Ei löydy otsikkoa

Pakko kertoa jotain SPARKista ennenku unohdan, vaikka vielä on eilisestä mahtavuudesta pää niin pyörällä että kerron kaiken varmaan ihan epäjärjestyksessä ja hölmösti.

Yleensä en välitä siitä ettei blogiani lue muut kuin oma perhe, mutta tänään se yllättäen harmittaa, sillä haluaisin jakaa tulvivan onneni mahdollisimman monen kanssa. Sitä paitsi juuri tällä kertaa sepostukseni saattaisivat kiinnostaa muitakin kuin lähisukulaisia.

Haluan aloittaa kertomalla lauantaista, koska se on yhä tuoreessa muistissa — lisäksi se oli ylivoimaisesti suosikkini SPARK-päivistä. Kerron aikaisemmista tapahtumista parhaani mukaan piakkoin.

* * *

Aamuyhdeksäksi piti jo teatterille tallustaa, mutta lauantai sai hyvän alun Carlos Baenan esityksestä. Baenan kontolla oli useita Buzz-kohtauksia Toy Story 3 :ssa, ja kaikkeenhan ei ole aikaa, joten ”luento” keskittyi Buzzin espanjalaisasetuksiin.

Selvää on ettei kuvamateriaalia SPARK-luennoilta voi julkaista, mutta koskapa kaikki varmaan pölöttävät tutuilleen mitä luennolla tapahtui, sanallinen kuvaus tuskin haittaa. Toisaalta 1], pelkään että joltakin TS3:sta näkemättömältä menee leffa pilalle juonipaljastusten takia, ja 2] näpyttelyni ei tee kokemalleni oikeutta. Mutta minkäs teet.

Saatuaan kohtaukset animoitavakseen Baena kävi aikaisemmat Toy Story -leffat läpi tiheän kamman kanssa (anteeksi anglismi). Baena animoi monessa Pixar-leffassa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun hänelle oli annettu Buzzin ”rooli”.

Ensimmäisen TS:n kohdalla tietokoneanimoinnilla oli edelleen kovasti rajoituksia, jotka tässä tapauksessa oli kuitenkin yritetty parhaan mukaan pimittää tai tehdä osaksi elokuvaa — esimerkiksi Woodyn hekotuttavan räsynukkemainen juoksu, ja se että päähenkilöt ovat leluja ja siis sileäpintaisia yksinkertaisia hahmoja. (Ennen kuin valitatte minun itsestäänselvyyksiä kirjoittelevan, muistakaa että blogia lukevat säännöllisesti ainoastaan vanhempani. Heidän parhaakseen ajattelin tämän selittää, vaikkei se uutta minulle ole.)
…Sekä Buzzin ilmeet. Baenan kollaasi Buzzin ilmeistä ensimmäisestä elokuvasta verrattuna Toy Story 2 :teen oli vaikuttava. Hän sanoi että pääsemällä hahmoon sisään pääsisi tasapainoon, joka auttaisi pitämään hahmon tuttuna ja karaktäärisenä vaikka sen animoimiseen oli käytetty hienostuneempaa ja useampia mahdollisuuksia tarjoavaa tekniikkaa kuin aikaisemmissa roolisuorituksissa.

Suurin osa luennosta keskittyi Buzzin ensimmäiseen tanssikohtaukseen, jonka avulla myös käytiin läpi Pixarilla animoidun kohtauksen kehittyminen storyboardista lopulliseen elokuvaklippiin. Kohtaus muuttui valtavasti storyboard-luonnoksista, joissa hahmot tekevät vain pari pientä pyörähdystä. Baena sai kohtauksensa animoitavakseen tietokonekohtauksena, jossa hahmojen paikat ja kameranliike oli jo valmiiksi alustavasti blokattu (tyyliin ”kamera liikkuu tähän suuntaan, eli tähän aikamerkkiin mennessä Buzzin täytyy olla tämän lavasteen edessä.” Onko se lähikuva, puolilähikuva tai jokin muu, liikkuuko kamera vai onko se paikallaan, onko jompikumpi hahmoista selin kameraan, kuinka lähellä hahmot ovat toisiaan jne. on periaatteessa etukäteen päätetty) ja animaattorin tehtävänä on poset (poseeraukset), ajoitus, ”appeal” (en ikinä oikein tiedä miten tuon ”appealin” animaatiomielessä suomentaisi. Koulussa meille selitettiin siitä koko ajan. Ääätuota se on niinkuin sellaista että liikkeet eivät ole ainoastaan teknisesti uskottavia vaan eivät myöskään satu silmään ja niissä on rytmiä… Kuin melodiassa. Liikkeitä kun voi animaatiossa tyylitellä ja tehdä niistä osan taidetta, sen sijaan että ne yrittäisivät matkia tosielämää. EN OSAA SELITTÄÄÄÄÄ!), ilmeet, hahmojen kanssakäynti…

Varsinaisen animoinnin Baena aloitti tekemällä lukuisia thumbnaileja (pikkuruisia luonnospiirroksia — jälleen kerran sukulaisten avuksi mainittu) ja tutkailemalla ahkerasti flamencovideoita. Sekä luonnoksista että videoista katselimme näytteitä. Videoihin kuului myös animaattoreiden itsestään kuvaamaa referenssimateriaalia — vaikka Pixarilaisten joukossa ei flamencon taitajia ollutkaan, hauskojen eleiden kehittäjiä oli sitäkin enemmän.
Itse ainakin nauroin melkein kippurassa nähdessäni Toy Story 3 :n, myös Baenan tanssikohtaukselle, ja oli niin maaliman kiehtovaa nähdä mitä liikkeitä hän oli referenssivideoista liioitellut ja rytmitellyt uudestaan, ja mitä mielipuolisia ideoita (kuten se ele jossa Buzz kiertää Jessien ympäri rapumaisesti käsiään myllyttäen) kavereiden kanssa kuvatuista hulluttelutanssivideoista päätyi elokuvaan.

Kuten kirjoitin kohtaus muuttui huomattavasti storyboardeista, koska alkuperäisen Baenalle annetun kohtauksen oli tarkoitus kestää vain seitsemän sekuntia. Hän inspiroitui kuitenkin tanssikohtaukseen saamistaan ideoista niin paljon, että päätti ehdottaa ohjaajalle kohtauksen pidentämistä. Aivan kuten meille koulussakin puhuneet animaattorit, Baenakin huomautti että muutoksia ohjaajan antamaan kohtaukseen kannattaa ehdottaa vain silloin jos on harkinnut ja varmasti tuntee osaavansa jotenkin parantaa sitä alkuperäisestä. Baenalla oli itse asiassa parikin luonnosmaisesti animoitua vaihtoehtoa tanssikohtaukselle, ja tunnen itseni varsin onnekkaaksi saatuani nähdä ne luennolla, sillä ne vetivät animoinnissa vertoja elokuvaan päätyneelle kohtaukselle — käyttivät erilaisia tanssiliikkeitä mutta olivat kerrassaan yhtä käkätyttäviä. Toivottavasti ne päätyvät DVD:lle ekstramateriaalina.

Ohjaaja Lee Unkrich suostui kohtauksen pidentämiseen, minkä jälkeen kohtaus kävi läpi suht normaalin animointi / ohjaajan palaute / palautteen käyttäminen ja kohtauksen hiominen / (toista tarvittaessa) –tuotantokierron kunnes se oli valmis. Ajoitusta hiottiin tarkasti — esimerkiksi kuinka pitkään henkilöt saattoivat pitää keskittyneen katsekontaktin keskenään ennen kuin se muuttuu huvittavasta ihan vaan hämmentäväksi.

Baena puhui myös espanjalais-Buzzin näyttelemisen ja ilmeiden vertailemisesta tavalliseen Buzziin sekä kolmanteen leffassa nähtävään Buzz-asetukseen (tämän muistin pyyhkiydyttyä) joka oli paljon militaarisempi ja stoalaisempi. Baena käytti espanjalais-Buzzilla erilaisia kulmakarvan muotoja kuin lelun muilla ”asetuksilla” ja jopa rikkoi tietokonemallin kasvoja saadakseen Buzzin alahuulen pistämään esiin tämän normaalista ilmeestä poikkeavalla tavalla. Vaikka tämä alkaakin ehkä jo mennä jonkun mielestä turhan nörttimäiseksi, niin minua kiinnosti silti 😀

(Iisisti etsivä - tämä kuva on ihan markkinointimateriaalia eikä luennolta pihistetty)

Jos olen unohtanut jonkin osan luennosta, olen pahoillani ja yritän lisätä myöhemmin muistamani jutut ajan kanssa tähän blogeroon. Baena vastaili myös kaiken näyttämänsä jälkeen yleisön kysymyksiin, mutta niistä en harmillista kyllä muista juuri mitään. Muistan kyllä että yksi kysymys oli miten kameranliike tehtiin uusiksi jos alkuperäinen blokattu kohtaus kesti vain seitsemän sekuntia ja kohtaus lopullisessa elokuvassa kesti kaksikymmentä sekuntia. Vastaus: kun ohjaaja oli vakuuttunut siitä että kohtausta kannatti pidentää, layoutosasto blokkasi kohtauksen uudestaan niin että kameranliike muutettiin seitsemän sekuntia kestävästä kaksikymmentä sekuntia kestäväksi, ja Baena aloitti tältä pohjalta animointinsa. Baena tosin sanoi tienneensä ettei tämäkään vielä satavarmasti merkinnyt sitä, että tanssikohtaus nähtäisiin lopullisessa elokuvassa. Se olisi saatettu joutua leikkaamaan pois loppuvaiheessa elokuvan keston tai ties minkä takia. Mutta eipä leikattu ja sen pituinen se.

Yksi kysymyksistä liittyi leffan dubbaukseen: jos alkuperäisversiossa Buzz muuttui amerikkalaisesta espanjalaiseksi, miten oli laita Espanjassa esitetyssä versiossa? Baena sanoi pitäneensä ainakin itse espanjalaisdubbauksen ratkaisusta, jossa Buzzin puhe muuttui katalaanista karrikoiduksi eteläespanjalaiseksi murteeksi. Espanjan eteläosissa flamencokin on suositumpaa ja voimallisempaa kuin muualla maassa.

* * *

Baenan esitystä seurasi toisen Pixarilaisen, Teddy Newtonin, luento Day & Night -lyhäristä. Melkein yhtä kiehtova, ja Newtonin konseptitaide mm. The Incredibles :ille on meikäläiselle melkoinen inspiraatio. (Anteeksi kun kirjoitan lyhyemmin Newtonin luennosta kuin sitä edeltävästä mutta minulla on tänään paljon tehtävää ja niin hyvä kuin se olikin, innostuin silti vähän enemmän Baenan luennosta.) Newton kertoi lyhärin perustuvan pieneen luonnokseen jonka hän oli raapustanut vuosia sitten — avaimenreikä jonka läpi näkyi juttuja mutta joka oli myös itse piirroshahmo ja pystyi liikkumaan. Kun Pixarilla etsittiin ideoita uusiin lyhäreihin, Newton muisti tämän vanhan piirustuksensa ja päätti kehittää siitä lyhäriluonnoksen jonka voisi esitellä ”pomolleen” John Lasseterille. Newton imitoi kivasti Lasseteria pitch-tilaisuudessa, jossa Newtonilla ei hetkeen ollut tietoakaan pitikö tämä ideasta vai ei, koska Lasseterilla oli niin hidas vaelteleva puhetapa: ”Hmmmm, juu, kyllähän minä tuota… Pidän siitä. Ihan hyvältä kuulostaa, ettäsiis… Mutta tuo idea… Joo. Minäpä pistän sen Toy Story 3 :n eteen.” 😉

Newton listasi inspiraatioitaan tämän nimenomaisen teoksen ollessa kyseessä (mm. Chuck Jones, erityisesti tämän pikkupätkä ”The Dot and The Line”, psykologi Wayne Dyer jonka ääni on Day & Night :issa kuultava ”radioääni”, Tom Hatten…) ja kertoi tuotantoprosessista jota käytettiin 2D- ja digianimaation yhdistämiseen. Day & Night oli tavallaan kolme lyhytelokuvaa yhdessä. Yksi oli 2D -elokuva, yksi kokonaan päivänvalolla valaistu digielokuva ja yksi yövalaistusta käyttävä — mitä Newton ei ollut ideansa ensihuumassa tajunnut. Silti, jälleen hieman ”kameraa huiputtamalla” kaikki osat saatiin pelaamaan yhteen.

Yksi yleisön kysymyksistä tiedusteli voidaanko Pixarilta odottaa lisää 2D-animaatiota kun sitä jo maistettiin Day & Nightissa, mutta Newton joutui vastaamaan ettei mitenkään lähitulevaisuudessa. Pixarin 3D-tuotantolinja toki jatkuvasti kehittyy kokemuksen ja ohjelmistojensa kehittämisen myötä, mutta 2D-tuotanto itse asiassa menee siinä määrin Pixarin tuotantotavasta sivuraiteelle, ettei sitä hänen tietääkseen tällä hetkellä suunnitella. Mun pitää yrittää lisäillä muita yleisön kysymyksiä sitä mukaa kuin myöhemmin tulee mieleen…

* * *

Näiden esitysten jälkeen Baena ja Newton antoivat nimmareita. Jaossa oli Day & Night -julisteita joihin Newton tapasi piirtää nimmarin kysyjille pikku riipustuksen lyhärin piirroshahmoista. Kateeksi kävi niitä katsojia jotka olivat tuoneet The Art of The Incredibles -kirjansa Newtonin signeerattavaksi. Mulla ei ole vieläkään kyseiseen aarteeseen rahat riittäny 😦 mutta sainpahan kuitenkin mainitsemani julisteen ja siihen röpellyksen! Newton ja Baena olivat kohteliaisuuden perikuvat — juttelivat jokaisen nimmareita jonottavan kanssa muutaman sanan vaikka joutuivat kirjoittamaan niin mahdottomat määrät, ja pysyivät lauhkeina vaikka jono oli niin pitkä. Kun itse pääsin parin luokse, en voinut olla hymyilemättä koko aikaa, olin vain niin innoissani. Vaihdoin muutaman sanan Newtonin kanssa edellisiltaisesta Dreamworksin How to Train Your Dragon -esityksestä ja kiittelin kiittelemästä päästyäni hänen omasta luennostaan. Kun vuoroni tuli astua Baenan luokse, olin jo vähän paremmin koossa. Baena oli uskomattoman mukava ja kun nimeni paljasti minun olevan muualta kotoisin, hän kysyi olinko täällä animaatiota opiskelemassa. (Suurin osa herrojen esityksiä seuranneista oli Vancouverin animaatio-opiskelijakansaa.) Capilanon animaatio-ohjelman pääope Don oli ollut myös luennoilla ja oli ollut vain pari askelta edelläni jonossa; sanoin että valmistuin keväällä animaatiokoulusta ja opettajani oli juuri tuo harmaapäinen nallukka jolle hän äsken jutteli. Baena vitsaili hetkisen Donin nimestä (opemme koko nimi kun merkitsee jotain muuta espanjaksi) ja sanoi että tämä oli mukava heppu. Baena lisäsi signeeraamaansa SPARK-festivaaliohjelmaan (ohjelmassa oli niin hyvä leffastilli Buzzista ja Jessiestä, ettei minua pätkääkään harmittanut ettei jaossa ollut TS3 -julisteita jotka Baena olisi voinut signata) pienen Buzz-luonnoksen ja kuulipa jopa nimeni oikein 😀 Olin seitsemännessä taivaassa!

Yritän kirjoittaa muista SPARK -tapahtumista illalla tai muuten vaan mahdollisimman pian. Juuri nyt on alettava rämpiä Basic Inquiryyn elävänmallinpiirustukseen. Vaikka huomenna pääsenkin halvemmalla koulun elmalkerhoon, tällaisessa sateisessa sunnuntaissa on jotain mikä saa mut haluamaan elmalpiirustussessioon!

Istun tässä, sinistä päässä

Huh kun aika rientää — SPARK -animaatiofestivaali on jälleen luonamme! Mutta aikaisemmista vuosista poiketen, tällä kertaa minulla on sekä aikaa (kun en askartele koulutöitä) että rahaa (koska mulla on oman alan ulkopuolinen ”päivätyö”) KÄYDÄ JOKAISESSA SPARK-TAPAHTUMASSA joka mua sattuu vähänkään kiinnostamaan! Tuntuu sellaselta luksukselta ettttTÄ!
Tänä iltana se jo alkaa. Kaksi Walt Disney -studiota käsittelevää dokumenttileffaa ja ennen niitä ilmaista ruokaa, juomaa ja kiertelyä… Tosin ei SPARKin jokavuotisessa tapahtumapaikassa, Vancity-teatterissa, paljon kiertämistä ole, vaikka muuten hieno paikka onkin. Pari koulua ja kirjakauppaa oletettavasti asettaa kojunsa taas leffateatterin aulaan ja me nörtit katellaan varpaitamme.

Tämäniltaiset dokkarit ovat Walt & El Grupo sekä definitiiviseksi ”Disneyn renessanssi” -dokumentiksi nimitelty Waking Sleeping Beauty, joka keskittyy studion vaikeuksiin 80-luvulla sekä Pientä Merenneitoa seuranneeseen uuteen nousuun. En ollut aikaisemmin tiennyt El Gruposta mitään, mutta kuvauksessa sanotaan että se dokumentoi Etelä-Amerikan kierroksen jonka Disney sekä pieni ryhmä hänen animaattoreitaan teki 40-luvulla, ja jonka tuloksia olivat elokuvat Saludos Amigos sekä The Three Caballeros. Koko touhu kuulosti niin oudolta että mun oli ostettava lippu tuohon elokuvaan.

SPARK-leffaesityksiä edeltää yleensä alustus joko filmin ohjaajalta tai siinä työskennelleiltä animaatioammattilaisilta, kuten torstaina esitettävästä Aardmanin Chicken Run (Kananlento) elokuvasta tarinoiva animaattori Teresa Drilling. Tajusin lippujen ostoa miettiessäni, etten ole sitten sen ensi-illan katsonut Kananlentoa toistamiseen, joten ehkä nyt olisi korkea aika… Vaikka muistelinkin, ettei se kolahtanut minuun läheskään samoin kuin muut Aardmanin tuotokset.

Kaikkein vaikuttavimmat tämänmoisista esityksistä keskittyvät kuitenkin lauantaille, jolloin ei nähdä kokoillan elokuvia, vaan päivä on varattu making of -esityksille Disneyltä ja Pixarilta, sekä Vancouver-keskeiselle animaatiopaneelille. Pixarilta paikalla ovat Teddy Newton valottamassa lyhärin Day & Night tekoprosessia sekä animaattori Carlos Baena (jonka jälki säväytti mm. The Incredibles :issä) kertomassa Buzz Lightyearin ”espanjalaisasetuksista” Toy Story 3 :ssa. Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun Conan tuli Vancouveriin!

Mutta missä on Dreamworks? No, How To Train Your Dragon :ille on pyhitetty koko perjantai. Vaikka tykkäsinkin melko tavalla elokuvasta niin luokkakavereideni palvonta sitä kohtaan alkaa jo tuntuvasti ärsyttää minua (ei sen tarina nyt niin epätavallisen hyvä ole ja vaikka useimmat hahmodesignit ovat upeita, joukkoon mahtuu hutejakin — kuten Astrid, joka näyttää kävellessään tyhjältä vessapaperirullalta jolle on tuikattu kädet, ihan kuin joku viisivuotiaan askarteluprojekti), mutta silti sen making of -paneeliin oli pakko saada lippu, ja kivahan leffa on sen perään katsoa niin ihanassa teatterissa. En vain voi ymmärtää että eräskin luokkakamuni kutsuu sitä vuosikymmenen parhaaksi digianimaatioleffaksi?! Tietysti kiva että joku muukin vaihteeksi tekee laatutavaraa kuin Pixar, mutta miten se silti ikinä voisi kilpailla tarinan tenhon puolesta Nemon tai Toy Story -sarjan kanssa, visuaalisessa outoudessa Sonyn Meatballs :in kanssa tai animaation nerokkuudessa Pixar-leffoja vastaan yleisesti?

Vaikka tapahtumiin toki mennään katsomaan elokuvia eikä esittelemään itseään, oon silti ihan jännityksissäni miettimässä mtä puen päälle, sanon tai teen… Häpeällistä. Ja voi kun ois ollu aikaa uudistaa nettisivu siltä varalta että joku työnantaja suostuis mun käyntikortin ottamaan (aika epätodennäköistähän se on mut silti)… Aion ottaa mukaan sekä käyntikortteja että valmistujaisia varten keväällä tehtyjä rintanappeja, sillä noita pinssejä on helpompaa ja ”epämuodollisempaa” antaa ihmisille kuin käyntikortteja. Kortti haiskahtaa joskus mun nenään niin feikiltä, mutta nappi menee sentään jollain lailla pienestä lahjasta.
Melkein ainoa syy miksi aloin juuri nyt edes kirjoittamaan on se, että värjään pistoksissa SPARKia varten tukkaa eikä muuta oikein viitsi tökötit päässä tehdä kuin istua tietsikan ääressä. Voih turhamaisuutta. Ja sitten yhtäkkiä ei ole mitään kirjoittamisen aihetta.

Ai niin, ”Manic Panic” -shokkivärit ovat osoittautuneet parhaiksi mitä olen ikinä käyttänyt, ne EIVÄT tahraa koko kylppäriä vaikka johonkin sattuisikin pieni pisara putoamaan! Pyyhkiytyy helposti, mutta värjää tukan ihanasti ja antaa herkullisen tuoksun, aaaaah… Eikä tukka päästä väriä tyynyihin, pyyhkeisiin ja muihin päiväkausia värjäyksen jälkeen kuten Suomessa käyttämieni shokkivärien laita oli! Enpä olisi uskonut tällaista kamaa löytäväni. Koskaan enää en muuta käytä.

What does it mean to fake your death… Think I just did

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

”I’m NOT dangerous – and I’m not – homeless. Anymore.”

— That’s absuuuurd!
You’re absurd!
— What! Say that again to my face!
— You’re absurd!
— THAT’S ABSUUUUUUUURD!

No niiiiiin, eikö ollutkin A Very Potter Sequel mahtava!? Päivän blogeron suojelijana toimii kaikkien suosikkiope ja James Potterin PARAS Ystävä, ”Loopy” Remus Lupin.

Ja sitten asiaan. Tässä tulee ensimmäinen niistä monista aktiviteeteista, jotka ovat pitäneet minut poissa työnhausta.

Pitkiltä tuntuvia kuukausia sitten (jopa ennen valmistumista) luokkakaverini Megan kutsui meidät juhlimaan erään sarjakuva-antologian julkaisua timmiin taidegalleriaan koska oli saanut kyseiseen kirjaan oman sarjiksensa. Menin parin muun kaverin kanssa ilomielin, sillä ensinnäkin Megsu on jymykaveri, toiseksi: ilmaiset bileet, haloo, ja kolmanneksi pari antologiaan osallistujaa työskentelee animaatioalalla just sellasissa studioissa jotka mulla ois lyhyen tähtäimen kiikarissa ja halusin edes kokeilla vähän networkata. Mun suhteidenluontitaidot ei siinä mielessä ollu kehuttavat, etten osannut nyhtää yhtään mitään työnhaussa auttavia salavinkkejä jotka ois toiminu nimenomaan kyseisten studioiden näkökulmasta, mutta pääsinpä ainakin juttelemaan mukavia näiden animaattoreiden kanssa. Tuntuu että ihan hyvän ensivaikutelman heihin tein vaikken juuri animaatiotyöstä saanut hirveästi puhuttua, mutta ainakin he tietävät minun olevan animaatio-toiveikas käsittelipä keskustelumme sitten enimmäkseen vain sarjakuvia tai gallerian senhetkistä näyttelyä — ja kaiken lisäksi pidän molempiin edelleen yhteyttä. Hm! En siis sanoisi täysin p***aksi ensiyritykseksi suhdeverkoston luomisessa.

[Luin juuri kiinnostavan animaatiouraoppaan joka painotti networkkaamista yli kaiken, ja väitti myös että useimmiten sen sortin tapaamiset vaikuttavat työpaikasta kuulemiseen melkomoisella viiveellä, minkä vuoksi on kuulemma tärkeää pitää kaikkia suhteita yllä hiljaisinakin aikoina… Kuulostan vähän typerältä, varmaan kaikille muille oman leipänsä ansaitseville ihmisille maailmassa (ammatista riippumatta) tuollaiset jutut ovat itsestäänselvyys, mutta minä olen saanut hyvin hitaan lähdön kaikenlaisessa sosiaalistumisessa. Siksi mainitsemani kirjan lukeminen oli vähän kuin — no kuvitellaanpa että animaatioala olisi juoksukilpailu. Lähtölaukaus olisi juuri ammuttu, ja ensimmäisen juoksuaskeleen otettuani vasta näkisin mustavalkoisia lautoja muutaman metrin päässä radalla lantioni korkeudella ja tajuaisin sillä silmäyksellä, että kyseessä onkin estejuoksukisa. Se johtaa hetken mittaiseen henkiseen hämmennykseen. Tuskin siinä juoksua lopettaa, mutta ottaa pari aitaa ennen kuin hyppyihin saa sellaisen rytmin, joka niissä olisi pitänyt olla alusta asti.
Mutta eipäs kurvata sivuraiteelle. Kirjoitan tuosta kirjasta, ja monista muista  bloggaamistauolla lukemistani, mahd. pian.]

Ostin antologian, ja julkaisupippaloiden epämuodollisessa ilmapiirissä etsin käsiini ne osanottajat, joiden sarjiksista kirjasessa eniten nautin. Kirjan oli julkaissut vancouverilainen ”sarjakuvakollektiivi” nimeltä Cloudscape Comics, joten kaikki sen tekijät olivat kollektiivin jäseniä. Kyselin vähän enemmän mitä kollektiivi tässä tapauksessa oikein tarkoittaa, ja vastaus oli, että he tapaavat viikoittain, piirtävät/puhuvat/pitävät palauterinkejä toistensa sarjakuvaprojekteista, ovat julkaisseet neljä antologiaa (juhlakalu mukaanluettuna) ja yrittävät tuottaa kaksi antologiaa vuosittain tästä eteenpäin. Pohjimmiltaan tarkoituksena on tuoda Vancouverin sarjakuvantekijöitä yhteen (ja piristää julkaisumahdollisuuksia antamalla näille ryhmän tuen kautta helpompi tapa saada oma sarjiksensa oikeasti painetuksi). Voittoja kukaan yksittäinen henkilö ei tästä toiminnasta vielä saa, kaikki tulot menevät antologioiden julkaisemisrahastoon sekä pienemmässä määrin kollektiivin ylläpitämiseen ja mainostamiseen.

Osaksi uteliaisuudesta, osaksi koska tykkään keskivertolukijaa enemmän sarjakuvista, ja eritoten koska Cloudscapen jäsenet olivat niin viihdyttävää ja mukavaa juttuseuraa, menin seuraavaan ”sarjismiittiin” Meganin mukana. Cloudscape (…ööö, ”pilvimaisema”? …Pilvemä?) tapaa keskiviikkoiltaisin kahvilassa Main Streetillä, ja kokoukset seuraavat kaavaa ”jos on jotain virallisen tapaisia puheenaiheita, ne jutellaan ekan puoltuntisen aikana, sen jälkeen on aika juoda kahvia ja piirrellä luonnoslehtiöihimme niin kauan kuin pysytään hereillä”. (Kyseessä on 24-h kahvila.) Ja samalla tietysti jauhetaan tyhjää.

Suurin syy (yksi monista) siihen, että nyt olen tuosta ensikäynnistä lähtien ollut Cloudscapen viikottaisissa seikkailuissa mukana, lienee se, että he tekevät julkaisemisen niin helpoksi mahdollisuudeksi. Totta kai voisin julkaista sarjikseni netissä, mutta nettisarjikset kaipaavat kovasti säännöllisyyttä. Ei innostanut mua hirveesti edellisellä yrittämällä. Sitä paitsi synnynnäisenä kirjatoukkana minua viehättävät varsinaiset käsinkosketeltavat sarjikset huomattavasti enemmän, vaikka nettisarjiksetkin osuvat joskus luovaan kultasuoneen. Valitettavasti minulla on surkuteltavan vähän tarinaideoita edes tavallisiin sarjiksiin, saati sitten säännölliseen nettisarjikseen.
Mikä johtaakin minut kätevästi erääseen toiseen syyhyn Cloudsceippivierailuuni. Ryhmä vetää puoleensa paitsi jokapaikanhöyliä, myös sarjiskäsikirjoittajia piirtäjänhaussa. Taka-ajatuksenani oli ajan kanssa suostutella joku Cloudscapen kautta tekemään yhteistyötä ja saada näin yhteinen sarjis heidän seuraavaan antologiaansa. En osannut arvata että jo tällä ensimmäisellä osallistumiskerrallani miitissä törmäisin kirjoittajaan joka heti suunnitelmani kuultuaan katsasti piirustuksiani ja pyysi saada meilata minulle muutamia sarjiskäsikirjoituksiaan.

Samoihin aikoihin kuin liityin, Cloudscapen ”toimittajat” julistivat tavoitteensa saada seuraava antologia julkaistuksi ennen vuoden loppua. Viime kuukaudet olemme siis yhteistyökumppanini kanssa työskennelleet sen eteen. Niinsanottu hakemus antologiaan pääsemiseksi täytyy luovuttaa tällä viikolla. Se sisältää käsikirjoituksen ja taidenäytteitä/luonnoksia — mitään viimeisteltyä sarjakuvataidetta ei tarvita, koska Cloudscape pitää parempana antaa ja saada palautetta työstä sellaisessa vaiheessa että sitä on vielä mahdollista parantaa, ja koska näin voidaan myös valita ne tarinat, jotka muodostavat hyvän teemallisen kokonaisuuden satunnaisen valikoiman sijasta. Löyhä teema jokaiselle antologialle annetaan etukäteen, ja tällä kertaa Cloudscape etsii sarjakuvalyhäreitä joiden teema on matkustaminen.
Koska halukkaita antologiaan saattaa olla enemmän kuin tilaa kirjassa, ei ole täysin varmaa että suunnittelemamme tarina julkaistaan, mutta mahdollisuudet ovat hyvät, ja onhan aina olemassa seuraava antologia.

Sarjakuvan suunnittelu ei ole ainoa tapa, jolla Cloudscape on pitänyt minut kiireisenä:

Olen osallistunut ”Comic Battle” -kisailuun melkein joka viikko. Se ei ole mulle varsinaista herkkua, mutta teen sen enemmän velvollisuudentunnosta koska tällä hetkellä osallistujia ei ilmesty hirveesti ja haluaisin että se saa suht vakaan aseman eikä meidän vakkarijäsenten sarjiksia enää tarvittaisi joka ikinen viikko. Comic Battle on nimittäin avoin kenelle tahansa ympäri maailmaa! Joka viikko on etukäteen eri aihe, jonka pohjalta osallistujat piirtävät sarjisstripin, maksimikoko 900×900 px. Tsekkaa tämänhetkinen kisa ja osallistu tai äänestä.

Vancouverissa järjestetään viikonloppuna Anime Evolution -niminen vuosittainen con, jonka kävijämäärä mitataan tuhansissa, ympäri Kanadaa ja lähimmistä USA:n osavaltioista. Se sivuaa vähän myös länsisarjiksia, ja Cloudscape menee sinne kaupittelemaan. Monta kauppapöydänkaitsijaa kolmipäiväisen conin ajaksi tarvitaan, ja ihan piruuttani suostuin yhdeksi niistä. Anime, manga ja videopelit (AE:n pyhä kolminaisuus, vaikka sivuaineitakin conin ”lukujärjestyksestä” löytyy) eivät ole mulle jättimäisiä kiinnostuksenaiheita, mutta tykkään pukeutumistapahtumista ja nörttitiivistymistä. Harmittaa vain, että työt eivät ole jättäneet yhtään aikaa suunnitella minkäänmoista pukua. Muuten menisin ehkä viime Halloween-puvussani, mutta kelit ovat tällä hetkellä paljon kuumemmat kuin viimeksi sitä käyttäessäni, enkä välttämättä jaksaisi.

Koska kollektiivin johtohahmot ja conin järjestäjät tuntevat toisensa ja punovat yhdessä lukuisia juonia, Cloudsceippiläisiltä kysyttiin hyvissä ajoin haluaisimmeko piirusteluitamme conin kävijäpasseihin. Kolmelle eri conpäivälle ynnä ala- ja täysi-ikäisille tarkoitetut passit vaativat kukin eri kuvan. Jälleen kerran, vaikka en normaalisti piirrä erityisen animemaisesti, päätin liittyä niihin muutamiin, jotka ottivat hoidettavakseen väkertää tuohon tarkoitukseen piirustuksia, koska vaikka maksu oli tasan nolla dollaria, kävijäpasseissa kuvitukseni näkisi jotain 4000 tapahtumakävijää, mitä oli aika vaikea vastustaa.

Mutta koska nyt alkaa olla väsy ja aikainen aamu, solkkaan viimeiset yksityiskohdat pääsylippukuvituksistani joskus myöhemmin. Öitääääää…

— Hey Harry, hey, Harry. Hey, you take care a’ yourself too, okay? Oh, hey, Harry, there’s a full moon coming up so stay indoors, okay? Or I’ll eat’cha. Hhhhhhhahaha! I’ll eat’cha! …See ya!

”That’s impossible, you can’t have more than two friends!”

(Varoitus: ei mitään tolokkua)

Opuksessa oli vähän aikaa sitten henkilökunnan taidenäyttely, pistettiin omia töitämme kaupan takaosaan kaiken kansan nähtäväks yhden viikon ajaks. Ihan vaan työkaveriporukan kesken me pidettiin näyttelyn ekana päivänä myös epäviralliset avajaiset joissa syötiin, otettiin parit siiderit ja yksinkertaisesti palloiltiin kaupassa sulkemisajan jälkeen, mikä oli loistavampaa kuin miltä tässä kuulostaa. Työkamujen luomukset olivat myös varsin upeita. Anteeks kun en ottanut kuvia niistä töistä mitä mulla omalla näyttelyseinälläni oli, mutta kaikki niistä oli kyllä jo entuudeestaan mun luonnosblogissa nähty, koska mulla ei ollut aikaa suuremmin taiteilla uusia juttuja näyttelyä valmistellessa.

Vähän aasinsiltamaisesti, valmistuessani tein myös virallisen oman nettisivun, joka on tosin tällä hetkellä niin pelkistetty että hädin tuskin maksaa vaivaa linkata, mutta jos sattuu kiinnostamaan, se on osoitteessa kelipipo.com. Aion yrittää mahdollisimman pian taiteilla siitä vähän sliipatumman — ilmoitan kyllä sitten kun se tapahtuu. LISÄKSI olen liittynyt deviantArt-nettiyhteisöön.

* * *

Kaikkihan vaaaarrrrrmasti muistavat viimevuotisen A Very Potter Musical -mainokseni. Ja yhtä varmasti kaikki tätä lukevat Potter-fanit (tai musikaalifanit) ovat jo aikoja sitten kuulleet saman ainutlaatuisen esiintyjäryhmän luomasta jatko-osasta, A Very Potter Sequel ?! <– Jos olet jo nähnyt niin katso uudestaan! VOLYYMIT TÄPÖLLÄ! NYT HETI!!!!!

Jatko-osa on odotetusti täynnä hyvää musiikkia (annan ysi plussan, eli melkein yhtä hyvää kuin ensimmäisessä musikaalissa, joka saa 12 pistettä kymmenestä), ja huispausjakso lyö elokuvat luudalta 😛 — toivon ihan vimmatusti, että olisin voinut nähdä tämän esityksen livenä.

Jollei manailu ja sikailu sketseissä olisi niin tiheää, musiikki- ja dramatisointi-ideoiden puolesta esitys kääntyisi helposti ammattilaisproduktioksi kaupallisessa teatterissa. Esimerkiksi lajitteluseremoniakohtaus (monien muiden muassa) on loppupaisutuksellaan namit naurut irrottava, mutta samalla kaupallisen vetoava laulu, jossa on oikea ripaus koskettavuutta — muillekin kuin Potter-saagan tunteville. Itse asiassa koko jatko-osan ajan Harry saa laulettavakseen kappaleita jotka yllättivät minut pystymällä kiteyttämään samaistuttavia tunnekohtauksia kirjoista, tavalla joka ei yksinkertaista hänen senhetkistä tunnettaan mutta kuitenkin tekee sen salamana ymmärrettäväksi (vaikkapa Harryn ja Siriuksen duetto kun käy ilmi, että he kumpikin toivovat täsmälleen samaa asiaa).

Siirappisuuden välttäminen on musikaaleissa vaikeampaa kuin ikinä ulospäin näyttää, ja vaikka tämä tekijäryhmä pitää sen aisoissa todella kunnioitettavasti, mahdollisesti juuri pelätyn sentimentaalisuuden vastapainoksi (”Hei tyypit, hetkinen. Mehän yritetään tehdä komediaa. Vaikka me miten rakastettais Potteria niin miten me selitetään se että puol tusinaa näistä lauluista käsittelee periaatteessa sitä miten ikävä orvolla kiusatulla pojalla on a] äitiä, b] isää, c] jotain edes vähän turvallista paikkaa johon kuulua tai d] kaikkia edellämainituista?!”) jatko-osan huumoria on roisinnettu entisestään. Yksikään ei säästy alapäävitseiltä, jotka onneksi ovat kuitenkin rehellisesti ennalta-arvaamattomia. Tässä esityksessä törkyvitsi naurattaa aina sitä enemmän mitä vähemmän sitä osaa kulloisessakin tilanteessa odottaa — ja siinä suhteessa alkuperäismateriaali on jo tehnyt valtaosan työstä Potter-musikaalin takapirujen puolesta, sillä monikaan ei odota moista Harry Potterin hahmogallerialta. Tämä oljenkorsimainen huumoripuoli ei siedä yhtä lukuisia katsomiskertoja naurudesibelien kärsimättä kuin edeltäjänsä, mutta onneksi musiikki on pysynyt vaikuttavana ja tappohauskana.
Eli ei A Very Potter Sequel ihan edellisen tasolle yllä, mutta vertailu viiltää minua, sillä alkuperäinen oli yksi hauskimmista ja takuuvarmasti muistettavimmista asioista, mitä koko viime vuonna tulin nähneeksi. Miten moisen kanssa voi kilpailla?! Sitä paitsi siihen vaikutti myös varsin historiallinen viraali-ilmiö josta A Very Potter Musical nautti viime kesänä: tuotoksen menestykseen oli jokaisella katsojallakin pieni mutta konkreettinen osansa, mikä sai puun takaa ilmaantuneen musikaalin katsoneet seuraamaan sen leviämistä yhtä suurella innostuksella kuin tekijät. Kokemusta ei tiimin nykyisen suosion vallitessa pysty toistamaan, vaikka suosio onkin lahjakkuudella ja työllä ansaittu ja vaikka Starkid -ryhmä säilyy yhä valtavan sympaattisena ”faneilta faneille” -nettiolemuksena.

* * *

Perkale meinasin että näin yheltä istumalta kirjotan kanssa kaiken mitä koko heinä- ja elokuussa on tapahtunu, mutta eihän tässä millään jaksa. Koettakaa kestää, ens kerralla sitten… Jäi mulla vielä rutkasti tyhjänjauhamista kirjoista, leffoista ja omista piirtämisistä mut pakko jättää seuraavaan blogeroon. 😦 Jotain mä kyllä teen näköjään väärin kun blogerointi, jonka pitäis olla rentouttavaa hommaa, kasvattaa sekin vaan syyllisyydentunnetta kun en ehdi kirjoittaa sitä mukaa ku mulle tapahtuu!

Piirrän hirveesti mutten vielä työkseni

Kismittää kun en oo ehtiny kirjottaa! Annatte toivottavasti anteeks jos näin pitkän ajan jälkeen en jaksa tarkasti muistella valmistujaisnäyttelyä. Kirjoituspaine kasvaa sitä mukaa kuin aikaa kuluu, ja haluan ainoastaan hypätä taas bloggaamisrytmiin, huolehtimatta vanhojen juttujen säilömisestä, niin kiinnostavia ja tärkeitä kuin ne olivatkin. 😦

Oon oikeastaan laiminlyönyt internetiä yleisesti. Näin käy kun koulu (täyspäiväinen tietokoneen tuijotus) loppuu ja pitää elättää itseään asiakaspalvelutyöllä.
Olen hyvin kaukana ihanteellisesta asiakaspalvelijasta. Kaikki palveluammattilaiset teeskentelee työnsä puolesta jonkin verran, mutta minä eniten. Ihmiset ei mua kiinnosta… Äärimmäisen harvoin kävelee ovesta sisään asiakas jota palvelee rehellisesti, kaikille muille pitää teeskennellä kiinnostunutta. Haukotuksia pitää pidätellä. Ja jos joku sattuu olemaan huonolla tuulella, niin itse pitää olla sitä imelämpi mitä kärttyisämmäksi asiakas ältyy! Ikinä IKINÄ  ei voi terävästi vastata vaikka asiakas sanoisi MITÄ! (Tai vaikka olisi tilaisuus kuinka koomiseen vastaukseen.) Ei tuhinoita, ei mutinoita, ei syviä huokauksia — selkärangan asento on suurinpiirtein ainoa asia jolla voi ilmaista tyytymättömyyttään, eikä sitäkään oikeastaan SAISI tehdä mutta koskaan ei pysty sitä estämäänkään.

Asiakaspalveluksi Opus ei kuitenkaan ole hullumpi paikka. Vaikka noista valitankin, niin täytyy tunnustaa että erittäin mielelläni lähden aamuisin töihin.
Ensinnäkin, työpaikka Opuksessa on täysillä PELASTANUT HENKENI valmistumisen jälkeen. Ei sillä että olisin tosissani odottanutkaan jonkun animaatiostudion palkkaavan mut heti valmistujaisnäyttelyssä, mutta jollei mulla olis jo valmiiksi ollut osa-aikatyöpaikkaa koulun loppuessa ja oisin joutunut tyhjästä aloittamaan animointiin liittymättömän työnhaun, olisin kohdannut loppuni, näin liioittelematta. Oli siunatun helppoa pyytää vaan pari lisätyöpäivää viikossa Opuksesta, ja vaikka nykyinen tilanne jättääkin vähän vähemmän aikaa omille piirustuksille kuin luulin, osaan tunnistaa onnenkantamoisen kun sellainen pankkitilille palkan muodossa tipahtaa. Osaan kuvitella ihan liiankin hyvin millainen tilanteeni olisi tällä hetkellä jos en olisi jo ollut töissä valmistuessani. Vaikka koulun loppusuoralla kirosinkin monta kertaa viikonlopputöitä, se oli silti oikea valinta.
Toiseksi, olen oppinut hirveät määrät vippaskonsteja eri taidetarvikkeista ja saan kokeilla monia erilaisia tököttejä ja työkaluja, vieläpä henkilökunta-alennuksella!

Vaikka en Opusta vakinaiseksi työpaikakseni haluakaan, vaivun vaarallisesti syvemmälle sen pauloihin joka päivä. Aloitin kehystämisosastolla pari viikkoa sitten ja kehystäminen on paitsi helppoa, myös odottamattoman kiehtovaa. PITÄÄ MUISTAA ANIMOINTISUUNNITELMAT!!! Mutta hemmetti, en todellakaan olisi Suomesta tänne lähtiessäni voinut arvata, että koulun loppuessa olisin tilanteessa, jossa voisin ihan puhtaalla omatunnolla vastata työpaikkailmoitukseen jossa haetaan KEHYSTÄJÄÄ, siltä varalta ettei animaatiopaikkoja löydy. (Puhumattakaan siitä, että kehystäjille maksetaan kuulemma pitkä penni– EIÄÄÄH PITÄÄ MUISTAA ANIMOINTISUUNNITELMAT!!! Sitä paitsi Opuksen kehystäjien palkat on samat kuin normaalityöntekijöillä sen vuoksi, että kehystämömme on ”tee-se-itse” -laatua. Asiakkaat kehystävät itse taiteensa, me ”asiantuntijat” vain kerromme vieressä kuinka se tehdään. Meidän täytyy tietää mahdollisimman paljon kehystämisestä, mutta koska meille ei siitä nimenomaan makseta, me ei myöskään saada hyökätä asiakkaan töitä kehystämään — vastuu täytyy nähkääs pysyä asiakkaalla jos ne töppäisee ja pilaa/repii/likaa/halkoo/lävistää joko taideteoksensa tai kehyksensä. Mutta ihan oikeasti, eikö oo kummallista, jos nyt näkisin työpaikkailmoituksen tavallisessa kehystämössä voisin hakea paikkaa ja saada jymypalkan! En mä kyllä Opusta oo jättämässä. Opus on mahtava paikka taidenörtille ja työkaverit on ihan huippuja. Olen miettinyt että jos niin hyvin käy että joku animointilafka mut palkkaisi, säilyttäisin kuitenkin osa-aikatyöni Opuksessa mutta palaisin takaisin viikonlopputyöskentelyyn, kuten koulunkin aikana. Sillä tavoin mulla ois ”hätävara” kun animointisoppari loppuisi (enemmistö studiotöistä, vaikkakin kokopäiväisiä, on määräaikaisia ”kontrahteja” täällä). JA siten voisin myös pitää kiinni henkilökunta-alennuksestani, josta olen tullut melko riippuvaiseksi. Vesivärejä on niin monta ihanaaaa ja varsinkin erilaisia luonnoslehtiöitä menee mulla kuin sytykkeitä 😛

* * *

Ainoo työtarjous jonka oon tähän mennessä valmistujaisnäyttelyn jälkeen saanut oli ”tee ilmaiseksi! Jos sarjasta tulee hitti ni sitten maksetaan” -tyyppiä, joten en tietenkään siihen tarttunut. Yhdeltä studiolta on mmmmmmelkein luvattu haastattelu — mun entinen animaatio-ope on siellä töissä ja juuri sen kanssa oonkin ollu puheissa, mutta se valmistautuu just nyt opettamaan Capilanon kesäkurssia ja muutenkin on superkiireinen, eikä haastattelua ole vielä saatu sovittua. Sen studion suhteen en siis uskalla toivoa paljon mitään jinxaamisen pelossa, ja seuraava harppaukseni onkin alkaa lähettää portfoliota ja demonauhaa ympäri studio”circuittia” ja toivoa että jossain tärppäis. Huljun koko ajan toivon ja lievän epätoivon välillä,  mutta on niin älyttömän monta taiteiluun liittyvää rautaa tulessa työnhaun lisäksi, että ei oikeastaan ole aikaa peljätä tulevaisuutta. Yritän kertoo niistä het tänä viikonloppuna, juuri nyt haluan vaan saada tämän blogeron postattua ja päästä jonkinmoiseen rytmiin taas kiinni.

Turhauttaahan se että niin paljon jäi kertomatta koulun loppumeiningeistä ja valmistujaisnäyttelystä, mutta kysykää jos jotakin erityistä jäitte miettimään, kuten vaikka juoruja koulukavereiden työtilanteista.
Ai niin ja Vancouverissa on aivan hemmetinmoinen helleaalto meneillään. Olen hikoillut itseni varmaan monta kiloa laihemmaksi, ja ajatus kulkee hitaasti.

Välihuomautus

Aiaaijjai. Näyttää etten ehdi millään kirjoittaa ennen kuin olen suorastaan valmistunut — hirmuinen harmi, sillä juuri animaatio-opintojen kronikoiminen ja koko keväthärdelli täällä olisi ollut ainoa mahdollisuus antaa tälle blogille jotain sisältöä joka kiinnostaisi useampaa ihmistä kuin omia sukulaisia, ja juuri loppuprojektien seuraaminen olisi ollut tärkeintä kerrottavaa… Mutta tällä hetkellä aika ei yksinkertaisesti riitä. Yritän sitten kun koulu on ohi muistella vanhoja parhaani mukaan 😀 Luokkamme loppunäyttelystä on ainakin pakko kirjoittaa heti kun se on ohi, koska kaikki merkit ennustavat näyttelystä tulevan varsin upean.

En oo ehtinyt edes kiittää Sannaa Walt Stanchfieldin piirusteluopaskirjan lähettämisestä webbimuodossa, joten kiitosta kovasti! Ja tietenkään en oo vielä myöskään ehtiny lukea sitä.

Ja sukulaiset, ihan vaan siinä tapauksessa että haluatte antaa mulle aikaisen syntymäpäivälahjan tai haluatte välttämättä antaa valmistujaislahjan, ottakaa yhteyttä äitikkään tai muhun niin saatte MUN TILINUMERON JA VOITTE ANTAA ONNITTELUNNE RAHANA. Koulun loppuminen tarkottaa opintotuen loppumista ja onhan mulla onneksi Opus-työpaikka (vaikka sekin syö finaaliprojulta kallista hereilläoloaikaa 😦 Argh) mutta kunhan päätin kokeilla.
Heti valmistumisen jälkeen alkaa sitten a] parin viikon LOMA ELÄVÄNMALLINPIIRTÄMISELTÄ (oon piirtäny eläväämallia vähintään kahdeksan tuntia viikossa tänä keväänä 😯 ) ja b] työnmetsästys!