You are currently browsing the category archive for the ‘sarjakuvat’ category.

ANTEEEEEEEEEEKKKSI kun en ole ehtinyt blogata! Oikeesti olisin halunnut, mutta sama vanha laulu täytyy toistaa taas. Silloin kun tapahtuu jotain bloggaamisen arvoista, ei ehdi kirjoittaa.

Niin että tämä on tällainen väliposti ja anteeksipyyntö ennen kuin palaan vähän säännöllisempään bloggausrytmiin. Turha mun on lupailla että ehtisin kertoa kaikesta mitä bloggaustauolla tapahtui, mutta yksi tapaus on pakko nopeasti mainita: Voyage of the Dawn Treader. Oon kirjottanu aikoinaan niin paljon aiemmista Narnia-leffoista että olisi epäreilua jos en edes mainitsisi viimeisintä.
Valitettavasti joulun tienoilla ilmestynyt kolmas Narnia-leffa oli HIRVEÄ PETTYMYS. Eikä edes näyttänyt nätiltä kompensoidakseen kuravesikäsikirjoitusta.

…Juu noin lyhyeksi tosiaan jätän siitä kirjoittamisen, ainakin tähän hätään 😦 Siitä on vaan niin kauan aikaa ettei enää jaksa pölöttää leffan huonoudesta kokonaisen blogimerkinnän verran. Anteeks.

En oo vieläkään oman alan töissä, mutta haku on päällä ja mieliala on korkealla, yritystä löytyy!

Kun on kaikenlaista muutakin luovaa kierroksessa kuin pelkästään työnhaku, on helpompi pysyä positiivisena. Cloudscapen kanssa oon osallistunut vaikka minkälaisiin varainker(j)uuaktiviteetteihin jotta saatais ”21 Journeys” -sarjisantologian (siis sen jossa mun sekä käsikirjoittajakaverini sarjis on mukana) painatukseen tarvittavat rahat kokoon, ja siinä onnistuimme loistavasti. Vain hassu kuukausi tai pari, niin kirja on käsissämme! 😀
Huono puoli tässä on se, että piirsin kyseisen sarjakuvanovellin neljä kuukautta sitten. Tässäkin ajassa on ehtinyt sen verran ”KEHITTYÄ TAITEILIJANA” (blyääärgh) etten enää voi olla täysin ylpeä stooristamme, koska tässä vaiheessa pystyisin piirtämään sen paljon paremmin… Vaikka olinkin niin tyytyväinen tuotokseen silloin kun sen kolme-neljä kuukautta sitten sain valmiiksi. HUOH.

Sit oon kokeillu työn puolesta kaikenlaisia huipputarvikkeita, pari viikkoa sitten oli Golden-akryylimaalien koulutustilaisuus josta saatiin kahjot määrät promomatskua mukaan, ja toiseks saatiin tällä viikolla kokeilla noin satamiljoonaa erilaista akvarellipaperia ihan ilmaiseksi.
…Ei kyllä tule myöhemmin yhtä halvaksi, koska (sokkotyyliin suoritetuissa) kokeissa mun suosikit kaikki oli sieltä kalliimmasta päästä… Saa laadusta näköjään maksaa. EI SITTEN TEIÄN TAVALLISTE PULLIAISTEN TARVII IHMETELLÄ MIKS TAITEILIJOILLA ON POKKAA PYYTÄÄ SATASIA JOSTAIN PIENESTÄ MAALAUKSESTA — siks kun materiaalit maksaa sairaasti).

Mutta hienosti mulla täällä menee, vaikka oonkin koko ajan hurjassa menossa. Älkääkä peljätkö että oisin unohtanu tän blogin. Ei sinne päinkään: koko viimoset kuukaudet on ohimoissa pistelly että ”äääh vieläkään en oo blogannut” — nyt saa loppua pistely.

Benny voi hyvin. Tykkään Bennystä ja se tykkää musta. Me halitaan joka ilta ja se juttelee mulle koko ajan, kunhan vaan tajuaisin mitä se yrittää sanoa, mut on se vaan niin ihana.

Kirjoittelen pian lisää! Rakkaita terveisiä kotiväelle, ja kiitti kaikille jotka on jaksanu tän tauon aikana roikkua mukana.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

— That’s absuuuurd!
You’re absurd!
— What! Say that again to my face!
— You’re absurd!
— THAT’S ABSUUUUUUUURD!

No niiiiiin, eikö ollutkin A Very Potter Sequel mahtava!? Päivän blogeron suojelijana toimii kaikkien suosikkiope ja James Potterin PARAS Ystävä, ”Loopy” Remus Lupin.

Ja sitten asiaan. Tässä tulee ensimmäinen niistä monista aktiviteeteista, jotka ovat pitäneet minut poissa työnhausta.

Pitkiltä tuntuvia kuukausia sitten (jopa ennen valmistumista) luokkakaverini Megan kutsui meidät juhlimaan erään sarjakuva-antologian julkaisua timmiin taidegalleriaan koska oli saanut kyseiseen kirjaan oman sarjiksensa. Menin parin muun kaverin kanssa ilomielin, sillä ensinnäkin Megsu on jymykaveri, toiseksi: ilmaiset bileet, haloo, ja kolmanneksi pari antologiaan osallistujaa työskentelee animaatioalalla just sellasissa studioissa jotka mulla ois lyhyen tähtäimen kiikarissa ja halusin edes kokeilla vähän networkata. Mun suhteidenluontitaidot ei siinä mielessä ollu kehuttavat, etten osannut nyhtää yhtään mitään työnhaussa auttavia salavinkkejä jotka ois toiminu nimenomaan kyseisten studioiden näkökulmasta, mutta pääsinpä ainakin juttelemaan mukavia näiden animaattoreiden kanssa. Tuntuu että ihan hyvän ensivaikutelman heihin tein vaikken juuri animaatiotyöstä saanut hirveästi puhuttua, mutta ainakin he tietävät minun olevan animaatio-toiveikas käsittelipä keskustelumme sitten enimmäkseen vain sarjakuvia tai gallerian senhetkistä näyttelyä — ja kaiken lisäksi pidän molempiin edelleen yhteyttä. Hm! En siis sanoisi täysin p***aksi ensiyritykseksi suhdeverkoston luomisessa.

[Luin juuri kiinnostavan animaatiouraoppaan joka painotti networkkaamista yli kaiken, ja väitti myös että useimmiten sen sortin tapaamiset vaikuttavat työpaikasta kuulemiseen melkomoisella viiveellä, minkä vuoksi on kuulemma tärkeää pitää kaikkia suhteita yllä hiljaisinakin aikoina… Kuulostan vähän typerältä, varmaan kaikille muille oman leipänsä ansaitseville ihmisille maailmassa (ammatista riippumatta) tuollaiset jutut ovat itsestäänselvyys, mutta minä olen saanut hyvin hitaan lähdön kaikenlaisessa sosiaalistumisessa. Siksi mainitsemani kirjan lukeminen oli vähän kuin — no kuvitellaanpa että animaatioala olisi juoksukilpailu. Lähtölaukaus olisi juuri ammuttu, ja ensimmäisen juoksuaskeleen otettuani vasta näkisin mustavalkoisia lautoja muutaman metrin päässä radalla lantioni korkeudella ja tajuaisin sillä silmäyksellä, että kyseessä onkin estejuoksukisa. Se johtaa hetken mittaiseen henkiseen hämmennykseen. Tuskin siinä juoksua lopettaa, mutta ottaa pari aitaa ennen kuin hyppyihin saa sellaisen rytmin, joka niissä olisi pitänyt olla alusta asti.
Mutta eipäs kurvata sivuraiteelle. Kirjoitan tuosta kirjasta, ja monista muista  bloggaamistauolla lukemistani, mahd. pian.]

Ostin antologian, ja julkaisupippaloiden epämuodollisessa ilmapiirissä etsin käsiini ne osanottajat, joiden sarjiksista kirjasessa eniten nautin. Kirjan oli julkaissut vancouverilainen ”sarjakuvakollektiivi” nimeltä Cloudscape Comics, joten kaikki sen tekijät olivat kollektiivin jäseniä. Kyselin vähän enemmän mitä kollektiivi tässä tapauksessa oikein tarkoittaa, ja vastaus oli, että he tapaavat viikoittain, piirtävät/puhuvat/pitävät palauterinkejä toistensa sarjakuvaprojekteista, ovat julkaisseet neljä antologiaa (juhlakalu mukaanluettuna) ja yrittävät tuottaa kaksi antologiaa vuosittain tästä eteenpäin. Pohjimmiltaan tarkoituksena on tuoda Vancouverin sarjakuvantekijöitä yhteen (ja piristää julkaisumahdollisuuksia antamalla näille ryhmän tuen kautta helpompi tapa saada oma sarjiksensa oikeasti painetuksi). Voittoja kukaan yksittäinen henkilö ei tästä toiminnasta vielä saa, kaikki tulot menevät antologioiden julkaisemisrahastoon sekä pienemmässä määrin kollektiivin ylläpitämiseen ja mainostamiseen.

Osaksi uteliaisuudesta, osaksi koska tykkään keskivertolukijaa enemmän sarjakuvista, ja eritoten koska Cloudscapen jäsenet olivat niin viihdyttävää ja mukavaa juttuseuraa, menin seuraavaan ”sarjismiittiin” Meganin mukana. Cloudscape (…ööö, ”pilvimaisema”? …Pilvemä?) tapaa keskiviikkoiltaisin kahvilassa Main Streetillä, ja kokoukset seuraavat kaavaa ”jos on jotain virallisen tapaisia puheenaiheita, ne jutellaan ekan puoltuntisen aikana, sen jälkeen on aika juoda kahvia ja piirrellä luonnoslehtiöihimme niin kauan kuin pysytään hereillä”. (Kyseessä on 24-h kahvila.) Ja samalla tietysti jauhetaan tyhjää.

Suurin syy (yksi monista) siihen, että nyt olen tuosta ensikäynnistä lähtien ollut Cloudscapen viikottaisissa seikkailuissa mukana, lienee se, että he tekevät julkaisemisen niin helpoksi mahdollisuudeksi. Totta kai voisin julkaista sarjikseni netissä, mutta nettisarjikset kaipaavat kovasti säännöllisyyttä. Ei innostanut mua hirveesti edellisellä yrittämällä. Sitä paitsi synnynnäisenä kirjatoukkana minua viehättävät varsinaiset käsinkosketeltavat sarjikset huomattavasti enemmän, vaikka nettisarjiksetkin osuvat joskus luovaan kultasuoneen. Valitettavasti minulla on surkuteltavan vähän tarinaideoita edes tavallisiin sarjiksiin, saati sitten säännölliseen nettisarjikseen.
Mikä johtaakin minut kätevästi erääseen toiseen syyhyn Cloudsceippivierailuuni. Ryhmä vetää puoleensa paitsi jokapaikanhöyliä, myös sarjiskäsikirjoittajia piirtäjänhaussa. Taka-ajatuksenani oli ajan kanssa suostutella joku Cloudscapen kautta tekemään yhteistyötä ja saada näin yhteinen sarjis heidän seuraavaan antologiaansa. En osannut arvata että jo tällä ensimmäisellä osallistumiskerrallani miitissä törmäisin kirjoittajaan joka heti suunnitelmani kuultuaan katsasti piirustuksiani ja pyysi saada meilata minulle muutamia sarjiskäsikirjoituksiaan.

Samoihin aikoihin kuin liityin, Cloudscapen ”toimittajat” julistivat tavoitteensa saada seuraava antologia julkaistuksi ennen vuoden loppua. Viime kuukaudet olemme siis yhteistyökumppanini kanssa työskennelleet sen eteen. Niinsanottu hakemus antologiaan pääsemiseksi täytyy luovuttaa tällä viikolla. Se sisältää käsikirjoituksen ja taidenäytteitä/luonnoksia — mitään viimeisteltyä sarjakuvataidetta ei tarvita, koska Cloudscape pitää parempana antaa ja saada palautetta työstä sellaisessa vaiheessa että sitä on vielä mahdollista parantaa, ja koska näin voidaan myös valita ne tarinat, jotka muodostavat hyvän teemallisen kokonaisuuden satunnaisen valikoiman sijasta. Löyhä teema jokaiselle antologialle annetaan etukäteen, ja tällä kertaa Cloudscape etsii sarjakuvalyhäreitä joiden teema on matkustaminen.
Koska halukkaita antologiaan saattaa olla enemmän kuin tilaa kirjassa, ei ole täysin varmaa että suunnittelemamme tarina julkaistaan, mutta mahdollisuudet ovat hyvät, ja onhan aina olemassa seuraava antologia.

Sarjakuvan suunnittelu ei ole ainoa tapa, jolla Cloudscape on pitänyt minut kiireisenä:

Olen osallistunut ”Comic Battle” -kisailuun melkein joka viikko. Se ei ole mulle varsinaista herkkua, mutta teen sen enemmän velvollisuudentunnosta koska tällä hetkellä osallistujia ei ilmesty hirveesti ja haluaisin että se saa suht vakaan aseman eikä meidän vakkarijäsenten sarjiksia enää tarvittaisi joka ikinen viikko. Comic Battle on nimittäin avoin kenelle tahansa ympäri maailmaa! Joka viikko on etukäteen eri aihe, jonka pohjalta osallistujat piirtävät sarjisstripin, maksimikoko 900×900 px. Tsekkaa tämänhetkinen kisa ja osallistu tai äänestä.

Vancouverissa järjestetään viikonloppuna Anime Evolution -niminen vuosittainen con, jonka kävijämäärä mitataan tuhansissa, ympäri Kanadaa ja lähimmistä USA:n osavaltioista. Se sivuaa vähän myös länsisarjiksia, ja Cloudscape menee sinne kaupittelemaan. Monta kauppapöydänkaitsijaa kolmipäiväisen conin ajaksi tarvitaan, ja ihan piruuttani suostuin yhdeksi niistä. Anime, manga ja videopelit (AE:n pyhä kolminaisuus, vaikka sivuaineitakin conin ”lukujärjestyksestä” löytyy) eivät ole mulle jättimäisiä kiinnostuksenaiheita, mutta tykkään pukeutumistapahtumista ja nörttitiivistymistä. Harmittaa vain, että työt eivät ole jättäneet yhtään aikaa suunnitella minkäänmoista pukua. Muuten menisin ehkä viime Halloween-puvussani, mutta kelit ovat tällä hetkellä paljon kuumemmat kuin viimeksi sitä käyttäessäni, enkä välttämättä jaksaisi.

Koska kollektiivin johtohahmot ja conin järjestäjät tuntevat toisensa ja punovat yhdessä lukuisia juonia, Cloudsceippiläisiltä kysyttiin hyvissä ajoin haluaisimmeko piirusteluitamme conin kävijäpasseihin. Kolmelle eri conpäivälle ynnä ala- ja täysi-ikäisille tarkoitetut passit vaativat kukin eri kuvan. Jälleen kerran, vaikka en normaalisti piirrä erityisen animemaisesti, päätin liittyä niihin muutamiin, jotka ottivat hoidettavakseen väkertää tuohon tarkoitukseen piirustuksia, koska vaikka maksu oli tasan nolla dollaria, kävijäpasseissa kuvitukseni näkisi jotain 4000 tapahtumakävijää, mitä oli aika vaikea vastustaa.

Mutta koska nyt alkaa olla väsy ja aikainen aamu, solkkaan viimeiset yksityiskohdat pääsylippukuvituksistani joskus myöhemmin. Öitääääää…

— Hey Harry, hey, Harry. Hey, you take care a’ yourself too, okay? Oh, hey, Harry, there’s a full moon coming up so stay indoors, okay? Or I’ll eat’cha. Hhhhhhhahaha! I’ll eat’cha! …See ya!

(Sori, nopeeta kirjottamista.) Keskiviikkona meillä kävi luokassa erään paikallisen animaatiostudion, Studio B:n, ”recruiter” -henkilö puhumassa — oli hyvin kiinnostavaa. Jutskasi kaikenlaisista työnhakuun liittyvistä yksityiskohdista kuten portfoliosta, työhaastatteluista, siitä millaisia käytäntöjä nimenomaan (Flash-animaatiota tuottavassa) Studio B:ssä mutta yleensä monissa muissakin työpaikoissa on, ja niin edespäin. Nuo puheenaiheet koski enemmän koulun jälkeistä työnhakua — mun täytyy kyllä vielä Donilta selventää miten Studio B:n harjoittelupaikkaa haetaan. Ne nimittäin ottaa aina kesäksi yhden ekaluokkalaisen Capista palkalliseksi harjoittelijaksi. Haen harjoittelupaikkaa tietysti, mutta meidän luokalla on vaan niin lahjakkaita tyyppejä, että mahkuni eivät ole kummoiset ellen ala rakentaa aivan uskomatonta portfoliota ja demovideota tosi pian.

Torstaina olin vaikeuksissa layoutin kanssa. Ja hermoilin elokuvaideoista (nimittäin ohjauskurssin lopputyönä meidän pitää tehdä oma lyhytelokuva, live-action siis, ei animoitu.)

Perjantaisella design- ja layout-tunnilla tuli läksyksi tehdä taustatutkimusta kolmea ”prop” (rekvisiitta?) -designia varten: ajoneuvo, ase sekä kotelo aseelle. Ärsytti ensinnäkin se, ettei mulla ollu vielä mitään ideaa, ja toiseksi kun niiden kulkuneuvojen pitää tunneille aina olla nimenomaan moottorihärveleitä… Jotkut hevoskärryt tai vaikka kelkka sopis mun kehittelemille hahmoille paremmin, mut eeeei, sellaset on ”liian helppoja” suunnitella. Eli jos haluun aikaisemmin tekemilleni hahmoille täydennystä ”model package”en, niille on löydettävä aikaa kouluajan ulkopuolelta. Tollasia juttuja mä sillä portfolion rakentamisella tarkoitin.
Muuten perjantai olikin yllättäen lyhyt päivä, joten kävin keskustassa syömässä siinä samassa korealaisessa paikassa, missä syötiin Yis’n kanssa toissavuonna (Kimbob & Ramyun). Korealainen popmusiikki (kuppilassa taustalla) se vasta on huvittavan kuuloista! Ja silti jotenkin tykkään siitä. Ruoka oli yhtä hyvää ellei parempaa kuin muistin. Mahtaiskohan korealainen ruoka maistua vielä paremmalta jossain vähän fiinimmässä ravintolassa kyseisen take-out -paikan sijaan..? Tekis mieli joskus kokeilla. Mut tekee myös mieli käydä tuossa tutussa paikassa useamman kerran. Halpaa ja hyvää sapuskaa. Toinen mahtava halvan ja hyvän ruoan paikka on The Soup Meister Lonsdale Quay :ssä. Mun on ihan pakko saada kirjoitettua siitä kunnon selostus joku päivä. Käyn siellä sopalla vähintään kerran viikossa.

Lauantai. SADETTA. Piti käväistä koululla, mut viivyttelin aamun ja katoin telkkaa netistä. Menin Moodyville’sille aamupalalle, sarjiskaupan kautta. Luin The Standin uusimman numeron aamupalani kera. Kummallista kyllä, tässä numerossa, kun alkuperäinen tarina alkaa päästä kiinnostavimmilleen, oli niin säälittäviä rimanalituksia sarjakuvakäsikirjoituksessa, että usko sarjikseen horjui hetkellisesti. Kirjalle käsikirjoitus on uskollinen, ei siinä mitään, mutta tässä numerossa vain oli niin huonoa sarjakuvakerrontaa. (Nimenomaan kerrottiin sen sijaan että olisi näytetty, juuri sellaisissa kohdissa jotka veivät kauhulta harmillisimmin tehoja.) Piirtäjää taas ei voi syyttää mistään. Nyt on vain pakko myöntää, että tämä sarjakuva ei taida tarjota erityisiä säväyksiä muille kuin alkuperäiskirjasta entuudestaan pitäville. Itse aion edelleen seurata sitä — seuraavassa numerossa tavataan Trashcan Man ensimmäisen kerran! (Huomaatte mitä tarkoitan tuolla ”muille kuin alkuperäiskirjasta pitäville…” systeemillä.)

Ei sitten sytyttänytkään koululle lähtö, vaan suuntasin keskustaan. Päätin, että tänään kävisin vihdoinkin Maritime Museumissa (merimuseo?), on pitäny jo jonkin aikaa käydä tsekkaamassa se. Oli kyl vaan tunti aikaa, joten epäröin ihan viime hetkille asti kannattaisko tänään käydä, vai kääntyä takasin ja tulla paremmalla ajalla. Siitä huolimatta että museoiden edessä oli joku ihme viemärityömaa ja pääsy oli tehty sokkelomaiseksi — hyvä että menin. SIISTI. Vietin niin ison osan jäljellä olevasta aukioloajasta museolaiva St. Rochissa (laiva oli sisätiloissa ja sisustettu yksityiskohtaisesti, vaikka hytteihin ei saanutkaan astua sisään vaan ne täytyi tsekata ovensuusta. Pedit olivat pienen pieniä, edes minä en olisi taatusti mahtunut makaamaan sellaisessa oikosenaan!) 1940-luvulta, että kavuttuani ulos St. Rochista ja löydettyäni upean, piinaavan tarkan pienoismallin 1700-luvun lopun brittilaivasta nimeltä HMS Orion, minulla ei ollut aikaa edes luonnostella sitä. Minun on siis palattava merimuseoon ottamaan mallia laivapiirustuksiin joskus myöhemmin.
Mutta museon harppuunoista ja kelkoista sain sentään ideoita designläksyjä varten. Aseen perustan ilman muuta jotenkin harppuunaan. Jos on pakko olla moottori, niin sitten ehkä taiteilen ajoneuvostani jonkinlaisen lumikelkan, mutta sellaisen jota ei ole oikeasti olemassa. Sellaisen joka ei ole yhtään niin ärsyttävä kuin oikea lumikelkka.

Sitten mulla oli valinta mennäkö kotiin nokosille vai jaksaisinko katsoa leffan. Ajattelin, että jokin lokoisa eikä liikoja vaativa elokuva sopisi tilanteeseen. Menin siis katsomaan One Week :in. Kanadalainen — yksityiskohdiltaan erittäin kanadalainen — elokuva syöpädiagnoosin saavasta miehestä (Joshua Jackson), joka lähtee huitelemaan maan poikki motskarilla. Oon mä toki viime aikoina parempiakin elokuvia kattonu, mutta mainitsen One Weekin siksi että se oli niin merkillisen tarkasti elokuvallinen vastine käpertymiselle takkatulen ääreen kuuman juotavan kera. Se oli aika mukavaa. Totisesti, lipun ostettuani menin oottelemaan leffan alkamista viereiseen JJ Bean -kahvilaan, ja istuin siellä takan edessä kahvini kanssa, sateen rämistessä ulkona. Ja elokuva oli sitten täsmälleen kuin jatkoa sille istunnolle. Se oli leppoisaa.

Kotona Suomessa kotiväki on juuri nyt Ylläksellä lumilomalla. Kääk kun en ole vieläkään käynyt Vancouverin vuorilla kaatuilemassa! Koko ajan on vaan niin kiire. Täytyy pakottaa itseni varaamaan sille jokin viikonlopun päivä.

Tiistaina saatiin se nelijalkais-tehtävänanto. Elukkamme pitää suorittaa kaksi hyppyä ja kiertää jonkin esineen ympäri. Perspektiivi, hypyn ja kävelyn avainfreimien läsnäolo ynnä hahmon volyymien pysyminen vakaina ovat tärkeimmät asiat, mutta ei ”näyttelemisen” yrittäminenkään haitaksi ole. Tehtävän deadline on ensi viikon torstai, joten taidan yrittää pistää Jollyn lisäksi nousemaan hetkeksi takajaloilleen… ”Pose test” piti olla valmis tämän viikon torstaina, sen ei tarvitse olla kuin käpylehmätyyliä (käpylehmätyyli= nelijalkainen vastine tikku-ukkotyylille).
Tuntien jälkeen oli LDC, joka meni LOISTAVASTI, TOSI IHANAA OLI.

Eläinelokuvat ovat arvattavasti olleet esillä luokan keskuudessa viime päivinä. Lainasin Leeltä Oliver & Company -DVD:n, puhtaasti muistojen takia. Vaikka siinä onkin kieltämättä kömpelöä nelijalkaisanimaatiota Disney-elokuvaksi (”Nelijalkaiskävelyn kaavasta ei ole mitään tietoa, kaikki elukat vaan hetkuvat musiikin tahtiin”, Don puhisi), nostalgian tulva oli vastustamaton. Oliver ja kumppanit oli mulle mukaansatempaava elokuvakokemus lapsena, ja vaikka pari hahmoa ärsyttääkin ja eläinanimaatio on epätasaista asioista jonkun verran perillä olevalle, tykkäsin siitä edelleen. Ai niin ja elokuvan pahis, Sykes, on erittäin verevä luomus.

Totta kai Dickensin Oliver Twist on parempi, mutta (kokemuksesta ja tarkkailusta: ) lapset eivät kokonaan ymmärrä eivätkä voi arvostaa alkuperäistä kirjaa, kun taas Disneytetty, muhennettu, söpönnetty versio uppoaa lapsiin täysillä (taas kokemuksesta, eikä pelkästään omastani).

Heti ensimmäinen kohtaus, ”Once Upon A Time in New York City”, sai silmät kostumaan. En edes muistanut sitä laulua (toisin kuin siihen liittyviä kuvia), mutta sehän on aika hyvä, ja sanoitus melkeinpä ajaton maalaillessaan New Yorkin myyttistä roolia populaarikulttuurissa. Nyt olen hyräillyt sitä jo pari päivää. Muut laulut olivat välillä liian kasaria, mutta kaikessa kaavamaisuudessaankin ”Why Should I Worry?” (”Streetwise”) nostaa mielialaa 90 prosentilla.

* * *

Torstai: animaation posetestin läpikäynti, ja Donin parin kommentin jälkeen tästä on erittäin hyvä jatkaa. Olen hirmu innoissani saadessani animoida Jolly Jumperia. Inspiraationi on, kuten sanottu, sarjakuva-Jolly eikä animoitu Jolly. Latasin tosin uteliaisuudesta Ranskassa 2007 tehdyn Lucky Luke -leffan Tous à l’Ouest (Go West), mutta se oli hengessä/huumorissa/tyylissä/tapahtumissa ja erityisesti tahdituksessa niiiiiin erilainen kuin sarjakuva klassikkoaikoinaan (ja hahmot välttämättömästi animaation helpottamiseksi yksinkertaistettuja, Jollykin huomattavasti pyörylämpi ja ”hoopompi” — en kelpuuta malliksi) että siinä mielessä ne vanhat Lucky Luke -telkkarianimaatiotkin olivat parempia vaikkeivät olleetkaan 2000-lukumaisen sliipattuja…

Cap from Tous à l'Ouest

Yksi pelastus tosin olivat Joen (Joe Daltonin, tietysti) reaktiot Luken nimen mainitsemiseen. Ne ovat erottamaton osa Joen persoonaa sarjakuvassa ja koko konsepti nyt vaan on sen verran huvittava, vaikka sen lukisi miten monta kertaa eri variaatioissa. Eli ne olivat muutamia lievimmin ärsyttävistä ”kuvasta elokuvaksi”-muunnoksista, vaikka niissäkin yritettiin niin helkutin tosissaan ”olla KREISEJÄÄÄÄ!! Woo-hoo!”

Katsottiin The Sword in the Stone (Miekka kivessä) luokassa tuntien jälkeen ja hertsyykkeli että siinä on huono elokuva. Ei tosin animaation puolesta, mutta kuka niin tyhjäpäistä poukkoilua jaksaa katsoa?

* * *

Perjantaille läksyt jäi niin viime tippaan että jouduin heräämän julmetun aikasin ja tekemään niitä koululla ennen tuntien alkua, mutta sitten tuli tieto ettei designope päässytkään koululle, joten tunnit oli peruttu! Siitä huolimatta että olin herännyt aivan turhaan, mua ei harmittanut ollenkaan. Kaikki meidänluokkalaiset jäivät melkoiseksi toviksi pyörimään luokkaan ja työskentelemään oman animaationsa parissa tai ihan vaan hillumaan. Oli taas kivaa — no, niin kuin aina.

Lise, joka taitaa olla tulevasta peliporukastamme ainoa jolla on ”Dungeons & Dragons: pelaajan käsikirja”, lainas sen mulle jotta voin luoda hahmoni. En tehnyt mitään korkealentoisia yhdistelmiä näin aloittelijana — halusin rodukseni Dragonbornin, joten valitsin sen jälkeen lopulta luokakseni taistelijan. Oikeasti Dragonborn/ranger tai muut epätodennäköiset yhdistelmät olivat kiehtovia, mutta jos olisin valinnut jonkin rodulleni harvinaisen luokan, olisin joutunut taktikoimaan vähän enemmän taitopisteiden yms. kanssa jotta ne olisivat kompensoineet yhdistelmää, enkä jaksanut tässä vaiheessa keskittyä sellaiseen.
Vierustoverini Will (yksi pelaajista) hyräili silloin tällöin mukamas itsekseen ja mukamas hajamielisesti ”Dragonborn paladin of lawful evil… Tum-ti-dum…” Olin varma että syy oli joko estää mua valitsemasta samaa hahmoa kuin Will tai istuttaa mun alitajuntaan rooli (paladin), jota tämänhetkinen peliryhmä oli vailla 😛 Muhun ei hymistelyhypnoosiyritykset kyllä vaikuttaneet, taistelija tai paladin olivat minulle vetoavimmat luokat jo entuudestaan. Onneks Will jaksoi selostaa pistelaskusysteemiä monessa käänteessä.

Sain Liseltä kirjan lainaksi koko viikonlopuksi, jotta ehdin hahmon luomisen lisäksi tutustua pikkuisen tarkemmin peliin (vaikka tuskin viikonlopun aikana saan opittua hirveästi)… Ties vaikka loisin joskus tulevaisuudessa toisen, repäisevämmän hahmon. En vielä tiedä milloin pelataan tai kuka pelinjohtajana (Dungeon Masterina) toimii — ehkä joko Peachin kämppis tai Lise koska ne on ainoat joiden hahmoista en ole vielä kuullut yhtikäs mitään, ja masterhan ei osallistu peliin roolihahmona.

Sunnuntaina kävin mallipiirustuksessa Basic Inquiry -galleriassa, koska en ollut viikolla ehtinyt koulun LDC:eihin. BI:ssä hyvän mallin osuminen tunnille ei ole itsestäänselvyys (ja kun sanon ”hyvä”, sillä ei ole ulkonäön kanssa mitään tekemistä), mutta tällä kertaa sattuma suosi mukiinmenevästi siinä suhteessa. Paikalla oli pari koulukaveria jotka olivat kanssani samassa veneessä, Peach ja Britt, ja pidettiin kivaa. Kamut kutsuivat mut ottamaan osaa Dungeons & Dragonsiin joskus lähiaikoina. No mikäs siinä, eihän se hullummalta huvittelulta vaikuta ja populaarikulttuurin sekakäyttäjänä tiedän siitä alkeelliset perusteet vaikken ole ikinä itse pelannutkaan (olin esim. teini-ikäisenä R.A. Salvatoren ”Forgotten Realms” -kirjojen fani, ja monet TV-sarjat pursuavat D&D-viittauksia). Eikä tarvitse rämpiä metsissä naamiaisasuissa, vaan voi pysytellä sisätiloissa pöydän ääressä… Sitä paitsi tykkään viettää aikaa kavereideni seurassa, onko se nyt niin outoa?
Meidän luokalta on tulossa ainakin kaksi muutakin pelaajaa (Lise ja Will).

(Niille jotka eivät ole D&D:stä kuulleet, se on mahdollisesti maailman suosituin pöytäroolipeli. Nopat yhdessä hahmosi ominaisuuksien kanssa ratkaisevat yhteenottojen lopputulokset. Muita kommervenkkejä en jaksa ryhtyä selostamaan.)

Olen etsinyt mieluista matkamukia, monet ihmiset kun ostavat täällä take-out -kahvinsa omaan ”travel mug”iin: kuluu vähemmän pahvimukeja, juoma pysyy kauemmin kuumana ja usein kahvilatkin antavat pienen alennuksen oman mukin kiikuttajille. Mutta halusin jonkun siistin leffa-, piirretty- tai sarjakuvateemaisen matkamukin, eikä niitä ollutkaan niin helppoa löytää kuin olin odottanut. Kuikuiltuani niin sarjis- kuin kahvitavarakauppoihin jonkin aikaa tyydyin viimein sunnuntaina ajatukseen, että jos haluan merkillisen mukin, se täytyy tilata netistä, vaikka sitä sitten joutuisikin odottamaan vähän kauemmin. Strangers in Paradise -matkamuki (viralliselta SiP-nettisivulta) muistui ensimmäisenä mieleen, mutta se on myyty loppuun jo aikoja sitten. Aloin koluta satunnaisia nettikauppoja ja etsintä johti tänne: zazzle.com.

Sitä vaihtoehtojen runsautta! Zazzlessa voi kustomoida valtavasti erilaisia tuotteita oman mielensä mukaan, paitoja, mukeja, lätsiä, kenkiä, skeittilautoja… Voi käyttää joko itse tekemäänsä grafiikkaa tai tunnettujen brändien tarjoamia moninaisia kuvituksia. Vietin kuin huomaamatta melkein koko sunnuntaiyön kehitellen erilaisia mukeja piirroshahmoista ja etenkin Pixar-leffa-aiheisista kuvavaihtoehdoista. Mutta vaikka jokainen niistä olisi kelvannut, kaikkia ei kuitenkaan olisi voinut ottaa, ja loppujen lopuksi halusin myös jotain jollaista ei ihan helposti tulisi Vancouverissa vastaan. Mahdollinen Asterix-muki oli ollut toivemukieni joukossa alun alkaen, joten aloin etsiä sopivaa mukiin läntättävää kuvaa netistä, mutta Lucky Luke -aiheiset kuvitukset kurvasivatkin yllättäen johtoon. Löysin niin piristäviä kuvia Lukesta ja Jolly Jumperista, että sellainen muki saisi taatusti hymyn aamunaamalle. Legendaarinen joka tarinan päättävä ”I’m a poor lonesome cowboy…” -ruutu oli sekin vahva vaihtoehto, mutta heti kun näin tämän hurmaavan ”Dalton City” -alpparista napatun kuvan (ja vielä suhteellisen hyvällä resoluutiolla)…

The horse and his boy

…mukin kohtalo oli sinetöity.
Siitä tuli mielestäni niin söpö että olin haljeta kärsimättömyydestä kun tiesin, että sen postittaminen jenkeistä kestäisi vähintään viikon. Kaakaota mulle Luke & Jolly -mukista ja heti :[

Mutta odotus lieventyi äkkiä, kun tajusin että Jollyhan on ehdottomasti yksi mun suosikkinelijalkaisista ja siten täydellinen seuraavan animointitehtävän päähenkilöksi! The coolest horse in the West, and the coolest horse I can think of! Olin täpinöissäni paitsi saatuani vihdoin päätettyä animoitavan hahmon, myös keksittyäni sellaisen josta tykkään niin vimmatusti. (Motivoi.) En vain tajua miksen heti ajatellut JJ:tä. Onhan sekin animoitu muutaman kerran — vaikkakaan ei kovin hyvin, joten Morrisin piirtämä sarjakuva-Jolly on se ainoa oikea Jolly.
Luke and Jolly

[HUOM. Nyt on niin vähän aikaa kirjoittamiselle, että jälki on valitettavasti tavallista hutaistumpaa.]

Perjantai: designia koulussaaaa! Jeee! Myöhästyin tunnin verran hahmosuunn. kurssilta kun laukuista soitettiin lentokentältä et ne tuodaan aamulla. Mikä helpotus saada laukut takas, joukossa myös lumilauta, tietysti… Jouduin jättään matkalaukut olkkariin kun ei ollu aikaa kantaa niitä alakertaan omaan huoneeseeni ennen kouluun lähtöä, olin jo valmiiksi myöhässä. Kaivoin kuitenkin yhdestä laukusta tuliaisen Peachille joka oli pyytänyt jotain matkamuistoa. En osannut päättää mikä olisi hyvä ennen kuin muistin sen tykänneen niin paljon mun Haisulimukista. Mä olin ostanu sille sitten Pikku Myy -mukin. Lahja osoittautui sekä mieleiseksi että tarpeelliseksi. Kivaa levittää vähän joulumieltä. Harmi etten ollut tuonut kellekään muulle mitään, mutta eiväthän ne olleet kysyneetkään. Ja voihan sitä aina ensi kerralla, milloin se sitten tuleekaan 🙂

Aamupäivä hahmosuunnittelua, iltapäivä layout-suunnittelua, ja kumpaakin opettaa John, sama designope kuin syksyllä. Oon vielä aiiivan surkea layouteissa, mutta tunneilla oli silti kivaa. Jotkut meidänluokkalaisista väänsi mun mielestä aivan ammattilaistasoisia layouteja, ja kateus pisteli vähän. En tiedä edes mitä kysymyksiä mun pitäisi niiltä kysyä jotta saisin apuja omaan maisemien/lavastusten suunnitteluuni. Mutta tällain kysymättä, se mikä niitä tuntui yhdistävän vaikutti omasta mielestäni kuitenkin olevan kiinnostus tiettyyn aiheeseen — yksi esim. on innostunut moskeijoista sun muusta lähi-idän arkkitehtuurista, ja oli taiteillut aivan tyrmäävän aavikkokaupungin. Yhtä taas kiehtovat sudet, joten se oli kehitellyt eräänlaisen ”susien unelmakämpän” — millaiseen maastoon sudet kaikkein mieluiten asettuvat, mitä pesän läheltä pitää löytyä. Jne. En ole vielä keksinyt minkä innostuksen kipinän saisin siirrettyä layout-suunnitteluun. Aloin piirrellä talvista metsämaisemaa, ja sekin kyllä mua tavallaan kiinnosti (kaavailen sitä yhden aikaisemmin suunnittelemani hahmon elinympäristöksi), mutta jospa mun pitäisi viime aikojen lukumatkani huomioonottaen luonnostella vanhaa purjelaivaa tai satamaa? 😀 Tehtävä ei ole mulla vielä kunnolla alussa, mutta se pitääkin palauttaa vasta ensi viikolla.

Illalla koulun jälkeen olin sopinut hakevani Bennyn. Ensin mun oli käytävä ostamassa kissankuljetuskoppa ja muuta rompetta. Onneksi entiselle kämpälleni saapuessani Benny suostui menemään koppaan hyvin rauhallisesti. Entinen vuokraemäntäni jopa antoi minulle kyydin kotiin (olin suunnitellut meneväni bussilla). Olin melkein yhtä jännityksissäni kuin Benny itse saapumisestaan uuteen kotiinsa. Benny kuitenkin näytti alkavan tottua taloon suhteellisen nopeasti, vaikka liikkuikin vielä hyvin varovaisesti tutkien. Mietinhän mä etukäteen sitäkin, että jospa Benny on niin leimautunut entiseen taloonsa, että karkaa ja yrittää vaeltaa sinne heti ensi tilassa, mutta siitä ei näytä olevan mitään pelkoa. Benny kehräsi koko ajan, nukkui yönsä mun huoneessa ja vaikutti todella tyytyväiseltä. Ekana päivänä se ei uskaltanut mennä paljonkaan yläkertaan, mutta seuraavana päivänä se jo hiiviskeli uteliaasti ympäri taloa. Kämppiksiä (joista kaksi palasi illalla) se vierastaa vain ihan pikkuisen, toivottavasti se muutaman päivän päästä ”juttelee” jo niille ihan kuin ei mitään.

La:

Noukin pari sarjista Big Pete’siltä, sitten leffaan (Valkyrie) ja ulos syömään — kaiken kaikkiaan nautinnollinen iltapäivä.

Muistilistalle Mouse Guard -sarjis. Näin ensimmäistä kertaa, kiinnostuin. En viel ostanu, olisin halunnu kokooma-albumin Big Pete’sillä tarjolla olevien irtonumeroiden sijasta, täytynee tilata. Tällä silmäyksellä vaikutti vähän kuin Ruohometsän kansalta yhdistettynä Sormusten herraan (toki hiirillä, ei kaniineilla).
Ostin:
Terry Mooren Echo, eka alppari. Hyvältä vaikuttaa. Tärkeimmät henkilöt ovat sympaattisia ja todentuntuisia heti alusta lähtien. Moore flirttailee supersankarigenren kanssa. Se mikä mua Mooren puoleen vetää on kuitenkin aika kekseliäät ja hyvin uskottavat ihmissuhdekuvaukset, ja niiden saa hyvällä syyllä odottaa olevan myös Echon keskiössä. Ihmissuhteet ne Echoonkin imaisevat sisään. Sarjiksen arvoituksellinen ”superpuku” jopa näyttäisi tuovan osiensa kantajat — toisilleen tuntemattomat, jokainen haastavassa vaiheessa omassa elämässään — rajoitettuun telepaattiseen yhteyteen, mikä on pohjimmiltaan niin maan Mooremaista. Lisäksi tykkään kovasti hänen piirustustyylistään.
The Stand (Tukikohta) viimeisin (neljäs) numero eivätkä tavalliset pulliaiset ole vieläkään kaikki kuolleita. Pidän siitä, että sarjis käyttää itsevarmasti viisi viipyilevää numeroa periaatteessa tarinan pohjustamiseen, eli hyvin sama henki kuin kirjassa. Hyväksyn täysin.

Valkyrie USKOMATON. Suosittelen kiihkeästi. Varon aina käyttämästä sanaa ”eeppinen” internetin laimentamassa merkityksessä, vaan perinteisessä merkityksessä tämä elokuva ansaitsee sen adjektiivin.
Hyvä on, loppukohtauksessa olisi voitu minun puolestani käyttää vain yhtä flashback-sitaattia niin usean sijasta, ehkä se oli vähän ylilyöntiä, mutta niin pienestä en valita kun elokuva on muilla tavoin niin minun makuuni. Tom Cruisesta en ole ikinä suuremmin tykännyt, mutta vaikka joku Cruisea parempi näyttelijä olisi ehkä voinut elokuvaa entisestään parantaa, ei Cruise tätä elokuvaa puolestaan yhtään huononna. Sitä paitsi ilman Cruisen tasoista staraa Valkyrie ei olisi välttämättä saanut sitä julkisuutta jonka se omin päin ansaitsee.

Jännite on koko elokuvan ajan niin korkealla, että se on jo erityistä. Valkyrie on onnistunut (suorastaan hikoiluttava) trilleri siitä huolimatta, että kaikki tietävät miten salaliiton käy — jännityksen säilymiseen vaikuttaa ehkä eniten taitava tasapainoilu yksityiselämän panosten ja eeppisten panosten korkeudesta muistuttamisten välillä.

Cruisen esittämä von Stauffenberg, vaikka hän on melkein ainoa jonka yksityiselämään kurkataan, jää mielestäni eräänlaiseksi pelastajahahmoksi johon me muut (sivuhenkilöt) voimme ankkuroida toiveemme, ja hieman etäiseksi. Tälle katsojalle sympaattisemmiksi osoittautuivat sivuhenkilöt (no mitäpä muuta voi odottaakaan leffan pursutessa brittisuosikkejani, ensimmäinen kerta kun aikanaan kuulin tästäkin elokuvasta tapahtui Kenneth Branaghin urauutisten kautta) joille onneksi annetaan kullekin tilaa loistaa: mikään ”TOM CRUISE (…ja pari ulkomaanpelleä nurkassa)” -elokuva Valkyrie ei tosiaankaan ole. Von Haeftenin (Jamie Parker) — ei Cruisen — viimeinen kohtaus oli se, joka sai minut itkemään.

Koulussa on ollut ki-ki-ki-kiire. Juuri nytkin pitäisi läksyjä kirjoittaa, mutta jos en nyt bloggaa, aivoista valuu lähimenneisyys kokonaan pois, ja se olisi sääli.

Halloween-perjantaina, siis viime kuun lopussa, luokkakaverini Joe piti pienehköt kekkerit kotonaan, ja oli superhauskaa. Matkustaessani pääkallopaikalle (matka oli todella pitkä, mutta oli se sen arvoistakin) julkiset kulkuneuvot olivat täynnä naamiaisasuja, ja yksi tyyppi SeaBusissa melkein tunnisti mut Maxiksi — ainakin se koko ajan supisi tyttöystävälleen että ”ihan varmasti muistan mistä elokuvasta toi asu on! Se on sellanen tosi outo elokuva. Miten mä en nyt muista sitä?” Mutta mitäs ei kysynyt minulta.
Bileissä oli enimmäkseen meidän luokkalaisia, vain pari ”ulkopuolista” nimittäin isännän kämppikset, mutta sekin oli virkistävää. Jotenkin onnistuttiin olemaan puhumatta liikaa koulusta (niin paljon kuin koulusta tykkäänkin).

Juhlimisen kruunasi seuraavana päivänä maailman paras krapula-aamiainen Moodyville’s:issä Pohjois-Vancouverissa erään toisen luokkakaverini, Candicen, kanssa. Mun kannattaisi varmaan kirjoittaa erillinen merkintä suosikkiravintoloistani… En todellakaan ole mestarikulinaristi, mutta jokainen tykkää jostakin, ja jos joku sattuu tykkäämään samanlaisista asioista kuin minä, merkinnästä voi vielä joskus olla iloa. Moodyville’s tarjoilee ns. aamiaisruokalajeja (vaikka hampurilaisiakin listalta löytyy) koko päivän, tai tarkemmin sanottuna puoli neljään iltapäivällä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, mutta en niin usein kuin haluaisin, koska se nyt vain on niin kaukana tämänhetkisestä asunnostani. Annokset ovat isoja ja ne, joita itse olen ehtinyt maistaa, olivat herkullisia: mustikkapannarit, köyhät ritarit sekä suosikkini kasvisomeletti, ja kaikki omeletit muuten tarjoillaan paahtoleivän ja hash brownsien (periaatteessa pyttäriperunakuutioiden) kera. Paikka on pienikokoinen ja suosittu, joten istumapaikkaa saattaa joutua odottamaan, mutta jälleen kerran, se kannattaa.

Aamupalan jälkeen Candice kysyi ohjeita Lonsdalen varrella olevaan sarjakuvakauppaan, ja kävelimme Big Pete’s:ille. Oli kiva kierrellä noin tunnin ajan, mutta en ollut aikeissa ostaa mitään, vaikka parit figuurit olivatkin varsin hienoja (Gentlemen-asetelman Buffysta aion pitää mielessä varakkaampia päiviä varten. Jostain syystä melkein kaikki luokkakaverini inhoavat sarjaa, ja Herrasmiehet piirustuspöydälläni sopisivat tiiviiksi puolustuspuheeksi). Mutta juuri kun olimme kiertäneet melkein joka sopen, huomasin tiskillä ohuehkon lehden, jonka kansi julisti valtavin, tutuin ”pokkarikirjaimin” olevansa ”Stephen King’s The Stand : Sketchbook”.

The Stand ( Tukikohta ) on ehdoton suosikkini lukemistani Kingin kirjoista, itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, piste. Kestää aikaa ja lukemiskertoja (sopivan pitkin väliajoin) uskomattoman hyvin.
Myönnän etten koskaan ole ollut täysin tyytyväinen siihen että kirjan hahmot ovat lopussa sellaisia uskonnollisia pelinappuloita (loppu on vähän epävireessä melkein scifimäisen ”sivilisaation romuttuminen” -alkuosan kanssa). Ja osaksi tuosta jatkaakseni, The Standissä on monta ominaisuutta (sekä henkilötyyppiä) jotka eivät tule Kingin kirjoja tunteville suinkaan yllätyksinä. Mutta n. ensimmäinen puolisko kirjasta on uskottavuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan, kuvauksissaan, kekseliäisyydessään ja koskettavuudessaan aivan kammottavan hyvä. Siihen pystyy astumaan sisään, ja henkilöiden koettelemukset pystyy tuosta vain näkemään ja kuulemaan ympärillään. Minulla on monta suosikkikohtaa kirjasta, useimmat sen alkupuoliskolta, mutta paras lienee Stu Redmanin ”vankeus” tutkimuslaitoksessa ja lopulta hyytävä vapautuminen.

Mietin mihin luonnoslehdykkä mahtaisi liittyä. Julkaisiko joku artisti ihan omaksi huvikseen graafisia näkemyksiään romaanista (eli periaatteessa fanitaidetta — moisia myydään silloin tällöin, tosin yleensä tunnetummista kirjoista ja fantasiapuolelta), vai oliko tekeillä elokuvaversio jota lehdykkä puffasi? Ei, vaan sarjakuva! Huomasin ihmetteleväni miksei ideaa oltu keksitty aikaisemmin. Ilmaista luonnoslehteä lukiessani olin yllättävän tyytyväinen taiteilijan näkemyksiin kirjan henkilöistä. Tarkoitan tietysti, että ne vastasivat suhteellisen tarkasti oman mielikuvitukseni tarjoamaa kuvaa. Kuten sanottu pidän tarinasta niin kovasti, että jo sen fanitusvaikutuksesta olisin ostanut sarjakuvalehden ensimmäisen numeron. Mutta luonnoslehtiö ja sen välittämä tuntemus käsikirjoittajan ja taiteilijoiden kiintymyksestä lähdemateriaaliin sai minut ostamaan seuraavankin (The Standia olikin ehtinyt ilmestyä vasta kaksi numeroa).

Myöhemmin kotona tarkasti sarjislehtiin tutustuessani viimeistelty taide ei valitettavasti ollut yhtä …no, voimakasta kuin luonnosvaiheessa (harmillisen yleinen ilmiö), mutta henkilöiden ulkonäön suunnittelu kolahti edelleen. Pidin erittäin paljon tavasta jolla romaani oli muokattu sarjiskäsikirjoitukseksi (sen verran kuin kahden ensimmäisen numeron perusteella voi arvioida). Tarinaa ei helpotuksekseni oltu kiirehditty liikaa. Jonkin verran on tietysti ollut pakko typistää, mutta sarjakuvalehti antaa muunnoksen tekijälle paljon enemmän tilaa nautiskella kirjan tunnelmalla kuin elokuvan tai TV-minisarjan kässäri (en pitänyt The Standista minisarjana, mutta pitkänä TV-sarjana sillä olisi mahdollisuus olla jopa loistava. Elokuva ei tule kysymykseenkään, ellei joku sitten ala tehdä kokonaista leffasarjaa — juoni on paljon yhtä vaivaista elokuvaa isompi). Tähänastisen kokemuksen perusteella, vaikka kirjassa olisi tietysti ollut ainesta parempaankin, sarjakuva on iloinen yllätys ja saa minusta säännöllisen lukijan. (Ja minä en varsinaisesti edes ostele sarjakuvalehtiä; tykkään uppoutua lukemiseen pitemmäksi ajaksi kuin vain yhden lehden verran, ja ilman niitä pirun MAINOKSIA, kiitos! 😦 Siksi suosin kokooma-albumeja ja pitkähköjä sarjakuva”romaaneja”.) Varsinkin kun edellisestä Tukikohdan lukemiskerrastani on ehtinyt kulua melkeinpä liikaa aikaa ja nyt olen oikeassa tilanteessa nauttimaan tuttujen, mukaansatempaavien hahmojen jälleentapaamisesta.

* * *

Koulussa työstetään dialogia ja puheen animointia. En näin myöhään pysty edes muistamaan kaikkea mistä halusin koulutehtäviin liittyen kirjoittaa. Yritän palata asiaan lähiaikoina dialogitehtävän jatkuessa.

Meillä kävi ääninäyttelijä puhumassa työstään yhden koulupäivän verran, mitä en yksinkertaisesti kykene kuvailemaan paikallaolemattomille. Olemme harjoitelleet dialogin äänittämistä, ja seuraavaan animointitehtävään meidän täytyy itse äänittää puheenvuoro (saamme suostutella myös jonkun kaverimme lausumaan vuorosanat, jos emme itse halua; emme vain saa napata jotain valmista dialoginpätkää elokuvasta tai muusta).

Kouluhommia riittää, ja lisäksi tuli yhtäkkiä rypäs kuvitustoimeksiantoja tutuilta koti-Suomesta. Se, että tämän härdellin lisäksi olen alkanut metsästää uutta kämppää, on toki täysin omaa tyhmyyttäni (olen puhki.), mutta kun olisi niin sopivaa muuttaa ensi kuun alussa… Aion nimittäin matkustaa Suomeen joululomalla, ja joudun olemaan poissa kevätlukukauden ensimmäisen koulupäivän, ja kiirettä on odotettavissa silloinkin. Olisi helppoa jos olisi silloin jo ns. sisäänajettu kämppä johon palata. Joskus pidän nykyisestä kämpästäni enemmän, joskus vähemmän: koulun suhteen sijainti on hyvä, mutta olen kaivannut asuntoa lähempää Lonsdale Avenueta, ja jollen ole tehnyt tätä jo selväksi, niin kämpässä ei ole hiljaista juuri koskaan. Vuokraisäntäväki on hyvin mukavaa mutta ylpeinä isovanhempina ovat hyysänneet kaksosvauvoja kodissaan joka. Ikinen. VIIKONLOPPU! Kaipaan edes hitusen enemmän yksityisyyttä.

Siihen nähden on ironista, että olen huomenna menossa katsomaan huonetta talossa, jossa minulla olisi neljä talokämppistä. Mutta se on loistopaikalla Lonsdalen lähellä, silti jotenkin ihmeellisesti halvempi kuin nykyinen asuntoni, ja huone olisi kellarikerroksessa, ja kuulostaa muiltakin osin todella hyvältä. Olen puhunut puhelimessa mahdollisten tulevien kämppisteni kanssa eivätkä hekään vaikuta hullummilta, ja he ovat painottaneet olevansa rauhaisaa väkeä. Myös kiinnostuksen kohteemme ovat aika samanlaisia. En halua houkutella huonoa onnea, mutta vaikuttaa todennäköiseltä että saan sen huoneen, niin että pystyisin muuttamaan joulukuun alussa. Jännittää silti, sillä mua luultavasti arvioidaan huomenna vähintään samalla mitalla kuin itse arvioin sitä kämppää.

Talossa on kissat sallittu. En osaa pehmentää tätä uutista: jos saan kyseisen kämpän, aion adoptoida Bennyn.  : | Hee. Hmmm.
Kysyin Ninalta, ja se on okei. Kissat ovat kuitenkin arvaamattomia enkä vielä voi taata Bennyn suostumusta. Saattaa vielä karata tämän nykyisen talon pihaan takaisin. Kissa on lisäksi järkyttävän vanha, Nina sanoi, että vähintään viisitoista vuotta. 😯 Mutta kun Bennyllä ei ole ketään…

[Anteeks kun kirjotan näin huonosti, yritän tässä kiireellä kuroa kirjoitustaukoa umpeen.]

Luin ke-aamuna ”Right Siden” ensimmäiset lukuläksyt, ihan kiinnostavaa… Alkusanojen mukaan koko kirjan perusta on se yksinkertainen (jopa niin yksinkertainen, että hävettää etten ole aikaisemmin sitä ajatellut) fakta, että piirustustaito ei ole synnynnäistä. Esimerkiksi ihmisen piirtäminen on yhtä helppoa kuin ihmisen katsominen — täytyy vain harjoitella oikeiden ominaisuuksien katsomista.
Aivan kuka tahansa voi siis oppia piirtämään, eikä edes hirvittävän pitkässä ajassa. Ja kannattaakin, sillä siitä kirjan ilmauksesta olen (SIIRAPPIVAROITUKSELLA) täysin samaa mieltä, että piirustusharrastus kuljettaa tämän erilaisen katsomistavan myös harrastajan ”arkeen”, jolloin melkein kaikki näyttäytyy jotenkin huomattavasti aikaisempaa kiinnostavampana ja kauniimpana. Se jää jokaisen itsensä päätettäväksi onko tuo hyvä vai huono juttu.

Sitten kouluun, jossa animointitunnilla käytiin läpi softwarea, tarvittavia välineitä, kurssisisältöä ym. DigiCel Flipbookin on koululla korvannut samantyylinen ToonBoom Pencil Check -ohjelma, joten oli vähän harjoiteltava uuden ohjelman toimintaa.
Illasta ei mitään erityistä kirjoitettavaa. On muuten tosi hyvä, että supermarket koulumatkani varrella on auki joka päivä jopa yhteentoista illalla. Ostokset saa hoidettua vaikka unohtuisikin tekemään tehtäviä tai lukemaan lehtiä koulun kirjastoon (kuten minä tänään).

* * *

Koulupäivät senkun paranevat, torstai oli tähänastisista kivoin. Aamupäivä alkoi ”history of character animation” (hahmoanimaation historia) -kurssin ensimmäisellä tunnilla, opena varsin hauska ja vangitsevasti puhuva Michael van den Bos. On sääli, että opettajat haluavat itseään kutsuttavan etunimillään, koska tuo on ihan bossi sukunimi.

Meille määrättiin yksi kurssikirja, Leonard Maltinin Of Mice and Magic. Siitä tuli lukuläksy ensi viikolle; meillä tulee olemaan pikku testi edellisen viikon asioista jokaisella tunnilla (kaikki kurssit etenevät tahtiin yksi-oppitunti-viikossa, paitsi animoinnin perusteet, jota on kahdesti viikossa).

Parasta oli tietysti päästä katsomaan vanhoja animaatioita. Aloitimme, jos emme nyt suorastaan animaation alusta, niin kylläkin filmatun animaation alkuvuosista, ”mykästä kaudesta”. Kävimme läpi muutamankin animaation pioneerin, joten anteeksi että mainitsen heistä tässä kirjoittaessani vain yhden: Winsor McCayn, jonka nimi on tuttu sekä sarjakuva- että elokuvaharrastajille. En häpeäkseni ollut aikaisemmin nähnyt McCayn animaatioita (vaikka hänen sarjakuvansa tiedänkin, ja Gertien nimeltä 😉 ), mutta onneksi luokan reaktioista päätellen en ollut ainoa. Ne ovat kestäneet aikaa hämmästyttävästi, eivät vain viihdyttävyytensä vaan myös animointinsa taidokkuuden osalta. Ja mitä kurssimme nimeen tulee, Mr van den Bos [luokassa sitä ehkä täytyy kutsua Michaeliksi mutta täällä päätän minä!!] painotti, että McCay oli animaatiohahmojen persoonan ja luonteen esilletuomisessa sanattomasti yksi tärkeimmistä varhaisista suunnannäyttäjistä ja rajojen kokeilijoista. Tämä kävi painottamattakin ilmi sellaisia luomuksia kuin Gertie-dinosaurusta ja Steve-hyttystä (jonka seikkailu aiheutti koko luokassa ainutlaatuista kauhunsekaista huvitusta) katsellessa.
Ja ei muuta kuin ensi viikon testiä varten valmistautumaan.

Lounaan jälkeen oli ensimmäinen animation design -tunti. Opemme John on varsinainen koomikko. En nyt jaksa kirjoitella ylös sen vitsejä tässä vaiheessa, mutta saimme nauraa isosti. Tosin se puhuu erittäin nopeasti, mikä ei suinkaan haittaa puheenymmärtämistäni vaan saa minut ujoksi avaamaan suutani, koska oma puheeni kuulostaa sen jälkeen tavattoman laahaavalta vaikkei järjellä ajateltuna ole.
John on hyperaktiivisin täysi-ikäinen, jonka olen ikinä elävässä elämässä omakohtaisesti tavannut. En tarkoita tätä loukkaukseksi, tapaus vain tuntui historialliselta.
(Colin opetti ekaluokkalaisia hahmosuunnittelussa vielä viime vuona, mutta on tänä vuonna jo jossain muualla. Voe voe! …Tämäkään ei silti ole kritiikkiä nykyistä opettajaamme kohtaan.)
Tunti pähkinänkuoressa: ilmaisuvoimainen hahmodesign lähtee poseerauksesta. Jollei pose ole dynaaminen, hahmon seuraavat ”kerrokset” sekä yksityiskohdat eivät auta tippaakaan. Tämä tarkoittaa ihan pohjimmiltaan, että (jälleen kerran) hahmosuunnitelmassa jo asennon olisi hyvä kertoa hahmon tunteista, luonteesta ja aikeista mahdollisimman paljon ennen yksityiskohtien lisäämistä (tai animoidun hahmon tapauksessa dialogin lisäämistä). Läksyksi 20 posen piirtäminen parhaamme mukaan dynaamisesti — ihan vaan tikku-ukkopohjalta, mutta normaalin sopusuhtaisia neliraajaisia ja yksipäisiä ihmisiä kuitenkin.

Tuntien jälkeen tapasimme sovitusti Lenan kanssa koululla ja mietimme vähän aikaa, mihin lähtisimme. Päätimme mennä pällistelemään ympärillemme Park Royal -ostoskeskuksessa ja syödä siellä jotain. Hyvältä näytti; suurimman huomiomme veivät karkki-, kenkä-, lemmikki-, lelu- ja lopulta kirjakauppojen ikkunat. Halusin vilkaista pikkuisen syvemmälle Indigo -kirjakauppaan, jonka Park Royalin myymälä ei tainnut olla ihan yhtä suuri kuin se Indigo, jossa kävin viime kesänä. Tiesin silti heti tulevani uudestaan. Notkuvien hyllyjen äärellä rahani alkoivat pyrkiä karkuun, mutta pysyin tänään pidättyväisenä kirjaostosten suhteen. Arkeni kun on täällä vielä niin aikaisessa vaiheessa ja tarkkailen yhä, millaisiksi juoksevat kuluni täällä asuessani muodostuvat. Katselin puolella silmällä olisiko kaupassa yhtään tarvitsemiani kurssikirjoja; ei. Sarjakuvaosastolla sallin kyllä itselleni yhden alpparin kodikkuutta tuomaan, Buffy Season 8 vol. 2: No Future for Youn. Piirrosten taso on Buffy-sarjiksissa valtavan epätasainen, mutta ”kasikaudella” se on ollut siedettävää — tosin (melkein) taiteesta riippumatta Joss Whedonin ideoimat TV-sarjan jälkeiset tarinat olisi pakko ahmia. Sarjan fanien ei kannata jättää tätä väliin. Kasikausi on whedonmaisinta Buffy-sarjakuvaa jota olen tähän mennessä lukenut [kindly ottakee huomioon, etten ole vielä lukenut Fraytä, Serenityä tai Whedonin X-Meniä, joiden whedonmaisuus saattaa olla korkea sekin — siksi ”Buffy”-tarkennus].

SITTEN. Tapahtui jotain uskomatonta. Näin suuren, mustavalkokantisen sarjispokkarin jonka kannessa kiilteli sana ZOT!
Hihkaisin. Aivan todella hihkaisin. Zot! on Scott McCloudin 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle asti ilmestynyt sarjakuva, joka herätti minussa suurta kiinnostusta vuonna 2001, jolloin luin McCloudin kotisivulta yhden ihka uuden, pitkän Zot-tarinan Hearts and Minds nettisarjiksena. Suosittelen, kaikki englantia taitavat sarjakuvien ystävät. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin lukemaan Zotia, ja tykkäsin kovasti ja olisin halunnut lukea alkuperäisen sarjakuvan. Tosin tänä päivänä Zot-nettisarjista lukiessa grafiikka- ja kuvankäsittelyohjelmien eksponentiaalinen kehitys sitten vuoden 2001 on jokseenkin pysäyttävä havainto, mutta pysäyttäviä (hyvällä tavalla!) ovat Hearts and Mindsin tarina ja visuaalinen kerrontakin. Toisin kuin jo kauan palvomiani *| McCloudin sarjakuvakirjoja sarjakuvataiteesta, vanhaa Zotia oli kuitenkin täysin mahdotonta saada mitenkään käsiinsä Suomessa, ja ymmärtääkseni Yhdysvalloissakin vimmatun vaikeaa löytää kokonaisuudessaan.

Ja tänä kesänä… lähes koko sarja on julkaistu YKSISSÄ KANSISSA.
*OSTOTOIMINTO.*
Nyt ei voi muuta sanoa kuin HYVIN MENEE. 😀
Koetan räpeltää kirjasta jonkin sortin elämänlaatukirjoituksen joskus tässä näin kun en ole enää himputin kiireinen.

*| En liioittele.

Arkisto