You are currently browsing the category archive for the ‘brittikomedia’ category.

Ei syytä huoleen, olen ollut kipeänä (taas! pirulainen) ja jaksoin hädin tuskin saattaa loppuun lukuisat koulutehtävät, saati sitten kirjoittaa viikon kaikista tapahtumista… Sääli, sillä kouluhommat olisivat edelleen olleet kirjoittamisen arvoisia animaationäkökulmasta.
Tauoton yskiminen ärsyttää ja saa pään särkemään.
Mutta muuten olen voinut paljon paremmin kuin viimekertainen valituspostaus ehkä antoi ymmärtää.

Kipeydestä huolimatta menin suunnitellusti meidänluokkalaisten kanssa katsomaan Watchmen -elokuvaversion perjantaina, ja tuomioni on: 😦 . Joko sarjakuvaan verrattuna tai ihan omilla ”ansioillaan”, leffa ei edes ollut tarpeeksi huono ollakseen tahattoman hauska.

Sunnuntai oli ihan kiva, menin Basic Inquiryyn taas ja vaikkei malli ollutkaan parhaasta päästä, se ei paljon painanut koska Moh oli antanut kotitehtäväohjeistukseksi keskittyä ylätorson piirtämiseen. Jäykät poseeraukset eivät siis tällä kertaa haitanneet, ja koska paikalla oli kaksi muutakin meidänluokkalaista, tauoilla oli erinomaisen viihdyttäviä juttutuokioita.

Voiko tätä uskoakaan… Star Stories :in kolmas kausi ei olekaan pakollista katsottavaa! 😦 Bono- ja Elton John -jaksot naurattivat eniten, mutteivät lähellekään ykkös- ja kakkoskauden tavoin. Siitä huolimatta sarja kokonaisuutena on reilusti keskiarvon yläpuolella; sitä on vain niin tottunut huippuviihteeseen tältä sarjalta että pettyneenä unohtaa mittasuhteet.

[Ääh, hölötyttää niin etten jaksa välittää edes kieliopista, sori.]

Mahtavaa! Löysin hyvän kampaamon paljon lähempää kotia kuin se missä aikaisemmin kävin. Mukava, nätti, siedettävähintainen paikka ja kampaaja oli kiva ja osaava, taidan alkaa käydä siellä sännöllisesti. Kävin tänään leikkauttamassa tukan ja värjäyttämässä sen — halusin sinisen, mutta kampaajat osaavat joskus olla aika nynnyjä hiusten blondaamisen suhteen, joten sinisen sijaan se on hieman turkoosiin vivahtava. (Siistin näköinen silti, mutta niin.) Ensi kerralla sanon, että sen kun vaalennatte niin tykisti että tukasta näkee LÄPI. (Muuten ei tuu sinisestä tarpeeksi sinistä) ”Ää ei uskalla, sun päänahka ärsyyntyy ja hiukset puttoo…” Oon kotioloissa saanu tukkani paljon blondimmaks kuin kampaamoissa ikinä, ilman mitään haittavaikutuksia.
Mutta siis The Katwalk Salon Pohjois-Vancouverissa on suositeltava kohde.

Maanantaina tuli mun Lucky Luke -matkamuki postissa! Jeee! Ja just hyvän näkönen! Oon käyttänyt sitä vasta kerran. Lähetän kuvan ihan lähiaikoina. Pistän useampia kuvia samaan merkintään. Ekaks mun pitää raivata koulussa mun pöytä, jotta voin asentaa Gentlemen-patsaan sille ja sitten ottaa patsaasta kuvan.

Benny on niin kultanen. Benny on alkanut muistuttaa mua meidän rakkaasta edesmenneestä Sylvistä yhä enemmän ja enemmän sitä mukaa kun se kotiutuu meidän taloon… Viime päivinä mulla on ollu tavallista enemmän ikävä kotiväkeä (ei mitenkään rampauttavasti ikävä, mutta kuitenkin), ja Benny lohduttaa pikkasen. Höpötän sille suomeksi.

En kattonu Oscareita… No niin maanantaista en muista mitään muuta (matkamukin lisäks!) ku että tein animointitehtävää jossa meidän piti animoida apina heijaamassa itsensä poikittain olevien puolapuiden päästä toiseen päähän, eli roikkumalla käsistään, vaikeeta oli. Ai niin ja sitten kävin illalla kattomassa The Dark Knightin IMAX -teatterissa keskustan puolella. Täytyy sanoa että ei IMAX sen elokuvan kokemiseen oikeastaan vaikuttanut juuri mitenkään (sillä totta kai näin Dark Knightin jo kesällä). Mun mielestä IMAX -teatteri ei ollut erilainen mitenkään muuten kuin äänenvoimakkuuden sekä valkokankaan koon puolesta. No, ehkä olisin ylistänyt kankaan kaarevuutta jos olisin istunut reunapaikalla jollaiset ovat ”huonompia” tavallista vanhanaikaisemmassa leffateatterissa, mutta istuin täsmälleen keskellä salia, koska olin ostanut lippuni aivan ensimmäisenä kuin mikäkin luuseri, joten ei juolahtanut mieleenkään. Ja ennen kuin huomasinkaan olin syönyt niin paljon popkornia että melkein yrjösin lauttamatkalla kotiin. Olin sekavassa mielentilassa ja tulin siis syöneeksi ja leffailleeksi lohtuuni.

Tiistai oli uuvuttava henkisesti. Mietin yhtä potentiaalista yksityiselämän tapahtumaa ja sen miettiminen heivasi koko mun iltapäivän sijoiltaan. LDC meni mun osalta ihan pilalle, en osannut piirtää yhtään. Enkä osaa kirjoittaakaan enää. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta suurin ongelma on se Etten Tiedä Mitä Haluan. (Romanttisessa mielessä siis. Koulun suhteen en kärsi epätietoisuudesta.) Vastauksen löytämisen tekee tällä hetkellä mahdottomaksi se, että pelkään TULEVAISUUDEN suhdesotkuja joilla ei olisi vielä tapahtumien tässä vaiheessa MINKÄÄN sortin asiaa aivoihini mutten osaa pitää niitä poissa sieltä. En pysty olemaan keskittymättä epäolennaisiin seikkoihin sen sijaan että miettisin pääasiaa. Joten olen vähän sekaisin ja vähän allapäin.

* * *

Täällä opiskelun pyörteissä missasin kokonaan sen seikan, että Star Stories :ista (Ylellä se oli Starat ) esitettiin kolmas kausi enklannissa jo viime vuoden puolella! Voimalle kiitos torrenteista. Jaksot ovat latauksessa mutten ole vielä katsonut — vaikuttaa nimien perusteella siltä että luvassa oleva julkkissirkus on vielä enemmän brittikeskeistä kuin aikaisemmilla kausilla. Heather Mills, Peter Andre jne. Ei haittaa, olen yksinomaan iloinen että SS:ää saatiin lisää. Uskon näkemättäkin vitsitykityksen olevan tuttuun tapaan niin reipasta että naurut on taattu joka jaksossa vaikka jotkut henkilöt olisivatkin hämärämpiä.

Piristys olisi kovasti paikallaan, joten kolmoskauden latautumista odotellessa, tässä on muutamia suosikkisitaateistani kahdelta ensimmäiseltä kaudelta. Runsaudenpulaa… Ykkönen on ihan varma valinta, mutta muut ovat alati häilyviä.

”Top” 5 Star Stories -replat

1.
”Stop it! You’re embarrassing me in front of Sylvester Stallone!”
—Sean Penn (Kevin Bishop)

2.
”I have a hole inside that can only be filled by your failure.”
—Christina Aguilera (Laura Patch)

3.
”That’s right. I wrote The Chronicles of Narnia.
—Anthony Hopkins (Oliver Maltman)

4.
”My gnashers — they’re beautiful! And I don’t even know that dentist’s name!”
—Tom Cruise (Kevin Bishop)

5.
You think you have it rough? Try being in a band with Paul McCartney! …No George, you can’t have a ham sandwich! …Look George, I’m sticking two thumbs in the air! …Bastard.
—George Harrison (Oliver Maltman)

6. (^Koska kirjoitin jo tuon edellisessä Star Stories -hehkutuspostauksessani)
”Oh, go on! Go on, go on, go on!”
—Colin Farrell (Harry Peacock)

7. (v Koska Kevin laulaa nii pirun tarttuvasti)
”Famine / Oh yeah famine / It’s really bad, yeah / Famine / Ooooh famine / Especially at Christmastime…”
—George Michael (Kevin Bishop)

* * *

Harmittaa etten oo koulukiireiltäni katsonut kaikkia Conan O’Brienin viimeisiä Late Night -juontoja. (Latauksessa nekin.) Aion ilman muuta seurata Conesya Tonight Show :n äärelle, mutta haluan antaa mahdollisuuden myös Jimmy Fallonin juontoyrityksille, ainakin aluksi.

Yhdessä artikkelissa (tai oikeestaan aika monessa, mut linkitän nyt tähän yhteen) sanottiin että Fallonin (joka ryhtyy juontamaan yritettyään jo leffakoomikon uraa, toisin kuin komediakäsikirjoittajasta juontajaksi tupsahtanut Conan) ego on ongelma… Katsojat joka tapauksessa miettii sitä oli se sitten Fallonille oikee ongelma tai ei, joten mun mielestä niiden kannattais ”uudistuneessa” Late Nightissa käyttää sitä metavitsinä — tai siis Jimmyn ittensä pitäis. Vähän kuten Conan jatkuvasti teki pilaa epätavallisesta ulkonäöstään, siitä että on muka nynny eikä saa suutaan auki naisseurassa, omasta ihanan epäkypsästä huumorintajustaan, ja Late Nightin hullusta komediatarjonnasta (”TONIGHT, Leno has Will Smith, and Conan has a duck that poops!”)
En tarkoita Conanin apinointia, vaikka tiedänkin, että itseään vähättelevä huumorintaju on lähestulkoon Conanin tavaramerkki, mutta jospa Fallon löytäisi jonkin tavan kääntää tuon väitetyn luonteenpiirteen edukseen. En tosin ole nähnyt hirveästi todisteita että Fallonin näyttelijänlahjat ja omistautuminen riittäisivät siihen. Luulen — mutta myönnän ilomielin olevani väärässä jos Fallon todistaa toisin — ettei hänellä ole kanttia näytellä epämiellyttävää versiota omasta itsestään. (Kirjoitin jo aikaisemmin rakkaudestani Barry Gibb Talk Show -SNL-sketsejä kohtaan, jotka todistavat Jimmyn näyttelevän toisia kusipäitä aivan huoletta. Elä pelekää, Jimmy, Barry Gibb pysyy syömmessäni aina.) Conan taas näytteli monissa sketseissä täysin k-päistä versiota itsestään, älyttömän huvittavasti. Epäreilu vertaus mutta en voi sille mitään.

[clearspring_widget title=”Late Night with Jimmy Fallon – Jimmy Fallon (2/11/09)” wid=”4727a250e66f9723″ pid=”49a67632301b9040″ width=”384″ height=”283″ domain=”widgets.nbc.com”]

GAAAA En tiiä näkyykö tää video Suomessa kun telkkarikihoilla on noita maakohtaisia rajoituksia… Toivotaan.

^Conan Jimmylle Late Nightissa 11.2.2009:
”The only advice I have for you is oh God, don’t do anything I do. Because technically it doesn’t work.” [Totta — se ei toimi muiden kuin Conanin tekemänä.]

Stressiä. Näin viime yönä unta että viipaloin säilöttyjä vihreitä oliiveja! Täh?! Jos tietäisitte miten outoja mun unet tavallisesti ovat, niin noin kotikutoinen aihe unessani kummastuttaisi teitäkin.

Ääääää! Loppuviikolla on jokainen pikku asia mennyt metsään. Valikoidut ärsyttävimmät tapaukset: avaimet hukkui (onneksi vain yhdeksi päiväksi); kattolamppu menehtyi; pyykkihuone on ollut varattu kun mulla ois ollu aikaa pyykätä; Benny ei uskalla mennä omin päin ulos vaan se on työnnettävä pihalle väkivoimin ja syyllisyyden soimatessa työntäjiä, tai muuten se salapissii sisälle (ei vielä osaa käyttää hiekkalaatikkoa koska KAIKKI IHMISOLIOT JOIDEN LUONA SE ON AIKAISEMMIN ASUNUT OVAT OLLEET VAJOKKEJA JOTKA EIVÄT TIEDÄ ETTÄ KISSAT TARVITSEVAT HIEKKALAATIKON); yötyölupaa ei opettajien mukaan heru ennen lukukauden loppumetrejä (pläääähhh!!); sain oman osuuteni ryhmätehtävästä tehtyä, mutta heppu jonka pitäis seuraavana luovuttaa mulle puhtaaksipiirretyt freiminsä on vielä kovempi viivyttelijä kuin minä, joten mulle jää hyvässä lykyssä puolisen päivää inbetweenata ja viimeistellä tehtävä ja sitte mua takuulla syytetään hitaasta inbetweenaamisesta vaikka oon saanut materiaalini myöhemmin kuin KUKAAN MUU! Onneks osaan kiroilla suomeks, kun mikään muu sana ei tähän riitä ku PERKELE!

Mutta hei. If there’s something weird, and it don’t look good, who you gonna call? Ghostbusters!
En tiedä miksi, mutta sunnuntaina yhdessä keskustan leffateattereista esitetään Ghostbusters. Menen katsomaan sen Tomokon kanssa. Viime katsomiskerrastani on iäisyys, mutta muistan kyllä olleeni aiheeseen aivan hulluna. Vähään aikaan ala-asteella elämäni ei muuta ollutkaan kuin Mutanttininjakilppareita ja Ghostbustersia. Olen ihmeissäni, etten saanut ketään nykyistä luokkakaveriani mukaan vaikka he ovat olleet tismalleen samassa veneessä.

Tiesin kyllä, että kaupungissa esitetään silloin tällöin vanhempiakin elokuvaklassikkoja (en väitä Ghostbustersia suorastaan klassikoksi, mutta näin että yhdessä teatterissa näytettiin esim. Loma Roomassa äskettäin — ei vain ollut aikaa mennä katsomaan) mutta nyt vasta sisäistin idean. Oijoijoi sitä onnea jos pääsis vielä katsomaan jotain mun lempielokuvia teatterissa! Se tietty elokuva jota en pysty olemaan mainitsematta jokaisessa blogimerkinnässä on ehdottomasti toivelistallani pätkistä jotka vielä joskus sais nähdä tosi isolta kankaalta. Sitten tietysti Wes Andersonin Rushmore, Tenenbaums sekä Zissou. AI NIIN ja kaikki Kenneth Branaghin ohjaamat elokuvat! Ja Tim Burtonin ohjaustyöt PLUS Nightmare Before Christmas. Pan’s Labyrinthiakaan en panis pahakseni. Disneyn Aladdin, Prinsessa Ruusunen, 101 Dalmatialaista… The Incredibles ja Ratatouille… Lisää olisi reilusti, mutta jätän listaamisen tässä vaiheessa yötä sikseen.

Eivät asiat vielä huonosti ole. Valtaosa ajatuksistani on positiivisia. Yllättäviä, hämmentäviä, mutta positiivisia. Ja jotkut niistä liian yksityisluontoisia julkaistaviksi.

Tykkään tosi paljon kämppiksistäni. Mukavia ihmisiä, jotka tähän mennessä ovat osoittaneet melkein yliluonnollista vaistoa vaikeasti määriteltävien henkisten tarpeideni suhteen. Kuulostaa ihan älyttömältä kirjoitettuna, mutta jos nyt yksinkertaistan näin kömpelösti: he ovat huolehtivaisia silloin kun olen vastaanottavainen huolenpidolle, railakkaita silloin kun minäkin ja jättävät minut muulloin rauhaan. Minäkin haluan osata olla tuollainen! Pelkään vaan että minun yrittäessäni se vaikuttaisi ihmisistä näytellyltä, koska en oikein ole varsinainen ihmisystävä. Ja jos on henkilö joka ei suuremmin pidä ihmisistä laajemmassa mielessä, ansaitseeko silloin edes välittämistä muilta ihmisiltä? Ja jos ei suuremmin välitä ihmisistä, miten siinä tapauksessa on edes MAHDOLLISTA että välittäminen sitten kuitenkin tuntuu hyvältä kun se kohdistuu itseen?! Miksei ihmisistä piittaamattomuus voi olla kaksisuuntainen tie? (Onko piittaamattomuus lähimmäisiä kohtaan oire oman itsensä väheksymisestä?) Ennen kaikkea mietin, olisiko väärin välittää väkipakolla jos ei oikeasti kiinnosta voiko tietty ihminen hyvin vai huonosti — onko se jotenkin loukkaavampaa tätä tiettyä henkilöä kohtaan kuin teeskentelemätön, rehellinen piittaamattomuus? ”Sori, mua ei kyllä kiinnosta sitten yhtään” tai syvä hiljaisuus — loukkaako se muka enemmän kuin ”Voi että! Kerro mulle kaikki, kyllä me joku helpotus tähän keksitään!” jota ei suin surminkaan oikeasti tarkoita?! Joskus minun on oikein pidäteltävä itseäni sanomasta ”No jaa, ehkä sä ansaitsit sen mikä sua nyt risoo” — mutta se olisi liian loukkaavaa. Eli kyllä mä sen verran sentään välitän ihmisten tunteista… Hurraa?

Mitä mä itselleni sanoisin jos lukisin ulkopuolisena tämänkin blogitekstin, varsinkin alun? En mitään, sillä olisin klikannut pois sivulta jo ennen ensimmäisen kappaleen loppua: ”Mikä luuseri.”

* * *

Lauantain sää oli upea, olisi pitänyt mennä lautailemaan, mutta en saanut lähdettyä mihinkään…

Ilojen ilo! The Young Ones — Extra Stoopid Edition -DVD tuli viikon alulla ja sain jo yhden kämppiksistänikin katsomaan pari jaksoa siitä (hitsit ku mun kämppikset on kivoja), minkä jälkeen lainasin sen luokkakaverille. DVD-ekstrat koostuvat enimmäkseen melko tuoreista haastatteluista, vuodelta 2007, mutta ne ovat näin fanille tietysti kiehtovia, enkä itse asiassa ole vielä katsonutkaan niistä kaikkia.
Vain kahdella jaksolla on kommenttiraidat, olen kuunnellut vasta yhden, ja sillä olivat ohjaaja ja tuottaja — näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentit olisivat kiinnostaneet minua enemmän. Tämäkin kommenttiraita paljasti silti aika paljon uutta rakkaasta sarjasta.
Lise Mayer on KUINKA vanha?! Se näyttää tyrmäävältä niissä ”making of”-haastatteluissa. Äimistyin kun se yhtäkkiä ilmestyi ruudulle kaikkien niiden, öhöm, vanhempien herrasmiehien lomaan. ”Mi– onks tuo niinku jonkun TYO-tekijän tytär?!”

Koulu on kyllä ihanaa kaikesta ärsyttävästä huolimatta. En vaihtaisi hetkeäkään pois.

Ja sitten pakko vielä mainita että kävin katsomassa Doubt -elokuvan (Epäilys), joka on aivan erinomainen, stimuloiva ja monisyinen, sekä (melkein turha sanoakaan Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin ollessa pääosissa) henkeäsalpaavasti näytelty.

Koulu koulu koulu! Ihana koulu! Ihana meidän oma luokka! EI niin ihana jatkuvasti läpimärkä kaupunki.

Hyvä on, sekään ei ollut niin kauhean ihanaa, että matkalaukkuni eivät pysyneet perässäni. Laukut eivät kuulemma ehtineet Seattlessa kaikessa koneenvaihdon tulipalokiireessä kanssani samaan koneeseen. Minä siis saavuin kotiin keskiviikkona ja matkalaukkuni seuraavat perjantaina.

Sitä lukuunottamatta matka sujui mukavasti. (Puhumattakaan mahtavasta lomasta.) Ja eipähän tarvinnut miettiä laukkujen purkamista kun saavuin kämpille myöhään illalla. Kaikki kämppikseni olivat vielä omilla reissuillaan ja talo tyhjänä, ja ainoana eväänäni oli lentokentältä ostamani kinkkuleipä. Paljon muuta ei tehtävissä ollut kuin pehkuihin painuminen, mutta tästä huolimatta aikaero valvotti harmillisesti aamuyöhön asti. Seuraavana päivänä olisi jo koulua. Onneksi ei heti aamusta. Tuntimme alkoivat oikeastaan jo maanantaina (ja täällä ei juhlita loppiaista), mutta kahdelta päivältä pois jääminen, vaikka kirpaisikin, ei vielä ammottavaa aukkoa sivistykseen jätä.

Mutta kouluun raahauduttuani sain huomata lukeneeni lukujärjestystä huolimattomasti. Meillä on kyllä tunteja myös keskiviikkoisin (anatomiaa), mutta se kurssi alkaa vasta muutaman viikon päästä ja siihen asti keskiviikkoisin on vapaata. Pari luokkakaveriani oli silti paikalla tuttuun tapaan, omaan tahtiinsa työskennellen, joten jäin vähäksi aikaa koululle silkasta palaamisen ilosta. Sain ainakin hiukan kurottua rästitöitäni umpeen, sillä tein tiistaina saadut animointiläksyt loppuun kavereiden ohjeistuksella. Ei niissä vielä paljon tehtävää ollutkaan: tämän lukukauden ensimmäinen animointitehtävä tehdään ryhmätyönä siten, että yksi henkilö valitsee dialoginpätkän ja poseeraa kohtauksen; deadlinen koitettua poseeraukset luovutetaan vierustoverille, joka animoi kohtauksen (karkeasti, mutta silti hahmon volyymit säilyttäen); animaattori luovuttaa työnsä seuraavalle vierustoverille, joka tekee clean-upit eli puhtaaksipiirustukset; ja seuraava vierustoveri tekee inbetweenit sekä lopuksi kuvaa kohtauksen.
Joka iikka käyttää samaa animaatiohahmoa, nimittäin Billyä Family Dogista. Myös dialogi on valittava kuudesta vaihtoehdosta, jotka ovat kaikki Foghorn Leghorn- eli Kukko Koppava -sitaatteja.

Tehtävän tarkoitus on opettaa miten animaatio (jos puhutaan nyt pelkästään animoinnista eli piirustuksista, eikä koko tuotannosta, johon liittyy niin hemmetisti enemmän kuin pelkkää piirtämistä) suurimmassa osassa tapauksista syntyy, vaikka Don sanoikin, että tämä tehtävä muuttuu joka vuosi hitusen enemmän historiantunniksi. Mutta on hyvä saada käytännön kuva siitä, mistä teollisuus on ponnistanut ja minkä kaltaisia töitä aloittelija joutuu mahdollisesti perinteisessä animaatiostudiossa tekemään.

Kuten sanottu, vielä tässä vaiheessa riitti, että valitsin puhepätkän ja tein poseeraukset, ja olin valmis torstain tunnille.

Valvotun yön takia uni oli tulla silmään jo bussimatkalla kotiin, ja kolean sateisen kauppareissun jälkeen menin nukkumaan aikaisemmin kuin varmaan kertaakaan Vancouverissa ollessani.

Torstaina olin sitten vastoin tapojani pirteänä jalkeilla aamutunneilla — tällä lukukaudella meillä alkaa melkein joka päivä tunnit jo aamulla, toisin kuin syksyllä. Nyt oli koko luokka tietysti paikalla ja olin haljeta liitoksistani jälleennäkemisen innosta! Pistin omat poseni eteenpäin ja sain animoitavakseni Juanin poseeraukset. Menen varmaan työskentelemään koululle viikonloppuna.
Paitsi animointia aamuisin, meillä on nyt keväällä torstaisin myös ohjauskurssi iltapäivisin. Meidän pitää kurssin lopputyöksi kuvata oma live-action lyhäri. Jännittää aika lailla… Mutta kurssi vaikuttaa kiinnostavalta, ja lisäksi me tullaan siellä katsomaan paljon elokuvia — tai no, ainakin kohtauksia. Elokuvia tosin tulee katsottua jonkin verran muutenkin. Nyt kun olen palannut Vancouveriin, aion ihan ensi tilassa käydä katsomassa Valkyrien. Lähimmät kaverini olivatkin jo ehtineet käydä katsomassa sen, himputti… Mutta olenhan tottunut käymään elokuvissa yksinäni.

Sain tuntien lomassa luonnosteltua vähän seuraavaa maquetteanikin varten. Pidin joululomalla eräänlaisen Young Ones -maratonin, jonka aikana onnistuin naurultani jopa määrittelemään hiukan Vyvyanin naamaa.
(Huom. ja join teetä varmaan litroittain — toinen suosikkini, jota katsoin joululomalla kun kerrankin taas ison telkkarin ääreen pääsi, oli tietysti Master and Commander… Ja noihin molempiin tuntuu tee sopivan niin oivallisesti seuraksi. Vaikka M&C-pääparin lemppari lieneekin kahvi. Kirjasarjassa on jotenkin uskomattoman herttaista, miten merellä kaikissa mahdollisissa olosuhteissa pitää olla kahvia ja paahtoleipää kapun aamiaispöydässä. Kääk, kun en pysty näköjään yhtään blogimerkintää kirjoittamaan ilman M&C-mainintaa!)
Mutta vaikka tänään luokassa en pystynyt ottamaan mallia itse sarjasta, mietin ja piirustelin aika tyydyttävin lopputuloksin asentoehdotuksia patsaalle.

TYO-nelikosta minun on vaikeaa valita suosikkia, mutta Vyvyan inspiroi sen verran enemmän, että ”ikuistan” hänet ensimmäisenä. Oon vihdoin tilannut TYO:n DVD:nä (aikaisemmin en ookaan omistanut sitä muulla kuin videonauhoilla) enkä malta odottaa sen saapumista… Pitäisi tulla maanantaina. Haluaisin kovasti esitellä sen luokkakavereilleni, mutta toisaalta, on se jopa animaatio-opiskelijoiden mittapuulla niin omituinen sarja, että pystynkö kestämään jos katsojat eivät ymmärrä… No, kuka tietää. Ehkä minun luottamukseni luokkakavereitani kohtaan on tässä tapauksessa liian vähäistä. Ja itsellenihän minä sen ensisijaisesti tilasin.

Maquettejen tekeminen jokaisesta neljästä päähenkilöstä on innostava mutta (ainakin minun mielestäni) tarkkaa suunnittelua vaativa urakka. En halua joka patsaan olevan eri tyylinen, esim. yksi realistinen, toinen karrikoitu, vaan niiden täytyy näyttää samaan ”sarjaan” kuuluvilta, ja tämän tyylin määritteleminen jo yksinään vaatii minulta luonnosta luonnoksen perään… Nelikon täytyy olla keskinäisiltä mittasuhteiltaan suurinpiirtein oikea (Neil pisin, Mike lyhyin)… Haluan patsaiden olevan tunnistettavia jonkin muunkin ansiosta kuin puvustuksen ja hiusten, ja sen vuoksi on tärkeää keksiä joka kundille ominainen asento. Hahmot — paitsi ehkä sittenkin Mike — eivät oikeastaan eroa toisistaan ruumiinrakenteeltaan paljonkaan, vaan eroavaisuudet ovat kehonkielessä. The Young Ones-hahmojen persoonallisuudet näkyvät niin loistavasti siinä, millä tavoin kukin näyttelijä LIIKKUU. Tämän persoonallisuuden esilletuominen liikkumattomassa patsaassa on haaste, eikä välttämättä tule onnistumaan minulta, mutta olen ainakin tietoinen sen tärkeydestä projektilleni.

Lopputuloksia ei kannata odottaa hyyyyvin pitkään aikaan. (Pitäis vielä maalata se avaruustenavakin.) Onhan koulu kuitenkin etusijalla ja mulle muovailemisen koko tarkoitus on tällä hetkellä pelkkä rentoutuminen.

[EDIT: Anteeksi jos jotakuta häiritsee se että bloggaan tällaisista aiheista kuin kylmäverinen liero vaikka Kauhajoella on ammuskeltu, mutta itse en todellakaan voi muuta asialle kuin esittää surunvalitteluni, ja jatkaa täällä maapallon toisella puolella arkieloani kuten tähänkin asti. Anteeksi etten ole järkyttynyt.]

Perjantaisen esitelmäni aikana olin niin hermona etten oikeastaan kuullut kaikkea mitä itse sanoin. Puhuin liian nopeasti ja kompastellen omaan kieleeni. Säikähdin alkuaplodeja. Tärkeimmät asiat tuli onneksi sanottua. Luultavasti. Ärsyttää ja kummastuttaa, että vaikka järjellä tietäisin kaikkien läsnäolijoiden olevan täysin harmittomia, julkinen puheenvuoro saa minut liioittelematta oksennuksen partaalle.

Vain pari luokkatoveriani oli kuullut Spacedistä. Kuten suunnittelin, näytin kaksi lyhyehköä kohtausta kakkoskauden viidennestä jaksosta (vaikka, kuten sanottu, ne eivät olekaan ehdottomat suosikkikohtaukseni koko sarjasta), ja selitin miksi oikein olin ne valinnut: nähtyäni feikkiammuskelun sarjan ensiesityskierroksella Suomessa [= v. 2001. Olen Spaced-fani ekana ja Shaun -fani tokana. Ja Hot Fuzz -fani vasta kolmantena. Vaikka ne ovatkin kaikki loistavia, Spaced on silti kiistämättä loistavin, eikä vain siksi että tutustuin siihen ennen noita jälkimmäisiä. *| ] kokeilin ensimmäistä kertaa kunnolla storyboardin piirtämistä. Ei sillä että siitä kokeilusta olisi kovin hienoa jälkeä syntynyt! Ja ennen ammuskelua näytin Timin ja Daisyn päätöksenteon (nimittäin siitä, millä tavoin he viettäisivät iltansa kaupungilla; kolikonheiton; ja sitä seuraavan baarimylläkän), ihan vain esittelynä hahmoista ja sarjan vaihtelevasta sekä omasta mielestäni visuaalisesti …ravitsevasta tyylistä.

Katsojien naurunremakka oli ikkunoita helisyttävä; sitä osasin odottaakin. Rakkaan sarjan jakamisen tuoma yhtäkkinen riemu oli tyrmäävä ja aivan odottamaton.

Esitelmän varsinaisena sydämenä (agghh… Sori, kuulostan jopa hölmömmältä kirjoittaessani tästä kuin puhuessani tästä) jaoin kaikkein henkilökohtaisimman tulkintani ammuskelukohtauksesta (tarkoitan henkilökohtaisella, että tekijät tuskin tietoisesti tarkoittivat mitään sen kaltaista): se on minun näkökulmastani ainoa aivan todella surrealistinen kohtaus sarjassa, ja päähenkilöt luottavat siinä kirjaimellisesti mielikuvitukseensa selvitäkseen mahdollisesti vaarallisimmasta pinteestä, johon he sarjan aikana joutuvat. Eivätkä ainoastaan omaan mielikuvitukseensa, vaan viereisen henkilön mielikuvitukseen. Kaikkien osallistujien mielikuvitukseen, niin ystävän kuin vihollisenkin. Sen voi nähdä edustavan jotain sarjan synnylle (periaatteessa minkä tahansa kelpo elokuvan tai sarjan luomisprosessille) elintärkeää.

Spacedin luojien välillä sykkii energiaa, joka tekee sarjasta paljon enemmän kuin osiensa summan. Jos kumpi tahansa käsikirjoittajista/pääosanesittäjistä vaihdettaisiin johonkuhun muuhun tai poistettaisiin, sarjaa ei olisi lainkaan olemassa; jos ohjaaja Edgar Wright poistettaisiin tai vaihdettaisiin, sarja olisi p____. (Hui kamalaa, ajattelin juuri Mitä Jos -maailmaa, jossa Simon Pegg ja Jessica Hynes eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan. *Brrrrrrrr.*) Miten epätodennäköiseltä vaikuttaakaan, että sattuisi tapaamaan jonkun, jonka kanssa on niin samalla aaltopituudella, että voisi yhdistää luomisvoimat ja tuottaa jotain mitä kumpikaan yksinään ei voisi kuvitella, ja silti se on yksi isoimmista asioista joihin elokuvat (+sarjat yms.) taiteena nojaavat. Luottamuksesi omaan mielikuvitukseesi ja yhtä vahva luottamuksesi työtoverisi mielikuvitukseen — ja loppujen lopuksi katsojan mielikuvitukseen.

Tuo kohtaus siis kiteyttää minulle jotain minkä Spaced kokonaisuutena todistaa. Siihen on joskus vaikeaa uskoa; siitä tuntuu joskus typerältä haaveilla, varsinkin kun on niin kömpelö, usein jopa vastahakoinen, jakamaan omia ajatuksiaan kuin minä; mutta katsoessani Spacediä ja muita täydellisiä ilmiöitä tiedän, etten ikinä tule luopumaan toivosta.

En maininnut pitäväni itseäni kömpelönä (eiköhän se ole kaikille selvää muutenkin), mutta silti olen edelleen aika hämmästynyt että uskalsin oikeasti kertoa tuon viimeisen osion koko luokalle.

Lopettelin sanomalla, etten halua muuttaa esitelmääni viime metreillä mainokseksi, mutta että haluaisin silti suositella Spacediä kaikille läsnäolijoille, koska jokainen, joka on tarpeeksi nörtti opiskellakseen animaatiota, nauttisi tällaisesta sarjasta, ”ja mä lainaan ilomielin DVD:n kenelle tahansa joka haluaa tulla käännytetyksi.” Puolen tusinaa kättä hujahti ilmaan ja tyypillisen innostunut Rosy hihkui ”MUT ON KÄÄNNYTETTY JO NYT!”

Koska esitelmät pidetään aina viestintätuntien viimeisinä, olimme vapaita viikonlopun viettoon, mutta kello oli vasta reilu 15 ja melkein kaikilla oli vielä jalkapalloanimaatio kesken, joten menimme animaatioluokkaan ja tuikkasin ykköskauden luokan DVD-soittimeen Rosyn ja Candicen yllytettyä. En ole ikinä päässyt katsomaan Spacediä seurassa. Aika kivaa. Koska nyt minua ei ymmärrä vain Spaced, vaan jossakin määrin ainakin muutama muu ihminen, ja ehkä vielä useampikin joista en vielä tiedä. ”Tää on omaa luokkaansa”, Rosy henkäisi. ”Mä en oo ennen nähny TV-sarjaa joka saisi mut haluamaan katsoa Star Wars -trilogian putkeen heti kotiin päästyä!”
Klubbausjakson viimein koittaessa päämme alkoivat heilua musiikin tahtiin, ja alta minuutin hypimme jo tuoleillamme ja tanssimme, vedet silmissä ja keuhkot kovilla naurusta. Olin nolostuttavasti hiessä tanssimisesta. Mutta enköhän ollut nolannut itseni esitelmää mupeltaessani jo tuota pahemmin, joten mitäs pienistä. Ensimmäisen kauden katsottuamme oli myös meidän kolmen kuitenkin pakko tehdä palloanimaatio loppuun, joten luovutin Spaced-boksin viikonlopuksi Dennisille, joka oli ensimmäisenä lainausjonossa.

*| A: Spacediä on enemmän. B: Spacedin hahmot ovat hauskempia. C: Spacedin hahmot ovat rakastettavampia. (liittyy tosin A:han.) D: Spacedin ”maailma” on yksityiskohtaisempi (katso taas A) ja tarjoaa enemmän ”keksittävää”, pääteltävää sekä päätettävää. E: En väitä, että tv-sarjan täytyisi aina tarjota yhtymäkohtia omaan elämääni jotta pitäisin siitä, mutta… Spaced saa minut ajattelemaan, että joku ymmärtää. Niin kuin olen jo kertaalleen kirjoittanut: Spaced ei ainoastaan naurata, vaan saat siitä uuden ystävän.

[Kiireistä kuromista]

Torstainen historian minikoe ei onneksi ollut mikään tiukka. Ei monivalintakysymyksiä, mutta vastaukseksi riitti kaikissa tapauksissa esim. yksi lause tai nimi. Sitten päästiin katsomaan aataminaikaisia Disney-lyhäreitä ja nauramaan jälleen katketaksemme. Seuraava koe samaan aikaan ensi viikolla. John piti taas melkoisen stand-up-shown iltapäivän designtunnilla. Torstai on parsa päivä kun saa nauraa naamansa kipeäksi.

Mistä tulikin mieleeni…

Top 5: opettajien aforismit ekoilta viikoilta

— Don’t draw for one day, and you notice the difference. Don’t draw for two days, and everyone notices the difference.

— Everyone here can draw. You can be an artist who looks around and says, ”this is a bunch of really good artists. I can really learn from this.” Or you can look around and say, ”this is a bunch of really good artists, but I’m still the best.” and you won’t stay happy very long. Because whoever you are, there will always be someone much, much better than you.
…And that someone is me.

— The copyright warning is here to protect You, The Artist.

— Fix this fuckin’ thing.

— OK everybody, let’s watch some cartoons.

Läksyksi tuli kuuden tunnetilan ilmaiseminen pelkällä ”luurankoposeerauksella” (tunnetaan myös tikku-ukkotyylinä). En jaksanut keskittyä luokassa, kun kaikki olivat vähän riehakkaalla tuulella, joten lähdin kotiin, mutta sain piirrettyä vain pari asentoa.

Perjantaisin pidettävästä ”communications for animation”-kurssista en olekaan ehtinyt kertoa mitään. Yritän palata asiaan pian, mutta tärkeimpänä täytyy mainita että pidämme siellä jokainen vuorotellen lyhyen esitelmän ”inspiroivasta kohtauksesta” — näytämme ja esittelemme sellaisen kohtauksen (esim. animaatiosta tai elokuvasta), joka on innostanut meidät tälle alalle. Useimmille meistä on tietysti vaikeaa valita vain yhtä, sillä kuten olen sanonut, lähes jokainen tykkäämäni elokuva saa minut haluamaan elokuvatyöhön, mutta aikani mietittyäni olen päättänyt näyttää jengifeikkiammuskelukohtauksen Spacedistä. Itse asiassa se ei ole ykkössuosikkikohtaukseni sarjasta, mutta sopii aiheeseen, sillä se on kiistämättä ollut tärkeä sysäys unelmalleni elokuvien parissa työskentelystä. Ensinnäkin, se sai minut kokeilemaan storyboardien piirtämistä melkeinpä ensimmäistä kertaa. Siitä olikin sitten yllättävän pieni askel ajatukseen animaation opiskelusta. Lisäksi kohtaus inspiroi minua myös joltisenkin syvemmällä tasolla kuin tuolla, ja juuri siitä syystä valitsin sen enkä jotain hienoa animaatiota, unohtamatta sitä että Spaced on jo vuosikausien ajan uhannut julistautua suosikkisarjakseni koskaan. Mutta menen tarkempiin yksityiskohtiin sitten kun oma esitelmäni on valmiimpi; minun vuoroni tulee vasta ensi perjantaina. Tällä kertaa esitelmänsä pitivät Will (No Country for Old Men) ja Rosy (Dreamworksin Spirit: Stallion of the Cimarron). Ensiksi mainitun elokuvan olen nähnyt, toista en.

Lauantaina valmistauduin rasittavaan ja ärsyttävään shoppailureissuun, sillä tarvitsin lenkkarit, mutta onnekseni erinomaiset löytyivät heti ensimmäisestä kaupasta, jossa kävin. Ostin myös Spacedin ykkösalueen DVD-kokoelman. Esitelmää varten en välttämättä olisi sitä tarvinnut, sillä vaikka en tuonutkaan omaa kakkosalueen Spaced-boksiani Suomesta, minulla on jaksot aina Zenissäni, mutta aikomuksenihan oli joka tapauksessa ostaa se, ja näin ehtisin kenties ropistella uusilta kommenttiraidoilta lisämaustetta esitelmääni. Ei sillä että nippelitiedolle olisi esitelmässä älyttömästi aikaa, mutta ties vaikka tulisi kysymyksiä ”yleisöltä”. (Hmmm… En vielä tiedä onko kukaan luokkalaisistamme nähnyt sarjan. No, aina vain parempi jos on.)

Kakkosalueen boksi näyttää ulkoapäin mielestäni paremmalta, mutta ykkösalueen DVD sisältää kaikki herkulliset ekstrat edellisestä julkaisusta ja rapiat, joten viis kannesta. Ostosyy: aikaisemmin mainitsemani uutukaiset lisäkommenttiraidat, joilla amerikkalaiset kuuluisat (<–toiset enemmän, toiset vähemmän) Spaced-fanit pääsevät ääneen. Olen kuunnellut vasta ensimmäisen kauden jenkkikommentoinnit (joten jätän tarkemmat elämänlaatukirjoitukset hamaan tulevaisuuteen — sitä paitsi hädin tuskin pystyisin edes aloittamaan kirjoitusta jostakin, joka on minulle näin tärkeä ja jolle haluaisin tehdä mahdollisimman hyvin oikeutta), ja niiden perusteella ykkösalueen DVD:tä ei vielä voi väittää täysin pakkohankinnaksi. Spaced on kuitenkin aina Spaced, joten kukapa julmuri voisi syyttää esim. Patton Oswaltia siitä, että hän unohtuu päiväunelmoimaan Jessicasta kesken milloin minkäkin lauseen? Kevin Smith on kuivan hauska, ja imitoi Edgar Wrightia jos ei äänellisesti täysin osuvasti niin ainakin hengessä äärimmäisen huvittavasti. Mietin edelleen miksi Trey Parker ei komppaa Matt Stonen kommenttiraidalla, mutta hmmm, jospa onkin typerää olettaa, että vain koska Stone fanittaa sarjaa, Parker fanittaa sitä myös? Vai onko kyseessä eräänlainen ”haistakaa hillo, ei me tehdä joka ikistä asiaa yhdessä” -periaate? Vai oliko Parkerilla yksinkertaisesti hammaslääkäriaika nauhoituspäivänä? No nyt tuli uhrattua asialle ihan liikaa aivoenergiaa. Kakkoskauden uusilla kommenttiraidoilla ovat sitä paitsi tarjolla loputkin varsin houkuttelevista vieraista… Uuuuh en malttaisi odottaa niiden kuuntelemista!

…Mutta kun sosiaalisiakin taipumuksia olen alkanut kehittää! Tänään kävimme Lenan ja Tomokon kanssa lounaalla ja kävelimme ylös alas ala-Lonsdalea poiketen kaupoissa. Inhoan kaupoissa kiertelyä silloin, kun etsin jotain epätoivoisesti tarvitsemaani vaatekappaletta. Jos en ole etsimässä mitään, se menettelee. Kivaa oli. Suunnittelimme jotain viikonloppuekskursiota lähiaikoina, vaikka Grouse Mountainille näköaloja katsomaan, ja ainakin leffaan. Kerroin myös kiinnostuksestani Calvin Harrisin ensikuista keikkaa kohtaan, jos vaikka tytöt harkitsisivat mukaan lähtemistä. Yksin en nimittäin ilkeä mennä. Suomessa ehkä, mutta olen tässä vaiheessa vielä hyvin epävarma selviytymistaidoistani Vancouverin yöelämässä.

Vaikka en ole vähäisessäkään määrin ehtinyt kyllästyä omaan luokkaani — pikemminkin päinvastoin — on helpotus että on ainakin pari tuttua oman koulutusohjelman ulkopuolelta.
Voi hitsiläinen, pitäisi meilata Sashalle ja Yis’lle… Ollut niin kiire koulussa etten ole muistanut ollenkaan 😦

[Ihan aikani kuluksi kirjoitan, joten tässä postauksessa ei ole mitään tähdellistä.]

Katsoin taas Ratatouillen, vuokrattiin veljen kanssa. Iloitsen, että sain velipojan katsomaan sen, koska Ratatouillesta kertominen ei ikinä voisi tehdä sille oikeutta (vaikka kertoisikin sata kertaa paremmin kuin minä): ”No ensinnäkin se on tajuttoman kaunis, ja päähenkilö on sellanen rotta, joka rakastaa ruoanlaittoa ja osaa lukea, ja se ystävystyy ravintolassa työskentelevän pojan kanssa, joka on sen ravintolan perustajan perillinen, mutta se ei tiedä sitä–” Eijeijeijei. Ei sitä tajua ellei sitä itse koe.
Ja senhän minä jo olenkin kirjoittanut että tämä elokuva on pakkonähtävä.

Koska tällä katsomiskerralla olin kotona oman töllön ääressä sain vollottaa niin kovaan ääneen etten ikinä olisi elokuvateatterissa voinut. En olisi missään tapauksessa halunnut häiritä siinä määrin kanssakatsojia, vaikka keuhkoni olivat loppukohtauksissa haljeta joka kerran, kun sen elokuvateatterissa näin (silloin tyydyin siis kyynelehtimään äänettömästi). Ei pieni itku ehkä vierustoveria haittaa, mutta parin minuutin äänekäs ulvonta on jo aika epäkohteliasta…

(Sivuhuomautus mm. Prinssi Kaspianin yleisölle: MITEN VAIKEAA ON SULKEA KÄNNYKKÄ ELOKUVATEATTERISSA?! Menkää pois jos ette osaa aikuiset ihmiset olla tekstailematta toisillenne kymmenen minuutin välein!)

Yksi syy siihen, miksi Anton Ego on elokuvassa suosikkihahmoni: vaikka Ego on ylikriittinen ja vaikuttaa turhan ilottomalta ja pidättyväiseltä, niin silloin kun jokin on oikeasti erinomaista ja oikeasti toimii niin sillä on Egoon räiskyvä vaikutus. Sisimmässään se on hyvin voimakkaasti reagoiva ihminen. Ihmekös jos mun oli helppo eläytyä. 😉 (Siis juuri siihen sisäiseen syttymiseen, vaikken olekaan läheskään yhtä valikoiva. Toivon kylläkin että olisin yhtä itsevarma ja sanavalmis.)

Silloin tällöin olen kuullut ihmisiltä, että näytän masentuneelta vaikka minulla on ollut aivan neutraali ilmeeni enkä ole ajatellut mitään erityistä. Kirotut naamageenit!

* * *

Katsoin YouTubesta slideshow-videota, jonka päälle joku elokuvia paljon katsova amerikkalainen luetteli nasaalilla ja ärsyttävällä äänellään listan äärimmäisen huonoilta ideoilta kuulostavia elokuvia, jotka ovat todella tekeillä ja ilmestymässä n. 2009-2010. Vaikka videon luonut ”um, errr, uh, so, ummm, like…”-mies olisi tehnyt ihmiskunnalle palveluksen tekemällä pakinanpoikasestaan kirjallisen audiovisuaalisen (jos termiä käytetään löyhästi) sijasta, tuhahtelin huvittuneena mukana epätoivoisille elokuva-aihioille kuten The Sims: The Movie (Hahehi!) kunnes kuulin sanat ”Ghost”, ”Rider” ja ”2” jolloin pomppasin heti hangonkeksinä tuulettamaan ”Ai tsaakeli Ghost Rider Kakkonen on tulossa!”
Sekunnin kuluttua aloin nauraa itselleni vedet silmissä.

Tosin, siitä huolimatta että IMDb.com:issa on GR2-listaus, jatko-osan valmistumisesta ei vielä ole pienintäkään taetta. …Tiedän, tuskin tuo ketään muuta harmittaa! 😆 Viihdyin osapuilleen ainoana Ghost Riderin äärellä. Ja se on jotenkin hurjan naurattavaa. Vähän kuin sisäpiirin vitsi, paitsi että piiriä ei voi muodostaa vain yksi henkilö (eli minä itse). Joten se on sisäinen vitsi. Kukaan ei tajua miten hahatuttavaa tämä on.

Odottelen siis Ghost Riderille jatko-osaa ja olen vieläpä niin maan perusteellisesti koukussa Summerin esittämään BBC:n Teinidraculaan eli Young Draculaan ?! (”Onpas kiva asuntovaunu. Ihan kuin ruumisarkku pyörillä.”) *|
Selvän teki… Allekirjoittaneen uskottavuus: nolla! Tyytyväisyys: täydet pisteet. Ja päälle saa makeat naurut omalla kustannuksellaan. Ei pöllömpää. 😀

* * *

Mutta minun mottoni onkin ”Easy to Amuse, Hard to Impress.”™
Hienoa jos pystyy huvittumaan vähästä, eri asia jos vaikuttuisi vähästä.

*| Arvelisin sarjan dialogin saavan muutkin kuin lapsikatsojat hymyilemään. Ainakin tällaiset ikäisikseen väärinviritetyt katsojat.

Huomenna pääsen uudestaan Pixar-näyttelyyn, jee. Ja eiköhän sillä suunnalla ollessa tule ostettua myös luettavaa.

Menen Noitanäytelmään parin viikon päästä, jee, mutta pelasin loppujen lopuksi varman päälle sen ikärajoituksen suhteen ja mukaani tuleekin ainoastaan ”uusi” lapsikaveri eli lapsikaverin vanhempi veli. Oma pitkähkö kokemukseni esikoisen asemasta ja pikku hulttioiden nauttimista usein ansaitsemattomilta vaikuttavista eduista *| on nähtävästi mennyt kohdallani aivan hukkaan, sillä tunnen jo valmiiksi syyllisyyttä tästä ”laiminlyönnistä” ja joudun melko varmasti suorittamaan hyvitystä myöhemmin, vaikka tilanne on siis tämän jälkeen veljesten kesken tasoissa.

Pari päivää sitten elin kauhistuttavan aamun, kun ensimmäisenä herätessäni näin postiluukusta pudotetun (asun aika ahtaasti, kuten sanottu) kirjeen Capilanosta. Kaiken kukkuraksi olin juuri havahtunut unesta, jossa hammaslääkäri kiskoi minulta poskihampaan, ja vapisin otsa hiessä. Luulin kirjeen nähdessäni että rukkaset tuli, sillä olin kuullut kesäkurssilla juoruja (eli ei mistään virallisesta lähteestä), että huonoimmat hakijat, joiden piirustustaidoilla ei ole mitään mahdollisuuksia, on helpointa havaita ja karsia joukosta pois ennen kuin ryhdytään harkitsemaan kelvollisten hakijoiden järjestystä — ja että hylätyt siksi saisivat tiedon tilanteestaan aikaisemmin kuin hyväksytyt. Mutta HAH! Kirje olikin vain varainhoitajan toimistosta, jossa selviteltiin jotain viime kesäisiä luottokortilla suoritettuja kurssimaksuja (en jaksa mennä yksityiskohtiin. Asia on joka tapauksessa hanskassa).
Pumppuni laukkasi silti siihen tahtiin, että huolestuin kuinka sille mahtaa käydä oikean päätöksen lävähtäessä eteismatolle.

* * *

Olen rikollinen! Pitkään aikaan ei ole omatunto tv:n luvattomasta katselusta kolkuttanut, mutta nykyisin kanavapomot, myös YLE:llä, ovat niin anteliaita ja hemmottelevat juuri minun makuani, että kaidan tien kutsu on tavallista voimakkaampi. Olisin mmmeeeeelkein valmis maksamaan ehtaa rahaa esimerkiksi Ykkösen uudesta Jam & Jerusalem (”Puuhaa ja pullateetä”) -sarjasta. Ensijakson katsoin silkasta solidaarisuudesta sen näyttelijöille ja lajityypille. Vaikka se oli aivan odotettua laatua, luulin hetken ajan havaitsevani hiukkasen liikaa yrittämistä ja pinnistämistä …ja sitten tapahtui sarjan keskipisteenä toimivan naisyhdistyksen ”Kulissien takana Lidlissä” -dianäytös(!), jolloin Puuhaa ja pullateetä siirtyi kertaheitolla pakkokatsottavien joukkoon.

Puhumattakaan sitten FST:llä uusittavasta sarjasta Slings & Arrows (ykköskauden suomennos oli ”Pää pystyyn, Hamlet” ja tällä hetkellä esitetään kakkoskautta nimellä ”Macbethin kirous”. Kyllä, kyseessä on saman sarjan toinen kausi, mutta eri suomennos. Kolmoskausi esitetään sitten nimellä ”Hyvästi, Kuningas Lear”). Koko sarja jäi minulta kiinnostuksestani huolimatta ensimmäisellä esityskerralla katsomatta, jostain unohtamastani syystä. Nyt korjaan tätä erehdystä perinpohjaisesti, ja sekä nauran että nieleksin kyyneliä aivan joka jaksossa. Uskallan sataprosenttisen varmasti luvata kanadalaissarjan uppoavan sekä aihepiirinsä (Shakespeare-painotteisen teatterifestivaalin pyörittäminen) että käsittelytapansa puolesta niin brittikomedian kuin outoluonteisen laatu-tv:nkin ystäviin.

Tarjolla on kärttyisen kuivaa huumoria, arvaamattomuutta ja yksinkertaista koskettavuutta, klassikkonäytelmien kiehtovaa käsittelyä eikä liikaa realismia. Hyvä farssi sekä henkilöiden sisimpien tuntemuksien setviminen kulkevat ihailtavasti käsi kädessä: viihdearvot ovat kohdallaan, mutta hahmojen moniulotteisuudesta tinkimättä, eikä koskaan rautalangasta vääntäen. Että osaa olla ihana sarja. Viime jaksonkin pätkä lasten esittämästä Macbeth-versiosta olisi voinut äityä liiallisen epätoivoiseksi eksentrisyyden tavoitteluksi, mutta sen seisauttaminen tyynimmilleen ja olennaisimmilleen juuri oikealla hetkellä (”En ymmärrä elämää.”), päähenkilön kaiken stressin ja harhojen keskellä, saa mut melkein niiskuttamaan kun ajattelenkin sitä.

Taas mieletöntä televisiointoilua. Ei voi mitään.

*| Vitsiä 😉 veli se on hulttiokin veli.

…niin ilman muuta Spaced.

Anteeksi tämä yhteen ajatukseen (siis tiettyihin ohjelmiin) tarrautuminen viime aikoina. Enkä sitten todellakaan ole muuttunut minkään sortin uutisblogiksi, en edes telkkarisarjojen suhteen, mutta silti on pakko hehkuttaa tätä tuoretta tiedonmurusta, jonka luin Spaced Out:ista.

Spaced julkaistaan Yhdysvalloissa (ensimmäistä kertaa 1-alueen DVD:nä) 23. heinäkuuta. Totta, tuo ei vielä juurikaan eurooppalaisia kiinnosta, mutta tässä itse pihvi: jenkkilän DVD-julkaisun kunniaksi sarjalle on nauhoitettu uudet kommenttiraidat. Sokerina pohjalla (sokeria ja pihviä? Gäh) äänessä eivät ole ainoastaan sarjan luojat Simon Pegg, Jessica Hynes (os. Stevenson) ja Edgar Wright *| vaan vierailevia kommentaattoreita ovat Kevin Smith, Quentin Tarantino, Matt Stone ja Diablo Cody. Kolme ensimmäistä ovat oikeita sankareita eikä neljäskään mikään turha heppu ole (joo joo, tiedän mää että se on nainen. Sanon sekä miehiä että naisia aina silloin tällöin ”hepuiks”). Kevin Smith! Quentin Tarantino! MATT STONE! :O (Mutta missä, missä on Trey Parker… Vaikka tämähän on jo melkein sama tilanne kuin jos maailmanrauha olisi toteutunut mutta sen päälle pyytäisi vielä strösseleitä.)

This, together with brand new cover art will hopefully sweeten the blow for those completists who already have the region 2.

–Simon Pegg

Uskaltakaakin väittää ettette ostaisi!

*| Anteeksi tämä sivuraiteelle lipsuminen, mutta pakko sanoa kuinka potuttaa se että muutamassa (muutamakin on liikaa) artikkelissa ja nettikommentissa ”unohdetaan” Simonin ja Jessican kirjoittaneen sarjan yhdessä. Shaun of the Deadin ansaitun suosion jälkeen on näköjään läsnä kiusaus kehua Spacedia vain Pegg-Wright -duon hengentuotteena. Mutta miten moista voisi edes olla huomaamatta? Eikö lopputekstejäkään enää osata lukea?? Jotkut ovat kommenteista päätellen jo hypnotisoineet itsensä blokkaamaan Jessin muutamista kohtauksistakin kokonaan pois! ”Muistatko kun Tim leikkiammuskeli niiden teinien kanssa blaapatiblaa…” Haloo! Tarkoitat sanoa ”Tim ja Daisy leikkiammuskeli niiden teinien kanssa blaapatiblaa.” Spaced ei olisi YHTÄÄN MITÄÄN jos yksikin sen arkkitehti olisi ollut joukosta poissa.
Puuh.
No, syypäät ovatkin yleensä amerikkalaisia. Siellä on Spaced-tilanne televisioesitysten suhteen ollut varmaan aika surkea. Toivotaan tietoisuuden parantuvan DVD:n myötä.

(Kyllä — olen kuullut Spacedin kehitteillä olevasta jenkkiversiosta sekä kuka sen tuottaa. Pyydän, älkää ikinä, ikinä puhuko minulle siitä. Ikinä. Jos teeskentelen ettei sellaista ole koskaan ajateltukaan, saati ryhdytty toteuttamaan, ehkä lopulta saan itseni uskomaan sen.)

Arkisto