You are currently browsing the category archive for the ‘telkkari! & sarjat’ category.

Kirjoittelenpa taas aika tovi sitten tapahtuneista asioista, mutta kyllä mä tässä aion kiriä… 😉

Aloitan alkupäästä. Minulle kesän tärkein tv-tapahtuma oli, TIETYSTI, Conan O’Brienin palaaminen töllöttimeen The Tonight Shown uutena isäntänä 1. kesäkuuta. Toki olin äärettömästi odottanut Conanin näkemistä pitkästä aikaa, mutta ikäväni täysi mitta kävi itsellenikin selväksi vasta sillä hetkellä, kun vanha rusoheltta ilmestyi taas ruutuun (tai oikeammin tietsikan näytölleni). Heti ensijakson ensiminuutit melkein saivat minut kyyneliin — jotka aiheutuivat yhtä suurilta osin naurusta ja liikuttuneisuudesta. Tosin NBC ei anna minun postata historiallista shown avausta ilman mainosta videon edessä! 😡

Vodpod videos no longer available.

Iloinen jälleennäkeminen pehmensi oudon isosta studiotilasta aiheutunutta shokkia. Uusien lavasteiden laajuus valehtelematta jäi minulle päällimmäisenä mieleen, jos kritiikkejä tivataan. Muutamat Late Nightin pienimmistä musiikkivieraskokoonpanoista olisivat hukkua uuden Tonight Shown lavan syövereihin. Pelkoja mieleni taka-alalla en ensimmäisen jakson aikana juuri huomannut, koska olin niin hurmiossa Conanin paluusta, mutta myöhemmin pystyin miettimään, että samanlaista hullunmyllyä kuin Late Nightissa mielipuolisimpina öinä nähtiin, tuskin saadaan sovitettua tämänmoiseen uuteen ympäristöön vaikka Conanin esiintyminen onkin aikaistunut vain nimeksi.

Kaihomielellä arvailen myös, että NBC:n ”lippulaivatalkkarissa” ei varmasti enää nähdä yhtä erikoisia, viihteen reunuksilla kiikkuvia, juuri-ja-juuri-julkkis -vieraita kuin menneessä Late Nightissa (en väitä että niitä olisi älyttömästi Late Nightissakaan ollut mutta kuitenkin enemmän kuin ”kilpailevissa” talkkareissa), koska nyt kerran on mahdollisuus saada vieraiksi kaikkein suurimpia tähtiä. Jotkut j-j-j-j -vieraiden istunnoista tarjosivat Late Nightissa aivan mieltämullistavaa viihdettä. Toisaalta, Conan on yhä täsmälleen sama koheltaja, ja hänen persoonansa on vähintään yhtä suuri osatekijä haastattelujen viihdyttävyyteen kuin haastateltavat. Jos pidit Conanista aikaisemminkin, pidät hänestä yhä, ja jos inhosit, inhoat edelleen. Tämä on rehellisin, paikkansapitävin (ja minunlaisilleni Conan-faneille tehokkain) mainoslause, jonka voi uudelle Tonight Showlle tarjota. VAIKKA KIRJOITANKIN PARI VIIKKOA MYÖHÄSSÄ…

Lisäksi: ihku Andy (Richter) riffailee Conanin kanssa odotetusti viihdyttävämmin kuin puhumattomana parhaimmillaan oleva Max Weinberg (tarkoitan tätä kunnioittavan kirjaimellisesti — kuinka monta kertaa Maxin vaitonaista naamataulua onkaan menestyksekkäästi käytetty vitsin huipennuksena?), vaikken vielä katsonutkaan Conania silloin kun Andy oli hänen aisaparinaan — minkäs nuoruudelleni mahdan!! 😛 MUTTA. Kaipaa Ändi kyllä lisäharjoitusta kuuluttajana. Tai ehkä olen vain tottunut johonkin ihan hypermaaniseen Joel Godardin kuulutusten jälkeen. Palataan asiaan kun enemmän jaksoja on vierähtänyt.

Ensimmäisen viikon sketsit antoivat syytä riemuun. Ensijakson Universal Studios -kiertoajelu oli vähintään yhtä hauska kuin Conanin tyylikäs ryntäys Amerikan halki. Tunnustan huutaneeni näytölle ”IIIIIIIK ihanaa että oot takas Conan!” minkä naurultani kerkesin.

Uusista (säännöllisiksi tarkoitetuista?) sketseistä olen pääosin pitänyt. Twitter Tracker on ihan nerokas (sanoisin että suosikkini kaikista uusista sketseistä, mutta kun uusia ei vielä ole niin paljon että moisella arvonimellä olisi paljon painoa), nauran sille ihan naama vääränä, kun taas ”Andy’ll Try It!” ei vielä ensimmäisellä kerralla kirvoittanut minusta kuin olankohautuksen. Muiden muassa ”In The Year 3000” sai ensin minut kurtistamaan kulmiani: uudet high tech -puvut? Muutettu sketsin nimi?? Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Mutta pelkäsin turhaan. Conan ja Andy viimeisen päälle ufoisiin metallikauluksiin puettuina oli selittämättömän huvittava näky, ehkä siksi, että molemmat näyttivät niin jähmettyneen epäuskoisilta vilkkuvaloin varustetun vaatepartensa ympäröiminä, ja uudesta futuristisesta lookistaan huolimatta turvautuivat sketsissä yhä tuikitavallisten taskulamppujen apuun 😀 kuten onkin oikeus ja kohtuus. Vitsien lukijat/tulkintatapa ovat kyseisessä sketsissä aina paljon itse vitsejä hauskempia. Siksi toivon että vieraatkin pääsevät tuttuun tapaan lukemaan niitä, eikä vain Andy.
Pakko vain sanoa, että ensimmäisten viikkojen vieraat ovat olleet hyvin suureksi osaksi yhdentekeviä tai jopa haukotuttavia (kuuluisuus ei takaa kiinnostavuutta minun yhden hengen testiryhmässäni). Kuten ennenkin, Conan on paras syy katsoa showta (vaikka shown nimi ja esitysaika ovatkin muuttuneet 😉 ), ei vieraat. Tuntuu tismalleen siltä että Late Night with Conan O’Brien olisi palannut televisioon, ei ainoastaan Conan itse. Tätä eivät siis Tonight Shown entisen isännän, Jay Lenon, fanit arvattavasti jää pitkäksi aikaa katselemaan.

Siitä muistuukin mieleen, en suunnitelmistani huolimatta ensimmäisen jakson jälkeen jaksanutkaan ryhtyä seuraamaan Late Night with Jimmy Fallonia. Ei Jimmyn ensijakso oksettavan huono ollut, ei sinne päinkään, mutta se nyt vain ei ollut sellainen ohjelma joka olisi jaksanut kiinnostaa minua kahden jakson verran. Siinä ei ollut mitään, mikä saisi minut seuraamaan ohjelmaa säännöllisesti. ”Tuntemattomat” kummalliset myöhäisyön vieraat esiintyvät ehkä sitten todennäköisemmin Jimmy Fallonin kuin Conanin tentattavina, mutta ketä kiinnostaa? Fallon häviäisi karismakisassa koinsyömälle kintaallekin.

andrewmakesmehappy

glasses_arealwaysgood

…Andrew Dalyyn!

( 😉 HAHAA yllättikö ees yhtään…
Olette muuten oikeassa: tällä blogimerkinnällä ei oo mitään pointtia)

AKA ”Brad the Friendly Homeowner” Reno 911! :sta, muun muassa. MADtv:tä en katso. Mutta Lewis Black’s Root of All Evil on aika mahtava ja ANDY SIINÄ MAHTAVA 😛 ”He’s mean like… if you went to one of those Build-A-Bear places and you put teeth in one.” <–Paul F. Tompkins

Kehotan, SUORASTAAN VAADIN, kaikkia englannin hallitsevia katsomaan seuraavan uskomattoman stand-up -pätkän [nauroin pääni ihan kipeäksi], jossa Dalyn lavahahmo on…

”…Bang Bang Ellington” (OSA 1/2)Vodpod videos no longer available.

(OSA 2/2)Vodpod videos no longer available.

* * *

Ups, unohdin sitten kokonaan blogin kolmivuotissynttärin, mutta ei mulla mitään erikoista juhlapostausta ollut suunnitelmissa kuitenkaan. No, tulipahan tästä ainakin blogini eka virallinen turha kuvaspämmi, JEE.

Ei syytä huoleen, olen ollut kipeänä (taas! pirulainen) ja jaksoin hädin tuskin saattaa loppuun lukuisat koulutehtävät, saati sitten kirjoittaa viikon kaikista tapahtumista… Sääli, sillä kouluhommat olisivat edelleen olleet kirjoittamisen arvoisia animaationäkökulmasta.
Tauoton yskiminen ärsyttää ja saa pään särkemään.
Mutta muuten olen voinut paljon paremmin kuin viimekertainen valituspostaus ehkä antoi ymmärtää.

Kipeydestä huolimatta menin suunnitellusti meidänluokkalaisten kanssa katsomaan Watchmen -elokuvaversion perjantaina, ja tuomioni on: 😦 . Joko sarjakuvaan verrattuna tai ihan omilla ”ansioillaan”, leffa ei edes ollut tarpeeksi huono ollakseen tahattoman hauska.

Sunnuntai oli ihan kiva, menin Basic Inquiryyn taas ja vaikkei malli ollutkaan parhaasta päästä, se ei paljon painanut koska Moh oli antanut kotitehtäväohjeistukseksi keskittyä ylätorson piirtämiseen. Jäykät poseeraukset eivät siis tällä kertaa haitanneet, ja koska paikalla oli kaksi muutakin meidänluokkalaista, tauoilla oli erinomaisen viihdyttäviä juttutuokioita.

Voiko tätä uskoakaan… Star Stories :in kolmas kausi ei olekaan pakollista katsottavaa! 😦 Bono- ja Elton John -jaksot naurattivat eniten, mutteivät lähellekään ykkös- ja kakkoskauden tavoin. Siitä huolimatta sarja kokonaisuutena on reilusti keskiarvon yläpuolella; sitä on vain niin tottunut huippuviihteeseen tältä sarjalta että pettyneenä unohtaa mittasuhteet.

[Ääh, hölötyttää niin etten jaksa välittää edes kieliopista, sori.]

Mahtavaa! Löysin hyvän kampaamon paljon lähempää kotia kuin se missä aikaisemmin kävin. Mukava, nätti, siedettävähintainen paikka ja kampaaja oli kiva ja osaava, taidan alkaa käydä siellä sännöllisesti. Kävin tänään leikkauttamassa tukan ja värjäyttämässä sen — halusin sinisen, mutta kampaajat osaavat joskus olla aika nynnyjä hiusten blondaamisen suhteen, joten sinisen sijaan se on hieman turkoosiin vivahtava. (Siistin näköinen silti, mutta niin.) Ensi kerralla sanon, että sen kun vaalennatte niin tykisti että tukasta näkee LÄPI. (Muuten ei tuu sinisestä tarpeeksi sinistä) ”Ää ei uskalla, sun päänahka ärsyyntyy ja hiukset puttoo…” Oon kotioloissa saanu tukkani paljon blondimmaks kuin kampaamoissa ikinä, ilman mitään haittavaikutuksia.
Mutta siis The Katwalk Salon Pohjois-Vancouverissa on suositeltava kohde.

Maanantaina tuli mun Lucky Luke -matkamuki postissa! Jeee! Ja just hyvän näkönen! Oon käyttänyt sitä vasta kerran. Lähetän kuvan ihan lähiaikoina. Pistän useampia kuvia samaan merkintään. Ekaks mun pitää raivata koulussa mun pöytä, jotta voin asentaa Gentlemen-patsaan sille ja sitten ottaa patsaasta kuvan.

Benny on niin kultanen. Benny on alkanut muistuttaa mua meidän rakkaasta edesmenneestä Sylvistä yhä enemmän ja enemmän sitä mukaa kun se kotiutuu meidän taloon… Viime päivinä mulla on ollu tavallista enemmän ikävä kotiväkeä (ei mitenkään rampauttavasti ikävä, mutta kuitenkin), ja Benny lohduttaa pikkasen. Höpötän sille suomeksi.

En kattonu Oscareita… No niin maanantaista en muista mitään muuta (matkamukin lisäks!) ku että tein animointitehtävää jossa meidän piti animoida apina heijaamassa itsensä poikittain olevien puolapuiden päästä toiseen päähän, eli roikkumalla käsistään, vaikeeta oli. Ai niin ja sitten kävin illalla kattomassa The Dark Knightin IMAX -teatterissa keskustan puolella. Täytyy sanoa että ei IMAX sen elokuvan kokemiseen oikeastaan vaikuttanut juuri mitenkään (sillä totta kai näin Dark Knightin jo kesällä). Mun mielestä IMAX -teatteri ei ollut erilainen mitenkään muuten kuin äänenvoimakkuuden sekä valkokankaan koon puolesta. No, ehkä olisin ylistänyt kankaan kaarevuutta jos olisin istunut reunapaikalla jollaiset ovat ”huonompia” tavallista vanhanaikaisemmassa leffateatterissa, mutta istuin täsmälleen keskellä salia, koska olin ostanut lippuni aivan ensimmäisenä kuin mikäkin luuseri, joten ei juolahtanut mieleenkään. Ja ennen kuin huomasinkaan olin syönyt niin paljon popkornia että melkein yrjösin lauttamatkalla kotiin. Olin sekavassa mielentilassa ja tulin siis syöneeksi ja leffailleeksi lohtuuni.

Tiistai oli uuvuttava henkisesti. Mietin yhtä potentiaalista yksityiselämän tapahtumaa ja sen miettiminen heivasi koko mun iltapäivän sijoiltaan. LDC meni mun osalta ihan pilalle, en osannut piirtää yhtään. Enkä osaa kirjoittaakaan enää. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta suurin ongelma on se Etten Tiedä Mitä Haluan. (Romanttisessa mielessä siis. Koulun suhteen en kärsi epätietoisuudesta.) Vastauksen löytämisen tekee tällä hetkellä mahdottomaksi se, että pelkään TULEVAISUUDEN suhdesotkuja joilla ei olisi vielä tapahtumien tässä vaiheessa MINKÄÄN sortin asiaa aivoihini mutten osaa pitää niitä poissa sieltä. En pysty olemaan keskittymättä epäolennaisiin seikkoihin sen sijaan että miettisin pääasiaa. Joten olen vähän sekaisin ja vähän allapäin.

* * *

Täällä opiskelun pyörteissä missasin kokonaan sen seikan, että Star Stories :ista (Ylellä se oli Starat ) esitettiin kolmas kausi enklannissa jo viime vuoden puolella! Voimalle kiitos torrenteista. Jaksot ovat latauksessa mutten ole vielä katsonut — vaikuttaa nimien perusteella siltä että luvassa oleva julkkissirkus on vielä enemmän brittikeskeistä kuin aikaisemmilla kausilla. Heather Mills, Peter Andre jne. Ei haittaa, olen yksinomaan iloinen että SS:ää saatiin lisää. Uskon näkemättäkin vitsitykityksen olevan tuttuun tapaan niin reipasta että naurut on taattu joka jaksossa vaikka jotkut henkilöt olisivatkin hämärämpiä.

Piristys olisi kovasti paikallaan, joten kolmoskauden latautumista odotellessa, tässä on muutamia suosikkisitaateistani kahdelta ensimmäiseltä kaudelta. Runsaudenpulaa… Ykkönen on ihan varma valinta, mutta muut ovat alati häilyviä.

”Top” 5 Star Stories -replat

1.
”Stop it! You’re embarrassing me in front of Sylvester Stallone!”
—Sean Penn (Kevin Bishop)

2.
”I have a hole inside that can only be filled by your failure.”
—Christina Aguilera (Laura Patch)

3.
”That’s right. I wrote The Chronicles of Narnia.
—Anthony Hopkins (Oliver Maltman)

4.
”My gnashers — they’re beautiful! And I don’t even know that dentist’s name!”
—Tom Cruise (Kevin Bishop)

5.
You think you have it rough? Try being in a band with Paul McCartney! …No George, you can’t have a ham sandwich! …Look George, I’m sticking two thumbs in the air! …Bastard.
—George Harrison (Oliver Maltman)

6. (^Koska kirjoitin jo tuon edellisessä Star Stories -hehkutuspostauksessani)
”Oh, go on! Go on, go on, go on!”
—Colin Farrell (Harry Peacock)

7. (v Koska Kevin laulaa nii pirun tarttuvasti)
”Famine / Oh yeah famine / It’s really bad, yeah / Famine / Ooooh famine / Especially at Christmastime…”
—George Michael (Kevin Bishop)

* * *

Harmittaa etten oo koulukiireiltäni katsonut kaikkia Conan O’Brienin viimeisiä Late Night -juontoja. (Latauksessa nekin.) Aion ilman muuta seurata Conesya Tonight Show :n äärelle, mutta haluan antaa mahdollisuuden myös Jimmy Fallonin juontoyrityksille, ainakin aluksi.

Yhdessä artikkelissa (tai oikeestaan aika monessa, mut linkitän nyt tähän yhteen) sanottiin että Fallonin (joka ryhtyy juontamaan yritettyään jo leffakoomikon uraa, toisin kuin komediakäsikirjoittajasta juontajaksi tupsahtanut Conan) ego on ongelma… Katsojat joka tapauksessa miettii sitä oli se sitten Fallonille oikee ongelma tai ei, joten mun mielestä niiden kannattais ”uudistuneessa” Late Nightissa käyttää sitä metavitsinä — tai siis Jimmyn ittensä pitäis. Vähän kuten Conan jatkuvasti teki pilaa epätavallisesta ulkonäöstään, siitä että on muka nynny eikä saa suutaan auki naisseurassa, omasta ihanan epäkypsästä huumorintajustaan, ja Late Nightin hullusta komediatarjonnasta (”TONIGHT, Leno has Will Smith, and Conan has a duck that poops!”)
En tarkoita Conanin apinointia, vaikka tiedänkin, että itseään vähättelevä huumorintaju on lähestulkoon Conanin tavaramerkki, mutta jospa Fallon löytäisi jonkin tavan kääntää tuon väitetyn luonteenpiirteen edukseen. En tosin ole nähnyt hirveästi todisteita että Fallonin näyttelijänlahjat ja omistautuminen riittäisivät siihen. Luulen — mutta myönnän ilomielin olevani väärässä jos Fallon todistaa toisin — ettei hänellä ole kanttia näytellä epämiellyttävää versiota omasta itsestään. (Kirjoitin jo aikaisemmin rakkaudestani Barry Gibb Talk Show -SNL-sketsejä kohtaan, jotka todistavat Jimmyn näyttelevän toisia kusipäitä aivan huoletta. Elä pelekää, Jimmy, Barry Gibb pysyy syömmessäni aina.) Conan taas näytteli monissa sketseissä täysin k-päistä versiota itsestään, älyttömän huvittavasti. Epäreilu vertaus mutta en voi sille mitään.

[clearspring_widget title=”Late Night with Jimmy Fallon – Jimmy Fallon (2/11/09)” wid=”4727a250e66f9723″ pid=”49a67632301b9040″ width=”384″ height=”283″ domain=”widgets.nbc.com”]

GAAAA En tiiä näkyykö tää video Suomessa kun telkkarikihoilla on noita maakohtaisia rajoituksia… Toivotaan.

^Conan Jimmylle Late Nightissa 11.2.2009:
”The only advice I have for you is oh God, don’t do anything I do. Because technically it doesn’t work.” [Totta — se ei toimi muiden kuin Conanin tekemänä.]

Jahas, tää viikko oli niin häslinkiä että en muista tärkeimpiä juttuja mitkä halusin kirjoittaa, joten näpyttelen ihan sattumanvaraisesti…

Eläinuutisia — Benny loikoilee mun sängyn jalkopäässä kun tässä kirjoitan ja on hurjan söpö. Se käyttää nykyään täysin normaalisti hiekkalaatikkoa, eikä mun tarvinnut opettaa yhtään mitenkään.

Eilen käväisin koululla vaikka oli lauantai eikä ollut isosti läksyjä, sillä animaatio-osastolla oli ”avoimet ovet” kiinnostuneille mahdollisille hakijoille. En ollut vapaaehtoisten esittelijöiden joukossa, mutta halusin nähdä millaista meininki avointen ovien päivänä oli. Seuraaviin avoimiin oviin saatan ilmoittautua vapaaehtoiseksi, koska touhu vaikutti ihan kivalta. En saanut minkäänlaista inspiraatiota työskentelyyn, joten lähdin avointen ovien sulkeuduttua pirtelölle Peachin kanssa, kivaa. Kun tiemme erosivat, hyökkäsin Big Pete’sille. Halusin työntäyteisen viikon jälkeen ja nelijalkaistehtävän valmistuttua hemmotella itseäni, joten uskaltauduin ostamaan aikoja sitten mainitsemani Gentlemen -asetelman (Buffy :sta). Sitä paitsi sen hinta oli tippunut kympin sitten viime näkemän. Jos ottaisin sen omaan huoneeseeni, saattaisi olla vaikeaa saada unta — tai sitten näkisi painajaisia. Kouluun taas se sopii täydellisesti.
Ostin sen lisäksi Ghostbusters -T-paidan jonka logo loistaa pimeässä, kivaa.

Ai niin ja vapaaehtoisasiaa vielä. Kakkosluokkalaisethan vetävät koulun elävänmallinpiirustusklubia, mutta koska kakkoset valmistuvat tänä keväänä, meidän luokkalaisten on jo tässä vaiheessa valittava keskuudestamme klubille viisi jatkajaa, ja mä ilmoittauduin yhdeksi niistä. En oo ikinä ollut missään kouluun liittyvässä tehtävässä, mutta LDC:n vetäjien ei tarvitse maksaa edes sitä kohtuullista pääsymaksua mitä tavallisten kävijöiden, kivaa, ja sitä paitsi oon yksi niistä jotka käy LDC:ssä säännöllisesti, joten ajattelin ettei tuo asema muuttaisi rutiiniani paljonkaan.

Nelijalkaistehtävä on siis torstaina palautettu, mutta en vielä postaa sitä koska palauttamani versio ei ole ihan niin viimeistelty kuin halusin. Jos laittaisin sen nettiin, luonnokset olisivat liian harmaita ja epäselviä, joten putsaan sitä lähipäivinä. Toivon että olisimme saaneet animoida nelijalkaisia pitempään kuin vain yhden tehtävänannon verran. Vaikkapa nelijalkaisjuoksua tai kaatumisia tai muuta actionia. Ensi viikolla siirrytään ”painavuuden välittämiseen piirtämällä”, eli miten saadaan piirretty esine tai hahmo vaikuttamaan tietyn painoiselta.

Ei oo vielä sovittu milloin pelataan D&D:tä, koska meillä ei ole pelinjohtajaa. Kaikki meidän luokalta mukaan tulevat haluaa seikkailla eikä organisoida. Ei kivaa… Peach yrittää suostutella kämppiksensä pelinjohtajaksi.

The Sarah Silverman Program on uusi lisäys lempiohjelmiini. Täällä Kanadassa olen katsonut tähän mennessä valmistuneet jaksot thecomedynetwork.comissa, mutta Suomessa sitä uskoakseni voi katsoa comedycentral.comissa (vai esitetäänkö sitä ehkä Suomen televisiossa? Tuskinpa, mutta minä en niistä asioista just nyt hirveästi tiedä). Tunnen kummallista vetoa ohjelmiin joiden päähenkilöt ovat itsekkäitä, ilkeitä, epäsosiaalisia, poliittisesti epäkorrekteja ja tyhmiä… Strangers With Candyn fanit tykkäävät lähes taatusti SSP:stä. Sarah Silvermanin stand-up -aktiin en ole tutustunut, mutta komediasarja on mielestäni hulvaton yksinkertaisuudessaan. Sanaleikkejä; tarttuvia ja yllättävästi ajoitettuja musikaalikohtauksia ( ”Even though I’m using your head for a mic, I love you / Even though I’m using your head for a mic, I love you / Even though I’m turning off the light / I won’t distract you from the fact that I love you…” 🙂 ); kliseisten sitcom-juonenkäänteiden maustamista tyhmänhauskasti (esimerkiksi laittamalla kliseiset juonenkäänteet tapahtumaan suht epäkliseiselle hahmolle, kuten Jumalalle tai Sarahin koiralle); tavallisia jenkkikomediasarjoja runsaammin visuaalisia vitsejä (vrt. Arrested Development ja taas SWC ); tosi-TV-parodia (COOKIE PARTY!) joka on parempi kuin mikään tosi-TV-ohjelma sitten ANTM:n; sekä Brian (Brian Posehn) ja Steve (Steve Agee), ikuiset B-juonisankarit, joiden näytteleminen on aivan täydellistä — tarkoituksellisen pökkelömäistä ja hekotuttavassa kontrastissa heille tapahtuvien asioiden sekopäisyyden kanssa.

Stressiä. Näin viime yönä unta että viipaloin säilöttyjä vihreitä oliiveja! Täh?! Jos tietäisitte miten outoja mun unet tavallisesti ovat, niin noin kotikutoinen aihe unessani kummastuttaisi teitäkin.

Ääääää! Loppuviikolla on jokainen pikku asia mennyt metsään. Valikoidut ärsyttävimmät tapaukset: avaimet hukkui (onneksi vain yhdeksi päiväksi); kattolamppu menehtyi; pyykkihuone on ollut varattu kun mulla ois ollu aikaa pyykätä; Benny ei uskalla mennä omin päin ulos vaan se on työnnettävä pihalle väkivoimin ja syyllisyyden soimatessa työntäjiä, tai muuten se salapissii sisälle (ei vielä osaa käyttää hiekkalaatikkoa koska KAIKKI IHMISOLIOT JOIDEN LUONA SE ON AIKAISEMMIN ASUNUT OVAT OLLEET VAJOKKEJA JOTKA EIVÄT TIEDÄ ETTÄ KISSAT TARVITSEVAT HIEKKALAATIKON); yötyölupaa ei opettajien mukaan heru ennen lukukauden loppumetrejä (pläääähhh!!); sain oman osuuteni ryhmätehtävästä tehtyä, mutta heppu jonka pitäis seuraavana luovuttaa mulle puhtaaksipiirretyt freiminsä on vielä kovempi viivyttelijä kuin minä, joten mulle jää hyvässä lykyssä puolisen päivää inbetweenata ja viimeistellä tehtävä ja sitte mua takuulla syytetään hitaasta inbetweenaamisesta vaikka oon saanut materiaalini myöhemmin kuin KUKAAN MUU! Onneks osaan kiroilla suomeks, kun mikään muu sana ei tähän riitä ku PERKELE!

Mutta hei. If there’s something weird, and it don’t look good, who you gonna call? Ghostbusters!
En tiedä miksi, mutta sunnuntaina yhdessä keskustan leffateattereista esitetään Ghostbusters. Menen katsomaan sen Tomokon kanssa. Viime katsomiskerrastani on iäisyys, mutta muistan kyllä olleeni aiheeseen aivan hulluna. Vähään aikaan ala-asteella elämäni ei muuta ollutkaan kuin Mutanttininjakilppareita ja Ghostbustersia. Olen ihmeissäni, etten saanut ketään nykyistä luokkakaveriani mukaan vaikka he ovat olleet tismalleen samassa veneessä.

Tiesin kyllä, että kaupungissa esitetään silloin tällöin vanhempiakin elokuvaklassikkoja (en väitä Ghostbustersia suorastaan klassikoksi, mutta näin että yhdessä teatterissa näytettiin esim. Loma Roomassa äskettäin — ei vain ollut aikaa mennä katsomaan) mutta nyt vasta sisäistin idean. Oijoijoi sitä onnea jos pääsis vielä katsomaan jotain mun lempielokuvia teatterissa! Se tietty elokuva jota en pysty olemaan mainitsematta jokaisessa blogimerkinnässä on ehdottomasti toivelistallani pätkistä jotka vielä joskus sais nähdä tosi isolta kankaalta. Sitten tietysti Wes Andersonin Rushmore, Tenenbaums sekä Zissou. AI NIIN ja kaikki Kenneth Branaghin ohjaamat elokuvat! Ja Tim Burtonin ohjaustyöt PLUS Nightmare Before Christmas. Pan’s Labyrinthiakaan en panis pahakseni. Disneyn Aladdin, Prinsessa Ruusunen, 101 Dalmatialaista… The Incredibles ja Ratatouille… Lisää olisi reilusti, mutta jätän listaamisen tässä vaiheessa yötä sikseen.

Eivät asiat vielä huonosti ole. Valtaosa ajatuksistani on positiivisia. Yllättäviä, hämmentäviä, mutta positiivisia. Ja jotkut niistä liian yksityisluontoisia julkaistaviksi.

Tykkään tosi paljon kämppiksistäni. Mukavia ihmisiä, jotka tähän mennessä ovat osoittaneet melkein yliluonnollista vaistoa vaikeasti määriteltävien henkisten tarpeideni suhteen. Kuulostaa ihan älyttömältä kirjoitettuna, mutta jos nyt yksinkertaistan näin kömpelösti: he ovat huolehtivaisia silloin kun olen vastaanottavainen huolenpidolle, railakkaita silloin kun minäkin ja jättävät minut muulloin rauhaan. Minäkin haluan osata olla tuollainen! Pelkään vaan että minun yrittäessäni se vaikuttaisi ihmisistä näytellyltä, koska en oikein ole varsinainen ihmisystävä. Ja jos on henkilö joka ei suuremmin pidä ihmisistä laajemmassa mielessä, ansaitseeko silloin edes välittämistä muilta ihmisiltä? Ja jos ei suuremmin välitä ihmisistä, miten siinä tapauksessa on edes MAHDOLLISTA että välittäminen sitten kuitenkin tuntuu hyvältä kun se kohdistuu itseen?! Miksei ihmisistä piittaamattomuus voi olla kaksisuuntainen tie? (Onko piittaamattomuus lähimmäisiä kohtaan oire oman itsensä väheksymisestä?) Ennen kaikkea mietin, olisiko väärin välittää väkipakolla jos ei oikeasti kiinnosta voiko tietty ihminen hyvin vai huonosti — onko se jotenkin loukkaavampaa tätä tiettyä henkilöä kohtaan kuin teeskentelemätön, rehellinen piittaamattomuus? ”Sori, mua ei kyllä kiinnosta sitten yhtään” tai syvä hiljaisuus — loukkaako se muka enemmän kuin ”Voi että! Kerro mulle kaikki, kyllä me joku helpotus tähän keksitään!” jota ei suin surminkaan oikeasti tarkoita?! Joskus minun on oikein pidäteltävä itseäni sanomasta ”No jaa, ehkä sä ansaitsit sen mikä sua nyt risoo” — mutta se olisi liian loukkaavaa. Eli kyllä mä sen verran sentään välitän ihmisten tunteista… Hurraa?

Mitä mä itselleni sanoisin jos lukisin ulkopuolisena tämänkin blogitekstin, varsinkin alun? En mitään, sillä olisin klikannut pois sivulta jo ennen ensimmäisen kappaleen loppua: ”Mikä luuseri.”

* * *

Lauantain sää oli upea, olisi pitänyt mennä lautailemaan, mutta en saanut lähdettyä mihinkään…

Ilojen ilo! The Young Ones — Extra Stoopid Edition -DVD tuli viikon alulla ja sain jo yhden kämppiksistänikin katsomaan pari jaksoa siitä (hitsit ku mun kämppikset on kivoja), minkä jälkeen lainasin sen luokkakaverille. DVD-ekstrat koostuvat enimmäkseen melko tuoreista haastatteluista, vuodelta 2007, mutta ne ovat näin fanille tietysti kiehtovia, enkä itse asiassa ole vielä katsonutkaan niistä kaikkia.
Vain kahdella jaksolla on kommenttiraidat, olen kuunnellut vasta yhden, ja sillä olivat ohjaaja ja tuottaja — näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentit olisivat kiinnostaneet minua enemmän. Tämäkin kommenttiraita paljasti silti aika paljon uutta rakkaasta sarjasta.
Lise Mayer on KUINKA vanha?! Se näyttää tyrmäävältä niissä ”making of”-haastatteluissa. Äimistyin kun se yhtäkkiä ilmestyi ruudulle kaikkien niiden, öhöm, vanhempien herrasmiehien lomaan. ”Mi– onks tuo niinku jonkun TYO-tekijän tytär?!”

Koulu on kyllä ihanaa kaikesta ärsyttävästä huolimatta. En vaihtaisi hetkeäkään pois.

Ja sitten pakko vielä mainita että kävin katsomassa Doubt -elokuvan (Epäilys), joka on aivan erinomainen, stimuloiva ja monisyinen, sekä (melkein turha sanoakaan Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin ollessa pääosissa) henkeäsalpaavasti näytelty.

Koulu koulu koulu! Ihana koulu! Ihana meidän oma luokka! EI niin ihana jatkuvasti läpimärkä kaupunki.

Hyvä on, sekään ei ollut niin kauhean ihanaa, että matkalaukkuni eivät pysyneet perässäni. Laukut eivät kuulemma ehtineet Seattlessa kaikessa koneenvaihdon tulipalokiireessä kanssani samaan koneeseen. Minä siis saavuin kotiin keskiviikkona ja matkalaukkuni seuraavat perjantaina.

Sitä lukuunottamatta matka sujui mukavasti. (Puhumattakaan mahtavasta lomasta.) Ja eipähän tarvinnut miettiä laukkujen purkamista kun saavuin kämpille myöhään illalla. Kaikki kämppikseni olivat vielä omilla reissuillaan ja talo tyhjänä, ja ainoana eväänäni oli lentokentältä ostamani kinkkuleipä. Paljon muuta ei tehtävissä ollut kuin pehkuihin painuminen, mutta tästä huolimatta aikaero valvotti harmillisesti aamuyöhön asti. Seuraavana päivänä olisi jo koulua. Onneksi ei heti aamusta. Tuntimme alkoivat oikeastaan jo maanantaina (ja täällä ei juhlita loppiaista), mutta kahdelta päivältä pois jääminen, vaikka kirpaisikin, ei vielä ammottavaa aukkoa sivistykseen jätä.

Mutta kouluun raahauduttuani sain huomata lukeneeni lukujärjestystä huolimattomasti. Meillä on kyllä tunteja myös keskiviikkoisin (anatomiaa), mutta se kurssi alkaa vasta muutaman viikon päästä ja siihen asti keskiviikkoisin on vapaata. Pari luokkakaveriani oli silti paikalla tuttuun tapaan, omaan tahtiinsa työskennellen, joten jäin vähäksi aikaa koululle silkasta palaamisen ilosta. Sain ainakin hiukan kurottua rästitöitäni umpeen, sillä tein tiistaina saadut animointiläksyt loppuun kavereiden ohjeistuksella. Ei niissä vielä paljon tehtävää ollutkaan: tämän lukukauden ensimmäinen animointitehtävä tehdään ryhmätyönä siten, että yksi henkilö valitsee dialoginpätkän ja poseeraa kohtauksen; deadlinen koitettua poseeraukset luovutetaan vierustoverille, joka animoi kohtauksen (karkeasti, mutta silti hahmon volyymit säilyttäen); animaattori luovuttaa työnsä seuraavalle vierustoverille, joka tekee clean-upit eli puhtaaksipiirustukset; ja seuraava vierustoveri tekee inbetweenit sekä lopuksi kuvaa kohtauksen.
Joka iikka käyttää samaa animaatiohahmoa, nimittäin Billyä Family Dogista. Myös dialogi on valittava kuudesta vaihtoehdosta, jotka ovat kaikki Foghorn Leghorn- eli Kukko Koppava -sitaatteja.

Tehtävän tarkoitus on opettaa miten animaatio (jos puhutaan nyt pelkästään animoinnista eli piirustuksista, eikä koko tuotannosta, johon liittyy niin hemmetisti enemmän kuin pelkkää piirtämistä) suurimmassa osassa tapauksista syntyy, vaikka Don sanoikin, että tämä tehtävä muuttuu joka vuosi hitusen enemmän historiantunniksi. Mutta on hyvä saada käytännön kuva siitä, mistä teollisuus on ponnistanut ja minkä kaltaisia töitä aloittelija joutuu mahdollisesti perinteisessä animaatiostudiossa tekemään.

Kuten sanottu, vielä tässä vaiheessa riitti, että valitsin puhepätkän ja tein poseeraukset, ja olin valmis torstain tunnille.

Valvotun yön takia uni oli tulla silmään jo bussimatkalla kotiin, ja kolean sateisen kauppareissun jälkeen menin nukkumaan aikaisemmin kuin varmaan kertaakaan Vancouverissa ollessani.

Torstaina olin sitten vastoin tapojani pirteänä jalkeilla aamutunneilla — tällä lukukaudella meillä alkaa melkein joka päivä tunnit jo aamulla, toisin kuin syksyllä. Nyt oli koko luokka tietysti paikalla ja olin haljeta liitoksistani jälleennäkemisen innosta! Pistin omat poseni eteenpäin ja sain animoitavakseni Juanin poseeraukset. Menen varmaan työskentelemään koululle viikonloppuna.
Paitsi animointia aamuisin, meillä on nyt keväällä torstaisin myös ohjauskurssi iltapäivisin. Meidän pitää kurssin lopputyöksi kuvata oma live-action lyhäri. Jännittää aika lailla… Mutta kurssi vaikuttaa kiinnostavalta, ja lisäksi me tullaan siellä katsomaan paljon elokuvia — tai no, ainakin kohtauksia. Elokuvia tosin tulee katsottua jonkin verran muutenkin. Nyt kun olen palannut Vancouveriin, aion ihan ensi tilassa käydä katsomassa Valkyrien. Lähimmät kaverini olivatkin jo ehtineet käydä katsomassa sen, himputti… Mutta olenhan tottunut käymään elokuvissa yksinäni.

Sain tuntien lomassa luonnosteltua vähän seuraavaa maquetteanikin varten. Pidin joululomalla eräänlaisen Young Ones -maratonin, jonka aikana onnistuin naurultani jopa määrittelemään hiukan Vyvyanin naamaa.
(Huom. ja join teetä varmaan litroittain — toinen suosikkini, jota katsoin joululomalla kun kerrankin taas ison telkkarin ääreen pääsi, oli tietysti Master and Commander… Ja noihin molempiin tuntuu tee sopivan niin oivallisesti seuraksi. Vaikka M&C-pääparin lemppari lieneekin kahvi. Kirjasarjassa on jotenkin uskomattoman herttaista, miten merellä kaikissa mahdollisissa olosuhteissa pitää olla kahvia ja paahtoleipää kapun aamiaispöydässä. Kääk, kun en pysty näköjään yhtään blogimerkintää kirjoittamaan ilman M&C-mainintaa!)
Mutta vaikka tänään luokassa en pystynyt ottamaan mallia itse sarjasta, mietin ja piirustelin aika tyydyttävin lopputuloksin asentoehdotuksia patsaalle.

TYO-nelikosta minun on vaikeaa valita suosikkia, mutta Vyvyan inspiroi sen verran enemmän, että ”ikuistan” hänet ensimmäisenä. Oon vihdoin tilannut TYO:n DVD:nä (aikaisemmin en ookaan omistanut sitä muulla kuin videonauhoilla) enkä malta odottaa sen saapumista… Pitäisi tulla maanantaina. Haluaisin kovasti esitellä sen luokkakavereilleni, mutta toisaalta, on se jopa animaatio-opiskelijoiden mittapuulla niin omituinen sarja, että pystynkö kestämään jos katsojat eivät ymmärrä… No, kuka tietää. Ehkä minun luottamukseni luokkakavereitani kohtaan on tässä tapauksessa liian vähäistä. Ja itsellenihän minä sen ensisijaisesti tilasin.

Maquettejen tekeminen jokaisesta neljästä päähenkilöstä on innostava mutta (ainakin minun mielestäni) tarkkaa suunnittelua vaativa urakka. En halua joka patsaan olevan eri tyylinen, esim. yksi realistinen, toinen karrikoitu, vaan niiden täytyy näyttää samaan ”sarjaan” kuuluvilta, ja tämän tyylin määritteleminen jo yksinään vaatii minulta luonnosta luonnoksen perään… Nelikon täytyy olla keskinäisiltä mittasuhteiltaan suurinpiirtein oikea (Neil pisin, Mike lyhyin)… Haluan patsaiden olevan tunnistettavia jonkin muunkin ansiosta kuin puvustuksen ja hiusten, ja sen vuoksi on tärkeää keksiä joka kundille ominainen asento. Hahmot — paitsi ehkä sittenkin Mike — eivät oikeastaan eroa toisistaan ruumiinrakenteeltaan paljonkaan, vaan eroavaisuudet ovat kehonkielessä. The Young Ones-hahmojen persoonallisuudet näkyvät niin loistavasti siinä, millä tavoin kukin näyttelijä LIIKKUU. Tämän persoonallisuuden esilletuominen liikkumattomassa patsaassa on haaste, eikä välttämättä tule onnistumaan minulta, mutta olen ainakin tietoinen sen tärkeydestä projektilleni.

Lopputuloksia ei kannata odottaa hyyyyvin pitkään aikaan. (Pitäis vielä maalata se avaruustenavakin.) Onhan koulu kuitenkin etusijalla ja mulle muovailemisen koko tarkoitus on tällä hetkellä pelkkä rentoutuminen.

(Kääk kun ei taas oo ollu aikaa…)

Aluksi asunnonvaihtoajankohtaisuuksia: kävin katsomassa sitä ”unelmakämppää” viime viikon perjantaina, ja hyvin meni. Tapasin kaksi tulevaa talokämppistäni, ja tarkistelin muutamia käytännön juttuja — ja sain kämpän, mikä ei ollut valtava yllätys mutta sitäkin valtavampi helpotus. Nykyisen asuntoni melutaso häiritsee joskus sen verran.

Muutan joulukuun alussa. Talossa asuu lisäkseni neljä ihmistä, tosin yksi on juuri nyt pitkähköllä matkalla, joten käytännössä kämppiksiä on kolme (kaks poikaa, yksi tyttö ja minä). Me kaikki tykätään ainakin sarjakuvista ja laskettelusta ja/tai lumilautailusta, joten se kuulostaa tosi lupaavalta. Ehkä me voitais järjestää joku lumirieha sitten kun palaan Suomesta tammikuun puolella. Vince (yksi tulevista kämppiksistäni) vahvisti kuulemani tiedot, että laskettelukelit eivät ole kummoisetkaan ennen joulua, vaikka vuorilla lunta onkin — liian vetistä.

Vien Bennyn uuteen kotiin vasta tammikuussa, koska olisi jotenkin noloa muuttaa kissan kanssa ja heti paikalla pyytää uusia kämppiksiä kaitsemaan sitä kun itse lähtee viikoiksi muille maille. Niinpä pyysin Ninaa katsomaan Bennyn perään vielä sen aikaa, että palaan ja ehdin huolehtia kunnolla sen ”kotiuttamisesta”.

En jaksa uskoa, että vajaan kuukauden päästä olen SUOMESSA! Täällä on niin kiire, etten juuri ehdi sitä päivitellä, mutta jos sitä joskus sattuu ajattelemaan, niin se ei mahdu päähän. Ei ole ehtinyt olla kova ikävä perhettäkään, mutta luultavasti purskahdan itkuun heti kun näen ne.

* * *

Samana viikonloppuna tein ATT:lle konseptikuvituksia sekä kuvituksen joka esiintyy JJK:n kausikorteissa vuosimallia 2009 — jo kertaalleen mainitsemani eläinmaskotin. Maskotti saattaa itse asiassa vielä muuttua, kaikkia sen ulkonäön yksityiskohtia ei ole lyöty lukkoon. Olisi kivaa päästä piirtelemään sitä muissakin yhteyksissä kuin kausikortissa.

Tämä johti valitettavasti siihen, että seuraavalla viikolla palautettava dialogitehtävä oli koko animaatio-opintojeni aikana ensimmäinen, johon en käyttänyt sataprosenttista keskittymistäni/taitoani (vaikka juttu omaa syytäni olikin), joten siitä jäi vähän pettynyt olo. Olisin kyllä pystynyt tekemään pätkästä paljon paremmankin kuin millaisessa kunnossa sen palautin, mutta toisaalta opin kantapään kautta kaikenlaista tärkeää seuraavaa tehtävää varten. Seuraava onkin ”final assignment”, viimeinen animointitehtävä ennen joululomaa, ja sen aion pussittaa. Loman lähestyminen merkitsee final assignmenteja melkein kaikilla muillakin tunneilla. Kommunikaatiotunneille täytyy kirjoittaa aivan tuhoton tehtävä, jota en edes juuri nyt jaksa muistella, niin tuhoton se on. Myöhemmin.

Elävänmallinpiirustus jatkuu ihanana.

Viime aikoina olen saanut täydet pisteet kaikissa historian minikokeissa, jee. Ai että kiinnostaa kovasti?! KIVA!

* * *

Kävin viikolla katsomassa Passchendaele :n (kanadalainen sotadraama joka todennäköisesti ei koskaan saavu Suomeen), silkasta syystä että: CAROLINE DHAVERNAS JA PAUL GROSS. Slings and Arrows (pääosassa Gross) sekä Wonderfalls (pääosassa Dhavernas) ovat molemmat sarjoja, jotka olivat kuin joku olisi tempaissut sydämeni rinnastani ja laittanut sen televisioon kaiken kansan nähtäväksi, joten niiden näyttelijät eivät voineet välttyä sankarinpalvonnaltani. Fanitan sekä Dhavernasia että Grossia IHA HULLUNA. Mutta Passchendaele, huoh… viimeistään osoittaa ettei Grossilla ole minkäänlaista makua ohjaajana, toisin kuin näyttelijänä. Tai ei ole ainakaan vielä. Eivät kaikki saa heti uransa alkupuolella taivaista taitoa. (Joo joo, tiedän kyllä ettei Passchendaele ole ensimmäinen Grossin ohjaama elokuva, mutta läheltä liippaa. Sitä paitsi Luutalätkää on melkeinpä parempi unohtaa.) Gross ja Dhavernas loistivat, kemiakin tuntui säihkyvän filmin loppupuoliskolla, ja juonen idea oli minulle äärimmäisen kiehtova — päähenkilöiden vaikeat valinnat varsinkin. Mutta omasta mielestäni kompastuskiveksi muodostui juuri Grossin luotaantyöntävä tyylitajun puute, muutamissakin kohtauksissa. EN tarkoita luotaantyöntävällä ällöttävää tai väkivaltaista. (Olen turtunut moiselle. Ja kyseessähän on sentään sotaelokuva, mitä muuta voisi odottaakaan?) Tarkoitan— no en oikein voi tämän lyhyemmin selittää, mitä tarkoitan:

[SPOILEREITA]

Taustatiedoksi elokuvasta: Grossin esittämä kanadalainen kersantti kotiutetaan haavoittuneena ensimmäisestä maailmansodasta ja rakastuu Dhavernasin esittämään sairaanhoitajaan. Hoitsun ja hänen nuoren veljensä isä oli saksalainen, joten heitä lähes vainotaan kotikylässään. Tästä ”polttomerkistä” tulistuneena pikkuveli, vaikka onkin vaikeasti sairas ja siksi asevelvollisuudesta vapautettu, keplottelee terveen paperit ja ujuttautuu armeijaan. Sairaanhoitaja on tietysti murtunut, koska on varmaa, että veli kuolee taisteluissa. Kersantilla on mahdollisuus palata sotaan väärällä nimellä voidakseen suojella kiinnostuksensa kohteen veljeä. Dilemma: jäädäkö naisen luo mutta lähettää tämän veli lähes varmaan kuolemaan, vai lähteä takaisin sotaan, josta juuri nipin napin itse selvisi yhtenä kappaleena kotiin, kun on mahdollisuus pelastaa ”love interestin” veljen henki? Samanmoinen dilemma sairaanhoitajalla — jos mies ei lähde takaisin sotaan, veli kuolee, mutta jos mies lähtee sotaan, molemmat saattavat kuolla.

No, kersantin päätöstä ei tarvitse kauan miettiä. Sodan tuoksinassa yleisö aprikoi, kumpi olisi kauheampaa Dhavernasin roolihenkilölle: ainoan perheenjäsenen kuolema vai rakastetun kuolema, koska jompikumpi on vääjäämätön. (Kyllä tuo kysymys koukuttaa ainakin minut leffan maailmaan.) Siinä siis valmistelu.
KOHTAUS: tappamista ja kuolemista! Myrsky! Mutaa ja verta (hyvin Henry V :mäistä)! Pikkuveli kaatuu. Tuliko vastaus tässä?! (Romantikko yleisössä huoahtaa syyllisin ilmein: sääli poikaa, mutta hei, rakkaus saa sittenkin mahiksen.)
Ajattelematta mitään muuta kuin rakastettuaan ja suojeluslupaustaan, mies ryntää henkensä vaarantaen (oumaigaad eikä! Heittääkö ne molemmat veivinsä!) hakemaan pikkuveljen ruumista, joka on juuttunut puurakennelman päälle. Puurakennelma sattuu olemaan ristin muotoinen.

SITTEN GROSS RAAHAA LOPUTTOMALTA TUNTUVAN AJAN RISTIÄ SELÄSSÄÄN TAISTELUKENTÄN YLI, SADE HÄLVENEE JA VALAISTUVALLE TAIVAALLE KAARTAA YKSINÄINEN HAUKKA.

Pläts, puolentoista tunnin verran mukiinmenevää elokuvaa kerralla vessanpöntöstä alas. En pysty kirjoittamalla kuvaamaan, miten toteutuksen mauttomuus imuroi pienimmänkin vaikuttavuuden ja koskettavuuden epäitsekkäästä ja okei, sankarillisesta, teosta, jonka olisi pitänyt olla filmin suoranainen huippuhetki. Kuulostaako tuo teistä yhtään niin typerältä kuin se minun katsomanani oli? Ei leffa vielä siihen loppunut, mutta maku meni jäljellä olevastakin materiaalista tuon nähtyäni.
Ei näin! 😦

* * *

Wonderfallsista sopivasti aasinsilta Pushing Daisiesiin, joka on ollut kakkoskaudella niiiiiin suunnattomasti parempi kuin jo valmiiksi nautittavalla ykköskaudella, että halusin pillittää kuullessani, että kakkoskauden kolmastoista jakso jää sarjan viimeiseksi! Voi vitsit! Fuller on kai edellisessä elämässään tehnyt jotain kauhistavaa ja julmaa, kun niin monet hänen luomuksistaan MURHATAAN! Ja niin olen tehnyt minäkin, koska rakastan sekä Wonderfallsia että Pushing Daisies :iä ja ne loppaistiin niin raa’asti. Kuten voitte arvata, PD:n viimeinen jakso ehdittiin kuvata jo ennen kirveen putoamista ja LUONNOLLISESTI sitä huhutaan cliffhangeriksi. Aaarrrrgh, nyt kirottaa!
Miksei Fuller voi olla kuin Joss Whedon ja alkaa tehtailla elokuvia sarjoistaan ja jatko-osia sarjakuvamuodossa? [EDIT: Hurraa 😀 Do iiitttt! Doooo iiitttttt! ]

Mulla on sarjaa ikävä jo nyt. 😦

* * *

Liikaa surunaamoja. Vaihdetaanpa aihetta…

Mahtava ilta. Oli kivaaaaaa! Palasin juuri katsomasta Quantum of Solacea parin kaverini kanssa (luokkakavereita, mutta nykyisin myös sanan varsinaisessa merkityksessä kavereita). Tykkäsin siitä huomattavasti enemmän kuin Casino Royalesta, joka oli ihan hyvä.

Craig on mun suosikki-Bond ja lisäksi naispääosa (Camille) oli hyvä muihin Bond-leffoihin verrattuna. Olen tietenkin joskus vähän outo nainen, mutta nainen kuitenkin, joten minulla on jotain auktoriteettia arvostella onko kyseinen roolihahmo edes etäisesti uskottava. Bond-leffat lienevät miesten vastine ”prinsessasaduille” (mutta kuten sanottua, en ole mies eikä minulla ole valtuuksia sanoa onko miehille Bond-universumi oikeasti toiveiden kultala) eivätkä sellaiset vaadi ”vahvoja”, ”uskottavia” tai ”samaistuttavia” naisrooleja, mutta nämä uudet Bondit ovat suuntaamassa prinsessasaduista johonkin kärsivämpään, kyynisempään, epävarmempaan, lyhytpinnaisempaan, rehellisesti k-päisempään, ja pidän siitä suunnasta. Löydän niistä mieltäkääntävästi paremman tarttumapinnan ja samaistumiskohteen (hieman myös naispääosista vaan ennen kaikkea päähenkilöstä itsestään) kuin aikaisemmista Bond-elokuvista. Niin myös naispuoliset kaverini.
(En lue Bond-kirjoja, mutta kamuni väitti kahden viimeisimmän elokuvatulkinnan muistuttavan alkuperäiskirjoja eniten koko leffasarjasta.)
Kello on tonnin, kärsin jostakin erikoisesta tilasta jonka yksi litra limsaa ja säkki popkornia aiheuttaa (ei ikinä enää!), ja käteni ovat alkaneet täristä niin etten pysty kirjoittamaan tuon tarkempaa mielipidettä Quantum of Solacesta muistiin. Mut siis kantsii kattoo. THERE’S A PLANE CHASE!

Koulussa on ollut ki-ki-ki-kiire. Juuri nytkin pitäisi läksyjä kirjoittaa, mutta jos en nyt bloggaa, aivoista valuu lähimenneisyys kokonaan pois, ja se olisi sääli.

Halloween-perjantaina, siis viime kuun lopussa, luokkakaverini Joe piti pienehköt kekkerit kotonaan, ja oli superhauskaa. Matkustaessani pääkallopaikalle (matka oli todella pitkä, mutta oli se sen arvoistakin) julkiset kulkuneuvot olivat täynnä naamiaisasuja, ja yksi tyyppi SeaBusissa melkein tunnisti mut Maxiksi — ainakin se koko ajan supisi tyttöystävälleen että ”ihan varmasti muistan mistä elokuvasta toi asu on! Se on sellanen tosi outo elokuva. Miten mä en nyt muista sitä?” Mutta mitäs ei kysynyt minulta.
Bileissä oli enimmäkseen meidän luokkalaisia, vain pari ”ulkopuolista” nimittäin isännän kämppikset, mutta sekin oli virkistävää. Jotenkin onnistuttiin olemaan puhumatta liikaa koulusta (niin paljon kuin koulusta tykkäänkin).

Juhlimisen kruunasi seuraavana päivänä maailman paras krapula-aamiainen Moodyville’s:issä Pohjois-Vancouverissa erään toisen luokkakaverini, Candicen, kanssa. Mun kannattaisi varmaan kirjoittaa erillinen merkintä suosikkiravintoloistani… En todellakaan ole mestarikulinaristi, mutta jokainen tykkää jostakin, ja jos joku sattuu tykkäämään samanlaisista asioista kuin minä, merkinnästä voi vielä joskus olla iloa. Moodyville’s tarjoilee ns. aamiaisruokalajeja (vaikka hampurilaisiakin listalta löytyy) koko päivän, tai tarkemmin sanottuna puoli neljään iltapäivällä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, mutta en niin usein kuin haluaisin, koska se nyt vain on niin kaukana tämänhetkisestä asunnostani. Annokset ovat isoja ja ne, joita itse olen ehtinyt maistaa, olivat herkullisia: mustikkapannarit, köyhät ritarit sekä suosikkini kasvisomeletti, ja kaikki omeletit muuten tarjoillaan paahtoleivän ja hash brownsien (periaatteessa pyttäriperunakuutioiden) kera. Paikka on pienikokoinen ja suosittu, joten istumapaikkaa saattaa joutua odottamaan, mutta jälleen kerran, se kannattaa.

Aamupalan jälkeen Candice kysyi ohjeita Lonsdalen varrella olevaan sarjakuvakauppaan, ja kävelimme Big Pete’s:ille. Oli kiva kierrellä noin tunnin ajan, mutta en ollut aikeissa ostaa mitään, vaikka parit figuurit olivatkin varsin hienoja (Gentlemen-asetelman Buffysta aion pitää mielessä varakkaampia päiviä varten. Jostain syystä melkein kaikki luokkakaverini inhoavat sarjaa, ja Herrasmiehet piirustuspöydälläni sopisivat tiiviiksi puolustuspuheeksi). Mutta juuri kun olimme kiertäneet melkein joka sopen, huomasin tiskillä ohuehkon lehden, jonka kansi julisti valtavin, tutuin ”pokkarikirjaimin” olevansa ”Stephen King’s The Stand : Sketchbook”.

The Stand ( Tukikohta ) on ehdoton suosikkini lukemistani Kingin kirjoista, itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, piste. Kestää aikaa ja lukemiskertoja (sopivan pitkin väliajoin) uskomattoman hyvin.
Myönnän etten koskaan ole ollut täysin tyytyväinen siihen että kirjan hahmot ovat lopussa sellaisia uskonnollisia pelinappuloita (loppu on vähän epävireessä melkein scifimäisen ”sivilisaation romuttuminen” -alkuosan kanssa). Ja osaksi tuosta jatkaakseni, The Standissä on monta ominaisuutta (sekä henkilötyyppiä) jotka eivät tule Kingin kirjoja tunteville suinkaan yllätyksinä. Mutta n. ensimmäinen puolisko kirjasta on uskottavuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan, kuvauksissaan, kekseliäisyydessään ja koskettavuudessaan aivan kammottavan hyvä. Siihen pystyy astumaan sisään, ja henkilöiden koettelemukset pystyy tuosta vain näkemään ja kuulemaan ympärillään. Minulla on monta suosikkikohtaa kirjasta, useimmat sen alkupuoliskolta, mutta paras lienee Stu Redmanin ”vankeus” tutkimuslaitoksessa ja lopulta hyytävä vapautuminen.

Mietin mihin luonnoslehdykkä mahtaisi liittyä. Julkaisiko joku artisti ihan omaksi huvikseen graafisia näkemyksiään romaanista (eli periaatteessa fanitaidetta — moisia myydään silloin tällöin, tosin yleensä tunnetummista kirjoista ja fantasiapuolelta), vai oliko tekeillä elokuvaversio jota lehdykkä puffasi? Ei, vaan sarjakuva! Huomasin ihmetteleväni miksei ideaa oltu keksitty aikaisemmin. Ilmaista luonnoslehteä lukiessani olin yllättävän tyytyväinen taiteilijan näkemyksiin kirjan henkilöistä. Tarkoitan tietysti, että ne vastasivat suhteellisen tarkasti oman mielikuvitukseni tarjoamaa kuvaa. Kuten sanottu pidän tarinasta niin kovasti, että jo sen fanitusvaikutuksesta olisin ostanut sarjakuvalehden ensimmäisen numeron. Mutta luonnoslehtiö ja sen välittämä tuntemus käsikirjoittajan ja taiteilijoiden kiintymyksestä lähdemateriaaliin sai minut ostamaan seuraavankin (The Standia olikin ehtinyt ilmestyä vasta kaksi numeroa).

Myöhemmin kotona tarkasti sarjislehtiin tutustuessani viimeistelty taide ei valitettavasti ollut yhtä …no, voimakasta kuin luonnosvaiheessa (harmillisen yleinen ilmiö), mutta henkilöiden ulkonäön suunnittelu kolahti edelleen. Pidin erittäin paljon tavasta jolla romaani oli muokattu sarjiskäsikirjoitukseksi (sen verran kuin kahden ensimmäisen numeron perusteella voi arvioida). Tarinaa ei helpotuksekseni oltu kiirehditty liikaa. Jonkin verran on tietysti ollut pakko typistää, mutta sarjakuvalehti antaa muunnoksen tekijälle paljon enemmän tilaa nautiskella kirjan tunnelmalla kuin elokuvan tai TV-minisarjan kässäri (en pitänyt The Standista minisarjana, mutta pitkänä TV-sarjana sillä olisi mahdollisuus olla jopa loistava. Elokuva ei tule kysymykseenkään, ellei joku sitten ala tehdä kokonaista leffasarjaa — juoni on paljon yhtä vaivaista elokuvaa isompi). Tähänastisen kokemuksen perusteella, vaikka kirjassa olisi tietysti ollut ainesta parempaankin, sarjakuva on iloinen yllätys ja saa minusta säännöllisen lukijan. (Ja minä en varsinaisesti edes ostele sarjakuvalehtiä; tykkään uppoutua lukemiseen pitemmäksi ajaksi kuin vain yhden lehden verran, ja ilman niitä pirun MAINOKSIA, kiitos! 😦 Siksi suosin kokooma-albumeja ja pitkähköjä sarjakuva”romaaneja”.) Varsinkin kun edellisestä Tukikohdan lukemiskerrastani on ehtinyt kulua melkeinpä liikaa aikaa ja nyt olen oikeassa tilanteessa nauttimaan tuttujen, mukaansatempaavien hahmojen jälleentapaamisesta.

* * *

Koulussa työstetään dialogia ja puheen animointia. En näin myöhään pysty edes muistamaan kaikkea mistä halusin koulutehtäviin liittyen kirjoittaa. Yritän palata asiaan lähiaikoina dialogitehtävän jatkuessa.

Meillä kävi ääninäyttelijä puhumassa työstään yhden koulupäivän verran, mitä en yksinkertaisesti kykene kuvailemaan paikallaolemattomille. Olemme harjoitelleet dialogin äänittämistä, ja seuraavaan animointitehtävään meidän täytyy itse äänittää puheenvuoro (saamme suostutella myös jonkun kaverimme lausumaan vuorosanat, jos emme itse halua; emme vain saa napata jotain valmista dialoginpätkää elokuvasta tai muusta).

Kouluhommia riittää, ja lisäksi tuli yhtäkkiä rypäs kuvitustoimeksiantoja tutuilta koti-Suomesta. Se, että tämän härdellin lisäksi olen alkanut metsästää uutta kämppää, on toki täysin omaa tyhmyyttäni (olen puhki.), mutta kun olisi niin sopivaa muuttaa ensi kuun alussa… Aion nimittäin matkustaa Suomeen joululomalla, ja joudun olemaan poissa kevätlukukauden ensimmäisen koulupäivän, ja kiirettä on odotettavissa silloinkin. Olisi helppoa jos olisi silloin jo ns. sisäänajettu kämppä johon palata. Joskus pidän nykyisestä kämpästäni enemmän, joskus vähemmän: koulun suhteen sijainti on hyvä, mutta olen kaivannut asuntoa lähempää Lonsdale Avenueta, ja jollen ole tehnyt tätä jo selväksi, niin kämpässä ei ole hiljaista juuri koskaan. Vuokraisäntäväki on hyvin mukavaa mutta ylpeinä isovanhempina ovat hyysänneet kaksosvauvoja kodissaan joka. Ikinen. VIIKONLOPPU! Kaipaan edes hitusen enemmän yksityisyyttä.

Siihen nähden on ironista, että olen huomenna menossa katsomaan huonetta talossa, jossa minulla olisi neljä talokämppistä. Mutta se on loistopaikalla Lonsdalen lähellä, silti jotenkin ihmeellisesti halvempi kuin nykyinen asuntoni, ja huone olisi kellarikerroksessa, ja kuulostaa muiltakin osin todella hyvältä. Olen puhunut puhelimessa mahdollisten tulevien kämppisteni kanssa eivätkä hekään vaikuta hullummilta, ja he ovat painottaneet olevansa rauhaisaa väkeä. Myös kiinnostuksen kohteemme ovat aika samanlaisia. En halua houkutella huonoa onnea, mutta vaikuttaa todennäköiseltä että saan sen huoneen, niin että pystyisin muuttamaan joulukuun alussa. Jännittää silti, sillä mua luultavasti arvioidaan huomenna vähintään samalla mitalla kuin itse arvioin sitä kämppää.

Talossa on kissat sallittu. En osaa pehmentää tätä uutista: jos saan kyseisen kämpän, aion adoptoida Bennyn.  : | Hee. Hmmm.
Kysyin Ninalta, ja se on okei. Kissat ovat kuitenkin arvaamattomia enkä vielä voi taata Bennyn suostumusta. Saattaa vielä karata tämän nykyisen talon pihaan takaisin. Kissa on lisäksi järkyttävän vanha, Nina sanoi, että vähintään viisitoista vuotta. 😯 Mutta kun Bennyllä ei ole ketään…

Arkisto