You are currently browsing the category archive for the ‘elokuvat’ category.

ANTEEEEEEEEEEKKKSI kun en ole ehtinyt blogata! Oikeesti olisin halunnut, mutta sama vanha laulu täytyy toistaa taas. Silloin kun tapahtuu jotain bloggaamisen arvoista, ei ehdi kirjoittaa.

Niin että tämä on tällainen väliposti ja anteeksipyyntö ennen kuin palaan vähän säännöllisempään bloggausrytmiin. Turha mun on lupailla että ehtisin kertoa kaikesta mitä bloggaustauolla tapahtui, mutta yksi tapaus on pakko nopeasti mainita: Voyage of the Dawn Treader. Oon kirjottanu aikoinaan niin paljon aiemmista Narnia-leffoista että olisi epäreilua jos en edes mainitsisi viimeisintä.
Valitettavasti joulun tienoilla ilmestynyt kolmas Narnia-leffa oli HIRVEÄ PETTYMYS. Eikä edes näyttänyt nätiltä kompensoidakseen kuravesikäsikirjoitusta.

…Juu noin lyhyeksi tosiaan jätän siitä kirjoittamisen, ainakin tähän hätään 😦 Siitä on vaan niin kauan aikaa ettei enää jaksa pölöttää leffan huonoudesta kokonaisen blogimerkinnän verran. Anteeks.

En oo vieläkään oman alan töissä, mutta haku on päällä ja mieliala on korkealla, yritystä löytyy!

Kun on kaikenlaista muutakin luovaa kierroksessa kuin pelkästään työnhaku, on helpompi pysyä positiivisena. Cloudscapen kanssa oon osallistunut vaikka minkälaisiin varainker(j)uuaktiviteetteihin jotta saatais ”21 Journeys” -sarjisantologian (siis sen jossa mun sekä käsikirjoittajakaverini sarjis on mukana) painatukseen tarvittavat rahat kokoon, ja siinä onnistuimme loistavasti. Vain hassu kuukausi tai pari, niin kirja on käsissämme! 😀
Huono puoli tässä on se, että piirsin kyseisen sarjakuvanovellin neljä kuukautta sitten. Tässäkin ajassa on ehtinyt sen verran ”KEHITTYÄ TAITEILIJANA” (blyääärgh) etten enää voi olla täysin ylpeä stooristamme, koska tässä vaiheessa pystyisin piirtämään sen paljon paremmin… Vaikka olinkin niin tyytyväinen tuotokseen silloin kun sen kolme-neljä kuukautta sitten sain valmiiksi. HUOH.

Sit oon kokeillu työn puolesta kaikenlaisia huipputarvikkeita, pari viikkoa sitten oli Golden-akryylimaalien koulutustilaisuus josta saatiin kahjot määrät promomatskua mukaan, ja toiseks saatiin tällä viikolla kokeilla noin satamiljoonaa erilaista akvarellipaperia ihan ilmaiseksi.
…Ei kyllä tule myöhemmin yhtä halvaksi, koska (sokkotyyliin suoritetuissa) kokeissa mun suosikit kaikki oli sieltä kalliimmasta päästä… Saa laadusta näköjään maksaa. EI SITTEN TEIÄN TAVALLISTE PULLIAISTEN TARVII IHMETELLÄ MIKS TAITEILIJOILLA ON POKKAA PYYTÄÄ SATASIA JOSTAIN PIENESTÄ MAALAUKSESTA — siks kun materiaalit maksaa sairaasti).

Mutta hienosti mulla täällä menee, vaikka oonkin koko ajan hurjassa menossa. Älkääkä peljätkö että oisin unohtanu tän blogin. Ei sinne päinkään: koko viimoset kuukaudet on ohimoissa pistelly että ”äääh vieläkään en oo blogannut” — nyt saa loppua pistely.

Benny voi hyvin. Tykkään Bennystä ja se tykkää musta. Me halitaan joka ilta ja se juttelee mulle koko ajan, kunhan vaan tajuaisin mitä se yrittää sanoa, mut on se vaan niin ihana.

Kirjoittelen pian lisää! Rakkaita terveisiä kotiväelle, ja kiitti kaikille jotka on jaksanu tän tauon aikana roikkua mukana.

Aina pitää alottaa bloggaaminen pahoitteluilla että oon pitäny niin pitkän tauon. Mut ei voi mitään, ollutta ja mennyttä, joten puu soikki ja asiaan! Eihän tätä edes lue kukaan!
Ja etukäteen VAROITUS että tämä postaus on sekä teineilevä että sietämättömän tärkeilevä.

* * *

”Right — everyone stop fucking crying, this is supposed to be a rock’n’roll band for chrissakes.”

Yksi kivoista jutuista nykyisessä asuinpaikassani on toki se, että pääsee näkemään suurimman osan jenkkielokuvista heti samanaikaisesti USA:n ensi-illan kanssa. *| Mutta tällä on kääntöpuolensa: aika monesti eurooppalaiset elokuvat (jopa brittiläiset) ennättävät tänne paljon myöhemmin kuin Suomeen. Kun viimein pääsin pari viikkoa sitten katsomaan innolla odottamani Nowhere Boy :n, ja ongin netistä päivämäärää Suomenensi-illalle (voidakseni suositella sitä tutuile), Finnkinon saitti ilmoitti leffan tulleen ja menneen joskus tämän vuoden huhtikuussa. Joten toivottavasti näitte sen silloin, senkin hannuhanhet. 😦 Suomen DVD-julkaisua odotellessa saatte nauttia takautuvista kommenteistani.

John Lennonin nuoruusvuosia käsittelevä Nowhere Boy kertoo enemmän Lennonin suhteesta Julia-äitiinsä sekä Mimi-tätiinsä kuin The Beatlesin perustamisesta, mutta tämä suhde on tasan yhtä kiinnostava, ja nappikohde brittien niin suvereenisti hallitsemalle todenmakuiselle, tajuttoman koskettavalle, hiljaisesti hauskalle elokuvalle. Kaikki mun tutut heti tajuaa mistä puhun jos sanon ”tiettehän, tyypillinen brittielokuva”.

Nowhere Boy ei pettänyt. Odotin leffaa niin kieli pitkällä siksi, että a] kuten suurin osa ihmisistä, olen Beatles-fani, ja b] minua kiehtoo erityisesti aikainen Beatles-historia. Jotenkin se jaksaa kiinnostaa aina vain vaikka siitä lukisi kuinka monta eri kirjaa. 🙂 (…Mikä on tämän elokuvan eduksi, sillä juonen yllätyksellisyyteen se ei voi turvautua, kaikki kun tietävät jo tapahtumien kulun.) Beatlesit ovat kokonainen oma maailmansa. Suorastaan myytti. Tämän maailman vangitsevimpiin puoliin lukeutuu se, että niin monet bändin elämää missä tahansa vaiheessa sivuavat henkilöt (sukulaiset, liikekumppanit, musiikilliset kilpakumppanit jne.) ansaitsevat saada oman elämäntarinansa kerrotuksi. Se on vähän kuin antiikin Kreikan tarusto, jossa jokaisen jännittävän sivuraidetarinan taustalla vaikuttaa kuitenkin koko ajan Olymposin pantheonin konteksti: suurempi päätarina jonka inhimilliset, pikkumaiset, ailahtelevaiset, ylpeät ja himokkaat persoonat sekä näiden valtasuhteet jokainen (tai siis ainakin jokainen antiikin Kreikan aikaisessa yleisössä 😛 ) automaattisesti tuntee. (Anteeksi tärkeily.)

Varsinaisia Beatles-elokuvia lukuunottamatta, bändistä on hädin tuskin tehty ns. fiktiiviseen tyyliin tuotettuja elokuvia. (Dokumentit ovat asia erikseen.) Itse asiassa ainoat, jotka tiedän, ovat Backbeat ja Two of Us. Backbeatistä käy tietysti selväksi yksi syy siihen, miksi viihteellisten elokuvien tekoa Beatlesistä kartetaan heidän valtavasta suosiostaan huolimatta: Beatles on eräs median herkeämättömimmin seuraamista bändeistä koskaan, eikä juuri kukaan näyttelijä pystyisi vastaamaan heistä yleisölle muodostunutta voimakasta ja tuttua kollektiivista mielikuvaa, sen enempää ulkonäön, äänen kuin tapojen kannalta. Esimerkiksi Ian Hartin roolisuoritus John Lennonina on Backbeatissä kieltämättä myötähäpeää herättävä, vaikka hän yrittää niin hampaat irvessä aksentin ja kuuluisan teinitemperamentin kanssa — eipä käy näyttelijäparkaa kateeksi.

Samanaikaisesti Backbeatin keskiössä on kuitenkin oivallus, jonka pitäisi olla rohkaiseva monille mahdollisesti tuleville Beatles-”sivuraide-elokuville”. Sen PÄÄHENKILÖ on Stuart Sutcliffe, jonka ulkonäkö ja maneerit eivät ole yhtä julkisuudessa marinoituneet kuin neljän virallisen Beatlesin.
Tämä vapauttaa katsojat alitajunnan vänkäämisestä että ”tää näyttelijä jotenkin vaan ei täsmää — tiiän että yrittää parhaansa mutta jokin haraa vastaan…” ja saa seuraamaan Stephen Dorffin näppärää roolisuoritusta Stuna paljon puolueettomammin.

Sama ilmiö koskee Mimiä ja Juliaa, jotka yhdessä Johnin kanssa ovat Nowhere Boyn tärkeimmät henkilöt. Myös Nowhere Boyn käsikirjoituksen tunnetut tapahtumat Lennonin poikavuosilta ovat niin itsevarmasti ja koruttomasti dramatisoituja, ettei juuri mikään tempaise katsojaa pois elokuvan maailmasta eikä saa vertailemaan liiaksi todellisuuteen. Elokuva onnistui odottamattoman hienosti oman paikkansa, aikakautensa ja legendan perustusten rakentamisessa, ja on rehellisesti sanottuna pitkävaikutteisin elokuvateatterikokemukseni muutamaan vuoteen. Se oli niin intiimi että olisin voinut koskettaa henkilöitä kädelläni, ja lisäksi siinä oli koko ajan jotenkin sähköinen vire, joka sai minut keskittymään haltioituneena jokaiseen kohtaukseen. Astuttuani leffateatterista ulkoilmaan jouduin nojaamaan pylvääseen oven ulkopuolella minuutteja, ennen kuin totuin taas vanhaan ympäristööni, ja Nowhere Boy pyöri mieleni etualalla koko vuorokauden.

Pirpana-Beatlesejä esittävät nuoret näyttelijät vääjäämättömästi jättävät ulkonäkö- ja ääniyhteneväisyyksien suhteen toivomisen varaa, mutta näyttelijöinä he ovat erinomaisia — ja se se painaa vaakakupissa, kun elokuvan tarina kertoo äidin löytämisestä enemmän kuin tulevaisuuden rocklegendakaveriesi löytämisestä. Jotkin etukäteen lukemistani arvioista väittivät etteivät muut näyttelijät yltäneet Kristin Scott Thomasin (Mimi) tasolle, mutta omasta mielestäni koko näyttelijäkaarti suoriutui loistavasti ja riisutun tunteikkaasti. Tunnustan että ensi kertaa elokuvasta kuullessani Aaron Johnsonin valinta Lennoniksi hämmensi minua, sillä luulin häntä amerikkalaiseksi hänen päästyään supersankaripläjäys Kick-Ass :in nimihenkilöksi! Aikamoiset aksentit hallussa jullikalla.

Johnson oli itse asiassa tämän leffan yllätys, sillä vaikka häntä ei voi aivan täysin kuvitella John Lennonina, hän on koskettavan roolisuorituksensa sekä säästeliään ja hienovaraisen käsikirjoituksen ansiosta erittäin uskottava orvoksi (…periaatteessa) jääneenä, haavoittuvaisuuttaan vimmaisesti piilottelevana teininä.

Vaikka katsojan tietoisuus tulevaisuudesta tuokin kokemukseen oman lisämausteensa, löisin vetoa että vaikka et tietäisi Beatlesistä mitään (niin, juuri sinä — missä tapauksessa olen otettu saadessani ensimmäisenä toivottaa sinut tervetulleeksi takaisin elävien kirjoihin syväjäädytyksestä!!!) tai et olisi bändistä erityisen kiinnostunut, pitäisit varmasti tätä elokuvaa hyvin samaistuttavana ja liikuttavana.

Ja ainakin minua Nowhere Boy kyllä itketti eniten sitten Toy Story 3 :n… Tämän blogimerkinnän avaava siteeraus onkin kovasti kyynelkanavia koettelevasta kohtauksesta, jossa eräät leffankaan henkilöistä eivät voineet pidätellä itkua. Johnsonin komento kuului ”Nyt p**kele loppu vollotus, tämä on olevinaan ROCKBÄNDI”, mikä oli yksi Nowhere Boyta parhaiten kuvaavista kohtauksista: naurua kyynelten läpi (jos tämän kerran sallitte kliseen) 😉

Suosittelen kiihkeästi!

* * *

Mitähän jos joku päättäisi tehdä samanlaisen leffan Paul McCartneysta? Menisi varmaan pitch-kokous jotensakin näin:
”Tämä elokuva kertoo erään maailman tunnetuimman muusikon teinivuosista: poika menettää äitinsä, juuri ensisuosioonsa kipuavasta uudesta rockmusiikista tulee hänelle elämän kiintopiste ja koko höskä sijoittuu Liverpooliin!”
”Mitämitämitä… Että kopioitte sitten sanasta sanaan Nowhere Boy :n synopsiksen ja vielä kehtaatte kutsua itseänne käsikirjoittajiksi! Tuohan saattaisi meidät käräjille!”

…No, näin yksinkertaistettuna. Mutta todellisuudessa kumppanusten lapsuudessa ja persoonallisuuksissa on tietysti tarpeeksi eroja tekemään moisesta toisinnosta kiinnostavan. Etenkin yhtä hyvin kirjoitettuna ja tuotettuna kuin Nowhere Boy.
Tai EIPÄS, vielä parempaa: elokuva Johnin ja Paulin bromancesta. **| Ei koko stoorista (jottei elokuvasta tulisi liian täyteen ahdettu) vaan mieluummin yhteen ajanjaksoon keskittyvä (esim. jonkun tietyn albumin levytys, tai ehkä parin päivän hotellikökötys hullujen kiertuepäivien aikana niin että leffa koostuisi vain jokusen laulun kirjoittamisesta yhdessä ja monista pettävän pinnallisista keskusteluista, koko ajan sellaisessa eristyneessä hotelliympäristössä. Vähän kuin Lost in Translation mutta klaustrofobisempana).

En muista missä kuulin tämän lauseen, mutta se on mitä osuvin: ”Paul McCartney found his soulmate at an extremely young age.” Tuntuu, että kummallakin oli riippuvaisesta ja muiden ymmärrystä hylkivästä yhteistaipaleestaan huolimatta vielä paljon aikuistumista hoidettavana kun Lennon murhattiin, ja tarina jonka olisi ollut tarkoitus kulkea ystävystymisestä, koettelemuksien ja julkisuussirkuksen kautta raakaan eroon mutta viimein suhteen elvyttämiseen (ei siis bändin uudelleenkokoamiseen, vaan suhteen elvyttämiseen ennalleen, koska kaikista kähinöistä huolimatta, voiko näiden kummankaan miehen elämäntarinassa olla tärkeämpää henkilöä kuin he olivat toinen toisilleen?) keskeytyi ennen aikojaan. Mutta kai se sitten olisi ollut liian loogista. Jokainen tositarinahan on loppujen lopuksi tragedia.

It’s a true story, and like all true stories, it is a tragedy…

__

*| Nyt tietysti kaikki torrenttien käyttäjät päästävät röhönaurut, mutta hekään eivät voi kieltää, että salakuvatut ensi-iltatorrentit ovat surkeaa laatua. Ja mikä vielä tärkeämpää, jos kotona ei ole KUNNON varustusta katsoa elokuvia (oikeankokoinen töllö, äänet yms. — ja minullahan ei täällä ole), jo valmiiksi onnettoman ”theater cam”-tiedoston katsomisessa ei ole mitään mieltä.

**| Kyllä, tiedän Two of Us -TV-elokuvasta, mutta vaikka en ole vielä sitä nähnyt, on vaikeaa kuvitella että se yltäisi samalle laatutasolle kuin Nowhere Boy, joten se ei luultavasti vastaa toiveeseeni. Katson sen mahd. pian ja jos olen väärässä, tunnustan sen heti. Ja vaikka olisinkin, maailmaan pitäisi mahtua useampi kuin yksi elokuva tästä ihmissuhteesta!

Parasta palata SPARK -tarinoimiseen ennenku normaalielämä vie mennessään ja unohdan juhlatunnelman.
Sori kun kerron niin typistetysti edelliseen postaukseen verrattuna, mutta elelyni on hirvittävän kiireistä. Ei olisi pitänyt kirjottaa niin yksityiskohtaisesti Baenan esityksestä, nyt jokainen sitä seuraava kirjoitus herättää niukkuudellaan syyllisyydentunteeni…

* * *

SPARKin avajaisiltana, keskiviikkona 8. päivä, esitettiin kaksi Disney-aiheista dokkaria, kuten ehdinkin aiemmin lyhyesti mainita.

Eka oli Ted Thomasin (Frank Thomasin pojan) ohjaama Walt & El Grupo, joka keskittyy Disneyn ja pienehkön artistiryhmän eräänlaiseen ”hyväntahdonmatkaan” Etelä-Amerikkaan 40-luvun alussa. Thomas jr. itse kertoili ensin elokuvasta — ja vastaili yleisön kysymyksiin, joita on valitettavasti taas vaikeaa muistaa. Yksi taisi olla, mitä muistoja Thomas jr:llä oli itse Disneystä (en jaksa kirjoittaa ylös — Thomas jr. oli Waltin aikana niin nuori ettei tämän kanssa mitään syvällisiä keskusteluja käynyt) ja kysyttiin myös Walt & El Grupon DVD-julkaisusta, joka on tulossa piakkoin, ja mukana on ekstramateriaaliakin. Vaikeaa kylläkin keksiä mitä ekstroja sillä voisi olla, kun koko filmi itsessään on periaatteessa ekstramatskua Saludos Amigos- sekä The Three Caballeros -elokuville! 😛

Omasta mielestäni leffa oli varsin kiinnostava. Ei ehkä useamman katsomiskerran arvoinen, mutta aihe oli niin vähän tunnettu (…ainakin itselleni), että miellyttävät yllätykset olivat tiheässä. Matkalta on hyvin vähän filmattua materiaalia, ymmärrettävästi, joten suurin osa elokuvasta keskittyi stilleihin, niin valokuviin kuin matkalla syntyneisiin luonnoksiin. Kenties parasta antia oli leffassa leppoisina stilleinä brasilialaisten rytmien säestämänä esitelty konseptitaide, jota ei tuolta ajalta Disney-studion historiassa hirmu usein pääse näkemään: luonnoksia, hahmodesigneja, vesivärimaalauksia, pieniä sarjakuvia, karikatyyreja matkalaisista itsestään sekä heidän kohtaamistaan paikallisista.

Ja niin se vain on, että tuon ajan animaatioita katsellessa on melkein mahdotonta olla hymyilemättä.
Vaikka reissussa oli mukana liuta legendaarisia Disney-artisteja kuten Mary & Lee Blair, Norm Ferguson ja tietysti Thomas vanhempi, mieleeni painui jostain syystä erityisesti Herb Ryman. Ryman oli layout-artisti josta en hienoiseksi häpeäkseni muista ollenkaan kuulleeni aikaisemmin mutta joka vaikutti elokuvassa mm. piirrostensa puolesta hyvinkin inspiroivalta tuttavuudelta (ja vanhoista valokuvista päätellen näytti aivan Jimmy Carrilta). Matkaseuran jokainen jäsen, todistelivat paikalliset haastatteluissa, olivat ”ammattilaisia hymyn nostattamisessa”, Ryman yhtenä etunenässä. Ei vain piirtämällä (vaikka jokaisesta konseptiluonnoksesta paistoikin tavalliselle taideopiskelijalle melkein lannistava omistautuminen ja oman itsensä hukkaaminen kynän heilutteluun) vaan koko luonnostaan. Elokuvan näkemys, tai ainakin yksi niistä, jos nyt saan näin henkilökohtaisesti kiteyttää, oli että paras luonne animaatioammattilaiselle on nauttia niin paljon työstään, että haluaa saada ihmiset osallistumaan innostukseensa.

Löpinäni dokumentista jätti varmaan toivomisen varaa, joten suosittelen tätä Leonard Maltinin ytimekästä artikkelia jos haluatte saada paremman käsityksen elokuvasta. Voitte tietty käydä myös dokkarin virallisella nettisivulla.

Leffan jälkeen oli pienen tauon paikka. Menin aulaan vastaan paria entistä luokkakaveriani, jotka olivat hankkineet liput vasta illan toiseen elokuvaan ja joille yritin siis kertoa mahdollisimman paljon El Grupo -dokkarista vartin kestävän tauon aikana. Tarjolla olisi ollut ilmaista juotavaa, mitä en älynnyt kuin vasta seuraavana päivänä, koska kukaan ei ollut sanonut eikä sitä oltu missään ilmoitettu. Vähänkö harmitti. Mökötys ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska illan seuraava dokkari oli edellistäkin odotetumpi Waking Sleeping Beauty.

Edellisen leffan verkkaisesta ja trooppisesta tunnelmasta sukellettiin hyisiin, myrskyäviin aaltoihin. Tämä dokkari myös piti yllä kiivaampaa tahtia ja mahdutti lyhyeltä tuntuvaan kestoonsa paljon enemmän kuin El Grupo — mutta se sopi kyllä aiheeseen. Käsitelty ajanjakso oli hämmentävä ja houreisen kiivastahtinen muutenkin. Waking Sleeping Beautya ei SPARKin tavoista poiketen esitellyt kukaan elokuvanteossa mukana olleista, vaan vancouverilainen filmihistorioitsija, ja hänkin lyhyesti.
Disney-studio nousi kahdeksankymmentäluvun kaaoksesta rankkojen, jopa äkkipikaisten päätösten, vallanvaihdosten, näytön paikkaa janoavan uuden taiteilijasukupolven sekä piirretyn musikaalin muotin kiteyttämisen myötä Pienen Merenneidon viitoittamaan menestysputkeen. Kulissien takana työskenteleville yksilöille, niin taiteilijoille kuin johtoportaallekin, hinta oli kuitenkin kova. Silti elokuva oli erittäin hauska ja koskettava ja kutsuisin sitä jopa pakkonähtäväksi. Dokumentti on todella kuvattu sisältäpäin, itkuineen ja hammastenkiristelyineen, ja vaikuttaa puolueettomalta. Useammankin katsomiskerran se varmasti kestää — moni juttu saattoi ensimmäisellä katsomiskerralla suhahtaa ohi korvien joko naurunremakan tai melkein hengästyttävän juonenjuoksun takia. Tuleva DVD hinguttaa.

* * *

Ja vaikka ehdin tuossa näpytellä vasta SPARKin ekasta päivästä, taas on niin myöhä että jätän muun festariannin suosiolla seuraavaan kirjoituskertaan.

Muuten, vielä edeltävään blogerooni palaten: SPARKin lauantai muistutti toden teolla miten paljon pidän Toy Story -sarjasta. Todennäköisyyttä uhmaten jokainen kyseisen trilogian osa on ollut edellistä parempi. Luulenpa että jos Pixar herranjestas uutisoisi tekevänsä Toy Story 4:n en edes närkästyisi (vaikka kolmosen loppu sopikin älyttömän siivosti trilogian päätökseksi) — onhan näin monen mahtavan elokuvan jälkeen jo aika lailla perusteita uskoa että Pixar onnistuisi jälleen parantamaan entisestä. Jos vielä on joku joka ei ole Toy Story 3 :a nähnyt, niin suosittelen sitä kiihkeästi.
No, tietysti päähenkilöiden suhteet tajuaa paremmin jos on nähnyt aikaisemmat elokuvat, ja suuri kaatopaikkahuipennus (OMGBYÄÄÄHH!!!) vaikuttaa vielä vavisuttavammin niihin jotka ovat katsoneet kaksi aikaisempaa elokuvaa ja ovat ”sisäistäneet” kuinka läheiset siteet näillä leluilla toisiinsa on, mitä kaikkea ne on yhdessä kokenu ja kuinka lujaks niiden ystävyys on siitä muodostunut… Mutta silti on vaikeaa kuvitella yhtikäs ketään joka ei TS3:sta tykkäis!

Siinä oli yks kohtaus (muiden muassa) jolle ulvoin ihan vimmatusti — jossa Andy jättää äiskälleen hyvästejä kun on lähdössä collegeen — koska SE ETTÄ MÄ OON MISSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ OON ja oon onnellisempi kuin vielä koskaan ei olisi mitenkään mahdollista ilman äitiä ja iskää, enkä millään sanoilla pysty selittämään miten kiitollinen mä niille oon että ne autto mua lähtemään!

Sitä vois ajatella ettei tää nyt niin ihmeellistä oo, olla jossain taidetarvikekaupassa töissä ja katella välissä elokuvia, pläh, edes silloinkaan jos sais katsella ja kuunnella paria erinomaista animaattoria ihan kasvokkain, joten miten mä välitän kuulijalle/lukijalle sen miten satumaiselta se musta tuntuu?!

Toivon että onnistuisin metsästämään tällä puolella merta jonkun animaatiotyön (jesss, työluvan pidennys tuli juuri tänään postissa) jotta saisin laittaa täällä täytäntöön sen minkä oon oppinut täällä, sen mitä rakastan tehdä. Mutta jo ilman sitäkin kaikki Capilanossa oppimani on kuin lahja tähdiltä — vaikka en ikinä onnistuisi saamaan mitään animaatiotyötä, saati lähtemään Opuksesta, tai ainoa maa jonka maahanmuuttoviranomaiset minut pitkän päälle huolisivat olisi Suomi. On tyrmäävää kuinka kauas tästä tunteesta jäävät aataminaikaiset graafisen viestinnän opintoni. Olin toki innoissani päästyäni sitä opiskelemaan.
Mutta kertaakaan niiden vuosien aikana ei tuntunut tällaista varmuutta siitä (ja iloa siitä), että ne olisivat jollakin tavalla perustana mun loppuelämälle. Toisin on Capilanossa viettämäni kahden vuoden laita.

Nyt eron huomaa päivänselvästi, vaikka jos mulle olisi siitä kerrottu pari vuotta sitten, en olisi edes osannut ruveta kuvittelemaan sitä. Vähän niinkuin olisi mahdotonta kuvitella millainen lahja lukijoille Patrick O’Brianin kirjat ovat, jos ei ikinä itse ole niitä lukenut.

Pakko kertoa jotain SPARKista ennenku unohdan, vaikka vielä on eilisestä mahtavuudesta pää niin pyörällä että kerron kaiken varmaan ihan epäjärjestyksessä ja hölmösti.

Yleensä en välitä siitä ettei blogiani lue muut kuin oma perhe, mutta tänään se yllättäen harmittaa, sillä haluaisin jakaa tulvivan onneni mahdollisimman monen kanssa. Sitä paitsi juuri tällä kertaa sepostukseni saattaisivat kiinnostaa muitakin kuin lähisukulaisia.

Haluan aloittaa kertomalla lauantaista, koska se on yhä tuoreessa muistissa — lisäksi se oli ylivoimaisesti suosikkini SPARK-päivistä. Kerron aikaisemmista tapahtumista parhaani mukaan piakkoin.

* * *

Aamuyhdeksäksi piti jo teatterille tallustaa, mutta lauantai sai hyvän alun Carlos Baenan esityksestä. Baenan kontolla oli useita Buzz-kohtauksia Toy Story 3 :ssa, ja kaikkeenhan ei ole aikaa, joten ”luento” keskittyi Buzzin espanjalaisasetuksiin.

Selvää on ettei kuvamateriaalia SPARK-luennoilta voi julkaista, mutta koskapa kaikki varmaan pölöttävät tutuilleen mitä luennolla tapahtui, sanallinen kuvaus tuskin haittaa. Toisaalta 1], pelkään että joltakin TS3:sta näkemättömältä menee leffa pilalle juonipaljastusten takia, ja 2] näpyttelyni ei tee kokemalleni oikeutta. Mutta minkäs teet.

Saatuaan kohtaukset animoitavakseen Baena kävi aikaisemmat Toy Story -leffat läpi tiheän kamman kanssa (anteeksi anglismi). Baena animoi monessa Pixar-leffassa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun hänelle oli annettu Buzzin ”rooli”.

Ensimmäisen TS:n kohdalla tietokoneanimoinnilla oli edelleen kovasti rajoituksia, jotka tässä tapauksessa oli kuitenkin yritetty parhaan mukaan pimittää tai tehdä osaksi elokuvaa — esimerkiksi Woodyn hekotuttavan räsynukkemainen juoksu, ja se että päähenkilöt ovat leluja ja siis sileäpintaisia yksinkertaisia hahmoja. (Ennen kuin valitatte minun itsestäänselvyyksiä kirjoittelevan, muistakaa että blogia lukevat säännöllisesti ainoastaan vanhempani. Heidän parhaakseen ajattelin tämän selittää, vaikkei se uutta minulle ole.)
…Sekä Buzzin ilmeet. Baenan kollaasi Buzzin ilmeistä ensimmäisestä elokuvasta verrattuna Toy Story 2 :teen oli vaikuttava. Hän sanoi että pääsemällä hahmoon sisään pääsisi tasapainoon, joka auttaisi pitämään hahmon tuttuna ja karaktäärisenä vaikka sen animoimiseen oli käytetty hienostuneempaa ja useampia mahdollisuuksia tarjoavaa tekniikkaa kuin aikaisemmissa roolisuorituksissa.

Suurin osa luennosta keskittyi Buzzin ensimmäiseen tanssikohtaukseen, jonka avulla myös käytiin läpi Pixarilla animoidun kohtauksen kehittyminen storyboardista lopulliseen elokuvaklippiin. Kohtaus muuttui valtavasti storyboard-luonnoksista, joissa hahmot tekevät vain pari pientä pyörähdystä. Baena sai kohtauksensa animoitavakseen tietokonekohtauksena, jossa hahmojen paikat ja kameranliike oli jo valmiiksi alustavasti blokattu (tyyliin ”kamera liikkuu tähän suuntaan, eli tähän aikamerkkiin mennessä Buzzin täytyy olla tämän lavasteen edessä.” Onko se lähikuva, puolilähikuva tai jokin muu, liikkuuko kamera vai onko se paikallaan, onko jompikumpi hahmoista selin kameraan, kuinka lähellä hahmot ovat toisiaan jne. on periaatteessa etukäteen päätetty) ja animaattorin tehtävänä on poset (poseeraukset), ajoitus, ”appeal” (en ikinä oikein tiedä miten tuon ”appealin” animaatiomielessä suomentaisi. Koulussa meille selitettiin siitä koko ajan. Ääätuota se on niinkuin sellaista että liikkeet eivät ole ainoastaan teknisesti uskottavia vaan eivät myöskään satu silmään ja niissä on rytmiä… Kuin melodiassa. Liikkeitä kun voi animaatiossa tyylitellä ja tehdä niistä osan taidetta, sen sijaan että ne yrittäisivät matkia tosielämää. EN OSAA SELITTÄÄÄÄÄ!), ilmeet, hahmojen kanssakäynti…

Varsinaisen animoinnin Baena aloitti tekemällä lukuisia thumbnaileja (pikkuruisia luonnospiirroksia — jälleen kerran sukulaisten avuksi mainittu) ja tutkailemalla ahkerasti flamencovideoita. Sekä luonnoksista että videoista katselimme näytteitä. Videoihin kuului myös animaattoreiden itsestään kuvaamaa referenssimateriaalia — vaikka Pixarilaisten joukossa ei flamencon taitajia ollutkaan, hauskojen eleiden kehittäjiä oli sitäkin enemmän.
Itse ainakin nauroin melkein kippurassa nähdessäni Toy Story 3 :n, myös Baenan tanssikohtaukselle, ja oli niin maaliman kiehtovaa nähdä mitä liikkeitä hän oli referenssivideoista liioitellut ja rytmitellyt uudestaan, ja mitä mielipuolisia ideoita (kuten se ele jossa Buzz kiertää Jessien ympäri rapumaisesti käsiään myllyttäen) kavereiden kanssa kuvatuista hulluttelutanssivideoista päätyi elokuvaan.

Kuten kirjoitin kohtaus muuttui huomattavasti storyboardeista, koska alkuperäisen Baenalle annetun kohtauksen oli tarkoitus kestää vain seitsemän sekuntia. Hän inspiroitui kuitenkin tanssikohtaukseen saamistaan ideoista niin paljon, että päätti ehdottaa ohjaajalle kohtauksen pidentämistä. Aivan kuten meille koulussakin puhuneet animaattorit, Baenakin huomautti että muutoksia ohjaajan antamaan kohtaukseen kannattaa ehdottaa vain silloin jos on harkinnut ja varmasti tuntee osaavansa jotenkin parantaa sitä alkuperäisestä. Baenalla oli itse asiassa parikin luonnosmaisesti animoitua vaihtoehtoa tanssikohtaukselle, ja tunnen itseni varsin onnekkaaksi saatuani nähdä ne luennolla, sillä ne vetivät animoinnissa vertoja elokuvaan päätyneelle kohtaukselle — käyttivät erilaisia tanssiliikkeitä mutta olivat kerrassaan yhtä käkätyttäviä. Toivottavasti ne päätyvät DVD:lle ekstramateriaalina.

Ohjaaja Lee Unkrich suostui kohtauksen pidentämiseen, minkä jälkeen kohtaus kävi läpi suht normaalin animointi / ohjaajan palaute / palautteen käyttäminen ja kohtauksen hiominen / (toista tarvittaessa) –tuotantokierron kunnes se oli valmis. Ajoitusta hiottiin tarkasti — esimerkiksi kuinka pitkään henkilöt saattoivat pitää keskittyneen katsekontaktin keskenään ennen kuin se muuttuu huvittavasta ihan vaan hämmentäväksi.

Baena puhui myös espanjalais-Buzzin näyttelemisen ja ilmeiden vertailemisesta tavalliseen Buzziin sekä kolmanteen leffassa nähtävään Buzz-asetukseen (tämän muistin pyyhkiydyttyä) joka oli paljon militaarisempi ja stoalaisempi. Baena käytti espanjalais-Buzzilla erilaisia kulmakarvan muotoja kuin lelun muilla ”asetuksilla” ja jopa rikkoi tietokonemallin kasvoja saadakseen Buzzin alahuulen pistämään esiin tämän normaalista ilmeestä poikkeavalla tavalla. Vaikka tämä alkaakin ehkä jo mennä jonkun mielestä turhan nörttimäiseksi, niin minua kiinnosti silti 😀

(Iisisti etsivä - tämä kuva on ihan markkinointimateriaalia eikä luennolta pihistetty)

Jos olen unohtanut jonkin osan luennosta, olen pahoillani ja yritän lisätä myöhemmin muistamani jutut ajan kanssa tähän blogeroon. Baena vastaili myös kaiken näyttämänsä jälkeen yleisön kysymyksiin, mutta niistä en harmillista kyllä muista juuri mitään. Muistan kyllä että yksi kysymys oli miten kameranliike tehtiin uusiksi jos alkuperäinen blokattu kohtaus kesti vain seitsemän sekuntia ja kohtaus lopullisessa elokuvassa kesti kaksikymmentä sekuntia. Vastaus: kun ohjaaja oli vakuuttunut siitä että kohtausta kannatti pidentää, layoutosasto blokkasi kohtauksen uudestaan niin että kameranliike muutettiin seitsemän sekuntia kestävästä kaksikymmentä sekuntia kestäväksi, ja Baena aloitti tältä pohjalta animointinsa. Baena tosin sanoi tienneensä ettei tämäkään vielä satavarmasti merkinnyt sitä, että tanssikohtaus nähtäisiin lopullisessa elokuvassa. Se olisi saatettu joutua leikkaamaan pois loppuvaiheessa elokuvan keston tai ties minkä takia. Mutta eipä leikattu ja sen pituinen se.

Yksi kysymyksistä liittyi leffan dubbaukseen: jos alkuperäisversiossa Buzz muuttui amerikkalaisesta espanjalaiseksi, miten oli laita Espanjassa esitetyssä versiossa? Baena sanoi pitäneensä ainakin itse espanjalaisdubbauksen ratkaisusta, jossa Buzzin puhe muuttui katalaanista karrikoiduksi eteläespanjalaiseksi murteeksi. Espanjan eteläosissa flamencokin on suositumpaa ja voimallisempaa kuin muualla maassa.

* * *

Baenan esitystä seurasi toisen Pixarilaisen, Teddy Newtonin, luento Day & Night -lyhäristä. Melkein yhtä kiehtova, ja Newtonin konseptitaide mm. The Incredibles :ille on meikäläiselle melkoinen inspiraatio. (Anteeksi kun kirjoitan lyhyemmin Newtonin luennosta kuin sitä edeltävästä mutta minulla on tänään paljon tehtävää ja niin hyvä kuin se olikin, innostuin silti vähän enemmän Baenan luennosta.) Newton kertoi lyhärin perustuvan pieneen luonnokseen jonka hän oli raapustanut vuosia sitten — avaimenreikä jonka läpi näkyi juttuja mutta joka oli myös itse piirroshahmo ja pystyi liikkumaan. Kun Pixarilla etsittiin ideoita uusiin lyhäreihin, Newton muisti tämän vanhan piirustuksensa ja päätti kehittää siitä lyhäriluonnoksen jonka voisi esitellä ”pomolleen” John Lasseterille. Newton imitoi kivasti Lasseteria pitch-tilaisuudessa, jossa Newtonilla ei hetkeen ollut tietoakaan pitikö tämä ideasta vai ei, koska Lasseterilla oli niin hidas vaelteleva puhetapa: ”Hmmmm, juu, kyllähän minä tuota… Pidän siitä. Ihan hyvältä kuulostaa, ettäsiis… Mutta tuo idea… Joo. Minäpä pistän sen Toy Story 3 :n eteen.” 😉

Newton listasi inspiraatioitaan tämän nimenomaisen teoksen ollessa kyseessä (mm. Chuck Jones, erityisesti tämän pikkupätkä ”The Dot and The Line”, psykologi Wayne Dyer jonka ääni on Day & Night :issa kuultava ”radioääni”, Tom Hatten…) ja kertoi tuotantoprosessista jota käytettiin 2D- ja digianimaation yhdistämiseen. Day & Night oli tavallaan kolme lyhytelokuvaa yhdessä. Yksi oli 2D -elokuva, yksi kokonaan päivänvalolla valaistu digielokuva ja yksi yövalaistusta käyttävä — mitä Newton ei ollut ideansa ensihuumassa tajunnut. Silti, jälleen hieman ”kameraa huiputtamalla” kaikki osat saatiin pelaamaan yhteen.

Yksi yleisön kysymyksistä tiedusteli voidaanko Pixarilta odottaa lisää 2D-animaatiota kun sitä jo maistettiin Day & Nightissa, mutta Newton joutui vastaamaan ettei mitenkään lähitulevaisuudessa. Pixarin 3D-tuotantolinja toki jatkuvasti kehittyy kokemuksen ja ohjelmistojensa kehittämisen myötä, mutta 2D-tuotanto itse asiassa menee siinä määrin Pixarin tuotantotavasta sivuraiteelle, ettei sitä hänen tietääkseen tällä hetkellä suunnitella. Mun pitää yrittää lisäillä muita yleisön kysymyksiä sitä mukaa kuin myöhemmin tulee mieleen…

* * *

Näiden esitysten jälkeen Baena ja Newton antoivat nimmareita. Jaossa oli Day & Night -julisteita joihin Newton tapasi piirtää nimmarin kysyjille pikku riipustuksen lyhärin piirroshahmoista. Kateeksi kävi niitä katsojia jotka olivat tuoneet The Art of The Incredibles -kirjansa Newtonin signeerattavaksi. Mulla ei ole vieläkään kyseiseen aarteeseen rahat riittäny 😦 mutta sainpahan kuitenkin mainitsemani julisteen ja siihen röpellyksen! Newton ja Baena olivat kohteliaisuuden perikuvat — juttelivat jokaisen nimmareita jonottavan kanssa muutaman sanan vaikka joutuivat kirjoittamaan niin mahdottomat määrät, ja pysyivät lauhkeina vaikka jono oli niin pitkä. Kun itse pääsin parin luokse, en voinut olla hymyilemättä koko aikaa, olin vain niin innoissani. Vaihdoin muutaman sanan Newtonin kanssa edellisiltaisesta Dreamworksin How to Train Your Dragon -esityksestä ja kiittelin kiittelemästä päästyäni hänen omasta luennostaan. Kun vuoroni tuli astua Baenan luokse, olin jo vähän paremmin koossa. Baena oli uskomattoman mukava ja kun nimeni paljasti minun olevan muualta kotoisin, hän kysyi olinko täällä animaatiota opiskelemassa. (Suurin osa herrojen esityksiä seuranneista oli Vancouverin animaatio-opiskelijakansaa.) Capilanon animaatio-ohjelman pääope Don oli ollut myös luennoilla ja oli ollut vain pari askelta edelläni jonossa; sanoin että valmistuin keväällä animaatiokoulusta ja opettajani oli juuri tuo harmaapäinen nallukka jolle hän äsken jutteli. Baena vitsaili hetkisen Donin nimestä (opemme koko nimi kun merkitsee jotain muuta espanjaksi) ja sanoi että tämä oli mukava heppu. Baena lisäsi signeeraamaansa SPARK-festivaaliohjelmaan (ohjelmassa oli niin hyvä leffastilli Buzzista ja Jessiestä, ettei minua pätkääkään harmittanut ettei jaossa ollut TS3 -julisteita jotka Baena olisi voinut signata) pienen Buzz-luonnoksen ja kuulipa jopa nimeni oikein 😀 Olin seitsemännessä taivaassa!

Yritän kirjoittaa muista SPARK -tapahtumista illalla tai muuten vaan mahdollisimman pian. Juuri nyt on alettava rämpiä Basic Inquiryyn elävänmallinpiirustukseen. Vaikka huomenna pääsenkin halvemmalla koulun elmalkerhoon, tällaisessa sateisessa sunnuntaissa on jotain mikä saa mut haluamaan elmalpiirustussessioon!

Huh kun aika rientää — SPARK -animaatiofestivaali on jälleen luonamme! Mutta aikaisemmista vuosista poiketen, tällä kertaa minulla on sekä aikaa (kun en askartele koulutöitä) että rahaa (koska mulla on oman alan ulkopuolinen ”päivätyö”) KÄYDÄ JOKAISESSA SPARK-TAPAHTUMASSA joka mua sattuu vähänkään kiinnostamaan! Tuntuu sellaselta luksukselta ettttTÄ!
Tänä iltana se jo alkaa. Kaksi Walt Disney -studiota käsittelevää dokumenttileffaa ja ennen niitä ilmaista ruokaa, juomaa ja kiertelyä… Tosin ei SPARKin jokavuotisessa tapahtumapaikassa, Vancity-teatterissa, paljon kiertämistä ole, vaikka muuten hieno paikka onkin. Pari koulua ja kirjakauppaa oletettavasti asettaa kojunsa taas leffateatterin aulaan ja me nörtit katellaan varpaitamme.

Tämäniltaiset dokkarit ovat Walt & El Grupo sekä definitiiviseksi ”Disneyn renessanssi” -dokumentiksi nimitelty Waking Sleeping Beauty, joka keskittyy studion vaikeuksiin 80-luvulla sekä Pientä Merenneitoa seuranneeseen uuteen nousuun. En ollut aikaisemmin tiennyt El Gruposta mitään, mutta kuvauksessa sanotaan että se dokumentoi Etelä-Amerikan kierroksen jonka Disney sekä pieni ryhmä hänen animaattoreitaan teki 40-luvulla, ja jonka tuloksia olivat elokuvat Saludos Amigos sekä The Three Caballeros. Koko touhu kuulosti niin oudolta että mun oli ostettava lippu tuohon elokuvaan.

SPARK-leffaesityksiä edeltää yleensä alustus joko filmin ohjaajalta tai siinä työskennelleiltä animaatioammattilaisilta, kuten torstaina esitettävästä Aardmanin Chicken Run (Kananlento) elokuvasta tarinoiva animaattori Teresa Drilling. Tajusin lippujen ostoa miettiessäni, etten ole sitten sen ensi-illan katsonut Kananlentoa toistamiseen, joten ehkä nyt olisi korkea aika… Vaikka muistelinkin, ettei se kolahtanut minuun läheskään samoin kuin muut Aardmanin tuotokset.

Kaikkein vaikuttavimmat tämänmoisista esityksistä keskittyvät kuitenkin lauantaille, jolloin ei nähdä kokoillan elokuvia, vaan päivä on varattu making of -esityksille Disneyltä ja Pixarilta, sekä Vancouver-keskeiselle animaatiopaneelille. Pixarilta paikalla ovat Teddy Newton valottamassa lyhärin Day & Night tekoprosessia sekä animaattori Carlos Baena (jonka jälki säväytti mm. The Incredibles :issä) kertomassa Buzz Lightyearin ”espanjalaisasetuksista” Toy Story 3 :ssa. Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun Conan tuli Vancouveriin!

Mutta missä on Dreamworks? No, How To Train Your Dragon :ille on pyhitetty koko perjantai. Vaikka tykkäsinkin melko tavalla elokuvasta niin luokkakavereideni palvonta sitä kohtaan alkaa jo tuntuvasti ärsyttää minua (ei sen tarina nyt niin epätavallisen hyvä ole ja vaikka useimmat hahmodesignit ovat upeita, joukkoon mahtuu hutejakin — kuten Astrid, joka näyttää kävellessään tyhjältä vessapaperirullalta jolle on tuikattu kädet, ihan kuin joku viisivuotiaan askarteluprojekti), mutta silti sen making of -paneeliin oli pakko saada lippu, ja kivahan leffa on sen perään katsoa niin ihanassa teatterissa. En vain voi ymmärtää että eräskin luokkakamuni kutsuu sitä vuosikymmenen parhaaksi digianimaatioleffaksi?! Tietysti kiva että joku muukin vaihteeksi tekee laatutavaraa kuin Pixar, mutta miten se silti ikinä voisi kilpailla tarinan tenhon puolesta Nemon tai Toy Story -sarjan kanssa, visuaalisessa outoudessa Sonyn Meatballs :in kanssa tai animaation nerokkuudessa Pixar-leffoja vastaan yleisesti?

Vaikka tapahtumiin toki mennään katsomaan elokuvia eikä esittelemään itseään, oon silti ihan jännityksissäni miettimässä mtä puen päälle, sanon tai teen… Häpeällistä. Ja voi kun ois ollu aikaa uudistaa nettisivu siltä varalta että joku työnantaja suostuis mun käyntikortin ottamaan (aika epätodennäköistähän se on mut silti)… Aion ottaa mukaan sekä käyntikortteja että valmistujaisia varten keväällä tehtyjä rintanappeja, sillä noita pinssejä on helpompaa ja ”epämuodollisempaa” antaa ihmisille kuin käyntikortteja. Kortti haiskahtaa joskus mun nenään niin feikiltä, mutta nappi menee sentään jollain lailla pienestä lahjasta.
Melkein ainoa syy miksi aloin juuri nyt edes kirjoittamaan on se, että värjään pistoksissa SPARKia varten tukkaa eikä muuta oikein viitsi tökötit päässä tehdä kuin istua tietsikan ääressä. Voih turhamaisuutta. Ja sitten yhtäkkiä ei ole mitään kirjoittamisen aihetta.

Ai niin, ”Manic Panic” -shokkivärit ovat osoittautuneet parhaiksi mitä olen ikinä käyttänyt, ne EIVÄT tahraa koko kylppäriä vaikka johonkin sattuisikin pieni pisara putoamaan! Pyyhkiytyy helposti, mutta värjää tukan ihanasti ja antaa herkullisen tuoksun, aaaaah… Eikä tukka päästä väriä tyynyihin, pyyhkeisiin ja muihin päiväkausia värjäyksen jälkeen kuten Suomessa käyttämieni shokkivärien laita oli! Enpä olisi uskonut tällaista kamaa löytäväni. Koskaan enää en muuta käytä.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

Hirvee tauko taas mutta tärkeimmästä kai aloitan… Mulla oli oma oikea joulukuusi tänä jouluna! 😀 Kuten kirjoitin, päätin hyvissä ajoin että kun en kerran pääse Suomeen sukuloimaan, niin kuusi mun ainakin pitää saada. Pähkäilyä se vaati, koska minulla ei ole autoa, jolla kuusen kotiin kuskata, mutta kyllähän se kantamallakin ihan hyvin onnistui — joulukuusia myytiin aika useiden supermarketeiden pihoilla, joten valitsin kotiani lähimpänä olevan marketin sekä pienimmän kuusen, joka niiltä löytyi 😉
Siitäkin huolimatta kotimatkalla tuntui vähän kuin olisin kantanut ruumista kätkettäväksi, kuusi kun oli kääräisty oranssiin muovisäkkiin ja ilta oli epäilyttävien tekojen suorittamiseen sopivan pimeä.

Niin, siis ihana kuusi mulla oli koristeineen päivineen, ja joulu meni ihan mukavasti. Rankkaa yrittää muistella näin pitkän ajan jälkeen, koska kevätlukukausi on jo täydessä käynnissä enkä pysty ajattelemaan (melkein) mitään muuta… Tää on viimeinen lukukausi ja keväällä valmistutaan, ja kaikki meidänluokkalaiset on samanaikaisesti sekä hermona että innostuneita. Aika suuri osa luokasta aikoo hakea ensi vuodeksi Capilanon ”kolmannelle opiskeluvuodelle” eli 3D-animointiopetusohjelmaan, itse en kuitenkaan aio. Haluaisin ensin koettaa onneani 2D-maailmassa.

Cloudy with a Chance of Meatballs julkaistiin vihdoin DVD:nä vuoden alussa, ja kaveripiirissäni vallitsi juhlatunnelma sen ansiosta pitkään uudenvuodenaaton jälkeen.
(Siitä puheen ollen, en juhlinut uutta vuotta muuten mitenkään, paitsi uudenvuodenaaton aamupäivällä pari luokkakaveriani ja minä käytiin Grouse Mountainilla, yhdessä Vancouverin laskettelukeskuksista — emme tosin lasketelleet/lautailleet vaan yksinkertaisesti TELMIMME LUMESSA. Se oli juuri niin kivaa kuin kuulostaakin, ja juuri niin kivaa kuin muistin. Koko kaupungissa ei tietenkään ole ollut lumen hiventäkään koko talvena, mutta laskettelukeskuksessa oli toinen ääni kellossa… Joten pääsin nauttimaan joululomallani sekä kuusesta että lumesta! Kyllä kelpas! :D)
Hohhoijaa, että rakastan sitä leffaa.

Muita hyviä leffoja, Guy Ritchien Sherlock Holmes oli varsinainen spektaakkeli (Sherlock Holmes tekee juuri oikein kaiken sen missä 300 epäonnistui räikeästi — ja KYLLÄ, tiedän ettei Guy Ritchie ohjannut 300-elokuvaa; tarkoitukseni on sanoa että 300 ja SH tuntuivat pyrkivän samanlaiseen ilmaisuun ja vain jälkimmäinen oli itsevarmasti ohjaksissa) ai niiiiin ja käytiinhän me joululoman aloittajaisiksi katsomassa tietysti Disneyn Princess and the Frog, josta kyllä tykkäsin, joskaan en enemmän kuin esimerkiksi Aladdinista. Mutta meillehän leffan tärkein pointti oli ettei Disney ole hylännyt 2d-animaatiota kokonaan, joten sen näkeminen oli meille aikamoinen tapaus. Disneyllä on tuotannossa pari muutakin piirrettyä elokuvaa pitkästä aikaa, ja odotan innolla esimerkiksi huhuttua elokuvaversiota Andersenin Lumikuningattaresta.
(Avatar puolestaan tylsistytti minut kuoliaaksi. Myönnän että se näyttää upealta, mutta voiko kukaan rehellisesti sanoa että välitti puoleen taikka toiseen kuinka yhdellekään henkilöistä käy? Viimeistä piirtoa myöten täydellinen ulkoasu vain korosti elokuvan tylsyyttä ja hahmojen ohuutta. En menisi suosittelemaan.)

SIGGRAPH Spark FX-efektifestivaali (joka viime vuonna näytti alkuperäisen Star Wars -trilogian ja tarjosi mulle saman tien parhaan illan jonka olen tullut Vancouverissa viettäneeksi) on taas tulollaan! Yhtä mahtavia elokuvia kuin SW ei tänä vuonna ohjelmatietojen mukaan nähdä, mutta pari esitystä houkutteli mua sekä paria luokkakaveria. Varsinkin The Fifth Element, joka on melkoinen nostalgiapläjäys, ja The Wizard of Oz (jota tosin en välttämättä pääse katsomaan koska se näytetään työvuoroni aikana).

* * *

Koulusta olisikin sitten rutkasti kirjoitettavaa, aloitan taas tärkeimmästä — tai siis ei, valmistumisprojekti on tärkein, mutta tällä hetkellä toiseksi tärkein on se, että kevään ekassa animointitehtävässä (jälleen kerran kahden hahmon dialogi) käytetään päähenkilöitä Dreamworksin The Road to El Dorado -elokuvasta! El Dorado on yksi suosikkianimaatioistani, kuten olenkin jo maininnut, ja päähenkilöillä Tuliolla (ääni Kevin Kline) ja Miguelilla (ääni Kenneth Branagh!) on aivan hurjan hauska näytellä. …Suhtaudun animointiin aika pitkälti näyttelemisenä. Derrr.

Tämä stilli kuvastaa oivallisesti mitä ajattelin kun saimme tehtävänannon käteen ja luin sen ensimmäisen kerran:
SCOOOOOORE
😛
Minulla oli heti ensinäkemältä (siitähän on jo peräti vuosikymmen!?!) erittäin lämpimät välit elokuvan hahmoihin. Pääparin välinen kemia on ihan omaa luokkaansa, ja animoinnin suhteen olen vain jotenkin niin samalla aaltopituudella niiden kanssa. Elokuvan puhtaasti mielikuvituksellinen juoni ei siinä haittaa, pikemminkin päinvastoin, kun se ympäröi elokuvan varsinaista sydäntä eli vääjäämättä kehittyvää tunteiden ja tavoitteiden kriisiä kahden, sanalla sanoen, SIELUNKUMPPANIN välillä; ja mitä animoituun näyttelemiseen ja visuaalisiin gageihin tulee, on El Dorado silkkaa helmeä helmen perään.

Elokuvan animointityyli on suhteellisen realistinen ja samoin ovat hahmodesignit, joten tehtävä tarjoaa yhtä paljon teknistä haastetta (hahmojen mittasuhteiden ja liikkumistyylin säilyttäminen) kuin luovaa (fyysinen ”roolisuoritus”). Siksi on onni että pidän leffasta ja hahmoista niin julmetusti, sillä tässä tapauksessa tyylin säilyttäminen mahdollisimman tarkasti hädin tuskin tuntuu työltä. Olen sitten tehtävänannon katsonut El Doradon ehkä tusina kertaa (tutkimustarkoituksessa tietysti… öhöm), enkä vieläkään ole kyllästynyt. Ansaitsisi tätä pitemmän kirjoituksen… Mutta haluaisin sanoa, että elokuvan juoni ja henkilöt olivat ja ovat edelleen melko ainutlaatuiset yhdysvaltalaisten 2D-animaatioelokuvien maailmassa. Edes menemättä Dreamworks-animaatiodiktaattori Katzenbergin historiaan Disneyn kanssa, leffan taiteesta ja musiikista käy päivänselväksi, että El Dorado pyrkii kilpailemaan samalla kentällä kuin Disney, mutta meininki on tässä elokuvassa sen verran Disneystä eroava, moraalisesti moniulotteisempi ja hyvällä tavalla outo… Uskon vakaasti, että eurooppalaisella ohjaajalla, tai oikeammin sanottuna yhdellä ohjaajista, on tässä hieman uskaliaamman tunnelman luomisessa suuri osuus. (Samat ominaisuudet myös johtivat siihen, että vaikka animaatiomaailma pitää El Doradoa pienoisen klassikon maineessa, valtayleisön vastaanotto oli jähmeä.)

On muuten kiva tuntea vihdoinkin ihmisiä jotka näkevät El Doradon samoin silmin kuin minäkin. Animaatiofriikit on kunnon höpsöjä 🙂

Koulujuttujen takia on taas tämä bloggaaminen jäänyt myöhäiseen yöhön, enkä enää ole ihan täysin hereillä… Pakko jättää tämä merkintä kesken ja jatkaa lennosta ensi tilassa. Sori kamut, hyvää yötä 🙂

Korvatunturilla
tontut ahkeroi
lastut lentää pajasta ja vannesaha soi

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

Viime hetkeen saakka
on kaikki hajallaan
mutta lahja jokainen valmistuu ajallaan

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa ”kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! 😯 Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

”Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, ”Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta.)

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat ”kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! 😀 Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin ”ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin ”No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

seriouslab

on_tv

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

flint_muksuna
^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! 🙂 Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri ”tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

discolab

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

Arkisto