You are currently browsing the category archive for the ‘kirja/elokuva’ category.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa ”kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! 😯 Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

”Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, ”Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta.)

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat ”kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! 😀 Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin ”ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin ”No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

seriouslab

on_tv

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

flint_muksuna
^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! 🙂 Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri ”tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

discolab

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

isthisaboat

^ComingSoon.net äkkäsi ensimmäisen The Voyage of the Dawn Treader -kuvan, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua: itse Dawn Treader -alus (Kaspianin matka maailman ääriin -suomennoksessa nimeltään Sarastus) rakennusvaiheessa tulevan kuvauspaikan tuntumassa. Tosin minä en näe päätä enkä häntää (vai sanoisinko keulaa enkä perää) tuossa laivassa, olisiko ylösalaisin?! Mutta silti tiedonmurusetkin tulevasta leffasta saavat minut niin hilpeäksi, että jos asuisin Australiassa niin saattaisin käydä varta vasten paikan päällä stalkkimassa.
Kuva julkaistiin alun perin tämän australialaisen Bayside Bulletinin artikkelin yhteydessä, joka julistaa että jo settirakentelut ovat lisänneet säpinää lähiravintoloissa, puhumattakaan kuvauksista, jotka alkavat syyskuussa ja joista osa kuvataan oikeasti merellä! Eli Dawn Treaderista tehdään siis ilmeisesti merikelpoinen. Jos tehdään ja se säilytetään leffan jälkeen ja avataan yleisölle, olen ihan taivaissa! Aikamoinen nähtävyys se olisi, itselleni jopa matkan arvoinen joskus hamassa varakkaassa tulevaisuudessa. [Kunhan nyt saisin edes ensin käytyä siellä San Diegossa katsastamassa HMS Surprise :n.]
Mahdollisesti kuvauksissa käytetään kahta laivaa kuten Master and Commander…issä, eli yksi merenkulkuun ja yksi jota heilutellaan korkeintaan vesitankissa. Tai sitten yksi ulkoisesti uskottavan näköinen merenkulkuun kun taas laivan sisätiloissa tapahtuvat osuudet kuvataan hyteiksi lavastetuissa studioissa… Ja kummassakin tapauksessa käytettäisiin varmasti lisäksi pienoismalleja. Oli kummin vain, en malta odottaa valmiin paatin näkemistä. Olenkin jo maininnut Voyagen olevan suosikkini Narnia-kirjoista, joten on monen monta asiaa joita odotan innolla tämän leffan ollessa kyseessä! 😀

Master and Commanderista puheen ollen, edelleen ComingSoon uutisoi varoen, että taho, joka omistaa Aubrey-Maturin -kirjojen kuvausoikeudet, on ”ottanut yhteyttä” Russell Croween. Riittää toivon kipinäksi… Ei tuosta uskalla jinxaamisen pelossa paljon muuta sanoa, noin alustavassa vaiheessa.

Sitten kolmas peukku-uutinen — vaikka kesätyönhaku ei vielä tähänkään mennessä ole tärpännyt, monta rautaa on tulessa ja tällä viikolla etenin jopa työhaastatteluun asti. En kuitenkaan saanut paikkaa, pienoinen harmi, sillä työ kuulosti mulle aika sopivalta. Olisin ollut osa-aikainen sekatyöläinen lasten kuviskoulussa. Luulen syyn hylkäämiseeni olleen koulun alkaminen syksyllä, silloin kun aikatauluni ei enää salli yhtä monia työtunteja. Koulun alku lähestyy ja sitä mukaa vähenevät työnsaantimahdollisuuteni, sillä monikaan paikka ei näköjään halua palkata työläisiä lyhyeksi aikaa. Pitäisi jo melkein alkaa valehdella kouluun palaamisesta. MUTTA! Sain oljenkorren ulottuvilleni tänä vuonna Vancouverissa järjestettävän World Police & Fire Games -tapahtuman muodossa. Ensi kertaa kyseisten geimssien mainoksen nähdessäni luulin, että niissä kenties kilpailtaisiin poliisintehtävissä tai palojen sammuttamisessa 😛 mutta kyseessä onkin urheilukilpailut. Spelit kestää kymmenen päivää elokuun alussa, ja yksi nettikauppa etsi sen ajaksi ”energisiä henkilöitä” myyntipisteeseensä tapahtuma-alueelle. Varmaan ihan vaan sellanen T-paitaständin tyylinen, mutta työrupeaman määräaikaisuus houkutteli minua (ehtisin sekä ansaita edes vähän kesärahoja että käydä elokuun lopulla Suomessa), kuin myös tapahtuman kansainvälisyys. Nyt ei muuta kuin toivomaan, että teeskentelin hakemuksessani energistä henkilöä tarpeeksi vakuuttavasti. 😆

Yksi puhelinmyyntifirma ottaisi kyllä töihin kenet hyvänsä miten lyhyeksi aikaa hyvänsä, mutta kun en yksinkertaisesti millään kykene puhelinmyyntiin.

* * *

En ole vielä käynyt katsomassa uutta Potter-leffaa, mutta pari päivää sitten näin pätkän nimeltä Moon, jota voin mielihyvin suositella. (En tiedä onko Suomessa vai tuleeko?) Sam Rockwell pääosassa on odotetusti erinomainen — suokaa anteeksi tämä itsestäänselvyyksien kirjoittelu. Sitäkin kiitettävämpi näyttelijänsuoritus on, kun ottaa huomioon että hän kommunikoi kuvaustilanteessa enimmän aikaa paikanmerkkaajan (tms?) eikä lopullisella filmillä nähtävän henkilön kanssa, mutta lopputulos on sataprosenttisen saumaton. Niin realistinen että henkeä salpaa. Missään muussa elokuvassa, jossa olen nähnyt saman –ööö tuotanoin mitenkähän tän vois olla spoilaamatta– ”lähtökohdan” kuin Moonissa, ei ole hahmojen kanssakäynti ollut näin vangitsevaa. (Tosin ne muut elokuvat ovat olleet komedioita eivätkä yleensä edes kovin hyviä.) Ja elokuvan hypnoottista musiikkia JANOSIN kuunneltavakseni heti päivänvaloon astuttuani. Juoni tuntui kaiken lopuksi valitettavasti hieman yhdentekevältä; en aio spoilata, mutta siinä vaiheessa kun hoksasi mitä päähenkilölle oli tehty, elokuvan seuraamien hahmojen merkitys jotenkin latistui sen johdosta… Ehkä olen vain tunteeton.

Katsojaa ei kuitenkaan aliarvioitu. Tervetullutta oli myös ajan hengen välittäminen — ei siinä mielessä että elokuvan voisi tunnistaa tapahtuvaksi jollakin tietyllä vuosikymmenellä tms, vaan elokuvan maailmassa vallitsevan hengen, vireen. Sitä avitti yksi mainos elokuvan alkupuolella ja pari audiouutispätkää lopussa. (Mainosten käyttäminen elokuvissa yleisesti ottaen miljöön kiteyttäjänä alkoi rasvata analyyttisiä rattaita aivoissa.) Myös lavastuksella ja rekvisiitalla oli siinä osansa, mutta lavastus oli niin uskottava ja oikeasti käytössä olevan näköinen ettei sen ansioita edes juuri ajatellut. Tuo sanookin sen onnistumisesta paljon. Toteutuksen puolesta elokuvan voi uskoa sijoittuvan joko tulevaisuuteen, nykyaikaan tai lähimenneisyyteen (jos siis Kuussa olisi meidän todellisuudessamme teollista toimintaa.) Juonen puolesta taas tapahtumapaikan voisi siirtää Kuusta melkein mihin tahansa muualle ja päähenkilön millaisiin työtehtäviin hyvänsä, kunhan se on yksinäinen. Eristäytyneisyys on tärkeä elementti kyseisessä tarinassa ja siihen Kuu tarjoaa äärimmäisen ympäristön, mutta mikä lie autiosaarikin toimisi. Tunnelma teki suuremman vaikutuksen kuin juoni, mutta kuten sanottu, tykkäsin.

Tiistaina saatiin se nelijalkais-tehtävänanto. Elukkamme pitää suorittaa kaksi hyppyä ja kiertää jonkin esineen ympäri. Perspektiivi, hypyn ja kävelyn avainfreimien läsnäolo ynnä hahmon volyymien pysyminen vakaina ovat tärkeimmät asiat, mutta ei ”näyttelemisen” yrittäminenkään haitaksi ole. Tehtävän deadline on ensi viikon torstai, joten taidan yrittää pistää Jollyn lisäksi nousemaan hetkeksi takajaloilleen… ”Pose test” piti olla valmis tämän viikon torstaina, sen ei tarvitse olla kuin käpylehmätyyliä (käpylehmätyyli= nelijalkainen vastine tikku-ukkotyylille).
Tuntien jälkeen oli LDC, joka meni LOISTAVASTI, TOSI IHANAA OLI.

Eläinelokuvat ovat arvattavasti olleet esillä luokan keskuudessa viime päivinä. Lainasin Leeltä Oliver & Company -DVD:n, puhtaasti muistojen takia. Vaikka siinä onkin kieltämättä kömpelöä nelijalkaisanimaatiota Disney-elokuvaksi (”Nelijalkaiskävelyn kaavasta ei ole mitään tietoa, kaikki elukat vaan hetkuvat musiikin tahtiin”, Don puhisi), nostalgian tulva oli vastustamaton. Oliver ja kumppanit oli mulle mukaansatempaava elokuvakokemus lapsena, ja vaikka pari hahmoa ärsyttääkin ja eläinanimaatio on epätasaista asioista jonkun verran perillä olevalle, tykkäsin siitä edelleen. Ai niin ja elokuvan pahis, Sykes, on erittäin verevä luomus.

Totta kai Dickensin Oliver Twist on parempi, mutta (kokemuksesta ja tarkkailusta: ) lapset eivät kokonaan ymmärrä eivätkä voi arvostaa alkuperäistä kirjaa, kun taas Disneytetty, muhennettu, söpönnetty versio uppoaa lapsiin täysillä (taas kokemuksesta, eikä pelkästään omastani).

Heti ensimmäinen kohtaus, ”Once Upon A Time in New York City”, sai silmät kostumaan. En edes muistanut sitä laulua (toisin kuin siihen liittyviä kuvia), mutta sehän on aika hyvä, ja sanoitus melkeinpä ajaton maalaillessaan New Yorkin myyttistä roolia populaarikulttuurissa. Nyt olen hyräillyt sitä jo pari päivää. Muut laulut olivat välillä liian kasaria, mutta kaikessa kaavamaisuudessaankin ”Why Should I Worry?” (”Streetwise”) nostaa mielialaa 90 prosentilla.

* * *

Torstai: animaation posetestin läpikäynti, ja Donin parin kommentin jälkeen tästä on erittäin hyvä jatkaa. Olen hirmu innoissani saadessani animoida Jolly Jumperia. Inspiraationi on, kuten sanottu, sarjakuva-Jolly eikä animoitu Jolly. Latasin tosin uteliaisuudesta Ranskassa 2007 tehdyn Lucky Luke -leffan Tous à l’Ouest (Go West), mutta se oli hengessä/huumorissa/tyylissä/tapahtumissa ja erityisesti tahdituksessa niiiiiin erilainen kuin sarjakuva klassikkoaikoinaan (ja hahmot välttämättömästi animaation helpottamiseksi yksinkertaistettuja, Jollykin huomattavasti pyörylämpi ja ”hoopompi” — en kelpuuta malliksi) että siinä mielessä ne vanhat Lucky Luke -telkkarianimaatiotkin olivat parempia vaikkeivät olleetkaan 2000-lukumaisen sliipattuja…

Cap from Tous à l'Ouest

Yksi pelastus tosin olivat Joen (Joe Daltonin, tietysti) reaktiot Luken nimen mainitsemiseen. Ne ovat erottamaton osa Joen persoonaa sarjakuvassa ja koko konsepti nyt vaan on sen verran huvittava, vaikka sen lukisi miten monta kertaa eri variaatioissa. Eli ne olivat muutamia lievimmin ärsyttävistä ”kuvasta elokuvaksi”-muunnoksista, vaikka niissäkin yritettiin niin helkutin tosissaan ”olla KREISEJÄÄÄÄ!! Woo-hoo!”

Katsottiin The Sword in the Stone (Miekka kivessä) luokassa tuntien jälkeen ja hertsyykkeli että siinä on huono elokuva. Ei tosin animaation puolesta, mutta kuka niin tyhjäpäistä poukkoilua jaksaa katsoa?

* * *

Perjantaille läksyt jäi niin viime tippaan että jouduin heräämän julmetun aikasin ja tekemään niitä koululla ennen tuntien alkua, mutta sitten tuli tieto ettei designope päässytkään koululle, joten tunnit oli peruttu! Siitä huolimatta että olin herännyt aivan turhaan, mua ei harmittanut ollenkaan. Kaikki meidänluokkalaiset jäivät melkoiseksi toviksi pyörimään luokkaan ja työskentelemään oman animaationsa parissa tai ihan vaan hillumaan. Oli taas kivaa — no, niin kuin aina.

Lise, joka taitaa olla tulevasta peliporukastamme ainoa jolla on ”Dungeons & Dragons: pelaajan käsikirja”, lainas sen mulle jotta voin luoda hahmoni. En tehnyt mitään korkealentoisia yhdistelmiä näin aloittelijana — halusin rodukseni Dragonbornin, joten valitsin sen jälkeen lopulta luokakseni taistelijan. Oikeasti Dragonborn/ranger tai muut epätodennäköiset yhdistelmät olivat kiehtovia, mutta jos olisin valinnut jonkin rodulleni harvinaisen luokan, olisin joutunut taktikoimaan vähän enemmän taitopisteiden yms. kanssa jotta ne olisivat kompensoineet yhdistelmää, enkä jaksanut tässä vaiheessa keskittyä sellaiseen.
Vierustoverini Will (yksi pelaajista) hyräili silloin tällöin mukamas itsekseen ja mukamas hajamielisesti ”Dragonborn paladin of lawful evil… Tum-ti-dum…” Olin varma että syy oli joko estää mua valitsemasta samaa hahmoa kuin Will tai istuttaa mun alitajuntaan rooli (paladin), jota tämänhetkinen peliryhmä oli vailla 😛 Muhun ei hymistelyhypnoosiyritykset kyllä vaikuttaneet, taistelija tai paladin olivat minulle vetoavimmat luokat jo entuudestaan. Onneks Will jaksoi selostaa pistelaskusysteemiä monessa käänteessä.

Sain Liseltä kirjan lainaksi koko viikonlopuksi, jotta ehdin hahmon luomisen lisäksi tutustua pikkuisen tarkemmin peliin (vaikka tuskin viikonlopun aikana saan opittua hirveästi)… Ties vaikka loisin joskus tulevaisuudessa toisen, repäisevämmän hahmon. En vielä tiedä milloin pelataan tai kuka pelinjohtajana (Dungeon Masterina) toimii — ehkä joko Peachin kämppis tai Lise koska ne on ainoat joiden hahmoista en ole vielä kuullut yhtikäs mitään, ja masterhan ei osallistu peliin roolihahmona.

Nyt on kepeä olo. Avonainen viikonloppu odottaa, ei oo koulutehtäviä eikä mitään muita suunnitelmia kuin el.mal.piirustusta sunnuntaina, ja juuri niin mä tykkäänkin asioiden olevan.

Hmm mihinkäs mä jäinkään… Tein efektitehtävää koululla viikonloppuna, katottiin parin muun työmyyrän kanssa taas leffoja ja oli kivaa… Näitähän ei kohta tarvitse edes mainita, kun se alkaa tulla niin tavaksi. Yllättäen efektitehtävä piti mielenkiintoni yllä tehokkaasti. Jaksoin istua pöydän ääressä animoimassa keskeyttämättä pitempään kuin monen muun tehtävän aikana. (Puolustuksekseni, mun mieli kyllä askartelee jollain tasolla tehtävien parissa silloinkin kun en ole piirtämässä.)

Lauantaina Benny käytti ensimmäistä kertaa hiekkalaatikkoa!! Jeee! Hyvä buddyyyy! Luulin että siihen kuluisi paljon enemmän aikaa, kun se ei ole laatikkoon tottunut. Pikku juhlan paikka (…ei, Benny, tuo ei tarkoita että saisit juoda lisää pensseleiden huuhteluvettä).

Maanantaina koululla odotti iloinen ylläri, nimittäin kasa vapaalippuja Coraline -ennakkonäytökseen 3D:nä. (Joo tarkoitan että 3D-lasit päähän ja silleen.) Kävin vähän aikaa sitten kattomassa Boltin ja sitä ei esitetty P-Vancouverissa muuten kuin 3D:nä, vaikka oisin mieluummin katsonut sen ihan ”tavallisena” elokuvana, ja niin oisin mieluummin katsonut myös Coralinen. Ilmaiselle elokuvalle en silti tietenkään nokkaani nostanut. Ennakkonäytökset olivat maanantaina ja keskiviikkona, eikä maanantai käynyt mulle efektitehtävän viimeistelyn takia, mutta kaikki näytöksistä kiinnostuneet meidän luokkalaiset, kakkosluokkalaiset ja digiluokkalaiset jakautuivat aika tasaisesti maanantaille ja keskiviikolle.

Coraline oli hyvä, muttei mikään pakkonähtävä.
Paitsi animaatiosta erityisesti kiinnostuneille. Olin vaikuttunut mm. Coralinen kontatessa ”kangastunnelissa” — tiedättehän kun kävelee vaikka pomppulinnassa tai jonkun verkon päällä, ja jokainen askel aiheuttaa liikettä kauempana kankaassa? Saman efektin aikaansaaminen nukkeanimaatiossa on varmasti ollut supervaativaa.
Nyt fanit (joko Selickin tai Gaimanin) tietysti luulee että olisin täysillä rrrraaaakkkastanut elokuvaa jos olisin ”keskittynyt tarinaan” tai mässäillyt visuaalisessa juhlapöydässä teknisten juttujen kyttäämisen sijaan, mutta yllätys yllätys kykenen erinomaisesti seuraamaan kaikkia kolmea ja mielipiteeni perustuu elokuvakokemukseen, ei keskittymisen puutteeseeni.
Kun mielessäni käväisi, että miettisin kahdesti ennen lapsikatsojien tuomista Coralineen, epäilin hetken kadottaneeni lapsuudenmuistoni, sillä on laajalti tunnettu fakta että lapset tykkää väristyksistä. Minäkin ahmin pelottavia tarinoita lapsena. Roald Dahlin juolahdettua mieleeni hänen tummahkon tuotantonsa (taas: Kuka pelkää noitia) vertaaminen Coralineen oli kuitenkin väistämätöntä, ja Coraline jää vertailussa aivan auttamatta sen varjoon. Siinä samassa sain paikannettua mikä Coralinessa jäi minulle ratkaisevasti vajaaksi. Niissä kauhujutuissa jotka lapseen vetoavat on huomattavana yhdistävänä tekijänä hiilenmustan huumorin rantu. Sopiihan tuo Nightmare Before Christmaskin yhdeksi esimerkiksi, jos Henry Selick -aasinsilta sallitaan. Coraline sen sijaan oli elokuvana melkein kokonaan väristyksiä eikä juuri lainkaan käkätyksiä.
Vaikka tykkäänkin Neil Gaimanista niin Coralinea mun ei vielä ole tullut luettua, mutta kirja kyllä kiinnostaa nyt kun oon leffan nähnyt. Ehkä siinä on tarpeellinen kieh-kieh-kiäh -naurun ripaus.

Tullessani keskiviikkona leffasta kotiin, minua odotti kirje Capilanosta. Kirjeen mukaan olen syyslukukauden keskiarvollani päätynyt ”dean’s list”ille. Käytäntö on mulle tuiki tuntematon, eli en ollut asiasta mitään mieltä. Nimeni jollain teoreettisella listalla ei vaikuta mihinkään mitenkään. Sitä paitsi en ihmettelis vaikka puolet meidän luokasta olisi saanut yhtä hyvän tai paremman keskiarvon kuin minä, ja lista kootaan yksinomaan keskiarvojen perusteella. Ihmettelen koko listan olemassaoloa.

Torstaina siirryttiin efekteistä nelijalkaisten eläinten animointiin! Monimutkaista, ainakin näin aloittelijalle, mutta hirmu kiehtovaa. Seuraavassa tehtävänannossa meidän pitää tosin taas käyttää jotain olemassaolevaa animaatiohahmoa, enkä tältä istumalta pysty keksimään mitä käyttäisin koska mun suosikkihahmoihin ei oikeestaan kuulu nimeksikään nelijalkaisia eläimiä… Joku koira 101 dalmatialaisesta ois kiva. (Se elokuva, aina designista käänteentekevään valokopiojälkeen ja animoinnin sulavuuteen, on niin inspiroiva, että aivoissa surisee sähköä.) Ehkä kaikista mieluiten käyttäisin Altivo -hevosta The Road to El Dorado -leffasta, mutta hevonen on niin paljon työläämpi piirtää ku koira… Täytyy suunnitella sen mukaan paljonko meille annetaan tehtävänannon animoimiseen aikaa.

El Dorado on muuten juuri sellainen elokuva, jota kaikki mun tuntemat animaatio/designnörtit (minäkin) Rakastaa, ja syystä — mutta harvemmin alan ulkopuoliset ihmiset. Kumpaa elokuvaa olisin mieluiten tekemässä, sellaista joka saa animaatioihmiset haltioihinsa, vai sellaista joka saa tavallisen yleisön haltioihinsa? Parasta tietysti on jos elokuva pystyy molempiin, kuten vaikka nimenomaan 101 dalmatialaista. Mutta ”pelkällä” animaattorilla ei ole yhtä paljon vaikutusta siihen kumpi elokuvasta lopulta tulee kuin käsikirjoittajilla, hahmosuunnittelijoilla ja näyttelijöillä. En osannut vielä täysin päättää, vaikka jälkimmäinen vaikuttaisi päivänselvältä valinnalta. Toivottavasti tulisi tilaisuus tehdä molempia, jos ei yhtä aikaa niin sitten erikseen.

Ja homma jatkuu, hitusen painavammissa merkeissä (tai niin painavissa kuin minulta on lupa odottaa…).
* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.

* * *

Eräässä lukemassani nettihaastattelussa Christopher Markus, yksi Prince Caspianin käsikirjoittajista, vastasi uteluun kirjan vaikuttavimmista kohtauksista, että luettuaan Prinssi Kaspianin kymmenvuotiaana kirjan alku innosti hänet etsiskelemään raunioita omasta pihapiiristään.

Ymmärrän tasan tarkkaan, mitä Markus tarkoittaa. Narnian tarinat ovat täynnä kohtauksia jotka käynnistävät pienen kakkosmoottorin aivoissa putputtamaan ”Mitä jos sittenkään ei ole täysin mahdotonta, että…” *|

Sama pätkä kirjasta kuuluu sitä paitsi epäilyksettä myös omalle suosikkilistalleni (anteeksi lievä itseni toistaminen). Uskaltaisin sanoa Pevensien sisarusten rauniolöydön ja sen paljastumisen heidän omaksi linnakseen (mitä lukija on tietysti päästetty arvailemaan jo pitempään, mutta se ei tee asian lopullisesta selviämisestä yhtään vähemmän liikuttavaa) olevan yksi Narnian tarinoiden mielikuvitusta ruokkivimmista hetkistä, ja Prinssi Kaspian -kirjan suurimpien vahvuuksien joukossa.

Vaikka kohtaus on erinomainen kirjan aloitus, kirjan takaumarakenteen säilyttäminen ei mielestäni ollut mitenkään pakollista. Kohtausta olisi voinut käyttää elokuvan alkuna, mutta se tehoaa odotetulla tavalla vaikkei sitä nähdäkään heti ensimmäisenä. Elokuvan ensikohtaukseksi on siirretty Kaspianin pako Mirazin linnasta — takaa-ajoksi muutettuna, vauhdikkuudessaan ja kuvauksellisuudessaan se vetää heti mukaan elokuvan maailmaan ja tavoittaa saman jännityksen ja seikkailuhengen kuin kohtauksella oli kirjassa.

Kuten viime postauksessa sanoin, suosikkihetkeni koko elokuvassa olivat Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen, ja minulle se, että nuo kohtaukset onnistuivat, on jo puoli elokuvaa. Saapumiskohtaus sai minut tuntemaan itseni suorastaan painottomaksi. Pidin ensimmäisessä elokuvassa alkutekstien junakohtauksen musiikista: sitä arvosti enemmän elokuvan toisella katsomiskerralla, jolloin sen huomasi todella onnistuneesti kiteyttävän sen, kuinka suuren ja arvoituksellisen tapahtumaketjun alku tuo alakuloinen junamatka olikaan. Prince Caspianissa saman kappaleen käyttäminen toikin tipan linssiin — tietysti maisemien lisäksi.
Lapsinäyttelijöiden välinen kiintymys oli jo saapumiskohtauksessa silminnähtävissä ja toi läpi elokuvan lämpöä pätkiin, joita olisin muuten vierastanut yleisön kosiskeluna. Vaikka Pevensieille kirjoitetut vuorosanat ovat suureksi osaksi heppoisen kuuloisia, kemia pelastaa paljon. Pystyn molemmissa Narnia-elokuvissa vaivatta uskomaan heidän olevan perhettä. (Voin tunnustaa, että ensimmäisen elokuvan jälkeen en enää pystynyt ajattelemaan Pevensien sisarusten näyttelijöiksi ketään muita.)

Ensimmäistä kertaa Narniasta Englantiin palatessaan, Pevensiet olivat käyneet läpi suuren muutoksen, Englanti ei. Prinssi Kaspianissa Narniaan palatessaan Pevensiet eivät olleet muuttuneet, Narnia oli, ja reilusti. Elokuva ottaa enemmän kuin kirja kantaa siihen, miten Narniassa vietetyn ajan muisto — aikuisuus — vaikutti heidän elämäänsä Englannissa. Siis ekan ja tokan kirjan välissä. (Ja muuten: käytän julkaisujärjestystä, en kronologista järjestystä.) Itsekin olen pyöritellyt sitä mielessäni vuosien varrella. Monenlaisille tulkinnoille olisi tässä asiassa ollut varaa, eikä yhtä voi välttämättä sanoa ”oikeammaksi” kuin toista. Peterin (William Moseley) ja Susanin (Anna Popplewell) Englanti-elämää valotetaan enemmän kuin nuorempien sisarusten, en tiedä miksi — ehkä Edmundin ja Lucyn vuoro ”psykiatrin sohvalla” tulee The Voyage of the Dawn Treader -elokuvassa. 😀 Voyage, aah…
Elokuva-Susanin käyttäytyminen jäi minulle hämärähköksi: Narniasta kotiin palaaminen oli ilmeisesti hänelle niin suuri pettymys, että hän mieluummin jäisi iäksi kotiin Englantiin kuin pääsisi Narniaan vain joutuakseen jättämään sen uudestaan? …Ja, öö, tämä on masentanut hänet niin että hän viettää kaiket koulupäivät yksin ja välttelee poikien tutustumisyrityksiä, täh? 😕 Saa nähdä saanko tuosta jotenkin kiinni toisilla katsomiskerroilla.
Peterin suhteen elokuvantekijät päätyivät tulkintaan, jossa hän on tarrautunut liian itsepintaisesti Narnia-menneisyyteensä. En usko että Peter ikävöi valtaa hallita muita, vaan sitä että hänellä oli aikuisena oikeasti jotain kontrollia omaan elämäänsä, ja nyt lapsuuteen palanneena hän ei koe sen olevan hallinnassaan. Omalla tavallaan Peter yrittää löytää itsensä — hän vain ikävä kyllä näkyy tekevän sen hyökkäämällä lähes ketä tahansa vastaan, joka vähättelee häntä tai kyseenalaistaa hänen kykynsä huolehtia itsestään. Ei täysin epärealistinen reaktio nuorelta. (En tiedä, olivatko tekijät noillä jäljillä, mutta tuon minä ainakin sain siitä irti.)

Tällainen henkilönäkemys tuo Caspian-leffan alkuun sen ironisen makupalan, että (Englannissa menneisyyden kuormittama/katkeroittama) Peter pääsee kaipaamaansa Narniaan, mutta siellä on sisaruksineen vielä selkeämmin menneisyyden vanki kuin Englannissa, koska heidän valtakautensa on ollutta, mennyttä ja haudattua.
…Tai niin ainakin aluksi vaikuttaa. Kirjassahan edes suuri osa narnialaisista ei täysin jaksanut uskoa tarinoita Pevensien kuningasperheestä todeksi, telmarilaiset vielä vähemmän; elokuvaversiossa taas epäuskoa ei ole käsitelty juuri lainkaan. Myös Piipari/Trumpkin, joka kirjassa suhtautui vanhoihin ”satuihin” pitkään skeptisesti, hyväksyy elokuvassa lapsinelikon henkilöllisyydet heti, luullen tosin että he ottivat hatkat Narniasta omasta tahdostaan. **| Uskon ja skeptisyyden/rationalisoimisen vastakkainasettelu oli kirjassa tärkeää, elokuvassa se oikeastaan on esillä vain Lucyn ainoana nähdessä Aslanin (NIIIIIIN ja jok’ikinen narnialainen tuntuu leffassa uskovan Aslanin olevan totta, vaikka useat epäilivät sitä kirjassa).
Mutta tuon teeman tutkimisen sijaan Kaspian-elokuvan (mahdollisesti ihan tarkoituksella, ei ainoastaan suurilla panoksilla pelaavan seikkailuelokuvan luomisen sivutuotteena) voi nähdä pohdinnanalkuina johtajuudesta. Voiko sen ottaa, onko se pakko ottaa; viivyttelemättä, vai siihen kasvaen; riittääkö sen perusteeksi alaisten tai vertaisten luottamus, vai luottamus omiin kykyihin; millaiset johtajan tarkoitusperien tulisi olla; ja onko johtajuus lopulta lainkaan tavoittelemisen arvoista, vai vain nimellinen järjestäytyneisyyden symboli, vai suoranainen taakka? Jne. jne.

Kyllä, Elokuva-Peter on todella erilainen kuin kirjan Peter (tosin omasta mielestäni samalla huomattavasti ihmismäisempi), joten elokuvan kontekstissa Peterin kränä Kaspianin kanssa ei ole liian kaukaa haettu ajatus, vaikka kirjassa sitä ei lainkaan ollutkaan.

Ainakin kymmenen vuotta kirjan Kaspiania vanhempi näyttelijä (Ben Barnes) saa ajattelemaan, että hahmoa ei olisi ollut pakko muuttaa, muttei sentään ärsytäkään — käsikirjoituksen Barnes nimittäin tulkitsee hyvin uskottavasti, vaikka kirjan hahmo ei hänestä heti ole tunnistettavissa. Näyttelijöiden ikä tukee sitä käsikirjoituksen kiintopistettä, että Peter, Susan ja Kaspian ovat aikuisuuden kynnyksellä: Elokuva-Susanille ja Elokuva-Peterille se tarkoittaa mm. sen tajuamista, ettei pelkkä Narniaan kulkeutuminen tuo automaattista onnea & autuutta, vaan oma asenne merkitsee ympäristöä enemmän ja teot aikomuksia enemmän. Niinpä Peter ja Susan eivät joudu lähtemään omaan maailmaansa, vaan ovat valmiita lähtemään sinne (kuten kirjassakin); ja Kaspian on kokemustensa, enemmän kuin perimänsä, kautta valmis kuninkaaksi.

Eli vaikka elokuva on poikennut eräistä kirjan pääteemoista, se kestää minusta jokseenkin tarkempaakin tarkastelua kuin vain pintapuolista.

* * *

…kestääkö kolmannenkin blogimerkinnän verran?? 😛 Lisää Caspian-löpinää saattaa edelleen olla tulossa, mutta nyt pidän hetkisen taukoa aiheesta.

*| …jossakin vaatekaapissa ei kerran tulekaan seinä vastaan; lyhtypylväälle voi kasvaa juuret; rapistuneet rauniot paljastuvatkin ikivanhaksi linnaksi ja vieläpä sinun entiseksi kodiksesi; jossakin Etelämeren saaren luolassa saattaa olla portti toiseen maailmaan; tyhjältä vaikuttavan talon omistaja onkin NÄKYMÄTÖN ja PAIKALLA ja TARKKAILEE SINUA; maassa kulkevat oudot ojat ovatkin jättiläiskirjoitusta…

**| Peter Dinklagen roolisuorituksessa ei tosiaankaan ole valittamista, mutta minulle tuli kirjan epäileväistä, osuvasti piikittelevää ja temperamenttista Piiparia kova ikävä.

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian (Narnian tarinat: Prinssi Kaspian) on viimein saapunut Suomeen, joten tiedätte mitä blogiltani on odotettavissa.
Leffahuumassa en tällä hetkellä jaksa jäsennellä kirjoitustani juuri mitenkään — eli teitä on varoitettu. Eikä päätön posottaminen taatusti jää tähän yhteen merkintään.

* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.
* En ole uskovainen mutta Narnia-fani kylläkin.

Päällimmäinen ajatus: kivakivakivakivakivakivajeejeejejejejejejejeeeee nähtävä uudesztaan 😀
Vaikka sisäinen elokuvanystävä päästäisi katkeran naurahduksen esim. ajoittaiselle läpipaistavalle laskelmoivuudelle tai sisäinen lukutoukka tuhisisi suoriksi vedetyille juonenkäänteille, se kaikki hukkuu sisäisen metsänmöyrijälapsen riemunkiljahduksiin hänen nähdessään ”vanhat ystävänsä” valkokankaalla. (Tai viimeistään sisäisen teinin ”oohoo!” -maukaisuihin alati maalauksellisemmaksi muuttuvalle Skandar Keynesille, jonka esteettisten ansioiden arvostaminen tosin saa bloggaavan kävyn tuntemaan itsensä ties miksikä yhteiskunnan viholliseksi. 😦 )

Ja yhtä tärkeänä: Pevensiein Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen onnistui kostuttamaan silmäkulmani melkein kuten ensimmäisessä elokuvassakin. Hyvät, haikeat (ja taianomaiset, muttei alleviivaavalla tavalla) kohtaukset, joissa lasten reaktiot olivat herkät ja tarinan suuruus tuntui taas olevan läsnä.

Nurinkurista, että Andrew Adamson joutui tätä elokuvaa tehdessään kiinnittämään erityistä huomiota siihen, ettei Riipitsiip muistuttaisi aivan liikaa Shrek 2 ja 3 -leffojen Saapasjalkakissaa, vaikka Adamson on avoimesti sanonut käyttäneensä Riipitsiipiä lähestulkoon Saapasjalkakissan hahmon perustana. Valitettavasti ei kuitenkaan ole aiheetonta olettaa, että useampi yleisössä on nähnyt Shrekit kuin lukenut Prinssi Kaspianin, varsinkin USA:ssa.

Onneksi niin Antonio Banderasin ääninäytteleminen kuin Shrek-elokuvien slapstickiin vivahtava animaatiojälki ovat erottaneet Saapasjalkakissan kirjallisesta jyrsijäesikuvastaan, ja niinpä valmista ja kirjalle varsin uskollista Riipitsiipiä katsellessa vertailujen mahdollisuuskin tuntui melko kaukaiselta — Prinssi Kaspianin maailma kun on niin erilainen, realistisempi ja likaisempi (mikä ei johdu pelkästään siitä että Shrekit ovat animaatioita ja Narnia-leffat ainakin nimeksi live-actionia). Jos Riipitsiip olisi jotenkin pilattu olisin surrut suuresti, joten tämä sinänsä kelvollinen hiirihahmo oli minulle isompi ilonaihe kuin kirjoja lukemattomat elokuvankatsojat voinevat ymmärtää. Hänestä kun olisi voitu tehdä niin paljon huonompikin.

Riipin ulkonäkö lähenteli täydellistä. Kirjan mukaiset pelkistetyt asusteet, eikä hahmosta oltu rakennettu liian ylisöpöä tai pehmolelumaista. Animoitu erinomaisesti, mikään ei liikkeissä pistänyt silmään, istui niin digitaalisesti luotujen hahmojen kuin näyttelijöidenkin joukkoon.
Eddie Izzard ei ole ns. ”ainoa näyttelijä jota täksi hahmoksi voisi kuvitella”, mutta sopii Riipitsiipin ääneksi erittäin hyvin. Izzard teki jo Riipin ensikohtauksesta (joka oli muutettu, ja kenties jopa kirjaa parempi) purevan, omalla tavallaan huomattavan ylevän ja siinä mielessä sekä selvästi kirjasta tutun että todella valloittavan. Hahmo oli johdonmukaisen asenteellinen. …Mikä olikin tärkeää, koska Riipin tarpeettomasti käsikirjoitukseen uutuuksina ympätyt tylsät letkautukset taistelukohtauksissa olisivat muuten ottaneet hermoon. Riipitsiipin rohkeus oli kautta elokuvan tietysti sekä vaikuttavaksi että vitsikkääksi tarkoitettua, mutta tuossa ei ole valittamisen aihetta, sillä siinä mielessähän Riipin rooli kirjassakin on kirjoitettu. Tasapaino hiiriasenteen ja ”comic relief”in välillä oli säilytetty tyydyttävästi.

Olen nyt suhteellisen innoissani The Voyage of the Dawn Treader -elokuvasta. Jos Riip on kelvollinen Prince Caspianissa, en näe mitään syytä miksei hän olisi loistava suuremmassa roolissaan Voyagessa. Kuulisin mielelläni Eddie Izzardin tulkinnan Riipitsiipin henkisemmistä hetkistä kyseisessä tarinassa, jotka ainakin kirjan sivuilla saavat palan kurkkuuni ja ovat nostaneet Riipitsiipin yhdeksi epätodennäköisiltä kuulostavista roolimalleistani.

Velho ja leijona on parempi kirja kuin Prinssi Kaspian, joten olisiko itsestään selvää, että ensimmäinen elokuva on parempi kuin tämä? 😕 Vaikka tämä uudempi elokuva on teknisesti kehittyneempää työtä, ei sitä enää voi kutsua varsinaisesti elämykseksi. Tykkäsin silti.
Toisaalta Prince Caspianissa, niin kirjassa kuin erityisesti elokuvaversiossa, on paljon turhaa, mutta toisaalta taas mikään siitä turhasta ei ole sentään erikoisen ärsyttävää…

Vain yksi tyrmäävä pettymys. Ihmissusikohtaus on PI-LAT-TU. Ymmärrettävä takaumarakenteen hylkääminen aiheutti varmaan kohtauksen sijoittamisvaikeuksia, mutta sen sijaan että se olisi jätetty pois, siinä nähtiin tekosyy tuoda Valkeana Velhona valloittanut Tilda Swinton (joka on tietysti mahtava näyttelijä mutta tässä leffassa aivan tarpeeton) hetkeksi kankaalle. Ikävä arvostella kun itsellä ei ole minkäänlaisia parannusehdotuksia, mutta mm. Ihmissuden tajuton ylinäytteleminen imi kaiken kirjassa kokemani hyytävyyden klassikkorepliikistä. Ja sitten täysi erikoisefektisirkus ja vielä Velhonmanaus kun kirjassa sama kohtaus oli hämärä, klaustrofobinen, tautinen, haiseva ja hiuksianostattava. Hemmetti kun harmittaa.

Sarjassamme ”Damned if you do, damned if you don’t”… Ensin olin iloinen että Miraz oli paljon pirullisempi ja fiksumman oloinen kuin kirjassa, mutta tää on niin tätä: vaikka oveluus teki hänestä nautinnollisemman pahiksen, se nakersi uskottavuutta hänen lankeamiseltaan Glozellen ja Sopespianin yksinkertaiseen yllytysjuoneen.
Välimerellisistä maisemista tempaistut telmarilaisten (pahisten) esittäjät olivat muutenkin varsin miellyttäviä seurata. He sopivat sekä telmarilaisten ”syntytarinaan” että Narnian tunnelmaan. Ja koska he eivät tosiaankaan puhuneet englantia äidinkielenään, vahvat aksentit eivät tällä kertaa aiheuttaneet Hollywood-närästystä (koska eivät siis kuulostaneet joidenkin Amerikanpellejen yrityksiltä vetää ”yleiseurooppalaista” aksenttia).

Aslan’s How’n vuosisatain takaiset seinämaalaukset toivat ainakin minulle ihastuttavasti mieleen Pauline Baynesin alkuperäiset Narnia-kuvitukset. Tuskin sattumaa?

Big Bulgy Bear! 🙂 oli ihan yhtä ihana kuin kirjassa, vaikka sai kameran ”omakseen” vain kahdesti elokuvan aikana ja vain yhden replan. Tohtori Cornelius sen sijaan ei tehnyt vaikutusta. Ei häirinnyt, näyttelijä ei ollut surkea, ei vain ollut oikean näköinen eikä kuuloinen, mikä hieman kirpaisi, koska tykkäsin hahmosta lukiessani. Ja miksei Corneliuksen puoliverisyydestä aiheutuvaa kitkaa syntyperäisten kääpiöiden kanssa mainittu sanallakaan?
Tosin, tuon aiheen vierestä jatkaakseni: oli mukavaa, ettei mitään viittauksia ensimmäiseen kirjaan/elokuvaan selitetty puhki. Esimerkiksi Kivipaadelle saavuttaessa kukaan ei puhjennut tarinoimaan siitä, mitä sillä aikoinaan tapahtui. Kenties hämmentävää ensimmäistä elokuvaa näkemättömille ja muutenkin tarinaa tuntemattomille, mutta hyvä juttu tunnelman kannalta. Päähenkilöiden taustan tunteminen toi lisämaustetta, toisinaan jopa koko sisällön, lasten keskinäiseen kommunikointiin.
Juonimuutoksista huolimatta leffa uskoakseni tarjoaa katsojalle enemmän, jos tämä on lukenut Narnian tarinat tai vähintään Prinssi Kaspianin. Minun puolestani tästä elokuvasta ammattiarvosteluja kirjoittavat saisivat mainita heti kättelyssä, ovatko he lukeneet kirjat vai ei.

Paljon jäi kirjoittamatta, mutten enää tänään ehdi. Palaan asiaan.

[EDIT: Palasin asiaan.]

Ei vain ole ollut mitään kirjoitettavaa. ATT:ltä tuli ihan huippuhauska piirustusjuttu (joka pitää taas tehdä tosi nopeasti, mutta se on niin kiva, että toivottavasti se poikii jotain jatkoa tästä samasta tuotteesta/aiheesta) enkä voi kirjoittaa nettiin sen yksityiskohtia. Ei ole ollut hirveästi aikaa piirrellä omia juttuja. Olen elänyt hiukkasen siivommin ja vähemmällä sokerilla. Aloitin kotini siivoamisen viime viikon torstaina, ja koska se on niin tympeää touhua että vähän väliä täytyy pitää tauko niin ei ole vieläkään valmista. Luen parhaillaan O’Brianin Treason’s Harbouria joka on aivan ihanah! Ihhhhh! Ketä tällaset jutut muka kiinnostaa?

* * *

Rustaanpa huvikseni pienen varoituksen Michael Enden Tarina vailla loppua (saksalainen alkut. Die unendliche Geschichte) -kirjan pohjalta tehdyistä Päättymätön tarina -elokuvista.

Jos olet lukenut kirjan, älä katso. Jos et ole lukenut kirjaa, älä katso vaan mene kirjastoon, lainaa kirja ja lue se. Tee kirjan ostopäätös.

Stoorihan ei millään mahdu yhteen leffaan (jepp, päättymätön ei ole nimessä turhaan) eli ensimmäiseen elokuvaan oli ympätty kohtauksia sieltä täältä ympäri kirjaa. Kohtausten valinnassa ilmeisesti keskityttiin visuaalisen näyttävyyden mahdollisuuteen, ei tunteikkaan ja jäntevän kokonaisuuden laatimiseen. Fuhhuur/Falkor oli päivän pilaava näky. Tehosteet olivat 2000-luvun puolelta katsottuna erittäin huonoja. Bastianin esittäjä oli hulahulahuono, eikä edes tanakka, kuten kirjassa — Atréjun ja Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren esittäjät tosin olivat kelvollisia. Mutta eipä ollut Atréjunkaan iho vihreä. (Ei kai sen meikkaaminen niin vaikeaa olisi voinut olla?!) Ja se ratsasteli täysmykällä hevosella puhuvan Artaxin sijaan. Fantaasian maan valtaava ”tyhjyys” oli kaikkea muuta kuin. (Eli hornankattilan lailla kiehuvaa savua.)
Ensimmäisen todellisen Epätoivon hetken toivat kuitenkin täysin taivaan sinestä temmatut lasersäteet, joita sfinksit ampuivat silmistään ja Atréju joutui väistelemään. Ajattelin ettei huonommaksi voi mennä, mutta sitten Fuhhuur poikkesikin tosimaailmassa elämöimässä jotta Bastianin ongelmat voitaisiin peitota äklöttävän päälleliimatulla tavalla.
Alle kouluikäiselle, kirjaa lukemattomalle katsojalle elokuva on voinut passata vuonna 1984. Muussa tapauksessa viihtyvyys on minimissään.

Jatko-osan kohdalla oli jo yritetty melkein vakavissaan, mm. Bastianin roolissa iältään sopivampi näyttelijä ja juoneen sekoitetut uudet ideat oli toteutettu piirun verran hienotunteisemmin. Silti pakkendaa.
Koska kaikki pääosanesittäjät vaihtuivat, tässä leffassa Bastianin esittäjä oli suhteellisen OK, ja Atréjun ja Valtiattaren esittäjät ärsyttivät. Kupperiskepperis. Fuhhuur oli yhä aivan karsean näköinen. Uskokaa jo että Fuhhuur ei ole mikään lentävä noutaja vaan lohikäärme. Sen luonteen tyhjyys leffasarjassa oli lähestulkoon kunnianloukkaus koiria kohtaan.
Päättymätön tarina 3:a en ole katsonut, kuulostaa niin surkealta.

Tarina vailla loppua on kuitenkin niin hieno, ettei mikään elokuvaversio voisi tehdä sille oikeutta. On ilo saada aina lukea se ilman että pysähdyn harmittelemaan miten joku kohtaus olisi voitu kirjoittaa toisin tai joku henkilö on liian yksiulotteinen. Henkilöistä/olioista kerrotaan jokaisesta juuuuri sopivasti. Voi sitä tunteiden kirjoa minkä tarinan kestäessä kokee. Sitä itkua, naurua, jännitystä ja mielikuvitusta. Ja harvalla lastenkirjalla on täydellisempää loppua (ironian huippu) kuin TVL:llä.

Jälleen kerran: ÄLKÄÄ KATSOKO. LUKEKAA KIRJA.

Aivan ensimmäisenä: FOO FIGHTERS TULEE KESÄLLÄ PROVINSSIROCKIIN!

Ääääääää! Pitää muistaa hengittää välillä. Ääääääääää!
Aiemmin ehdin jo kirjoittaakin että FF on bändi jota olen (sanotaanko vaikka) fanittanut pisimmän ajan elämässäni Manhattan Transferin lisäksi ja ettei se ole koskaan ollu AIDOLLA keikalla Suomessa. Joten vaikka en tosiaan kuulu festivaali-ihmisiin, LÄSNÄOLO ON PAKOLLINEN. EEEEEEEEE!!!

…I’ll wait to hear your final call …bet it all

* * *

[Jäsentämättömyysvaroitus!
Spoilerivaroitusta ei tarvita, sillä jos et vielä tässä vaiheessa elämääsi ole Prinssi Kaspiania lukenut, se ei selvästikään kiinnosta]

Pari postausta sitten pääsin Narniasta märehtimisen makuun. Seuraavana Narnia-elokuvanahan leffateattereihin tulee kesällä Prince Caspian (Prinssi Kaspian), joka onkin luonteva jatko-osa (The Lion, the Witch and the) Wardrobelle (ja josta olen aivan liian innostunut käydäkseni normaalista. Jo tämä kuva aiheuttaa minulle hikan).
pcstills_narniawebcom.jpg

Itse ainakin pidän Narnia-sarjan alkuperäistä julkaisujärjestystä parempana kuin kronologista järjestystä: …Wardrobe on jännittävämpi avaus satumaahan kuin The Magician’s Nephew (Taikurin sisarenpoika); kun taas Pevensiein tempautuminen Narniaan vain huomatakseen heidän siellä viettämänsä ajan muuttuneen hädin tuskin muistetuksi, vuosituhannen takaiseksi taruksi on kiehtovampi jatko Wardrobelle kuin The Horse and His Boy (Hevonen ja poika).

Kyseiseen aikakupruun liittyy niin monia ajatuksensiemeniä, että niin Pevensien perheen kuin varsinkin Kaspianin kokemusten kuvitteleminen kirjaa lukiessa kutkutti lapsena (ja edelleenkin) ihanasti mielikuvitustani. Pevensiet eivät ainoastaan ole jo kertaalleen muuttuneet aikuisista lapsiksi (mahtoiko heistä tuntua siltä kuin he olisivat aikuisia lasten ruumiissa? Miltä tuntuisi kasvaa aikuiseksi kaksi kertaa, kahdessa eri ulottuvuudessa?), vaan heidän ”manaamisensa” Narniaan on Kaspianille sama juttu kuin jos Kuningas Arthur palaisi nykymaailmaan. *| Ajattelin millaista olisi, jos olisi kuullut koko ikänsä sankaritarinoita joiden ei voi varmasti tietää olevan totta, ja jos epätoivoisessa tilanteessa, viimeisenä mahdollisuutena, päättäisi pyytää apuun jotain legendoja, ja ne ilmestyisivät OIKEASTI. Eivätkä ne olisikaan mitään supersankareita vaan itseäsi nuorempia.

Ehkäpä minä olen vain vähään tyytyväinen — itse asiassa tiedän olevani — mutta minulle tuo ajan kulun, totuuden ja myyttien (sekä ”tosimaailman” että narnialaisten näkökulmasta) kiehunta riittäisi jo yksinään innostumisen syyksi. Lisäksi pidän kyllä Caspianissa niin monista muistakin asioista, että jos pääsen näkemään ne yhtä hyvin toteutettuina kuin …Wardrobessa, mainiota:

  • Caspianiin on päätynyt hiukan enemmän pimeyttä ja vaaraa kuin Wardrobeen. Päitä putoilee tekstissä välillä niin …niin mutkattomasti, niin sivumennen kirjoitettuna, että tekstin jämptiys ja tiiviys moisten veritekojen kuvaamisessa tuntui aikoinaan melkein järkyttävältä. Mutta silti ne kuuluvat juuri sellaisinaan tähän tarinaan. Tästä ei voi tulla ihan yhtä pienille suunnattua kuin ensimmäinen Narnia-elokuva oli. Jos kauhunäyt on jätetty pois eli kässäri on kesytetty lisäkatsojien toivossa, murjotan.
  • Kohtauksen lyhyydestä huolimatta, Caspian sisältää värisyttävimmän ihmissusikohtauksen Tarinaa vailla loppua **| edeltävässä lastenkirjallisuudessa. (”Olen nälkä. Olen jano…”) Koko kohtaus kuuluu selkeästi kirjan huippuhetkiin oli ihmissutta tai ei.
  • O-jee uskollinen Edmund.
  • Parikin rakastettavaa hahmoa. Hiiri Riipitsiip (engl. Reepicheep), joka saa aina taistella isompien eläinten ennakkoluuloja vastaan eikä siksi ole tottunut ottamaan mitään itseensä kohdistuvia vitsejä köykäisesti, on liioittelevassa kunniantunnossaankin pohjimmiltaan niin hyväsydäminen ja uskomattoman rohkea, että on todennäköisesti suosikkihahmoni sarjassa. (Ja Riipitsiipin ääneksi on huhuttu Eddie Izzardia, mikä kuulostaa todella lupaavalta. Varmasti tuo rooliin jotain sellaista mitä kenelläkään muulla näyttelijällä ei ole, mutta oi kunpa ulkonäön kanssa ei ruvettaisi liikaa söpöstelemään.)
    Myrtsi Piipari -kääpiö (Trumpkin) on unohtumaton ensitapaamisesta lähtien.
    Kaspianiin, kuten jo sanoin, on puolestaan kivaa samaistua hänen päästessään tapaamaan satuiluksi luulleensa olennon toisensa jälkeen.
    En vielä sataprosenttisesti tue päätöstä, että Kaspianiksi otettiin vanhempi näyttelijä kuin kirjan hahmo on — mutta toisaalta ensimmäisessä elokuvassa kirjan ja käsikirjoituksen väliset muutokset yllättivät monesti toimivuudellaan, joten ehkä tällä kertaa ei tarvitsisi niinkään paljon stressata.

Seuraa loistava video ”Death Star Canteen”, jonga jogu on tehnyt legoanimaationa Eddie Izzardin stand-up -vitsin pohjalta. (Huom: englanniksi.)

Hauskinta, mitä olen tällä viikolla nähnyt — kannattaa katsastaa saman legofanin muutkin Izzard-videot! ”Horses” on hulvaton.
Jos jokin yleensä Riipitsiipin onnistuu pilaamaan niin ei ainakaan Izzard.

*| Ah, aikatemppuilu.
Tuli sellainen hassu ajatus mieleen, että entä jos aika on kuin palapeli, niin ettei ole väliä milloin minkäkin palan laittaa paikalleen, kunhan ne menevät oikeisiin paikkoihin? Jos jollekin palalle ei vaan millään löydä paikkaa eikä edes saa selvää mikä kuva siinä on tarkoitus olla, niin kunhan keskittyy hetken jonkin toisen kohdan kokoamiseen sekin pala osuu sitten johonkin sopivasti ihan kuin itsestään.

**| Ehdottomasti mainittava: jos pidät Narnia-kirjoista, pidät vielä enemmän Tarinasta vailla loppua.

Arkisto