättä hienoin tänä nuorena vuonna hankkimani kirja.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Jean-Baptiste de Panafieu & Patrick Gries:
Evolution in Action

— Natural History through Spectacular Skeletons

Kuvat © Éditions Xavier Barral
Hirrrmu iso ja upea valokuvapainotteinen kirja, jonka aiheena ovat selkärangallisten eläinten (siis harvakseltaan myös ihmisten) luurangot sekä niiden lukuisat yhteneväisyydet. Teksti, vaikkakin suhteellisen kiintoisaa eikä liian pitkäveteistä, jää tarkoituksella toissijaiseksi. Edustettuna on mieletön määrä eläimiä, ja mustavalkovalokuvat ovat kauniita ja tarkkoja, mutta kirjan suurin valtti on se, että luurangot on kuvattu kokonaisina ja realistisissa asennoissa — jopa ”liikkeessä”, eli aseteltuina esim. juoksuasentoon tai loikkaamaan. Aivan kuin niillä edelleen olisi sisuskalut ja iho, turkki, suomut tai sulat. Luurankoratsastaja laukkaavan luurankohevosen selässä on vasta alkua: saalistavat kissaeläimet, notkeat kädelliset, lentäväiset sekä hyvin säilyneitä hampaitaan esittelevät krokotiilit saavat ällistyttävässä uskottavuudessaan leuan loksahtamaan. Kuvien luurankoja, kuten tätäkin entistä simpanssinpoikasta, on vaikeaa olla pitämättä elävinä.

(Anteeksi heijastus alavasemmalla, kokonaan minun syytäni.)
EiA lietsoo piirustusintoa. Täytteidemme rakenteellisen samankaltaisuuden pänttääminen auttanee eläinten hahmottamisessa.
Kirja oli kalliinpuoleinen kuten kuvakirjat yleensä, mutta silti, vaikka kaikki kirjaostokseni ovat tietenkin minulle elintärkeitä, tästä voin kerrankin sanoa että lähes välttämätön muillekin. Jos eläimet kiinnostavat hiukankaan. Piirtämisen tai luurankojen kiinnostaessa sitäkin parempi.

(Huh, sain tuotua kotiin läppärini perheen huomasta. Nyt pärjäilen vähän aikaa vaikka Ansku poteekin.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mauri Kunnas:
The best & the wörst of Nyrok City

Nyrok City on kunnioitettavasta kilpailusta huolimatta edelleen hauskin koskaan lukemani suomalainen sarjakuva.
The best & the wörst of Nyrok City sisältää aiemmin julkaistun NC-albumiparin sekä läjän ennennäkemättömiä sikailuja. Kokoelman omistamista ei enää mitenkään käy lykkäämän.

Jotkut saattavat luulla, ettei nuoriso kykene arvostamaan Nyrok Cityä, mutta näin ei ole; siitä eivät vain läheskään yhtä paljon voi nauttia sellaiset ihmisparat, jotka eivät tiedä edes Beatlesin jäsenten nimiä (Pete Parasta ja Stuta unohtamatta), puhumattakaan jostain Pierivistä Kivistä. Elokuvien katsominen on tietysti myös aina elämässä hyödyksi. Toisin sanoen, ihan iästä riippumatta, populaarikulttuurin yleissivistys vasta nostaa NC:n verrattomaksi viihdekokemukseksi. Mitä syvempi sivistys, sitä suurempi lukunautinto. Ja sitä kovemmin Nyrok City naurattaa.

Tarkoitukseni ei ole leuhkia joten kiiruhdan kertomaan, että muutama heitto menee auttamatta yli hilseettömien hiusteni — kuka mahtoikaan olla Jussi Himanka? Viittausta ei nykyajan nuorelle aikuiselle tee yhtään merkittävämmäksi se, että kuulee äitimuorilta kyseessä olleen joku radion Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja. ??Mikö ihmöön radio? Guess you had to be there…

Mutta moiset pienet arvoitukset ovat niin armottoman vitsimyrskyn seassa, ettei nauru ikinä ehdi keskeytyä. (Henkilökohtaisesti, vaikka esim. Juice Leskisen tai Hectorin tai Alatalon Mikon musiikkiurien alkuajat ovatkin minulle täysin hämärät, ovat suomalaisella moisten kansallis-öh-sankareiden tuotokset ja olemukset sen verran takaraivossa, että heihin kohdistuvat vitsit toimivat poikkeuksetta.)
Mauri Kunnaksen öh-dottomasti kansallissankarillinen käsiala konstailemattomissa, vauhdikkaissa piirroksissa luo Nyrokin perustukset. Kunnaksen karikatyyrit ovat huippuja, kuten hänen lastenkirjojensakin lukijat jo tietävät. Lisäksi Nyrok Cityn rujoudessaan runollisissa lausahduksissa suomen kielen ihana taipuisuus sekä luontainen häpeämätön outous ovat harvinaisen arvossaan.

Jo näiden ominaisuuksien perusteella sarjista uskaltaa kyllä suositella kaikille suomen hallitseville, popguruja tai ei.

René Goscinny & Jean-Jacques Sempé:
Nikke vauhdissa

(Pikku Niken uudet seikkailut 3)

Suokaa anteeksi toisto, mutta en nyt ole keksinyt parempaa aloituslausetta kuin jo viime kerralla aiheesta kirjoittaessani:
”Jos et ole vielä tutustunut Nikke-kirjoihin, anna kun halaan sinua säälistä, sillä lapsuutesi on varmaan ollut kylmä ja lohduton. Mutta lapsuuttaan ei ole koskaan liian myöhäistä elää uudestaan!” Kolmas (ja viimeinen) todella vaikuttavan kokoinen kirja Suomessa ennenjulkaisemattomista edesottamuksista viihdyttää kaikenikäisiä. Ennestään Nikkeen tutustuneet voivat luottaa siihen, että näitä ”uusia seikkailuja” lukee yhtä mielellään kuin vanhojakin, ja nämä sopivat loistavasti myös uusien lukijoiden tutustuttamiseen, sillä kaikki Nikke-kirjat ovat samanlaisia: valtavan hauskoja, täynnä näppäriä ja napakoita, elämäniloisia ja vilkkaasti tarkkailevia tarinoita. Heikkoa lenkkiä ei tässä sarjassa ole.

Goscinny kirjoittaa (…kirjoitti? Noääh, kaikkien seikkailunjanoisten sankari elää joka tapauksessa ikuisesti) kuten pikku Nikke saattaisi oikeasti jutustella. Kovin moni aikuinen ei aloita esittelyä ystävästään sanomalla ”Ruffen isä on poliisi!” tai ”Albert on opettajan lellikki, eikä sen kanssa voi tapella, koska sillä on silmälasit” tai ”minun paras kaverini Simon on tosi paksu ja syö koko ajan”. Niken kavereiden kuvaukset eivät ole niinkään stereotyypittämistä tai pelkistämistä kuin sitä, että hänen pitää päästä kertomaan ihan kaikista se tärkein/kiinnostavin asia. Ja nehän ovat sitä paitsi aivan totta.
Onkohan alkuteoksissakin käytössä hahmojen lempinimet, vai ovatko ne suomentajan keksintöä? Ainakin ne luovat osaltaan todentuntuista kontrastia lasten ja aikuisten maailman välille. Kaverusten toisistaan käyttämiin kutsumanimiin verrattuna (Jori, Kloku jne.) aikuisten käyttämät nimitykset (Geoffroy, Clotaire…) ovat kummia ja huvittavia, ja useimmiten niiden kuuleminen tietää vaikeuksia.
Kerta toisensa jälkeen Goscinny uppoutuu nautittavan helpon oloisesti lapsen ajatuksenjuoksuun, poikkeaa kutkuttavasti kaaoksen puolella ja tyylikkäästi luotsaa vitsit leikkisään loppunäpäytykseen.

Sempén kuvitukset ovat minusta taidetta ”Isolla Iillä”. Pistäsin seinälle jos olisi tilaa.

En tiedä onko parhaat säästetty viimeisiksi, vai onko kyseessä joku tauon aiheuttama illuusio, mutta ”…uusista seikkailuista” tämä kolmas lienee hauskin. Näitä lukiessa on vaarana vain se, että myös kaikki vanhat kirjat pitää saada heti uudelleen luettaviksi yhdellä kertaa, varsinkin jos edellisestä lukukerrasta on ehtinyt kulua tovi, eikä muita asioitaan saakaan sitten hoidettua koko päivänä.

* * *

Aah, on ihanaa, kun on niin paljon hyviä kirjoja joista valita.

Mikäs ihmeen perinne tästä on tulossa, että kun kesä tulee, minä sairastun? Oi oi. Liikaa ulkojuhlintaa varmaan. Onneksi näin kipeydessä on aikaa ja malttia kirjoittaa viimein blogiinkin. On suorastaan kuin ihanan turhat kirjoitukset olisivat patoutuneet sisälleni ja valuisivat nyt rään mukana ulos. Mmmm… Hehehe.

* * *

Olin jo huoletonna valmistautumassa tilaamaan ennakkoon liput Harry Potter ja feeniksin kilta -leffaan, kun yhtäkkiä muistin että olen ensi-illan tullessa Kanadassa.
Ja seitsemännen, viimeisen Potter-kirjankin joudun sitten tappelemaan itselleni sieltä! Ennakkovaraus Suomalaiseen oli jo tehty ja kaikki.

Tätä on teidän pilttien ehkä vaikea uskoa, mutta kun minä olin lukiossa, kaveripiirissäni tapahtui pienimuotoinen Harry Potter -vastareaktio. Paljastin hyväuskoisesti upouuden Potter-addiktioni, ja sain pariltakin taholta haukkuja, että on idioottimaista alkaa lukea tiettyjä kirjoja vain sen vuoksi, että ne ovat supersuosittuja. ”Onko ne?!” äimistelin. ”Joo joo, ne on myyny ihan sairaasti. Jenkkilapset kaivertaa kilvan päähänsä salaman muotoisia viiltoja ja hyppii luutien kyydissä katoilta.”

Periaatteessa olen samaa mieltä: massojen suosio on aika monesti osoittautunut huonoksi laadun takeeksi. Mutta toisaalta, jos pitää jostakin asiasta, sillä kuinka suosittu se on ei pitäisi olla mitään merkitystä. Mikä on lempielokuvani? Rushmore. Kuinka moni elävässä elämässä (ei internetissä) tapaamani ihminen on kuullut koko elokuvasta? Tähän mennessä näköjään vain ne, joille olen itse siitä kertonut. Eikä heistäkään kukaan ole katsonut sitä. Kyseinen tie on kaksisuuntainen, eli jos Potter-kirjat oikeasti kolahtavat, niiden luoma hysteria on vain alaviite. Kaikessa rehellisyydessä, minä en ainakaan ollut löytänyt Potter-kirjoja hypetyksen vuoksi, sillä minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Ne ilmestyivät elämääni siten, että Kuvataidekoulussa tuli puheeksi yhden samassa ryhmässä olevan tytön kanssa Eva Ibbotsonin kirjat, ja hehkutimme keskenämme Voi noita noitia. Kaveri sanoi, että tuon perusteella saattaisit hyvinkin tykätä Harry Potter -kirjoista, tosi hyviä on, ootkos koskaan kuullut niistä? Sanoin että en, pitääpä katsastaa. Menin suorinta tietä kirjastoon…

…Ja suoritin haun: Kirjailijan nimi: Potter, Harry.

Kuten arvata saattaa, teoksia löytyi nolla. En ole juuri koskaan joutunut pyytämään kirjaston neuvonnasta apua, mutta useamman tuloksettoman haun jälkeen oli pakko turhautuneena mennä kysymään, että mistä ihmeestä teiltä löytyy tällasen kirjailijan kirjat ku Harry Potter? Neuvonnan täti katsoi minua hieman oudosti ja sanoi, että Harry Potter -kirjoja etsit? On ne siellä omalla paikallaan hyllyssä, mutta kirjailijan nimi on kylläkin J.K. Rowling, eli katsopas sieltä R:n kohdalta.

Tämä tarina on tosi.

Mutta kirja oli hyvä. Potter-maniasta kuulin, kuten sanottu, vasta paljon jälkeenpäin, ja hyvä niin, sillä muuten olisivat ennakkoluulot mahdollisesti pitkittäneet kyseiseen sarjaan tarttumista — minkäs teet, olin silloin nuori ja hölmö. Toisin kuin nyt, olen vain hölmö.

* * *

Seuraavassa jälleen jatkoa Helsingin reissulta. Keskittymiskykyni ei ole parhaimmillaan, joten katsaukset lienevät hieman ylimalkaisia.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mike Mignola:
Hellboy: The Right Hand of Doom

Minun on jo vuosia ollut tarkoitus tarkastaa kehuttu Hellboy –sarjakuva. En tiedä mikä minut sitten sai lopettamaan viivyttelyn ja ostamaan sitä juuri tällä kertaa… Varmaankin albumin hillittömän hyvä nimi. Mutta onneksi näin kävi, sillä hinta-laatusuhteeltaan The Right Hand of Doom osoittautui jo muutenkin erinomaisen ostosreissun parhaaksi saaliiksi.
Tässä ulkoisesti normaalin kokoisessa albumissa riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa, aina mestarillisesti kontrasteilla pelailevasta taiteesta mystiikkaa ja myyttejä paketoiviin lyhyehköihin juoniin, jotka ovat vaikuttavan tiukkoja ja nopeasti mukaansa sieppaavia. Mitään turhaa ei ole painolastina.

Albumin aloittava vain kaksisivuinen sarjis ”Pancakes” on suosikkini, yksinkertaisesti siitä hassusta syystä, että harvoin olen näin lyhyen lukukokemuksen perusteella ehdottoman varmasti tiennyt tulevani pitämään sarjakuvasta. Pitemmälle päästyäni tämä mielipide ainoastaan vahvistui: niin sarjan luoja kuin sen päähenkilökin ovat molemmat huumorimiehiä minun makuuni. Parasta tarjolla on silti Mignolan varmaotteinen piirustusjälki ja jo mainitsemani mahtava kontrastien käyttö, joka osoittaa että vähemmän on todellakin enemmän. Sama sääntö pätee albumin väripalettiin, joka on hillitty ja suurimmaksi osaksi tummissa sävyissä pysyttelevä, ja joka ajoittain osallistuu tilan luomiseen ja tarinan kerrontaan sanalla sanoen havahduttavalla tavalla. Voin helposti uskoa kuulumiset, että ammattitaiteilijat lukevat Hellboyta puoliksi kateuden, puoliksi inspiraation kourissa. Apinointia en toki rohkaise, mutta suosittelen tätä kaikille piirtäjille — sekä tietysti jännittävien, humorististen, tai yksinkertaisesti hyvien sarjakuvien ystäville.

Pakko saada lisää.

Hitoshi Iwaaki:
Parasyte 1

Sopivassa suhteessa hilpeää ja hyytävää kauhumangaa oudoista avaruusloisista, jotka ilmaantuvat eräänä yönä kenenkään huomaamatta kuin tyhjästä ja valtaavat ihmiskehon, sulautuen siten riistansa joukkoon. Pian Japania järkyttävät ”jauhelihamurhat” joiden uhreista jää jäljelle tuskin märkää läiskääkään. Ainut, joka tietää parasiiteista, on nuori Shin, jonka yksi olioista yritti ottaa haltuunsa, mutta onnistuikin valtaamaan vain Shinin oikean käden. Shinin ja käden, ”Migin”, välille syntyy välttämätön liitto: Migi ei enää kykene valtaamaan uutta ruumista ja Shin taas tarvitsee Migin apua taistellessaan parasiitteja vastaan ja yrittäessään selvittää mitä hemmettiä koko juttu tarkoittaa.

Ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella sarjan osille päättelisi muodostuvan perusjuonikaavan ”Migi vaistoaa parasiitin valtaaman ihmisen lähistöllä; Shin ja Migi taistelevat sitä vastaan; välissä Shin ja Migi väittelevät ja Shin saa vähän kerrallaan tietoa parasiiteista.” Mutta niin kauan kuin tätä pohjakeitosta höystetään yhtä mielenkiintoisin sattumin kuin parasiitin valtaama Shinin opettaja (kylmäverinen Tamiya Ryoko, joka on myös liian fiksu tappaakseen satunnaisesti ja tapellakseen heti Shinin nähtyään), ja yhtä vinksahtanein tavoin vertailla parasiitteja eläimiin ja ihmisiin kuin vallattu koira sekä karannut leijona tässä kirjassa, sarjan jatko on kertakaikkisen houkutteleva. Oikein seisauttaa veret muutamassa kohdassa.

Kauhuunhan kuuluu melko usein keskenkasvuinen alatyylin huumori, myös länsimaissa, mutta Parasyteen se tuo ihan uuden, vilpittömän reikäpäisen ulottuvuuden. Voi siis olla, että toiset tykkää ja toiset ei, mutta minusta ajatuskin teinistä, jonka paras kaveri on yhtäkkiä omaa elämäänsä elävä oikea käsi, on verrattoman vauhko. (Miettikää… No niin, tajusitte jo.) Tästä asetelmasta ja sen vierestä kehitellään niin absurdeja tilanteita jo ekassa kirjassa, että sen voi hyvin odottaa muodostuvan sarjalle kullanarvoiseksi myöhemmissä osissa. Lisätään lauma muotoaan muuttavia avaruusolioita ja mikäpä tässä enää voisi mennä vikaan?

Vastaus on, valitettavasti, piirrokset. Ei taide tosin aivan amatöörimäisen huonoa ole, mutta ei läheskään sieltä parhaasta päästä. Anatomiset virheet pistävät ainakin allekirjoittanutta useasti silmään, enkä nyt tosiaankaan puhu parasiittien piirteiden venymisestä silpomisvälineiksi — itse asiassa se on kuvituksen parhaimpia puolia ja aivan mielettömän pelottavaa — saati sitten mangaan kuuluvasta kasvonpiirteiden liioittelusta eri tunnetilojen ilmaisussa, vaan ihan ihmisen perusmittasuhteista. Asiaa ei auta tussaamisen ajoittainen huolimattomuus. En sano tätä sillä että muka itse pystyisin parempaan, mutta kun tarina on kuitenkin näin kiinnostava, taiteen toivoisi olevan yhtä viimeisteltyä.

Juonen ansiosta tulen kuitenkin jatkamaan Parasyten lukemista erittäin mielelläni. Kyseessä on sitä paitsi pitkä sarja, joten kuka tietää, ehkä tyyli kehittyy.

Äitienpäivä oli minulle todella hyvä. Kesäsuunnitelmani saivat loisteliaan sinetin.

Ensin kuitenkin puran saalista Helsingin reissultani. Vaikka luinkin melkein koko sarjissatsin samana viikonloppuna, niistä ei ehdi ihan samaan tahtiin kirjoittamaan, joten tässä on juttua vain kahdesta, ja loput tulee perässä.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Garth Ennis & John McCrea:
Hitman: Who Dares Wins

[Älkää hämmentykö: kyseessä oleva sarjakuva alkoi ilmestyä jo kauan ennen samannimistä tietokonepelisarjaa, eivätkä sarjis ja pelit liity toisiinsa yhtikäs mitenkään. Lisätiedoksi, aina kun blogissani puhun ”Hitmanista”, tarkoitan tätä sarjakuvaa.]

Lähtökohta lyhyesti: kovan onnen kovanaama Tommy Monaghan asuu Gotham Cityssä. Eräänä päivänä avaruusolio yritti tappaa Tommyn ja syödä tämän sisukset. Arkipäivää Gothamissa. Mutta Tommy saikin kamppailun seurauksena pari valikoitua superkykyä, ja sen sijaan että olisi rientänyt naamiaisasussa pelastamaan maailmaa muiden friikkien (kuten Gothamin oman pojan, BATMANin) tavoin, Tommy jatkoi entisessä ammatissaan — palkkamurhaajana.
Tommy Monaghan on HITMAN.

Satunnaisista DC-universumin starojen vierailuista ja Tommyn kyvyistä huolimatta Hitman ei suinkaan ole supersankarisarjakuva. Vaikka sankarimaailman kliseet tuntevalle onkin luvassa hulvatonta piikkiä ja yli-inhimillistä tapahtuu tuon tuosta, lähemmät vertailukohdat löytynevät mm. Tarantinosta, Hong Kong-toimintaelokuvista ja kovaksikeitetyistä dekkareista, joissa luoteja ei säästellä ja oikeuden rajat ovat Noonanin räkälän nurkkapöytääkin hämärämmät.

Hitman on aivan ehdottomasti yksi ”näistä en luovu” -sarjakuvistani.

Kyllähän monetkin sarjikset saavat sekä nauramaan että itkemään, mutta harvat tekevät sen Hitmania coolimmin, ja myös parempaa siteerattavaa saa etsiä vaivalla. Ajatella nyt, että keskellä (olkoonkin vain paperille painettua) luotisadetta lukija nauraa ja itkee samaan aikaan, eikä tosiaankaan siitä syystä että sarjis olisi niin uskomattoman huono. Tarinan rakennuspalikat huomioon ottaen joillekin voi lisäksi olla pienoinen yllätys, että Hitman niin herkistää sydäntä, saa niin ihmisystävälliselle tuulelle — tulee melkein sellainen olo että pitäis soittaa sukulaisille ja vanhoille tutuille. Vaikka toisaalta ei edes tarvitse katsoa paljonkaan pintaa syvemmälle kun jo huomaa, että elämän tärkeimpien ihmisten välinen luottamus luo Hitmanissa taianomaista ja lämmittävää valoaan kuin kynttilät kuusessa. Monta kertaa on silmäkulma kostunut Tommyn muistellessa parasta kaveriaan Patia, tai jäljittelemättömän Natt The Hatin seuratessa kyselemättä Tommya vaaroihin.

Mutta tässä viidennessä Hitman -kokooma-albumissa reissu on toden teolla jäädä kaksikon viimeiseksi, ja valoakin on vaikeampi tavoittaa, kun Tommyn ja Nattin pahin koskaan tekemä virhe palaa heidän kannoilleen kostoa vannoen. (Turha luulla että spoilaan.) Ja ongelmat tunnetusti viihtyvät laumoissa — ”menneisyyden varjojen” lisäksi peesissä roikkuu Gothamin mafiapomo Men’s Room Louie gorilloineen.

Tuttuja naurattaa-niin-että-sattuu -kohtauksia on jonkin verran vähemmän, sillä hengissä säilymisen ponnistelu pistää sekä Tommyn omatunnon että itsetunnon koville. Vaikka elämä ei yleensäkään ole Hitmanille leveästi hymyillyt, melkein välttämätön haavoittumattomuuden tunne on tällä kertaa mennyttä, ja Tommyn loppumietteet ovat sydäntäsärkevät (uskallan todeta ihan faktana, vaikka itse elän fiktiivisten hahmojen mukana yleensä turhankin voimakkaasti). Surku, sillä Who Dares Wins on viimeinen tähän mennessä julkaistu Hitman -alppari (vaikka sarjakuvalehdestä ilmestyi kymmeniä numeroita sen jälkeenkin), ja tämän tarinan lukeminen viimeisenä saa mielen maahan. Minä ainakin vaihdan ensi kerralla Hitmania lukiessani vaivihkaa viimeisten albumien paikkaa.

Huhuja on liikkunut sarjakuvan jäljellä olevan osankin julkaisemisesta albumeina, ja lähetän sen puolesta rukouksen kenelle hyvänsä joka jaksaa kuunnella. Ja jos niitä ei tulekaan, minun on pakko metsästää Hitmania lehtiformaatissa, sillä en yksinkertaisesti kestä ajatella tarinan jäävän osaltani tähän. Onni tietysti, että Hitmanin seikkailut eivät loppuneet näihin kuviin, näihin tunnelmiin — mutta lohtu on laimea, jos itse ei saa koskaan loppua lukeakseen.

Tästä huolimatta nerokas luomus.

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut – Part Zero

Eriskummallinen sarjakuva, vielä kummallisempi selitettynä, mutta kun sitä lukee, hahmot tuntuvat yhdessä hujauksessa yllättävän läheisiltä.

Tapahtumat (”juonesta” ei oikein voi puhua, mutta en olekaan lukenut sarjan muita alppareita ja nimen ”Part Zero” luulisi jo vihjaavankin, ettei kyseessä taida olla tyypillinen osa) ovat samanaikaisesti arkisia ja yliluonnollisia.
Ulottuvuuksienvälinen turisti Panda jää jumiin Maapallolle Englantiin kuudeksi kuukaudeksi, ennen kuin portti hänen omaan ulottuvuuteensa jälleen aukeaa. Onneksi Pandan ”tulevaisuuden minä” neuvoo kuinka selvisi ajastaan tavisten keskuudessa: Pandan tulee asettua opiskelija-asuntolaan, värjätä albiinopiirteensä piiloon, teeskennellä Thaimaalaista vaihto-opiskelijaa ja ystävystyä popkulttuurin vakavan sekakäyttäjän Jocastan kanssa, joka siten päätyy tukemaan Pandaa suuremmassa kulttuurishokissa kuin arvaakaan.

Albumi tasapainoilee, oudosti mutta huvittavasti, kaverusten opiskelijaelämän ja siinä piipahtelevien yhä koomisempien sivuhenkilöiden (aina kampuksen tuskailevista taiteilijoista ylihuolehtivaisiin perheenjäseniin) sekä Pandan oman ulottuvuuden höpöjen olioiden ja huipputekniikan välillä. Piirustustyyli on lähes naivistisen pikkutarkkaa, puoleensavetävää ja ilmeikästä — hahmojen ”kehonkieli” on hienosti hallussa.

Pandan ja Jon ystävyys jää hymyilyttämään ja sarjakuvan jatko kiinnostamaan, paitsi sympaattisten henkilöiden, myös Pandan ulottuvuuden herättämien kysymysten ansiosta. Mielestäni osoittaa melkoisia lahjoja (kun kyseessä kuitenkin on niin rankassa kierrätyksessä oleva tarinatyökalu), että lukija saadaan haluamaan oikeasti tietää lisää tästä nimenomaisesta rinnakkaistodellisuudesta. Oliko silkkaa sattumaa, että Jon vikittelemä harvinaisen vaalea Chris lainasi Pandan monsterikaveri Dwengin ”Food good!” -huudahduksen? Entä vastaako Pandan paikka kenties meidän käsitettämme unista ja sen tapahtumat ovat yhteydessä alitajuntaamme?

Scifiksi en silti albumia luokittelisi — siis jos luokittelu olisi tarpeen — vaan hirmu hauskaksi henkilökeskeiseksi ”tosielämän seikkailusarjakuvaksi”. Hankin tätä varmasti lisää. Mainittakoon myös, että SC: The Director’s Cut Part Zero sijoittuu vuoteen 1986, eli brittikasarihenki on vahvasti läsnä. Tämä saattaa olla toisille varoitus, toisille kehu.

Kappas vain! Aamu-unisuuteni voikin olla synnynnäistä. Mind Gym — Hallitse aikaasi -hittikirjan mukaan Surreyn yliopiston tyypit löysivät aamuvirkkujen ihmisten ja yökyöpeleiden väliltä vissin geenieroavaisuuden.
Ilman tätäkin tietoa on silti selvää, että omaa biologista kelloaan on äärimmäisen vaikeaa opettaa toimimaan luontoaan vastaan. Jokaisella on yksilöllinen unentarve ja ”yön” (jolloin nukuttaa) ajankohta. Älä siis pakota itseäsi nukkumaan aikaisin jos aivot vielä surraa ylikierroksilla.

Harmi ettei kaikilla työssäkäyvillä ole valinnan ylellisyyttä, koska ihmisten henkilökohtainen vireystaso on aivan eri luokkaa eri vuorokaudenaikoina. (Ääriesimerkkeinä: iltaihmiset heräävät myöhään, käynnistyvät päivään hitaasti ja ovat parhaimmillaan iltapäivästä iltaan, kun taas aamuihmiset heräävät aikaisin, räjähtävät toimintaan heti herättyään mutta heidän keskittymiskykynsä lopahtaa iltapäivällä.)
Jotkin muutokset ovat sentään lähes kaikilla mahdollisia — mm. vähemmän vaativien ja rutiininomaisten tehtävien sijoittaminen vähemmän tuotantokykyiseen vuorokaudenaikaan. Kirja tarjoaa muitakin ihan käyttökelpoisilta vaikuttavia vinkkejä.
Se, miten vaikkapa työryhmän jäsenten päivärytmit saadaan synkronoitua on sitten juttu erikseen… (En vielä lukenut sitä lukua, ei ollut yksin työskentelevälle tarpeen.)

Tuli yksi tosi kiinnostava ja hauska piirtämishomma, melkein toivetoimeksianto, mutta sillä on äkäinen deadline. Piirrettävä on joka päivä. Varsinkin kun leffahomma, johon päivärytmimallin soveltaminen on valitettavasti täysin mahdotonta, pitää nyt niin kiireisenä. Elävänmallinkurssista luovun siis surren kokonaan.

Muuton suhteen olen eräänlaisessa limbossa. Melkein kaikki tavarani ovat uudessa kämpässä, mutta vapaaehtoisten ja oikeiden töiden takia en ole ehtinyt koota huonekalujakaan, saati sitten purkaa tilpehöörejäni laatikoista. On vaikeaa piirtää kun työpöydästä puuttuu toisesta päädystä jalat. Siksi työskentelen edelleen Casa Karikoskesta käsin. Kyllä täällä kotonakin piirtäminen jotenkuten sujuu, mutta jostain syystä nyt kun oma kämppä siintää koko ajan lähempänä, toiset asukit käyvät yhtäkkiä paljon enemmän hermoille. Ja kun vielä sänky, rakas telkkarini, musavehkeet, kaikki pesuvälineeni ja varsinkin vaatteeni ovat jo Pitkäkadulla, oleminen ottaa voimille. Herra Ananas on täällä myös, ei sitä nyt jaksa viedä pöytätilanteen takia. Mutta kunhan tämän viikonlopun kuvaukset ovat ohi, ruuvimeisseli raikaa.

Lyhyt se on Suomen talvi. Kaupunki on jo kuin tulvan vallassa. Onneksi pian pääsee Ylläkselle kevättä pakoon.

Ja nyt kiitollisuutta kirjoista!

Varoitus: Pikkuisen juonipaljastuksia …Vaikkei taaskaan mitään vaikeita arvata.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Surgeon’s Mate

[Seitsemäs kirja 1800-luvulle sijoittuvassa meriseikkailusarjassa, jonka päähenkilöt ovat kapteeni Jack Aubrey ja lääkäri Stephen Maturin.]

Lähes kaikki internetin huvikäyttäjät tietävät mitä on fanfiction, ja hiukankin enemmän siihen perehtyneille fanficin lieveilmiö nimeltä Mary Sue on tuttu.

Humoristisempia kirjoittajia lainatakseni: Diana Villiers on Aubrey-Maturin -kirjojen Mary Sue. En selvästi voi kuvitellakaan puhuvani koko lukevan yleisön puolesta, mutta minua ainakin ärsyttää Dianan täydellisyys. Kun hän astuu huoneeseen jokaisen läsnäolijan päät kääntyvät ja kurkut käheytyvät — seurausta hänen ainutlaatuisesta kauneudestaan ja pettämättömästä maustaan pukeutumisen suhteen; seuraavaksi hän hurmaa heidät ystävällisyydellään (paha ääni Reetan päässä: ”TEESKENTELYÄ!”), säkenöivällä älyllään (päRp: ”LEVEILYÄ!”) ja ylhäisillä tavoillaan (päRp: ”LUIKURIA! SUMUTUSTA! HUIPUTUSTA!”), puhumattakaan hänen liikehdintänsä suloudesta; ja ellei tämä vielä riitä, hänen rohkeutensa, itsevarmuutensa ja tilannetajunsa (päRp: ”Öykkäröintiä! Päällepäsmäröintiä!”) varmistavat että hän saa kaiken mitä haluaa. Itse tai välikäsien kautta. …Ja hänen ainoa näkyvä vajavaisuutensa on taipumus merisairauteen (PäRp: ”En keksi enää mitään. MUTTA MÄTÄ SE ON!”) — mikä sekin tarjoaa vain uuden syyn miehille tehdä ritarillisesti kaikkensa hänen hyvinvointinsa ja mukavuutensa eteen kuin hösöttävät pikkulapset nukkesairaalassa.

On vaikeaa uskoa, ettei O’Brian — joka oli niin hyvä kirjoittaja, rakensi niin oivallisia ja monimutkaisia hahmoja ja saa halutessaan johdatettua lukijaa niin lyhyessä lieassa — olisi itse asiassa tavoitellut yleisössä inhoreaktiota. Voisiko kirjailijalla olla syy ehkäistä sympatiaa tätä hahmoa kohtaan?! Saa nähdä kuinka myöhemmissä kirjoissa käy, mutta vielä tällaista syytä ei ole esiintynyt. Tämä pakottaa minut hyväksymään, että joko olen inhan puolueellinen tai sitten Diana on yksi niistä harvoista tapauksista joihin O’Brianin tyylitaju ei ulottunut. On kai meillä jokaisella heikkoutemme. Vaikka ulkoisesti sädekehää vaille täydelliseltä vaikuttava Diana ei kenties koskaan saa allekirjoittaneelta anteeksi Stephenin häikäilemätöntä vedättämistä alkuvuosina, minkäs asialle mahtaa? Toisilleen he ovat omalla tavallaan mitä tasaväkisin pari.

Toisaalta, Stephenin tunteet ja mielenliikkeet ovat tässä parisuhteessa yksin esillä — O’Brian kirjoittaa Stephenin ja Jackin kautta. Heidän tapauksessaan kertoja on kaikkitietävä, kun taas Dianan mieleen ei lukija pääse tunkeutumaan. Hän on siis paitsi pottumaisen täydellinen, myös eräällä tavalla luoksepääsemätön. Tähän asti asetelma ei olekaan ollut hullumpi, sillä se korosti Stephenin alun perin yksipuolista lempeä. Dianasta tuli kirjoissa enemmän Stephenin osa kuin oikea henkilö (jälleen kerran vain oma mielipiteeni). Itse asiassa Stephenin rakkaus Dianaa kohtaan täydentää Stephenin hahmon, riippumatta siitä ettei Diana vastaa tunteisiin: vasta kun Stephen The Fortune of War -kirjassa tajusi, ettei enää itse rakasta Dianaa, hän tunsi menettäneensä koko elämänsä tarkoituksen.

Näin, sainkin heti alta pois ainoan The Surgeon’s Mate :a koskevan valituksenaiheeni. Loppuratkaisu on avioliitto joka saa Stephenin symppaajat lähestulkoon repimään hiuksiaan. Muutoin O’Brian -elämys yhdistää yhä samat loistavat ominaisuudet joista blogissani jo aiemmin kirjoitin. Edellisestä kirjasta tuttuun tapaan oitis jatkava juoni on ahdettu tupaten täyteen tapahtumia, eikä sitä tällaisen kirjoittajan ollessa kyseessä voi pitää minään muuna kuin hyvänä asiana. Juonen tärkein osa lienee päähenkilöiden vankeus Ranskassa ja pakosuunnitelman toteutuminen, mutta mukana ovat tietysti tavaramerkeiksi muodostuneet meritaistelut ja -takaa-ajot, ovelat strategisoinnit, laivan todenmakuinen arki, henkevä henkilökuvaus ja koomisetkin kohtaukset: esimerkiksi (ihka aidosti) esiintymispelosta lamautuneen Stephenin Pariisissa pitämää luentoa seuraamaan saapuneet epäluuloiset paikalliset tiedusteluheebot päättelevät virheellisesti, pökkelön puhujankorokkeella nähtyään, ettei tämä todellakaan voi toimia Englannin tiedustelupalvelun hyväksi. Ja jos toimiikin, niin sen pahempi Englannille.

Yleensä O’Brianin kirjoista jää mieleen jokin tietty kohtaus, joka saattaa olla lyhyt ja näennäisesti mitätön juonen kannalta, mutta jossa usein erittäin vähäeleisestikin hän välittää herkkiä tunnelmia ja luo yhteyden hahmon ja lukijan välille. Ykköskirjassa juuri tällainen muistettavin kohtaus itselleni oli Stephenin yksin viettämä yö maissa, ulkoilmassa. Siinä tapahtuu vähän mutta kerrotaan paljon. (Pitäisiköhän jossain vaiheessa lukea nämä romaanit siten, että etsisin tämän näkymättömän ”avainkohtauksen” joka kirjasta?) The Surgeon’s Matessa saman kokemuksen saa aikaan Jackin paluu perheensä pariin pitkän ja vaarallisen Amerikanseikkailunsa jälkeen, kun koko kotikontu tuntuu alkuun uppo-oudolta. Tosin yhtä mieleenpainuvia kohtauksia on pitkin poikin kirjaa. Tällaiset kohdat samanaikaisesti sekä imaisevat kuin huomaamatta yhä syvemmälle tarinaan että herättävät minussa ihailua taidokkuudellaan ja tunteellaan. O’Brianin voisi hyvällä syyllä sanoa käyttävän painavia sanoja.

Enkä taaskaan malttaisi millään odottaa seuraavan kirjan kimppuun pääsemistä nähdäkseni, onnistuuko Diana luikertelemaan suosiooni hyvän käytöksen takia; lähtevätkö Stephenin hankkimat lukuisat viholliset hänen uuden perheenjäsenensä perään; saako Jack kotiasiansa ja rahaongelmansa kuntoon; ovatko Stephenin solmimat vakoiluyhteydet luotettavia; ylittääkö Jack taas itsensä huonojen vitsien kertomisessa; mitkä raivokkaat myrskyt, kiivaat yhteenotot ja henkeäsalpaavat takaa-ajot vaanivat merillä; politikoidaanko Jackille vihdoin ikuisuuksia lykkääntynyt ylennys ja mitä villieläimiä Stephen mahtaa majoittaa laivaan tällä kertaa…

Arkisto