You are currently browsing the category archive for the ‘kirjat’ category.

Saanen aloittaa kerrankin virallisesti animaatio-uutisella: Pixar perustaa haarastudion Vancouveriin. Uuuuu! Stalkkailemaaaan…
Vaikka studion ideana on siirtää vain lyhytfilmituotanto Vancouveriin ja vaikka pitkät elokuvat kuuluvatkin pitkän tähtäimen unelmiini (ja vaikka jotkut ammattilaiset muistelevat ennakkotapauksia kuten halpatuotantoihin tuomittuja Disneyn haarastudioita ja niiden olemattomia ”ylenemismahdollisuuksia” tärkeämpien tuotantojen pariin), eihän tässä fani voi muuta kuin hilpeytyä. Toivoa en heitä; sen perusteella mitä oon Pixaria seurannut, niistä lukenut ja opiskellut, henki on siellä vähän avoimempi. (Myös Disneyn hankittua Pixarin.)

Työlupahakemus meni läpi yllättävän nopeasti (olen kiitollinen!), joten tunsin velvollisuudekseni tällä viikolla aloittaa kesätyönhaun, mutta oon hakenut vasta paria paikkaa. Hain niihin netti-ilmoitusten perusteella (craigslist-sivusto on Pohjois-Amerikassa monen lähtöruutu etsipä sitten työpaikkaa, asuntoa, seuraa tai hylättyä tavaraa) — mutta näköjään ylitsevuotavan ystävällisistä työpaikkailmoituksista huolimatta hakijoille viitataan vasurilla jos ollenkaan, sillä meileihini ei ole muutamaan päivään kuulunut vastausta. Ei edes ”kiitos kiinnostuksesta mutta paikka on jo täytetty” tai ”kiitos hakemuksesta, me ilmotellaan sitten”. Kyseisissä ilmoituksissa ei mainittu sanallakaan että ainoastaan kelpuutetuille hakijoille vastattaisiin. Tästä lähtien täytyy kai ottaa se itsestäänselvyytenä. Toiseksi, tästä lähtien täytynee metsästää ”Help wanted”-kylttejä kaupungilta pinkka CV-printtejä kainalossa.

…Jee, kuulen heränneen kämppiksen askelia yläkerrasta. Oon tässä vahingossa valvonut koko yön ja oisin tarvinnu mikrouunia, mutten viittiny hääriä keittiössä yöpalaa kun olisin herättänyt huushollin… Nyt voi lämmittää keittoo!

Nykyisinpähän olen siis yksi viidestä meidänluokkalaisesta, jotka pyörittävät LDC:tä, ja päätimme aikaisempien vuosikurssien viitoittamaan tapaan järjestää elävänmallinpiirustusta myös kesällä. Ne sessiot alkavat vasta kesäkuun alussa jotta kaikki saisivat vähintään kuukauden aivan rehellistä lomaa (vaikka kesäpiirustelu tietenkin on vapaaehtoista), mutta mallit päätettiin buukata jo tällä viikolla. Mallien saanti piti nimittäin varmistaa ennen kuin kesäsessioita pystyttiin kuuluttamaan ja opiskelijoille mainostamaan, ja mitä aikaisemmin tiedottaminen aloitetaan, sitä paremmat mahdollisuudet saada kävijöitä. Piirtäjiä ei kesäisin käy yhtä paljon kuin kouluvuoden aikana, mutta malleille täytyy luonnollisesti maksaa saman verran palkkaa kuin aina ennenkin, joten on tasapainoilua pysyykö LDC:n kassa kesällä plussan puolella.

Ja sitten tämän viikon vähemmän vaikuttavaan (kotimaassa blogia lukeville näet) animaatiouutiseen: Vancity -teatterissa (siinä ihanassa) esitetään tässä kuussa pari kiinnostavaa animaatioelokuvaa, kiintoisimpana kaikista Sita Sings the Blues. Itsenäisen Sita -leffan syntytarina (josta on kirjoitettu suht runsaasti animaatioblogeissa) on inspiroiva, ja monituisilla tekniikoilla toteutettu yhden hengen hengentuote voitti parhaan elokuvan palkinnon Annecyn animaatiofestivaaleilla 2008. Ymmärtääkseni sitä voi edelleen katsoa ilmaiseksi netissä, mutta itse en ole vielä tullut katsoneeksi vaikka kuulin tästä elävöittävästä animaattorin/tarinankertojan työvoitosta juuri nettijulkaisun alkaessa. Kyllä tätäkin huonompi syy kelpaisi uuteen vierailuun Vancity -teatteriin.

Ja Patrick O’Brianin The Nutmeg of Consolation taitaa olla A-M -sarjan tähän mennessä täydellisin kirja, juu.

Sukulaiset, lupaan ettei seuraavan blogimerkinnän välille jää näin ammottavaa taukoa. Olisin voinut jatkaa tämän merkinnän kirjoittamista huomenna ja tehdä siitä jättipitkän — tiedän että jatkan kuitenkin ihan samoista aiheista jauhamista — mutta päätin antaa armoa…

Portfolio harjoittelupaikkaa varten askarruttaa ja stressaakin jo, vaikka sen kokoamiselle on aikaa pari viikkoa. Don sanoi että Studio B:n väki on harjoitteluportfolioissa eniten hahmosuunnittelun ja poseerauksien perään, mikä on huono juttu sikäli että hahmosuunnittelu ei oo mun vahvuus, mutta hyvä juttu sikäli että poseeraukset (heti elävänmallinpiirtämisen jälkeen, tarkoitan) ON. Ikävä kyllä el.mal.piirustukseen ne ei kiinnitä kuulemma paljonkaan huomiota. Toisaalta, Don myös sanoi että kaikkein parasta olisi saada animointitaidot näkymään portfoliossa (jo ennen silmäystäkään näytevideoon), ja omalla kohdallani siihen tuskin olisi parempaa välinettä kuin croqit. Ehkä laitan yhteensopivia croqeja eräänlaisena kuvasarjana portfolion sivujen alareunaan… En vielä yhtään tiedä. Kehittelyä vaan.

Toinen melko hyvä juttu on, että saatan saada ihan mukiinmenevän layoutinkin portfolioon, sillä se, jota juuri nyt tunneille työstän, on alkanut innostaa mua — parempi myöhään kuin ei milloinkaan — ja vaikka se ei ole läheskään yhtä hieno kuin muiden meidänluokkalaisten leiskat, mulle se on kyllä huomattavaa edistystä. Siis perspektiivisäännöt ei huoleta mua yhtään — olis ihme jos en niitä tajuaisi ottaen huomioon että perspektiivi opetettiin jo kuviskoulussa kun olin (muistaakseni?) alle kymmenvuotias, enkä olis päässy Capilanoonkaan ilman sitä tietoa — mutta jos layoutin aihe ei mua kiinnosta, sen piirtäminen on melkoista piinaa. Ja kun mulla ei ole hajuakaan siitä, millaisille hahmoille tai millaiseen tarinaan tän layoutin olisi tarkoitus tulla, niin on vaikeaa loihtia siihen inspiraatiota. Kun meriasiat nyt kuitenkin tällä hetkellä nappaa, niin sataman irvikuvaa piirtelen, enkä ole ihan yhtä tuskissani kuin aikaisemmin layoutläksyjen kanssa.

Anteeks kun kirjoitan pelkästään koulusta; asia on vaan niin, että mun elämä on tän viikon ollut aivan pelkkää koulua. Tällä viikolla sain käsistäni hirmu työlään animointitehtävän, sen kahden hahmon dialogin. Valvottuja öitä ja liikaa muiden tuntien laiminlyöntiä, ottaen huomioon miten viimeistelemätön lopputulos oli…
Mutta tosi hyvä arvosana nelijalkaistehtävänannosta piristi jonkin verran. Jos siistin sitä hiukan ja teen toimeksiannon ulkopuolista työtä eli inbetweenejä (onneks niitä ei ole paljon sillä animoin Jolly Jumperin hyvin pakkomielteisesti jättämättä kuvitteelliselle inbetweenerille paljonkaan töitä), pätkä näyttää loisteliaalta demovideollani. Jollyn kasvonpiirteitä minulla ei ikävä kyllä ole aikaa lisätä.

2-hahmodialogivideoiden katsominen torstaina oli hulvatonta, ja torstaina saatiin myös tämän lukuvuoden viimeinen animointitehtävänanto. Koulu loppuu jo huhtikuun puolivälissä! Äääk että aika rientää! 😦 Mua oikeesti harmittaa että koulu loppuu kesäksi, ja että mulla on enää yksi lukuvuosi jäljellä tässä koulussa ja tässä seurassa. Huooookaus.
Kevään vika tehtävä kuitenkin on jälleen jotain superia. Siinä on käytettävä taas jotain olemassaolevaa hahmoa — Don ”suositteli vahvasti” Stitchiä tai jotain Stitchin tyylistä, toisin sanoen pienehköä, normaalirakenteista/kiinnostavarakenteista (ei jotain muumia tai kananmunaa) ja liikkeissään dynaamista. Se joka ei keksi muuta hahmoa jonka Don hyväksyy, käyttäköön Stitchiä.

Tehtävän varsinainen toiminta ei ollut liian tiukasti määriteltyä. Hahmoa pistää (tai nipistää, tai puraisee, tai ampuu, tai pussaa tai muuten häiriköi) jokin pieni lentävä olio; hahmo hyppää ilmaan; sitten, lentävää kiusankappaletta huitoen, hahmo pakenee kuvasta. Oltava koomista ja tempo on erityisen tärkeää. Koko homma kestää n. kuusi sekuntia, mutta piirrosten on oltava viimeisteltyjä. Kohtaukselle on valittava nopeatempoinen taustamusiikki kokonaan ennen animoinnin aloittamista, ja musiikin olisi tarkoitus inspiroida animaatiota.

Onneksi keksin hahmon heti samana päivänä (Stitch on ihan kiva muttei lähelläkään kärkisijoja jos on mahdollisuus valita melkein mikä tahansa hahmo animoitavaksi koko jäljellä olevan kevätlukukauden ajaksi): The Incredibles (Ihmeperhe) -leffan Edna Mode. Jeeeee mahhtavaaa! Tästä tulee niiiin mukava tehtävä! Musiikki-ideoita mulla oli aluksi ihan liikaa, mutta kavensin niitä yritykseksi löytää jotain, joka sisältäisi vaskipuhaltimia ja olisi Incredibles-soundtrackin tyyliin dramaattisen svengaavaa. Olen aina ihaillut sitä, kuinka vapaa, herkullisen tarkka mutta notkea (kuin mestarivoimistelija) ja ilmaisuvoimainen/tulkitseva niinkin vaskipuhallinpainotteinen soundtrack osaa olla. Säveltäjäähän (Michael Giacchino) siitä on tietenkin kiittäminen. Tällä hetkellä kallistun animaationi musavalinnassa Leonard Bernsteinin suuntaan (Candide :n ripeimmät hetket tarjoavat hengeltään ja sävellyshetkeltään mun mielestä sopivaa säestystä lyhyelle Incredibles -tribuutilleni.)

Incredibles-soundtrackista puheen ollen, se on mun suosikki Pixar-soundtrackeista — kyllä, tykkään siitä jopa enemmän kuin Giacchinon Oscar-palkitusta Ratatouille -scoresta… Niin siis tota muistatteko kun kehuin Sarah Vowellin Assassination Vacation -kirjan äänikirjaversiota ja etenkin sen musiikkia? Giacchino sävelsi sen 😀 Tämä tapahtui sen jälkeen kun Sarah Vowell oli näytellyt Violetin (Suomessa Ilonan) roolin The Incrediblesissä, tietysti. Kivaa eiks? Haluatteko tietää millaista on olla minä? Päivästä toiseen tällainen trivia pitää pääni kiireisenä sen sijaan että miettisin tärkeitä elämänvalintoja.

No eiääh. Kyllä mä mietin ihan vähän syvällisempiäkin juttuja. Ne vain sattuvat kuulostamaan sitä tyhmemmiltä mitä kauemmin niitä yrittää pukea sanoiksi JA sitä paitsi liittyvät liian usein elokuviin. Kai mä yhden voisin koettaa:
[SPOILERIIIII!!!]

Katsoin taas kerran Master and Commander…ia juuri tänään ja tajusin että Calamy varmaan tappoi ensimmäistä kertaa omin käsin ihmisen (tai useamman) juuri hiukan ennen omaa kuolemaansa.

Uskoikohan Calamy Jumalaan ja taivaaseen? Uskoiko Calamy kuolemansa hetkellä joutuvansa helvettiin tapettuaan juuri vihollisen? Avasiko taistelu hänen silmänsä kenties jollekin muulle, maallisemmalle velvollisuudelle (vakaumukselle että jokainen laivassa suojelee jokaista laivassa viimeiseen hengenvetoon asti), vai oliko Calamyllä tämä velvollisuus sydämessään heti merille lähdöstään saakka? Osasiko hän suorastaan odottaa sitä? Kuinka paljon hän tiesi todennäköisestä kohtalostaan/suunnitelmistaan? Halusin aloittaa elokuvan uudestaan alusta, ja katsoa jokaisen Calamyn kohtauksen sillä silmällä mikä hänen henkilökohtaista velvollisuudentuntoaan ajoi, toisin sanoen mitä hänen filosofiallaan varustettu ihminen mahtaisi ajatella henkensä antamisesta sekä toisen hengen ottamisesta. Keskenkasvuisen kuolema on epäreilu, ja elokuvakerronta ohjastaa reaktioitamme katsojina, mutta niiskutamme Calamylle kun heti hänen vieressään on läjä aivan yhtä epäreilusti kuolleita, niin maanmiehiä kuin vihollisiakin. Olisi muuten varmasti kiinnostavaa nähdä koko elokuva ranskalaisten näkökulmasta kerrottuna, ranskalaiset päähenkilöinä — leffan loppu olisi hyvin mahdollisesti tasan yhtä villitsevä ja hienovaraisen huvittava.
Voisin listata kysymyksiäni muutaman kappaleen verran. Rakastan tätä elokuvaa eivätkä sen avaamat ajatushanat oikeasti ole yhtään niin masentavia kuin miltä juuri kirjoittamani saattaa kuulostaa. Se vaan antaa joka katsomiskerralla jotain uusia makuja, uusia suhteita ja uusia yksityiskohtia nautittavaksi. Uusia kysymyksiä, melko vähän vastauksia.

(Jotain täydennystä löytyy sentään kirjasarjasta. Mutta ei nimenomaan Calamyn suhteen. Sitä paitsi lukeminen herättää oman liudan kysymyksiä.)

Sunnuntaina kävin mallipiirustuksessa Basic Inquiry -galleriassa, koska en ollut viikolla ehtinyt koulun LDC:eihin. BI:ssä hyvän mallin osuminen tunnille ei ole itsestäänselvyys (ja kun sanon ”hyvä”, sillä ei ole ulkonäön kanssa mitään tekemistä), mutta tällä kertaa sattuma suosi mukiinmenevästi siinä suhteessa. Paikalla oli pari koulukaveria jotka olivat kanssani samassa veneessä, Peach ja Britt, ja pidettiin kivaa. Kamut kutsuivat mut ottamaan osaa Dungeons & Dragonsiin joskus lähiaikoina. No mikäs siinä, eihän se hullummalta huvittelulta vaikuta ja populaarikulttuurin sekakäyttäjänä tiedän siitä alkeelliset perusteet vaikken ole ikinä itse pelannutkaan (olin esim. teini-ikäisenä R.A. Salvatoren ”Forgotten Realms” -kirjojen fani, ja monet TV-sarjat pursuavat D&D-viittauksia). Eikä tarvitse rämpiä metsissä naamiaisasuissa, vaan voi pysytellä sisätiloissa pöydän ääressä… Sitä paitsi tykkään viettää aikaa kavereideni seurassa, onko se nyt niin outoa?
Meidän luokalta on tulossa ainakin kaksi muutakin pelaajaa (Lise ja Will).

(Niille jotka eivät ole D&D:stä kuulleet, se on mahdollisesti maailman suosituin pöytäroolipeli. Nopat yhdessä hahmosi ominaisuuksien kanssa ratkaisevat yhteenottojen lopputulokset. Muita kommervenkkejä en jaksa ryhtyä selostamaan.)

Olen etsinyt mieluista matkamukia, monet ihmiset kun ostavat täällä take-out -kahvinsa omaan ”travel mug”iin: kuluu vähemmän pahvimukeja, juoma pysyy kauemmin kuumana ja usein kahvilatkin antavat pienen alennuksen oman mukin kiikuttajille. Mutta halusin jonkun siistin leffa-, piirretty- tai sarjakuvateemaisen matkamukin, eikä niitä ollutkaan niin helppoa löytää kuin olin odottanut. Kuikuiltuani niin sarjis- kuin kahvitavarakauppoihin jonkin aikaa tyydyin viimein sunnuntaina ajatukseen, että jos haluan merkillisen mukin, se täytyy tilata netistä, vaikka sitä sitten joutuisikin odottamaan vähän kauemmin. Strangers in Paradise -matkamuki (viralliselta SiP-nettisivulta) muistui ensimmäisenä mieleen, mutta se on myyty loppuun jo aikoja sitten. Aloin koluta satunnaisia nettikauppoja ja etsintä johti tänne: zazzle.com.

Sitä vaihtoehtojen runsautta! Zazzlessa voi kustomoida valtavasti erilaisia tuotteita oman mielensä mukaan, paitoja, mukeja, lätsiä, kenkiä, skeittilautoja… Voi käyttää joko itse tekemäänsä grafiikkaa tai tunnettujen brändien tarjoamia moninaisia kuvituksia. Vietin kuin huomaamatta melkein koko sunnuntaiyön kehitellen erilaisia mukeja piirroshahmoista ja etenkin Pixar-leffa-aiheisista kuvavaihtoehdoista. Mutta vaikka jokainen niistä olisi kelvannut, kaikkia ei kuitenkaan olisi voinut ottaa, ja loppujen lopuksi halusin myös jotain jollaista ei ihan helposti tulisi Vancouverissa vastaan. Mahdollinen Asterix-muki oli ollut toivemukieni joukossa alun alkaen, joten aloin etsiä sopivaa mukiin läntättävää kuvaa netistä, mutta Lucky Luke -aiheiset kuvitukset kurvasivatkin yllättäen johtoon. Löysin niin piristäviä kuvia Lukesta ja Jolly Jumperista, että sellainen muki saisi taatusti hymyn aamunaamalle. Legendaarinen joka tarinan päättävä ”I’m a poor lonesome cowboy…” -ruutu oli sekin vahva vaihtoehto, mutta heti kun näin tämän hurmaavan ”Dalton City” -alpparista napatun kuvan (ja vielä suhteellisen hyvällä resoluutiolla)…

The horse and his boy

…mukin kohtalo oli sinetöity.
Siitä tuli mielestäni niin söpö että olin haljeta kärsimättömyydestä kun tiesin, että sen postittaminen jenkeistä kestäisi vähintään viikon. Kaakaota mulle Luke & Jolly -mukista ja heti :[

Mutta odotus lieventyi äkkiä, kun tajusin että Jollyhan on ehdottomasti yksi mun suosikkinelijalkaisista ja siten täydellinen seuraavan animointitehtävän päähenkilöksi! The coolest horse in the West, and the coolest horse I can think of! Olin täpinöissäni paitsi saatuani vihdoin päätettyä animoitavan hahmon, myös keksittyäni sellaisen josta tykkään niin vimmatusti. (Motivoi.) En vain tajua miksen heti ajatellut JJ:tä. Onhan sekin animoitu muutaman kerran — vaikkakaan ei kovin hyvin, joten Morrisin piirtämä sarjakuva-Jolly on se ainoa oikea Jolly.
Luke and Jolly

Nyt on kepeä olo. Avonainen viikonloppu odottaa, ei oo koulutehtäviä eikä mitään muita suunnitelmia kuin el.mal.piirustusta sunnuntaina, ja juuri niin mä tykkäänkin asioiden olevan.

Hmm mihinkäs mä jäinkään… Tein efektitehtävää koululla viikonloppuna, katottiin parin muun työmyyrän kanssa taas leffoja ja oli kivaa… Näitähän ei kohta tarvitse edes mainita, kun se alkaa tulla niin tavaksi. Yllättäen efektitehtävä piti mielenkiintoni yllä tehokkaasti. Jaksoin istua pöydän ääressä animoimassa keskeyttämättä pitempään kuin monen muun tehtävän aikana. (Puolustuksekseni, mun mieli kyllä askartelee jollain tasolla tehtävien parissa silloinkin kun en ole piirtämässä.)

Lauantaina Benny käytti ensimmäistä kertaa hiekkalaatikkoa!! Jeee! Hyvä buddyyyy! Luulin että siihen kuluisi paljon enemmän aikaa, kun se ei ole laatikkoon tottunut. Pikku juhlan paikka (…ei, Benny, tuo ei tarkoita että saisit juoda lisää pensseleiden huuhteluvettä).

Maanantaina koululla odotti iloinen ylläri, nimittäin kasa vapaalippuja Coraline -ennakkonäytökseen 3D:nä. (Joo tarkoitan että 3D-lasit päähän ja silleen.) Kävin vähän aikaa sitten kattomassa Boltin ja sitä ei esitetty P-Vancouverissa muuten kuin 3D:nä, vaikka oisin mieluummin katsonut sen ihan ”tavallisena” elokuvana, ja niin oisin mieluummin katsonut myös Coralinen. Ilmaiselle elokuvalle en silti tietenkään nokkaani nostanut. Ennakkonäytökset olivat maanantaina ja keskiviikkona, eikä maanantai käynyt mulle efektitehtävän viimeistelyn takia, mutta kaikki näytöksistä kiinnostuneet meidän luokkalaiset, kakkosluokkalaiset ja digiluokkalaiset jakautuivat aika tasaisesti maanantaille ja keskiviikolle.

Coraline oli hyvä, muttei mikään pakkonähtävä.
Paitsi animaatiosta erityisesti kiinnostuneille. Olin vaikuttunut mm. Coralinen kontatessa ”kangastunnelissa” — tiedättehän kun kävelee vaikka pomppulinnassa tai jonkun verkon päällä, ja jokainen askel aiheuttaa liikettä kauempana kankaassa? Saman efektin aikaansaaminen nukkeanimaatiossa on varmasti ollut supervaativaa.
Nyt fanit (joko Selickin tai Gaimanin) tietysti luulee että olisin täysillä rrrraaaakkkastanut elokuvaa jos olisin ”keskittynyt tarinaan” tai mässäillyt visuaalisessa juhlapöydässä teknisten juttujen kyttäämisen sijaan, mutta yllätys yllätys kykenen erinomaisesti seuraamaan kaikkia kolmea ja mielipiteeni perustuu elokuvakokemukseen, ei keskittymisen puutteeseeni.
Kun mielessäni käväisi, että miettisin kahdesti ennen lapsikatsojien tuomista Coralineen, epäilin hetken kadottaneeni lapsuudenmuistoni, sillä on laajalti tunnettu fakta että lapset tykkää väristyksistä. Minäkin ahmin pelottavia tarinoita lapsena. Roald Dahlin juolahdettua mieleeni hänen tummahkon tuotantonsa (taas: Kuka pelkää noitia) vertaaminen Coralineen oli kuitenkin väistämätöntä, ja Coraline jää vertailussa aivan auttamatta sen varjoon. Siinä samassa sain paikannettua mikä Coralinessa jäi minulle ratkaisevasti vajaaksi. Niissä kauhujutuissa jotka lapseen vetoavat on huomattavana yhdistävänä tekijänä hiilenmustan huumorin rantu. Sopiihan tuo Nightmare Before Christmaskin yhdeksi esimerkiksi, jos Henry Selick -aasinsilta sallitaan. Coraline sen sijaan oli elokuvana melkein kokonaan väristyksiä eikä juuri lainkaan käkätyksiä.
Vaikka tykkäänkin Neil Gaimanista niin Coralinea mun ei vielä ole tullut luettua, mutta kirja kyllä kiinnostaa nyt kun oon leffan nähnyt. Ehkä siinä on tarpeellinen kieh-kieh-kiäh -naurun ripaus.

Tullessani keskiviikkona leffasta kotiin, minua odotti kirje Capilanosta. Kirjeen mukaan olen syyslukukauden keskiarvollani päätynyt ”dean’s list”ille. Käytäntö on mulle tuiki tuntematon, eli en ollut asiasta mitään mieltä. Nimeni jollain teoreettisella listalla ei vaikuta mihinkään mitenkään. Sitä paitsi en ihmettelis vaikka puolet meidän luokasta olisi saanut yhtä hyvän tai paremman keskiarvon kuin minä, ja lista kootaan yksinomaan keskiarvojen perusteella. Ihmettelen koko listan olemassaoloa.

Torstaina siirryttiin efekteistä nelijalkaisten eläinten animointiin! Monimutkaista, ainakin näin aloittelijalle, mutta hirmu kiehtovaa. Seuraavassa tehtävänannossa meidän pitää tosin taas käyttää jotain olemassaolevaa animaatiohahmoa, enkä tältä istumalta pysty keksimään mitä käyttäisin koska mun suosikkihahmoihin ei oikeestaan kuulu nimeksikään nelijalkaisia eläimiä… Joku koira 101 dalmatialaisesta ois kiva. (Se elokuva, aina designista käänteentekevään valokopiojälkeen ja animoinnin sulavuuteen, on niin inspiroiva, että aivoissa surisee sähköä.) Ehkä kaikista mieluiten käyttäisin Altivo -hevosta The Road to El Dorado -leffasta, mutta hevonen on niin paljon työläämpi piirtää ku koira… Täytyy suunnitella sen mukaan paljonko meille annetaan tehtävänannon animoimiseen aikaa.

El Dorado on muuten juuri sellainen elokuva, jota kaikki mun tuntemat animaatio/designnörtit (minäkin) Rakastaa, ja syystä — mutta harvemmin alan ulkopuoliset ihmiset. Kumpaa elokuvaa olisin mieluiten tekemässä, sellaista joka saa animaatioihmiset haltioihinsa, vai sellaista joka saa tavallisen yleisön haltioihinsa? Parasta tietysti on jos elokuva pystyy molempiin, kuten vaikka nimenomaan 101 dalmatialaista. Mutta ”pelkällä” animaattorilla ei ole yhtä paljon vaikutusta siihen kumpi elokuvasta lopulta tulee kuin käsikirjoittajilla, hahmosuunnittelijoilla ja näyttelijöillä. En osannut vielä täysin päättää, vaikka jälkimmäinen vaikuttaisi päivänselvältä valinnalta. Toivottavasti tulisi tilaisuus tehdä molempia, jos ei yhtä aikaa niin sitten erikseen.

Koulu koulu koulu! Ihana koulu! Ihana meidän oma luokka! EI niin ihana jatkuvasti läpimärkä kaupunki.

Hyvä on, sekään ei ollut niin kauhean ihanaa, että matkalaukkuni eivät pysyneet perässäni. Laukut eivät kuulemma ehtineet Seattlessa kaikessa koneenvaihdon tulipalokiireessä kanssani samaan koneeseen. Minä siis saavuin kotiin keskiviikkona ja matkalaukkuni seuraavat perjantaina.

Sitä lukuunottamatta matka sujui mukavasti. (Puhumattakaan mahtavasta lomasta.) Ja eipähän tarvinnut miettiä laukkujen purkamista kun saavuin kämpille myöhään illalla. Kaikki kämppikseni olivat vielä omilla reissuillaan ja talo tyhjänä, ja ainoana eväänäni oli lentokentältä ostamani kinkkuleipä. Paljon muuta ei tehtävissä ollut kuin pehkuihin painuminen, mutta tästä huolimatta aikaero valvotti harmillisesti aamuyöhön asti. Seuraavana päivänä olisi jo koulua. Onneksi ei heti aamusta. Tuntimme alkoivat oikeastaan jo maanantaina (ja täällä ei juhlita loppiaista), mutta kahdelta päivältä pois jääminen, vaikka kirpaisikin, ei vielä ammottavaa aukkoa sivistykseen jätä.

Mutta kouluun raahauduttuani sain huomata lukeneeni lukujärjestystä huolimattomasti. Meillä on kyllä tunteja myös keskiviikkoisin (anatomiaa), mutta se kurssi alkaa vasta muutaman viikon päästä ja siihen asti keskiviikkoisin on vapaata. Pari luokkakaveriani oli silti paikalla tuttuun tapaan, omaan tahtiinsa työskennellen, joten jäin vähäksi aikaa koululle silkasta palaamisen ilosta. Sain ainakin hiukan kurottua rästitöitäni umpeen, sillä tein tiistaina saadut animointiläksyt loppuun kavereiden ohjeistuksella. Ei niissä vielä paljon tehtävää ollutkaan: tämän lukukauden ensimmäinen animointitehtävä tehdään ryhmätyönä siten, että yksi henkilö valitsee dialoginpätkän ja poseeraa kohtauksen; deadlinen koitettua poseeraukset luovutetaan vierustoverille, joka animoi kohtauksen (karkeasti, mutta silti hahmon volyymit säilyttäen); animaattori luovuttaa työnsä seuraavalle vierustoverille, joka tekee clean-upit eli puhtaaksipiirustukset; ja seuraava vierustoveri tekee inbetweenit sekä lopuksi kuvaa kohtauksen.
Joka iikka käyttää samaa animaatiohahmoa, nimittäin Billyä Family Dogista. Myös dialogi on valittava kuudesta vaihtoehdosta, jotka ovat kaikki Foghorn Leghorn- eli Kukko Koppava -sitaatteja.

Tehtävän tarkoitus on opettaa miten animaatio (jos puhutaan nyt pelkästään animoinnista eli piirustuksista, eikä koko tuotannosta, johon liittyy niin hemmetisti enemmän kuin pelkkää piirtämistä) suurimmassa osassa tapauksista syntyy, vaikka Don sanoikin, että tämä tehtävä muuttuu joka vuosi hitusen enemmän historiantunniksi. Mutta on hyvä saada käytännön kuva siitä, mistä teollisuus on ponnistanut ja minkä kaltaisia töitä aloittelija joutuu mahdollisesti perinteisessä animaatiostudiossa tekemään.

Kuten sanottu, vielä tässä vaiheessa riitti, että valitsin puhepätkän ja tein poseeraukset, ja olin valmis torstain tunnille.

Valvotun yön takia uni oli tulla silmään jo bussimatkalla kotiin, ja kolean sateisen kauppareissun jälkeen menin nukkumaan aikaisemmin kuin varmaan kertaakaan Vancouverissa ollessani.

Torstaina olin sitten vastoin tapojani pirteänä jalkeilla aamutunneilla — tällä lukukaudella meillä alkaa melkein joka päivä tunnit jo aamulla, toisin kuin syksyllä. Nyt oli koko luokka tietysti paikalla ja olin haljeta liitoksistani jälleennäkemisen innosta! Pistin omat poseni eteenpäin ja sain animoitavakseni Juanin poseeraukset. Menen varmaan työskentelemään koululle viikonloppuna.
Paitsi animointia aamuisin, meillä on nyt keväällä torstaisin myös ohjauskurssi iltapäivisin. Meidän pitää kurssin lopputyöksi kuvata oma live-action lyhäri. Jännittää aika lailla… Mutta kurssi vaikuttaa kiinnostavalta, ja lisäksi me tullaan siellä katsomaan paljon elokuvia — tai no, ainakin kohtauksia. Elokuvia tosin tulee katsottua jonkin verran muutenkin. Nyt kun olen palannut Vancouveriin, aion ihan ensi tilassa käydä katsomassa Valkyrien. Lähimmät kaverini olivatkin jo ehtineet käydä katsomassa sen, himputti… Mutta olenhan tottunut käymään elokuvissa yksinäni.

Sain tuntien lomassa luonnosteltua vähän seuraavaa maquetteanikin varten. Pidin joululomalla eräänlaisen Young Ones -maratonin, jonka aikana onnistuin naurultani jopa määrittelemään hiukan Vyvyanin naamaa.
(Huom. ja join teetä varmaan litroittain — toinen suosikkini, jota katsoin joululomalla kun kerrankin taas ison telkkarin ääreen pääsi, oli tietysti Master and Commander… Ja noihin molempiin tuntuu tee sopivan niin oivallisesti seuraksi. Vaikka M&C-pääparin lemppari lieneekin kahvi. Kirjasarjassa on jotenkin uskomattoman herttaista, miten merellä kaikissa mahdollisissa olosuhteissa pitää olla kahvia ja paahtoleipää kapun aamiaispöydässä. Kääk, kun en pysty näköjään yhtään blogimerkintää kirjoittamaan ilman M&C-mainintaa!)
Mutta vaikka tänään luokassa en pystynyt ottamaan mallia itse sarjasta, mietin ja piirustelin aika tyydyttävin lopputuloksin asentoehdotuksia patsaalle.

TYO-nelikosta minun on vaikeaa valita suosikkia, mutta Vyvyan inspiroi sen verran enemmän, että ”ikuistan” hänet ensimmäisenä. Oon vihdoin tilannut TYO:n DVD:nä (aikaisemmin en ookaan omistanut sitä muulla kuin videonauhoilla) enkä malta odottaa sen saapumista… Pitäisi tulla maanantaina. Haluaisin kovasti esitellä sen luokkakavereilleni, mutta toisaalta, on se jopa animaatio-opiskelijoiden mittapuulla niin omituinen sarja, että pystynkö kestämään jos katsojat eivät ymmärrä… No, kuka tietää. Ehkä minun luottamukseni luokkakavereitani kohtaan on tässä tapauksessa liian vähäistä. Ja itsellenihän minä sen ensisijaisesti tilasin.

Maquettejen tekeminen jokaisesta neljästä päähenkilöstä on innostava mutta (ainakin minun mielestäni) tarkkaa suunnittelua vaativa urakka. En halua joka patsaan olevan eri tyylinen, esim. yksi realistinen, toinen karrikoitu, vaan niiden täytyy näyttää samaan ”sarjaan” kuuluvilta, ja tämän tyylin määritteleminen jo yksinään vaatii minulta luonnosta luonnoksen perään… Nelikon täytyy olla keskinäisiltä mittasuhteiltaan suurinpiirtein oikea (Neil pisin, Mike lyhyin)… Haluan patsaiden olevan tunnistettavia jonkin muunkin ansiosta kuin puvustuksen ja hiusten, ja sen vuoksi on tärkeää keksiä joka kundille ominainen asento. Hahmot — paitsi ehkä sittenkin Mike — eivät oikeastaan eroa toisistaan ruumiinrakenteeltaan paljonkaan, vaan eroavaisuudet ovat kehonkielessä. The Young Ones-hahmojen persoonallisuudet näkyvät niin loistavasti siinä, millä tavoin kukin näyttelijä LIIKKUU. Tämän persoonallisuuden esilletuominen liikkumattomassa patsaassa on haaste, eikä välttämättä tule onnistumaan minulta, mutta olen ainakin tietoinen sen tärkeydestä projektilleni.

Lopputuloksia ei kannata odottaa hyyyyvin pitkään aikaan. (Pitäis vielä maalata se avaruustenavakin.) Onhan koulu kuitenkin etusijalla ja mulle muovailemisen koko tarkoitus on tällä hetkellä pelkkä rentoutuminen.

Kirjaimellisesti. Ei auta kuin lainata ”NG LI”nen klassikkomainosta kun on viettänyt koko tähänastisen joululoman niin imeytyneenä Aubrey-Maturin -sarjaan. Ainakin vuoden palvellut blogin yläkuvakin sai vaihtua M&C -elokuvastillin palaseen, mutta sopiipa lumivihmainen kuva sentään vuodenaikaan. Lomaan valmistautuessani arvioin O’Brian-addiktioni surkuhupaisasti alakanttiin, sillä matkalukemiseksi tuomani pari Aubrey-Maturin -kirjaa eivät millään riitä kesyttämään nälkääni koko loppulomaksi 😦 Jos jatkan niiden ahmimista nykytahtiin, minulla ei enää riitä lentokonelukemista paluumatkalle!

Mutta kun ei malta olla lukematta! Sarja sen kuin paranee, saaden tavallista järkyttävämmän käänteen The Reverse of the Medal -kirjan lopussa. Syksyn kommunikaatiotunneilla (tai oikeammin käsikirjoitusteoriatunneilla) paradigmatarinan rakennuspalikoihin kuuluva KATASTROFI määriteltiin mm. näin: ”Mieti ensin mikä olisi kaikkein pahinta, mitä protagonistillesi voisi tapahtua. Pistä se sitten tapahtumaan.” Reverse of the Medalissa tämä määritelmä osuu naulan kantaan, ja kuinka kivuliaasti!

Jack Aubreyn ollessa kyseessä, suurimman mahdollisen onnettomuuden paljastaminen on tuskin edes mikään SPOILERI —
hänet ”erotetaan kunniatta” laivastosta. Identiteettikriisi on seurauksille melkein riittämätön sana. O’Brianin hahmot eivät ole painomusteesta ja kirjaimista rakennettuja, vaan sarjan lukijalle lähes todellisia ihmisiä, eikä mikään osoita tätä vahvemmin kuin reaktio seuraavan kirjan (The Letter of Marque, jota juuri nyt yritän säästellä joululoman loppuun asti) sydäntäsärkevään alkuun: tragedian muuttaman ja kovettaman Jackin tapaaminen järkyttää ja saa mielen raskaaksi tosielämässä asti, eikä ihan vähäksikään aikaa.

Koska viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että Aubrey-Maturin -sarjaa on kohdeltava eepoksena eikä yksittäisinä romaaneina, malttamattomuuteni päästä käsiksi jäljellä oleviin kirjoihin on paisunut järjettömäksi. Mikä vielä järjettömämpää, suren sarjan väistämätöntä loppumista jo näin ennenaikaisesti.
Jokaisen purjehduksen myötä myös tärkeimmät sivuhenkilöt herättävät yhä hellyttävämmin a] sellaisen tunteen kuin heistä tietäisi paljon enemmän kuin O’Brian ehti panna mustaa valkoiselle mutta b] samanaikaisesti valtavan hingun lukea heistä enemmän kuin kirjoissa varsinaisesti kerrotaankaan — tässä tusinan kieppeillä kieppuvissa kirjoissa erityisesti alttiin uskolliset Pullings ja Mowett, niin kylmähermoiset merillä mutta kaikissa muissa asioissa niin sinisilmäiset, melkein kuin Jack aikoinaan.

En todellakaan ole ensimmäinen joka huomauttaa tästä piirteestä, mutta Jackin ja Stephenin suurista erilaisuuksista huolimatta se asia, joka heitä yhdistää, on perustavanlaatuinen viattomuus (muistan lukeneeni heistä varsin kuvaavan lauseen ”innocents of a different kind”, mutten muista kuka sen kirjoitti). Kummassakin tämä ominaisuus vain vaikuttaa eri kohteisiin, tai sanoisin eri kulkusuuntaan. Kuin toinen olisi kasvi joka kasvattaa vartensa maan pinnalle ja toinen kasvattaisi juurakkoa.
Jack on luottamuksen antaja ja avoin; ammatistaan huolimatta hänellä on luontoa hyvän tahdon ja sopusoinnun levittäjäksi joka luottaa muiden ihmisten rehellisyyteen (ja ylempiarvoisiinsa) joskus liiaksikin; hänen merellinen arvostelukykynsä on usein väärää laatua maissa. Stephen taas jopa pyrkii vaikeaselkoisuuteen ja hänen kykynsä yksinkertaiseen luottamukseen vaikuttaa päällisin puolin olemattomalta; hän ottaa vastaan luottamusta, ei heijasta sitä; mutta hänen ajankulusta piittaamaton lumoutuneisuutensa niin suurista kuin (vielä useammin) pienistä luonnon ihmeistä on puhdasta, lapsenomaista kiitollisuutta huomattavasti enemmän kuin tiedemiehen uteliaisuutta. He ovat toimija ja tarkkailija.

SITTEN LÖYTY TÄMMÖNEN — jonkun blogissa (huom. englanniksi) ammattimaisen tarkka analyysi Master and Commanderin… ensikohtausten elokuvakerronnallisista ansioista. Ei mikään uunituore postaus mutta minusta erittäin kiinnostava. O’Brian -kirjoistakin netissä löytyy jo niin paljon materiaalia/keskustelua (seassa myös paljon laadukasta), että jos minä ryhtyisin niitä listaamaan, niin enhän ehtisi kaikkia lukeakaan.

* * *

Sori kun höpötin kirjoista tuon aikaa. Kuulumistenvaihto jäi nyt rentoutumiselta vähälle, mutta eiköhän kaikki voi päätellä että lentomatka meni hyvin ja että oon nyt Jykylässä… Niin ja joulunpyhät oltiin Rukalla ja oli aika hauskaa. Oli sovittu perheen kanssa ettei meidän tarvitse toisillemme joululahjoja ostaa, mutta sain silti lahjoja ja kunnolla! Mites esim. uusi lautakassi että saan vietyä laskuvälineeni Vancouveriin? Ja laskettelulasit. Ja karkkia kovasti ja niin edelleen. Nam! Että kivaa on ollu; kotitöitä on pitäny tehdä vähän liikaa; en oo pakottanu itteäni piirtämään tarpeeksi ja pitämään taitoja yllä lomalla; ihanaa kun saa kattoo isoo telkkarii. En aio tehdä uudenvuodenaattona yhtään mitään (paitsi siis juuri katsoa telkkaria) kun olen tämmöinen homebody eli kotikeho.

Huh, onpas ollu koulussa kyytiä siitä lähtien kun viimeksi kirjoitin. Joskus otti voimille enemmän kuin koko tähänastisen lukukauden aikana (mutta lukukausihan oli viimeisillään, joten kaikista kursseista oli aika isot ”lopputehtävät”). Koko luokkaa on yhdistänyt tulenpalava kiire mutta samalla saadaan pidettyä hauskaakin. Meillä on esimerkiksi 24h pääsy animointiluokkiin joten muutamatkin illat ja yöt vietettiin koulukavereiden kanssa leffoja katsoen, kakkaa jauhaen ja samalla animoiden.
Yötöihin näyttävät yleensä jäävän aina samat naamat (ja tällä ei minun tapauksessani ole yhtä paljon tekemistä viivyttelyn kanssa kuin sen, että saan parhaat ideani myöhään illalla ja öisin), mutta ennen lopputehtävän palautusta melkein koko luokka oli puurtamassa.

Koulun loppuspurttia seurasi juhlakausi: torstaina (viimeinen koulupäivä) juhlittiin melko hienolla aterialla sekä pubi-istunnolla ykkösluokkalaisten kesken, perjantaina baarihyppelyllä kaikkien animaatio-opiskelijoiden kanssa — tosin en tiedä voinko hyvällä omatunnolla kutsua sitä ”baarihyppelyksi” jos se sisältää vain kolme baaria joista yksi on jytäklubi, mutta nimestä viis, MIELETTÖMÄN HAUSKAA oli — ja lauantaina (eilen) taas puolisen tusinaa meidänluokkalaista kävi katsomassa Disneyn Kaunotar ja hirviö -teatterimusikaalin vancouverilaisvoimin toteutettuna. Esitys oli varsin hyvä mutta pieni pettymys sen jälkeen miten meidänluokkalaiset olivat sitä hehkuttaneet. Ei mitään saumaa alkuperäiseen elokuvaan verrattuna, mutta ei tuo vertailu taitaisi ihan reilua olla. Ilta oli silti erittäin mukava.

Näytöksestä kotiin lähtiessämme alkoi sataa lunta! Voi että oli kaunista öisessä, valaistussa keskustassa! Mutta mitätön lumisade sai myöhäisillan bussiliikenteen ihan sekaisin, ja suunnittelemamme tunnin kotimatka tuplaantui. Kanssamatkustajien ja bussikuskien paniikinsekaiset reaktiot herättivät minussa ensin epäuskoa, sitten sääliä. Tässähän sitten soimaan patana kattilaa, mutta ei porukalla ollut kerrassaan mitään suhteellisuudentajua.

* * *

Mutta palatakseni varsinaiseen asiaan, kaiken tämän kirmailun ja ryhmähengen lietsomisen jälkeen (hassua kyllä kakkosluokkalaisiin tuli edes alkeellisesti tutustuttua vasta tässä vaiheessa) en malta odottaa paluuta kouluun ja luokkakavereiden pariin. Ja jossain määrin Vancouverin yöelämään…

Heti koulun loputtua tulin kipeäksi, mutta en tiennyt miten hemmetissä jäädä potemaan kun viimeinkin oli aikaa rillutella. Ja oli se sen arvoistakin! Nyt kun juhlakausi on ohi, aion kuitenkin nukkua itseni terveeksi ennen torstaista lentoa koti-Suomeen. ELÄKÖÖN 😀 Pääsen Lappiinkin, ihanaa!

Voi, kunpa olisin löytänyt aikaa kirjoittaa kaikesta silloin kun se oikeasti tapahtui.
Mutta yritän tässä ennen matkaani kirjoittaa sentään niistä täkäläisistä lemppariravintoloistani.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Far Side of the World

Olen kehunut O’Briania jo niin paljon etten tohdi toistaa itseäni liikaa. Mutta kaikki kehut pätevät niin vahvasti The Far Side of the Worldiin, ettei kiitollisuuteni mitenkään anna minun olla hiljaa. Kun on O’Brian -kirja kädessä ja kuppi kuumaa toisessa, kirjan ei toivoisi loppuvan koskaan. Olinpa sitten missä tahansa, O’Brianin kirjat todella siirtävät minut lukemisen ajaksi aivan toiseen paikkaan.

Jackin ja Stephenin keskinäinen kanssakäynti on jokaisessa sarjan osassa yksi suurimmista nautinnoista, mutta tässä teoksessa se saa suorastaan ihmettelemään, miten kyseiset hahmot eivät voi olla eläviä ihmisiä, kun he ovat kirjojen sivuilla niin vakuuttavan persoonallisia, tuttuja ja rakastettavia. Stephenin kiintymyksen luonnontieteeseen jakava (mutta selkeästi omalla luonteellaan tärkeimpien sivuhenkilöiden joukkoon nostettu) kirkonmies Martin on myös tehnyt olonsa kotoisaksi mielikuvituksessani. Laivan miehistön keskuudessa vallitseva henki on tekstissä mestarillisesti läsnä milloin voimistavana, milloin painostavana.
On tosin aivan mahdotonta, että oikeasti olemassaolevien ihmisten elämässä ehtisi tapahtua niin paljon kuin Jackin ja Stephenin. The Far Side of the World:iinkin mahtuu kaiken muun toiminnan lisäksi kaksi haaksirikkoa, mutta kukaan O’Briania lukenut ei toki hetkeäkään pelkää, että niissä olisi kierrätyksen makua. Kumpikin tilanne on aivan omalla tavallaan hermojaraastava, ja jäin oikein ihailemaan kahden haaksirikon rinnastamista toisen ollessa yksinäinen (no, kahdestaan yksinäinen), seesteinen ja loppujen lopuksi jopa koominen, toisen taas koko laivan miehistön ja vielä päälle vihollislaivan miehistön kanssa kohdattu, pelon ja juonittelun leimaama, jatkuvasti primitiivisen väkivallan rajalla tasapainoileva koettelemus.

Tämä kirja on täydellinen.

Koulussa on ollut ki-ki-ki-kiire. Juuri nytkin pitäisi läksyjä kirjoittaa, mutta jos en nyt bloggaa, aivoista valuu lähimenneisyys kokonaan pois, ja se olisi sääli.

Halloween-perjantaina, siis viime kuun lopussa, luokkakaverini Joe piti pienehköt kekkerit kotonaan, ja oli superhauskaa. Matkustaessani pääkallopaikalle (matka oli todella pitkä, mutta oli se sen arvoistakin) julkiset kulkuneuvot olivat täynnä naamiaisasuja, ja yksi tyyppi SeaBusissa melkein tunnisti mut Maxiksi — ainakin se koko ajan supisi tyttöystävälleen että ”ihan varmasti muistan mistä elokuvasta toi asu on! Se on sellanen tosi outo elokuva. Miten mä en nyt muista sitä?” Mutta mitäs ei kysynyt minulta.
Bileissä oli enimmäkseen meidän luokkalaisia, vain pari ”ulkopuolista” nimittäin isännän kämppikset, mutta sekin oli virkistävää. Jotenkin onnistuttiin olemaan puhumatta liikaa koulusta (niin paljon kuin koulusta tykkäänkin).

Juhlimisen kruunasi seuraavana päivänä maailman paras krapula-aamiainen Moodyville’s:issä Pohjois-Vancouverissa erään toisen luokkakaverini, Candicen, kanssa. Mun kannattaisi varmaan kirjoittaa erillinen merkintä suosikkiravintoloistani… En todellakaan ole mestarikulinaristi, mutta jokainen tykkää jostakin, ja jos joku sattuu tykkäämään samanlaisista asioista kuin minä, merkinnästä voi vielä joskus olla iloa. Moodyville’s tarjoilee ns. aamiaisruokalajeja (vaikka hampurilaisiakin listalta löytyy) koko päivän, tai tarkemmin sanottuna puoli neljään iltapäivällä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, mutta en niin usein kuin haluaisin, koska se nyt vain on niin kaukana tämänhetkisestä asunnostani. Annokset ovat isoja ja ne, joita itse olen ehtinyt maistaa, olivat herkullisia: mustikkapannarit, köyhät ritarit sekä suosikkini kasvisomeletti, ja kaikki omeletit muuten tarjoillaan paahtoleivän ja hash brownsien (periaatteessa pyttäriperunakuutioiden) kera. Paikka on pienikokoinen ja suosittu, joten istumapaikkaa saattaa joutua odottamaan, mutta jälleen kerran, se kannattaa.

Aamupalan jälkeen Candice kysyi ohjeita Lonsdalen varrella olevaan sarjakuvakauppaan, ja kävelimme Big Pete’s:ille. Oli kiva kierrellä noin tunnin ajan, mutta en ollut aikeissa ostaa mitään, vaikka parit figuurit olivatkin varsin hienoja (Gentlemen-asetelman Buffysta aion pitää mielessä varakkaampia päiviä varten. Jostain syystä melkein kaikki luokkakaverini inhoavat sarjaa, ja Herrasmiehet piirustuspöydälläni sopisivat tiiviiksi puolustuspuheeksi). Mutta juuri kun olimme kiertäneet melkein joka sopen, huomasin tiskillä ohuehkon lehden, jonka kansi julisti valtavin, tutuin ”pokkarikirjaimin” olevansa ”Stephen King’s The Stand : Sketchbook”.

The Stand ( Tukikohta ) on ehdoton suosikkini lukemistani Kingin kirjoista, itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, piste. Kestää aikaa ja lukemiskertoja (sopivan pitkin väliajoin) uskomattoman hyvin.
Myönnän etten koskaan ole ollut täysin tyytyväinen siihen että kirjan hahmot ovat lopussa sellaisia uskonnollisia pelinappuloita (loppu on vähän epävireessä melkein scifimäisen ”sivilisaation romuttuminen” -alkuosan kanssa). Ja osaksi tuosta jatkaakseni, The Standissä on monta ominaisuutta (sekä henkilötyyppiä) jotka eivät tule Kingin kirjoja tunteville suinkaan yllätyksinä. Mutta n. ensimmäinen puolisko kirjasta on uskottavuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan, kuvauksissaan, kekseliäisyydessään ja koskettavuudessaan aivan kammottavan hyvä. Siihen pystyy astumaan sisään, ja henkilöiden koettelemukset pystyy tuosta vain näkemään ja kuulemaan ympärillään. Minulla on monta suosikkikohtaa kirjasta, useimmat sen alkupuoliskolta, mutta paras lienee Stu Redmanin ”vankeus” tutkimuslaitoksessa ja lopulta hyytävä vapautuminen.

Mietin mihin luonnoslehdykkä mahtaisi liittyä. Julkaisiko joku artisti ihan omaksi huvikseen graafisia näkemyksiään romaanista (eli periaatteessa fanitaidetta — moisia myydään silloin tällöin, tosin yleensä tunnetummista kirjoista ja fantasiapuolelta), vai oliko tekeillä elokuvaversio jota lehdykkä puffasi? Ei, vaan sarjakuva! Huomasin ihmetteleväni miksei ideaa oltu keksitty aikaisemmin. Ilmaista luonnoslehteä lukiessani olin yllättävän tyytyväinen taiteilijan näkemyksiin kirjan henkilöistä. Tarkoitan tietysti, että ne vastasivat suhteellisen tarkasti oman mielikuvitukseni tarjoamaa kuvaa. Kuten sanottu pidän tarinasta niin kovasti, että jo sen fanitusvaikutuksesta olisin ostanut sarjakuvalehden ensimmäisen numeron. Mutta luonnoslehtiö ja sen välittämä tuntemus käsikirjoittajan ja taiteilijoiden kiintymyksestä lähdemateriaaliin sai minut ostamaan seuraavankin (The Standia olikin ehtinyt ilmestyä vasta kaksi numeroa).

Myöhemmin kotona tarkasti sarjislehtiin tutustuessani viimeistelty taide ei valitettavasti ollut yhtä …no, voimakasta kuin luonnosvaiheessa (harmillisen yleinen ilmiö), mutta henkilöiden ulkonäön suunnittelu kolahti edelleen. Pidin erittäin paljon tavasta jolla romaani oli muokattu sarjiskäsikirjoitukseksi (sen verran kuin kahden ensimmäisen numeron perusteella voi arvioida). Tarinaa ei helpotuksekseni oltu kiirehditty liikaa. Jonkin verran on tietysti ollut pakko typistää, mutta sarjakuvalehti antaa muunnoksen tekijälle paljon enemmän tilaa nautiskella kirjan tunnelmalla kuin elokuvan tai TV-minisarjan kässäri (en pitänyt The Standista minisarjana, mutta pitkänä TV-sarjana sillä olisi mahdollisuus olla jopa loistava. Elokuva ei tule kysymykseenkään, ellei joku sitten ala tehdä kokonaista leffasarjaa — juoni on paljon yhtä vaivaista elokuvaa isompi). Tähänastisen kokemuksen perusteella, vaikka kirjassa olisi tietysti ollut ainesta parempaankin, sarjakuva on iloinen yllätys ja saa minusta säännöllisen lukijan. (Ja minä en varsinaisesti edes ostele sarjakuvalehtiä; tykkään uppoutua lukemiseen pitemmäksi ajaksi kuin vain yhden lehden verran, ja ilman niitä pirun MAINOKSIA, kiitos! 😦 Siksi suosin kokooma-albumeja ja pitkähköjä sarjakuva”romaaneja”.) Varsinkin kun edellisestä Tukikohdan lukemiskerrastani on ehtinyt kulua melkeinpä liikaa aikaa ja nyt olen oikeassa tilanteessa nauttimaan tuttujen, mukaansatempaavien hahmojen jälleentapaamisesta.

* * *

Koulussa työstetään dialogia ja puheen animointia. En näin myöhään pysty edes muistamaan kaikkea mistä halusin koulutehtäviin liittyen kirjoittaa. Yritän palata asiaan lähiaikoina dialogitehtävän jatkuessa.

Meillä kävi ääninäyttelijä puhumassa työstään yhden koulupäivän verran, mitä en yksinkertaisesti kykene kuvailemaan paikallaolemattomille. Olemme harjoitelleet dialogin äänittämistä, ja seuraavaan animointitehtävään meidän täytyy itse äänittää puheenvuoro (saamme suostutella myös jonkun kaverimme lausumaan vuorosanat, jos emme itse halua; emme vain saa napata jotain valmista dialoginpätkää elokuvasta tai muusta).

Kouluhommia riittää, ja lisäksi tuli yhtäkkiä rypäs kuvitustoimeksiantoja tutuilta koti-Suomesta. Se, että tämän härdellin lisäksi olen alkanut metsästää uutta kämppää, on toki täysin omaa tyhmyyttäni (olen puhki.), mutta kun olisi niin sopivaa muuttaa ensi kuun alussa… Aion nimittäin matkustaa Suomeen joululomalla, ja joudun olemaan poissa kevätlukukauden ensimmäisen koulupäivän, ja kiirettä on odotettavissa silloinkin. Olisi helppoa jos olisi silloin jo ns. sisäänajettu kämppä johon palata. Joskus pidän nykyisestä kämpästäni enemmän, joskus vähemmän: koulun suhteen sijainti on hyvä, mutta olen kaivannut asuntoa lähempää Lonsdale Avenueta, ja jollen ole tehnyt tätä jo selväksi, niin kämpässä ei ole hiljaista juuri koskaan. Vuokraisäntäväki on hyvin mukavaa mutta ylpeinä isovanhempina ovat hyysänneet kaksosvauvoja kodissaan joka. Ikinen. VIIKONLOPPU! Kaipaan edes hitusen enemmän yksityisyyttä.

Siihen nähden on ironista, että olen huomenna menossa katsomaan huonetta talossa, jossa minulla olisi neljä talokämppistä. Mutta se on loistopaikalla Lonsdalen lähellä, silti jotenkin ihmeellisesti halvempi kuin nykyinen asuntoni, ja huone olisi kellarikerroksessa, ja kuulostaa muiltakin osin todella hyvältä. Olen puhunut puhelimessa mahdollisten tulevien kämppisteni kanssa eivätkä hekään vaikuta hullummilta, ja he ovat painottaneet olevansa rauhaisaa väkeä. Myös kiinnostuksen kohteemme ovat aika samanlaisia. En halua houkutella huonoa onnea, mutta vaikuttaa todennäköiseltä että saan sen huoneen, niin että pystyisin muuttamaan joulukuun alussa. Jännittää silti, sillä mua luultavasti arvioidaan huomenna vähintään samalla mitalla kuin itse arvioin sitä kämppää.

Talossa on kissat sallittu. En osaa pehmentää tätä uutista: jos saan kyseisen kämpän, aion adoptoida Bennyn.  : | Hee. Hmmm.
Kysyin Ninalta, ja se on okei. Kissat ovat kuitenkin arvaamattomia enkä vielä voi taata Bennyn suostumusta. Saattaa vielä karata tämän nykyisen talon pihaan takaisin. Kissa on lisäksi järkyttävän vanha, Nina sanoi, että vähintään viisitoista vuotta. 😯 Mutta kun Bennyllä ei ole ketään…

[Anteeks kun kirjotan näin huonosti, yritän tässä kiireellä kuroa kirjoitustaukoa umpeen.]

Luin ke-aamuna ”Right Siden” ensimmäiset lukuläksyt, ihan kiinnostavaa… Alkusanojen mukaan koko kirjan perusta on se yksinkertainen (jopa niin yksinkertainen, että hävettää etten ole aikaisemmin sitä ajatellut) fakta, että piirustustaito ei ole synnynnäistä. Esimerkiksi ihmisen piirtäminen on yhtä helppoa kuin ihmisen katsominen — täytyy vain harjoitella oikeiden ominaisuuksien katsomista.
Aivan kuka tahansa voi siis oppia piirtämään, eikä edes hirvittävän pitkässä ajassa. Ja kannattaakin, sillä siitä kirjan ilmauksesta olen (SIIRAPPIVAROITUKSELLA) täysin samaa mieltä, että piirustusharrastus kuljettaa tämän erilaisen katsomistavan myös harrastajan ”arkeen”, jolloin melkein kaikki näyttäytyy jotenkin huomattavasti aikaisempaa kiinnostavampana ja kauniimpana. Se jää jokaisen itsensä päätettäväksi onko tuo hyvä vai huono juttu.

Sitten kouluun, jossa animointitunnilla käytiin läpi softwarea, tarvittavia välineitä, kurssisisältöä ym. DigiCel Flipbookin on koululla korvannut samantyylinen ToonBoom Pencil Check -ohjelma, joten oli vähän harjoiteltava uuden ohjelman toimintaa.
Illasta ei mitään erityistä kirjoitettavaa. On muuten tosi hyvä, että supermarket koulumatkani varrella on auki joka päivä jopa yhteentoista illalla. Ostokset saa hoidettua vaikka unohtuisikin tekemään tehtäviä tai lukemaan lehtiä koulun kirjastoon (kuten minä tänään).

* * *

Koulupäivät senkun paranevat, torstai oli tähänastisista kivoin. Aamupäivä alkoi ”history of character animation” (hahmoanimaation historia) -kurssin ensimmäisellä tunnilla, opena varsin hauska ja vangitsevasti puhuva Michael van den Bos. On sääli, että opettajat haluavat itseään kutsuttavan etunimillään, koska tuo on ihan bossi sukunimi.

Meille määrättiin yksi kurssikirja, Leonard Maltinin Of Mice and Magic. Siitä tuli lukuläksy ensi viikolle; meillä tulee olemaan pikku testi edellisen viikon asioista jokaisella tunnilla (kaikki kurssit etenevät tahtiin yksi-oppitunti-viikossa, paitsi animoinnin perusteet, jota on kahdesti viikossa).

Parasta oli tietysti päästä katsomaan vanhoja animaatioita. Aloitimme, jos emme nyt suorastaan animaation alusta, niin kylläkin filmatun animaation alkuvuosista, ”mykästä kaudesta”. Kävimme läpi muutamankin animaation pioneerin, joten anteeksi että mainitsen heistä tässä kirjoittaessani vain yhden: Winsor McCayn, jonka nimi on tuttu sekä sarjakuva- että elokuvaharrastajille. En häpeäkseni ollut aikaisemmin nähnyt McCayn animaatioita (vaikka hänen sarjakuvansa tiedänkin, ja Gertien nimeltä 😉 ), mutta onneksi luokan reaktioista päätellen en ollut ainoa. Ne ovat kestäneet aikaa hämmästyttävästi, eivät vain viihdyttävyytensä vaan myös animointinsa taidokkuuden osalta. Ja mitä kurssimme nimeen tulee, Mr van den Bos [luokassa sitä ehkä täytyy kutsua Michaeliksi mutta täällä päätän minä!!] painotti, että McCay oli animaatiohahmojen persoonan ja luonteen esilletuomisessa sanattomasti yksi tärkeimmistä varhaisista suunnannäyttäjistä ja rajojen kokeilijoista. Tämä kävi painottamattakin ilmi sellaisia luomuksia kuin Gertie-dinosaurusta ja Steve-hyttystä (jonka seikkailu aiheutti koko luokassa ainutlaatuista kauhunsekaista huvitusta) katsellessa.
Ja ei muuta kuin ensi viikon testiä varten valmistautumaan.

Lounaan jälkeen oli ensimmäinen animation design -tunti. Opemme John on varsinainen koomikko. En nyt jaksa kirjoitella ylös sen vitsejä tässä vaiheessa, mutta saimme nauraa isosti. Tosin se puhuu erittäin nopeasti, mikä ei suinkaan haittaa puheenymmärtämistäni vaan saa minut ujoksi avaamaan suutani, koska oma puheeni kuulostaa sen jälkeen tavattoman laahaavalta vaikkei järjellä ajateltuna ole.
John on hyperaktiivisin täysi-ikäinen, jonka olen ikinä elävässä elämässä omakohtaisesti tavannut. En tarkoita tätä loukkaukseksi, tapaus vain tuntui historialliselta.
(Colin opetti ekaluokkalaisia hahmosuunnittelussa vielä viime vuona, mutta on tänä vuonna jo jossain muualla. Voe voe! …Tämäkään ei silti ole kritiikkiä nykyistä opettajaamme kohtaan.)
Tunti pähkinänkuoressa: ilmaisuvoimainen hahmodesign lähtee poseerauksesta. Jollei pose ole dynaaminen, hahmon seuraavat ”kerrokset” sekä yksityiskohdat eivät auta tippaakaan. Tämä tarkoittaa ihan pohjimmiltaan, että (jälleen kerran) hahmosuunnitelmassa jo asennon olisi hyvä kertoa hahmon tunteista, luonteesta ja aikeista mahdollisimman paljon ennen yksityiskohtien lisäämistä (tai animoidun hahmon tapauksessa dialogin lisäämistä). Läksyksi 20 posen piirtäminen parhaamme mukaan dynaamisesti — ihan vaan tikku-ukkopohjalta, mutta normaalin sopusuhtaisia neliraajaisia ja yksipäisiä ihmisiä kuitenkin.

Tuntien jälkeen tapasimme sovitusti Lenan kanssa koululla ja mietimme vähän aikaa, mihin lähtisimme. Päätimme mennä pällistelemään ympärillemme Park Royal -ostoskeskuksessa ja syödä siellä jotain. Hyvältä näytti; suurimman huomiomme veivät karkki-, kenkä-, lemmikki-, lelu- ja lopulta kirjakauppojen ikkunat. Halusin vilkaista pikkuisen syvemmälle Indigo -kirjakauppaan, jonka Park Royalin myymälä ei tainnut olla ihan yhtä suuri kuin se Indigo, jossa kävin viime kesänä. Tiesin silti heti tulevani uudestaan. Notkuvien hyllyjen äärellä rahani alkoivat pyrkiä karkuun, mutta pysyin tänään pidättyväisenä kirjaostosten suhteen. Arkeni kun on täällä vielä niin aikaisessa vaiheessa ja tarkkailen yhä, millaisiksi juoksevat kuluni täällä asuessani muodostuvat. Katselin puolella silmällä olisiko kaupassa yhtään tarvitsemiani kurssikirjoja; ei. Sarjakuvaosastolla sallin kyllä itselleni yhden alpparin kodikkuutta tuomaan, Buffy Season 8 vol. 2: No Future for Youn. Piirrosten taso on Buffy-sarjiksissa valtavan epätasainen, mutta ”kasikaudella” se on ollut siedettävää — tosin (melkein) taiteesta riippumatta Joss Whedonin ideoimat TV-sarjan jälkeiset tarinat olisi pakko ahmia. Sarjan fanien ei kannata jättää tätä väliin. Kasikausi on whedonmaisinta Buffy-sarjakuvaa jota olen tähän mennessä lukenut [kindly ottakee huomioon, etten ole vielä lukenut Fraytä, Serenityä tai Whedonin X-Meniä, joiden whedonmaisuus saattaa olla korkea sekin — siksi ”Buffy”-tarkennus].

SITTEN. Tapahtui jotain uskomatonta. Näin suuren, mustavalkokantisen sarjispokkarin jonka kannessa kiilteli sana ZOT!
Hihkaisin. Aivan todella hihkaisin. Zot! on Scott McCloudin 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle asti ilmestynyt sarjakuva, joka herätti minussa suurta kiinnostusta vuonna 2001, jolloin luin McCloudin kotisivulta yhden ihka uuden, pitkän Zot-tarinan Hearts and Minds nettisarjiksena. Suosittelen, kaikki englantia taitavat sarjakuvien ystävät. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin lukemaan Zotia, ja tykkäsin kovasti ja olisin halunnut lukea alkuperäisen sarjakuvan. Tosin tänä päivänä Zot-nettisarjista lukiessa grafiikka- ja kuvankäsittelyohjelmien eksponentiaalinen kehitys sitten vuoden 2001 on jokseenkin pysäyttävä havainto, mutta pysäyttäviä (hyvällä tavalla!) ovat Hearts and Mindsin tarina ja visuaalinen kerrontakin. Toisin kuin jo kauan palvomiani *| McCloudin sarjakuvakirjoja sarjakuvataiteesta, vanhaa Zotia oli kuitenkin täysin mahdotonta saada mitenkään käsiinsä Suomessa, ja ymmärtääkseni Yhdysvalloissakin vimmatun vaikeaa löytää kokonaisuudessaan.

Ja tänä kesänä… lähes koko sarja on julkaistu YKSISSÄ KANSISSA.
*OSTOTOIMINTO.*
Nyt ei voi muuta sanoa kuin HYVIN MENEE. 😀
Koetan räpeltää kirjasta jonkin sortin elämänlaatukirjoituksen joskus tässä näin kun en ole enää himputin kiireinen.

*| En liioittele.

Arkisto