Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

— That’s absuuuurd!
You’re absurd!
— What! Say that again to my face!
— You’re absurd!
— THAT’S ABSUUUUUUUURD!

No niiiiiin, eikö ollutkin A Very Potter Sequel mahtava!? Päivän blogeron suojelijana toimii kaikkien suosikkiope ja James Potterin PARAS Ystävä, ”Loopy” Remus Lupin.

Ja sitten asiaan. Tässä tulee ensimmäinen niistä monista aktiviteeteista, jotka ovat pitäneet minut poissa työnhausta.

Pitkiltä tuntuvia kuukausia sitten (jopa ennen valmistumista) luokkakaverini Megan kutsui meidät juhlimaan erään sarjakuva-antologian julkaisua timmiin taidegalleriaan koska oli saanut kyseiseen kirjaan oman sarjiksensa. Menin parin muun kaverin kanssa ilomielin, sillä ensinnäkin Megsu on jymykaveri, toiseksi: ilmaiset bileet, haloo, ja kolmanneksi pari antologiaan osallistujaa työskentelee animaatioalalla just sellasissa studioissa jotka mulla ois lyhyen tähtäimen kiikarissa ja halusin edes kokeilla vähän networkata. Mun suhteidenluontitaidot ei siinä mielessä ollu kehuttavat, etten osannut nyhtää yhtään mitään työnhaussa auttavia salavinkkejä jotka ois toiminu nimenomaan kyseisten studioiden näkökulmasta, mutta pääsinpä ainakin juttelemaan mukavia näiden animaattoreiden kanssa. Tuntuu että ihan hyvän ensivaikutelman heihin tein vaikken juuri animaatiotyöstä saanut hirveästi puhuttua, mutta ainakin he tietävät minun olevan animaatio-toiveikas käsittelipä keskustelumme sitten enimmäkseen vain sarjakuvia tai gallerian senhetkistä näyttelyä — ja kaiken lisäksi pidän molempiin edelleen yhteyttä. Hm! En siis sanoisi täysin p***aksi ensiyritykseksi suhdeverkoston luomisessa.

[Luin juuri kiinnostavan animaatiouraoppaan joka painotti networkkaamista yli kaiken, ja väitti myös että useimmiten sen sortin tapaamiset vaikuttavat työpaikasta kuulemiseen melkomoisella viiveellä, minkä vuoksi on kuulemma tärkeää pitää kaikkia suhteita yllä hiljaisinakin aikoina… Kuulostan vähän typerältä, varmaan kaikille muille oman leipänsä ansaitseville ihmisille maailmassa (ammatista riippumatta) tuollaiset jutut ovat itsestäänselvyys, mutta minä olen saanut hyvin hitaan lähdön kaikenlaisessa sosiaalistumisessa. Siksi mainitsemani kirjan lukeminen oli vähän kuin — no kuvitellaanpa että animaatioala olisi juoksukilpailu. Lähtölaukaus olisi juuri ammuttu, ja ensimmäisen juoksuaskeleen otettuani vasta näkisin mustavalkoisia lautoja muutaman metrin päässä radalla lantioni korkeudella ja tajuaisin sillä silmäyksellä, että kyseessä onkin estejuoksukisa. Se johtaa hetken mittaiseen henkiseen hämmennykseen. Tuskin siinä juoksua lopettaa, mutta ottaa pari aitaa ennen kuin hyppyihin saa sellaisen rytmin, joka niissä olisi pitänyt olla alusta asti.
Mutta eipäs kurvata sivuraiteelle. Kirjoitan tuosta kirjasta, ja monista muista  bloggaamistauolla lukemistani, mahd. pian.]

Ostin antologian, ja julkaisupippaloiden epämuodollisessa ilmapiirissä etsin käsiini ne osanottajat, joiden sarjiksista kirjasessa eniten nautin. Kirjan oli julkaissut vancouverilainen ”sarjakuvakollektiivi” nimeltä Cloudscape Comics, joten kaikki sen tekijät olivat kollektiivin jäseniä. Kyselin vähän enemmän mitä kollektiivi tässä tapauksessa oikein tarkoittaa, ja vastaus oli, että he tapaavat viikoittain, piirtävät/puhuvat/pitävät palauterinkejä toistensa sarjakuvaprojekteista, ovat julkaisseet neljä antologiaa (juhlakalu mukaanluettuna) ja yrittävät tuottaa kaksi antologiaa vuosittain tästä eteenpäin. Pohjimmiltaan tarkoituksena on tuoda Vancouverin sarjakuvantekijöitä yhteen (ja piristää julkaisumahdollisuuksia antamalla näille ryhmän tuen kautta helpompi tapa saada oma sarjiksensa oikeasti painetuksi). Voittoja kukaan yksittäinen henkilö ei tästä toiminnasta vielä saa, kaikki tulot menevät antologioiden julkaisemisrahastoon sekä pienemmässä määrin kollektiivin ylläpitämiseen ja mainostamiseen.

Osaksi uteliaisuudesta, osaksi koska tykkään keskivertolukijaa enemmän sarjakuvista, ja eritoten koska Cloudscapen jäsenet olivat niin viihdyttävää ja mukavaa juttuseuraa, menin seuraavaan ”sarjismiittiin” Meganin mukana. Cloudscape (…ööö, ”pilvimaisema”? …Pilvemä?) tapaa keskiviikkoiltaisin kahvilassa Main Streetillä, ja kokoukset seuraavat kaavaa ”jos on jotain virallisen tapaisia puheenaiheita, ne jutellaan ekan puoltuntisen aikana, sen jälkeen on aika juoda kahvia ja piirrellä luonnoslehtiöihimme niin kauan kuin pysytään hereillä”. (Kyseessä on 24-h kahvila.) Ja samalla tietysti jauhetaan tyhjää.

Suurin syy (yksi monista) siihen, että nyt olen tuosta ensikäynnistä lähtien ollut Cloudscapen viikottaisissa seikkailuissa mukana, lienee se, että he tekevät julkaisemisen niin helpoksi mahdollisuudeksi. Totta kai voisin julkaista sarjikseni netissä, mutta nettisarjikset kaipaavat kovasti säännöllisyyttä. Ei innostanut mua hirveesti edellisellä yrittämällä. Sitä paitsi synnynnäisenä kirjatoukkana minua viehättävät varsinaiset käsinkosketeltavat sarjikset huomattavasti enemmän, vaikka nettisarjiksetkin osuvat joskus luovaan kultasuoneen. Valitettavasti minulla on surkuteltavan vähän tarinaideoita edes tavallisiin sarjiksiin, saati sitten säännölliseen nettisarjikseen.
Mikä johtaakin minut kätevästi erääseen toiseen syyhyn Cloudsceippivierailuuni. Ryhmä vetää puoleensa paitsi jokapaikanhöyliä, myös sarjiskäsikirjoittajia piirtäjänhaussa. Taka-ajatuksenani oli ajan kanssa suostutella joku Cloudscapen kautta tekemään yhteistyötä ja saada näin yhteinen sarjis heidän seuraavaan antologiaansa. En osannut arvata että jo tällä ensimmäisellä osallistumiskerrallani miitissä törmäisin kirjoittajaan joka heti suunnitelmani kuultuaan katsasti piirustuksiani ja pyysi saada meilata minulle muutamia sarjiskäsikirjoituksiaan.

Samoihin aikoihin kuin liityin, Cloudscapen ”toimittajat” julistivat tavoitteensa saada seuraava antologia julkaistuksi ennen vuoden loppua. Viime kuukaudet olemme siis yhteistyökumppanini kanssa työskennelleet sen eteen. Niinsanottu hakemus antologiaan pääsemiseksi täytyy luovuttaa tällä viikolla. Se sisältää käsikirjoituksen ja taidenäytteitä/luonnoksia — mitään viimeisteltyä sarjakuvataidetta ei tarvita, koska Cloudscape pitää parempana antaa ja saada palautetta työstä sellaisessa vaiheessa että sitä on vielä mahdollista parantaa, ja koska näin voidaan myös valita ne tarinat, jotka muodostavat hyvän teemallisen kokonaisuuden satunnaisen valikoiman sijasta. Löyhä teema jokaiselle antologialle annetaan etukäteen, ja tällä kertaa Cloudscape etsii sarjakuvalyhäreitä joiden teema on matkustaminen.
Koska halukkaita antologiaan saattaa olla enemmän kuin tilaa kirjassa, ei ole täysin varmaa että suunnittelemamme tarina julkaistaan, mutta mahdollisuudet ovat hyvät, ja onhan aina olemassa seuraava antologia.

Sarjakuvan suunnittelu ei ole ainoa tapa, jolla Cloudscape on pitänyt minut kiireisenä:

Olen osallistunut ”Comic Battle” -kisailuun melkein joka viikko. Se ei ole mulle varsinaista herkkua, mutta teen sen enemmän velvollisuudentunnosta koska tällä hetkellä osallistujia ei ilmesty hirveesti ja haluaisin että se saa suht vakaan aseman eikä meidän vakkarijäsenten sarjiksia enää tarvittaisi joka ikinen viikko. Comic Battle on nimittäin avoin kenelle tahansa ympäri maailmaa! Joka viikko on etukäteen eri aihe, jonka pohjalta osallistujat piirtävät sarjisstripin, maksimikoko 900×900 px. Tsekkaa tämänhetkinen kisa ja osallistu tai äänestä.

Vancouverissa järjestetään viikonloppuna Anime Evolution -niminen vuosittainen con, jonka kävijämäärä mitataan tuhansissa, ympäri Kanadaa ja lähimmistä USA:n osavaltioista. Se sivuaa vähän myös länsisarjiksia, ja Cloudscape menee sinne kaupittelemaan. Monta kauppapöydänkaitsijaa kolmipäiväisen conin ajaksi tarvitaan, ja ihan piruuttani suostuin yhdeksi niistä. Anime, manga ja videopelit (AE:n pyhä kolminaisuus, vaikka sivuaineitakin conin ”lukujärjestyksestä” löytyy) eivät ole mulle jättimäisiä kiinnostuksenaiheita, mutta tykkään pukeutumistapahtumista ja nörttitiivistymistä. Harmittaa vain, että työt eivät ole jättäneet yhtään aikaa suunnitella minkäänmoista pukua. Muuten menisin ehkä viime Halloween-puvussani, mutta kelit ovat tällä hetkellä paljon kuumemmat kuin viimeksi sitä käyttäessäni, enkä välttämättä jaksaisi.

Koska kollektiivin johtohahmot ja conin järjestäjät tuntevat toisensa ja punovat yhdessä lukuisia juonia, Cloudsceippiläisiltä kysyttiin hyvissä ajoin haluaisimmeko piirusteluitamme conin kävijäpasseihin. Kolmelle eri conpäivälle ynnä ala- ja täysi-ikäisille tarkoitetut passit vaativat kukin eri kuvan. Jälleen kerran, vaikka en normaalisti piirrä erityisen animemaisesti, päätin liittyä niihin muutamiin, jotka ottivat hoidettavakseen väkertää tuohon tarkoitukseen piirustuksia, koska vaikka maksu oli tasan nolla dollaria, kävijäpasseissa kuvitukseni näkisi jotain 4000 tapahtumakävijää, mitä oli aika vaikea vastustaa.

Mutta koska nyt alkaa olla väsy ja aikainen aamu, solkkaan viimeiset yksityiskohdat pääsylippukuvituksistani joskus myöhemmin. Öitääääää…

— Hey Harry, hey, Harry. Hey, you take care a’ yourself too, okay? Oh, hey, Harry, there’s a full moon coming up so stay indoors, okay? Or I’ll eat’cha. Hhhhhhhahaha! I’ll eat’cha! …See ya!

(Varoitus: ei mitään tolokkua)

Opuksessa oli vähän aikaa sitten henkilökunnan taidenäyttely, pistettiin omia töitämme kaupan takaosaan kaiken kansan nähtäväks yhden viikon ajaks. Ihan vaan työkaveriporukan kesken me pidettiin näyttelyn ekana päivänä myös epäviralliset avajaiset joissa syötiin, otettiin parit siiderit ja yksinkertaisesti palloiltiin kaupassa sulkemisajan jälkeen, mikä oli loistavampaa kuin miltä tässä kuulostaa. Työkamujen luomukset olivat myös varsin upeita. Anteeks kun en ottanut kuvia niistä töistä mitä mulla omalla näyttelyseinälläni oli, mutta kaikki niistä oli kyllä jo entuudeestaan mun luonnosblogissa nähty, koska mulla ei ollut aikaa suuremmin taiteilla uusia juttuja näyttelyä valmistellessa.

Vähän aasinsiltamaisesti, valmistuessani tein myös virallisen oman nettisivun, joka on tosin tällä hetkellä niin pelkistetty että hädin tuskin maksaa vaivaa linkata, mutta jos sattuu kiinnostamaan, se on osoitteessa kelipipo.com. Aion yrittää mahdollisimman pian taiteilla siitä vähän sliipatumman — ilmoitan kyllä sitten kun se tapahtuu. LISÄKSI olen liittynyt deviantArt-nettiyhteisöön.

* * *

Kaikkihan vaaaarrrrrmasti muistavat viimevuotisen A Very Potter Musical -mainokseni. Ja yhtä varmasti kaikki tätä lukevat Potter-fanit (tai musikaalifanit) ovat jo aikoja sitten kuulleet saman ainutlaatuisen esiintyjäryhmän luomasta jatko-osasta, A Very Potter Sequel ?! <– Jos olet jo nähnyt niin katso uudestaan! VOLYYMIT TÄPÖLLÄ! NYT HETI!!!!!

Jatko-osa on odotetusti täynnä hyvää musiikkia (annan ysi plussan, eli melkein yhtä hyvää kuin ensimmäisessä musikaalissa, joka saa 12 pistettä kymmenestä), ja huispausjakso lyö elokuvat luudalta 😛 — toivon ihan vimmatusti, että olisin voinut nähdä tämän esityksen livenä.

Jollei manailu ja sikailu sketseissä olisi niin tiheää, musiikki- ja dramatisointi-ideoiden puolesta esitys kääntyisi helposti ammattilaisproduktioksi kaupallisessa teatterissa. Esimerkiksi lajitteluseremoniakohtaus (monien muiden muassa) on loppupaisutuksellaan namit naurut irrottava, mutta samalla kaupallisen vetoava laulu, jossa on oikea ripaus koskettavuutta — muillekin kuin Potter-saagan tunteville. Itse asiassa koko jatko-osan ajan Harry saa laulettavakseen kappaleita jotka yllättivät minut pystymällä kiteyttämään samaistuttavia tunnekohtauksia kirjoista, tavalla joka ei yksinkertaista hänen senhetkistä tunnettaan mutta kuitenkin tekee sen salamana ymmärrettäväksi (vaikkapa Harryn ja Siriuksen duetto kun käy ilmi, että he kumpikin toivovat täsmälleen samaa asiaa).

Siirappisuuden välttäminen on musikaaleissa vaikeampaa kuin ikinä ulospäin näyttää, ja vaikka tämä tekijäryhmä pitää sen aisoissa todella kunnioitettavasti, mahdollisesti juuri pelätyn sentimentaalisuuden vastapainoksi (”Hei tyypit, hetkinen. Mehän yritetään tehdä komediaa. Vaikka me miten rakastettais Potteria niin miten me selitetään se että puol tusinaa näistä lauluista käsittelee periaatteessa sitä miten ikävä orvolla kiusatulla pojalla on a] äitiä, b] isää, c] jotain edes vähän turvallista paikkaa johon kuulua tai d] kaikkia edellämainituista?!”) jatko-osan huumoria on roisinnettu entisestään. Yksikään ei säästy alapäävitseiltä, jotka onneksi ovat kuitenkin rehellisesti ennalta-arvaamattomia. Tässä esityksessä törkyvitsi naurattaa aina sitä enemmän mitä vähemmän sitä osaa kulloisessakin tilanteessa odottaa — ja siinä suhteessa alkuperäismateriaali on jo tehnyt valtaosan työstä Potter-musikaalin takapirujen puolesta, sillä monikaan ei odota moista Harry Potterin hahmogallerialta. Tämä oljenkorsimainen huumoripuoli ei siedä yhtä lukuisia katsomiskertoja naurudesibelien kärsimättä kuin edeltäjänsä, mutta onneksi musiikki on pysynyt vaikuttavana ja tappohauskana.
Eli ei A Very Potter Sequel ihan edellisen tasolle yllä, mutta vertailu viiltää minua, sillä alkuperäinen oli yksi hauskimmista ja takuuvarmasti muistettavimmista asioista, mitä koko viime vuonna tulin nähneeksi. Miten moisen kanssa voi kilpailla?! Sitä paitsi siihen vaikutti myös varsin historiallinen viraali-ilmiö josta A Very Potter Musical nautti viime kesänä: tuotoksen menestykseen oli jokaisella katsojallakin pieni mutta konkreettinen osansa, mikä sai puun takaa ilmaantuneen musikaalin katsoneet seuraamaan sen leviämistä yhtä suurella innostuksella kuin tekijät. Kokemusta ei tiimin nykyisen suosion vallitessa pysty toistamaan, vaikka suosio onkin lahjakkuudella ja työllä ansaittu ja vaikka Starkid -ryhmä säilyy yhä valtavan sympaattisena ”faneilta faneille” -nettiolemuksena.

* * *

Perkale meinasin että näin yheltä istumalta kirjotan kanssa kaiken mitä koko heinä- ja elokuussa on tapahtunu, mutta eihän tässä millään jaksa. Koettakaa kestää, ens kerralla sitten… Jäi mulla vielä rutkasti tyhjänjauhamista kirjoista, leffoista ja omista piirtämisistä mut pakko jättää seuraavaan blogeroon. 😦 Jotain mä kyllä teen näköjään väärin kun blogerointi, jonka pitäis olla rentouttavaa hommaa, kasvattaa sekin vaan syyllisyydentunnetta kun en ehdi kirjoittaa sitä mukaa ku mulle tapahtuu!

Kismittää kun en oo ehtiny kirjottaa! Annatte toivottavasti anteeks jos näin pitkän ajan jälkeen en jaksa tarkasti muistella valmistujaisnäyttelyä. Kirjoituspaine kasvaa sitä mukaa kuin aikaa kuluu, ja haluan ainoastaan hypätä taas bloggaamisrytmiin, huolehtimatta vanhojen juttujen säilömisestä, niin kiinnostavia ja tärkeitä kuin ne olivatkin. 😦

Oon oikeastaan laiminlyönyt internetiä yleisesti. Näin käy kun koulu (täyspäiväinen tietokoneen tuijotus) loppuu ja pitää elättää itseään asiakaspalvelutyöllä.
Olen hyvin kaukana ihanteellisesta asiakaspalvelijasta. Kaikki palveluammattilaiset teeskentelee työnsä puolesta jonkin verran, mutta minä eniten. Ihmiset ei mua kiinnosta… Äärimmäisen harvoin kävelee ovesta sisään asiakas jota palvelee rehellisesti, kaikille muille pitää teeskennellä kiinnostunutta. Haukotuksia pitää pidätellä. Ja jos joku sattuu olemaan huonolla tuulella, niin itse pitää olla sitä imelämpi mitä kärttyisämmäksi asiakas ältyy! Ikinä IKINÄ  ei voi terävästi vastata vaikka asiakas sanoisi MITÄ! (Tai vaikka olisi tilaisuus kuinka koomiseen vastaukseen.) Ei tuhinoita, ei mutinoita, ei syviä huokauksia — selkärangan asento on suurinpiirtein ainoa asia jolla voi ilmaista tyytymättömyyttään, eikä sitäkään oikeastaan SAISI tehdä mutta koskaan ei pysty sitä estämäänkään.

Asiakaspalveluksi Opus ei kuitenkaan ole hullumpi paikka. Vaikka noista valitankin, niin täytyy tunnustaa että erittäin mielelläni lähden aamuisin töihin.
Ensinnäkin, työpaikka Opuksessa on täysillä PELASTANUT HENKENI valmistumisen jälkeen. Ei sillä että olisin tosissani odottanutkaan jonkun animaatiostudion palkkaavan mut heti valmistujaisnäyttelyssä, mutta jollei mulla olis jo valmiiksi ollut osa-aikatyöpaikkaa koulun loppuessa ja oisin joutunut tyhjästä aloittamaan animointiin liittymättömän työnhaun, olisin kohdannut loppuni, näin liioittelematta. Oli siunatun helppoa pyytää vaan pari lisätyöpäivää viikossa Opuksesta, ja vaikka nykyinen tilanne jättääkin vähän vähemmän aikaa omille piirustuksille kuin luulin, osaan tunnistaa onnenkantamoisen kun sellainen pankkitilille palkan muodossa tipahtaa. Osaan kuvitella ihan liiankin hyvin millainen tilanteeni olisi tällä hetkellä jos en olisi jo ollut töissä valmistuessani. Vaikka koulun loppusuoralla kirosinkin monta kertaa viikonlopputöitä, se oli silti oikea valinta.
Toiseksi, olen oppinut hirveät määrät vippaskonsteja eri taidetarvikkeista ja saan kokeilla monia erilaisia tököttejä ja työkaluja, vieläpä henkilökunta-alennuksella!

Vaikka en Opusta vakinaiseksi työpaikakseni haluakaan, vaivun vaarallisesti syvemmälle sen pauloihin joka päivä. Aloitin kehystämisosastolla pari viikkoa sitten ja kehystäminen on paitsi helppoa, myös odottamattoman kiehtovaa. PITÄÄ MUISTAA ANIMOINTISUUNNITELMAT!!! Mutta hemmetti, en todellakaan olisi Suomesta tänne lähtiessäni voinut arvata, että koulun loppuessa olisin tilanteessa, jossa voisin ihan puhtaalla omatunnolla vastata työpaikkailmoitukseen jossa haetaan KEHYSTÄJÄÄ, siltä varalta ettei animaatiopaikkoja löydy. (Puhumattakaan siitä, että kehystäjille maksetaan kuulemma pitkä penni– EIÄÄÄH PITÄÄ MUISTAA ANIMOINTISUUNNITELMAT!!! Sitä paitsi Opuksen kehystäjien palkat on samat kuin normaalityöntekijöillä sen vuoksi, että kehystämömme on ”tee-se-itse” -laatua. Asiakkaat kehystävät itse taiteensa, me ”asiantuntijat” vain kerromme vieressä kuinka se tehdään. Meidän täytyy tietää mahdollisimman paljon kehystämisestä, mutta koska meille ei siitä nimenomaan makseta, me ei myöskään saada hyökätä asiakkaan töitä kehystämään — vastuu täytyy nähkääs pysyä asiakkaalla jos ne töppäisee ja pilaa/repii/likaa/halkoo/lävistää joko taideteoksensa tai kehyksensä. Mutta ihan oikeasti, eikö oo kummallista, jos nyt näkisin työpaikkailmoituksen tavallisessa kehystämössä voisin hakea paikkaa ja saada jymypalkan! En mä kyllä Opusta oo jättämässä. Opus on mahtava paikka taidenörtille ja työkaverit on ihan huippuja. Olen miettinyt että jos niin hyvin käy että joku animointilafka mut palkkaisi, säilyttäisin kuitenkin osa-aikatyöni Opuksessa mutta palaisin takaisin viikonlopputyöskentelyyn, kuten koulunkin aikana. Sillä tavoin mulla ois ”hätävara” kun animointisoppari loppuisi (enemmistö studiotöistä, vaikkakin kokopäiväisiä, on määräaikaisia ”kontrahteja” täällä). JA siten voisin myös pitää kiinni henkilökunta-alennuksestani, josta olen tullut melko riippuvaiseksi. Vesivärejä on niin monta ihanaaaa ja varsinkin erilaisia luonnoslehtiöitä menee mulla kuin sytykkeitä 😛

* * *

Ainoo työtarjous jonka oon tähän mennessä valmistujaisnäyttelyn jälkeen saanut oli ”tee ilmaiseksi! Jos sarjasta tulee hitti ni sitten maksetaan” -tyyppiä, joten en tietenkään siihen tarttunut. Yhdeltä studiolta on mmmmmmelkein luvattu haastattelu — mun entinen animaatio-ope on siellä töissä ja juuri sen kanssa oonkin ollu puheissa, mutta se valmistautuu just nyt opettamaan Capilanon kesäkurssia ja muutenkin on superkiireinen, eikä haastattelua ole vielä saatu sovittua. Sen studion suhteen en siis uskalla toivoa paljon mitään jinxaamisen pelossa, ja seuraava harppaukseni onkin alkaa lähettää portfoliota ja demonauhaa ympäri studio”circuittia” ja toivoa että jossain tärppäis. Huljun koko ajan toivon ja lievän epätoivon välillä,  mutta on niin älyttömän monta taiteiluun liittyvää rautaa tulessa työnhaun lisäksi, että ei oikeastaan ole aikaa peljätä tulevaisuutta. Yritän kertoo niistä het tänä viikonloppuna, juuri nyt haluan vaan saada tämän blogeron postattua ja päästä jonkinmoiseen rytmiin taas kiinni.

Turhauttaahan se että niin paljon jäi kertomatta koulun loppumeiningeistä ja valmistujaisnäyttelystä, mutta kysykää jos jotakin erityistä jäitte miettimään, kuten vaikka juoruja koulukavereiden työtilanteista.
Ai niin ja Vancouverissa on aivan hemmetinmoinen helleaalto meneillään. Olen hikoillut itseni varmaan monta kiloa laihemmaksi, ja ajatus kulkee hitaasti.

Aiaaijjai. Näyttää etten ehdi millään kirjoittaa ennen kuin olen suorastaan valmistunut — hirmuinen harmi, sillä juuri animaatio-opintojen kronikoiminen ja koko keväthärdelli täällä olisi ollut ainoa mahdollisuus antaa tälle blogille jotain sisältöä joka kiinnostaisi useampaa ihmistä kuin omia sukulaisia, ja juuri loppuprojektien seuraaminen olisi ollut tärkeintä kerrottavaa… Mutta tällä hetkellä aika ei yksinkertaisesti riitä. Yritän sitten kun koulu on ohi muistella vanhoja parhaani mukaan 😀 Luokkamme loppunäyttelystä on ainakin pakko kirjoittaa heti kun se on ohi, koska kaikki merkit ennustavat näyttelystä tulevan varsin upean.

En oo ehtinyt edes kiittää Sannaa Walt Stanchfieldin piirusteluopaskirjan lähettämisestä webbimuodossa, joten kiitosta kovasti! Ja tietenkään en oo vielä myöskään ehtiny lukea sitä.

Ja sukulaiset, ihan vaan siinä tapauksessa että haluatte antaa mulle aikaisen syntymäpäivälahjan tai haluatte välttämättä antaa valmistujaislahjan, ottakaa yhteyttä äitikkään tai muhun niin saatte MUN TILINUMERON JA VOITTE ANTAA ONNITTELUNNE RAHANA. Koulun loppuminen tarkottaa opintotuen loppumista ja onhan mulla onneksi Opus-työpaikka (vaikka sekin syö finaaliprojulta kallista hereilläoloaikaa 😦 Argh) mutta kunhan päätin kokeilla.
Heti valmistumisen jälkeen alkaa sitten a] parin viikon LOMA ELÄVÄNMALLINPIIRTÄMISELTÄ (oon piirtäny eläväämallia vähintään kahdeksan tuntia viikossa tänä keväänä 😯 ) ja b] työnmetsästys!

Gaak, anteeks kun en oo kirjottanu kuukausiin ja sitten ensimmaisena lahetan nain lyhyen ja pohkon blogeron mutta kun oon vuodesta 2001 lahtien toivonu nakevani Conan O’Brienin livena ja TANA ILTANA SE TAPAHTUUU!!! Conanin ”Legally Prohibited From Being Funny on Television” –kiertueen kolmas keikka (eka oli Eugenen kaupungissa Oregonissa, kiertueen kaksi seuraavaa keikkaa on taalla Vancouverissa ja tanaan on niista jalkimmainen)!
Ostin siihen kahden luokkakaverini kanssa liput heti kun ne tulivat myyntiin. Ennen keikkaa mennaan Templetoniin possuilemaan. Voi IIIIIKKKK tasta tulee mahtis ilta 😀

Niin ja oon juuri koulussa ja tiettyja kirjaimia puuttuu kanadalaisista nappaimistoista, kuten naette… Kirjotan mahollisimman pian lisaa, mut aika sekavaa siita tulee kun tauko on ollu kouluhardellin takia nain pitka. Teita on varoitettu.
And now, here’s your host…

Hirvee tauko taas mutta tärkeimmästä kai aloitan… Mulla oli oma oikea joulukuusi tänä jouluna! 😀 Kuten kirjoitin, päätin hyvissä ajoin että kun en kerran pääse Suomeen sukuloimaan, niin kuusi mun ainakin pitää saada. Pähkäilyä se vaati, koska minulla ei ole autoa, jolla kuusen kotiin kuskata, mutta kyllähän se kantamallakin ihan hyvin onnistui — joulukuusia myytiin aika useiden supermarketeiden pihoilla, joten valitsin kotiani lähimpänä olevan marketin sekä pienimmän kuusen, joka niiltä löytyi 😉
Siitäkin huolimatta kotimatkalla tuntui vähän kuin olisin kantanut ruumista kätkettäväksi, kuusi kun oli kääräisty oranssiin muovisäkkiin ja ilta oli epäilyttävien tekojen suorittamiseen sopivan pimeä.

Niin, siis ihana kuusi mulla oli koristeineen päivineen, ja joulu meni ihan mukavasti. Rankkaa yrittää muistella näin pitkän ajan jälkeen, koska kevätlukukausi on jo täydessä käynnissä enkä pysty ajattelemaan (melkein) mitään muuta… Tää on viimeinen lukukausi ja keväällä valmistutaan, ja kaikki meidänluokkalaiset on samanaikaisesti sekä hermona että innostuneita. Aika suuri osa luokasta aikoo hakea ensi vuodeksi Capilanon ”kolmannelle opiskeluvuodelle” eli 3D-animointiopetusohjelmaan, itse en kuitenkaan aio. Haluaisin ensin koettaa onneani 2D-maailmassa.

Cloudy with a Chance of Meatballs julkaistiin vihdoin DVD:nä vuoden alussa, ja kaveripiirissäni vallitsi juhlatunnelma sen ansiosta pitkään uudenvuodenaaton jälkeen.
(Siitä puheen ollen, en juhlinut uutta vuotta muuten mitenkään, paitsi uudenvuodenaaton aamupäivällä pari luokkakaveriani ja minä käytiin Grouse Mountainilla, yhdessä Vancouverin laskettelukeskuksista — emme tosin lasketelleet/lautailleet vaan yksinkertaisesti TELMIMME LUMESSA. Se oli juuri niin kivaa kuin kuulostaakin, ja juuri niin kivaa kuin muistin. Koko kaupungissa ei tietenkään ole ollut lumen hiventäkään koko talvena, mutta laskettelukeskuksessa oli toinen ääni kellossa… Joten pääsin nauttimaan joululomallani sekä kuusesta että lumesta! Kyllä kelpas! :D)
Hohhoijaa, että rakastan sitä leffaa.

Muita hyviä leffoja, Guy Ritchien Sherlock Holmes oli varsinainen spektaakkeli (Sherlock Holmes tekee juuri oikein kaiken sen missä 300 epäonnistui räikeästi — ja KYLLÄ, tiedän ettei Guy Ritchie ohjannut 300-elokuvaa; tarkoitukseni on sanoa että 300 ja SH tuntuivat pyrkivän samanlaiseen ilmaisuun ja vain jälkimmäinen oli itsevarmasti ohjaksissa) ai niiiiin ja käytiinhän me joululoman aloittajaisiksi katsomassa tietysti Disneyn Princess and the Frog, josta kyllä tykkäsin, joskaan en enemmän kuin esimerkiksi Aladdinista. Mutta meillehän leffan tärkein pointti oli ettei Disney ole hylännyt 2d-animaatiota kokonaan, joten sen näkeminen oli meille aikamoinen tapaus. Disneyllä on tuotannossa pari muutakin piirrettyä elokuvaa pitkästä aikaa, ja odotan innolla esimerkiksi huhuttua elokuvaversiota Andersenin Lumikuningattaresta.
(Avatar puolestaan tylsistytti minut kuoliaaksi. Myönnän että se näyttää upealta, mutta voiko kukaan rehellisesti sanoa että välitti puoleen taikka toiseen kuinka yhdellekään henkilöistä käy? Viimeistä piirtoa myöten täydellinen ulkoasu vain korosti elokuvan tylsyyttä ja hahmojen ohuutta. En menisi suosittelemaan.)

SIGGRAPH Spark FX-efektifestivaali (joka viime vuonna näytti alkuperäisen Star Wars -trilogian ja tarjosi mulle saman tien parhaan illan jonka olen tullut Vancouverissa viettäneeksi) on taas tulollaan! Yhtä mahtavia elokuvia kuin SW ei tänä vuonna ohjelmatietojen mukaan nähdä, mutta pari esitystä houkutteli mua sekä paria luokkakaveria. Varsinkin The Fifth Element, joka on melkoinen nostalgiapläjäys, ja The Wizard of Oz (jota tosin en välttämättä pääse katsomaan koska se näytetään työvuoroni aikana).

* * *

Koulusta olisikin sitten rutkasti kirjoitettavaa, aloitan taas tärkeimmästä — tai siis ei, valmistumisprojekti on tärkein, mutta tällä hetkellä toiseksi tärkein on se, että kevään ekassa animointitehtävässä (jälleen kerran kahden hahmon dialogi) käytetään päähenkilöitä Dreamworksin The Road to El Dorado -elokuvasta! El Dorado on yksi suosikkianimaatioistani, kuten olenkin jo maininnut, ja päähenkilöillä Tuliolla (ääni Kevin Kline) ja Miguelilla (ääni Kenneth Branagh!) on aivan hurjan hauska näytellä. …Suhtaudun animointiin aika pitkälti näyttelemisenä. Derrr.

Tämä stilli kuvastaa oivallisesti mitä ajattelin kun saimme tehtävänannon käteen ja luin sen ensimmäisen kerran:
SCOOOOOORE
😛
Minulla oli heti ensinäkemältä (siitähän on jo peräti vuosikymmen!?!) erittäin lämpimät välit elokuvan hahmoihin. Pääparin välinen kemia on ihan omaa luokkaansa, ja animoinnin suhteen olen vain jotenkin niin samalla aaltopituudella niiden kanssa. Elokuvan puhtaasti mielikuvituksellinen juoni ei siinä haittaa, pikemminkin päinvastoin, kun se ympäröi elokuvan varsinaista sydäntä eli vääjäämättä kehittyvää tunteiden ja tavoitteiden kriisiä kahden, sanalla sanoen, SIELUNKUMPPANIN välillä; ja mitä animoituun näyttelemiseen ja visuaalisiin gageihin tulee, on El Dorado silkkaa helmeä helmen perään.

Elokuvan animointityyli on suhteellisen realistinen ja samoin ovat hahmodesignit, joten tehtävä tarjoaa yhtä paljon teknistä haastetta (hahmojen mittasuhteiden ja liikkumistyylin säilyttäminen) kuin luovaa (fyysinen ”roolisuoritus”). Siksi on onni että pidän leffasta ja hahmoista niin julmetusti, sillä tässä tapauksessa tyylin säilyttäminen mahdollisimman tarkasti hädin tuskin tuntuu työltä. Olen sitten tehtävänannon katsonut El Doradon ehkä tusina kertaa (tutkimustarkoituksessa tietysti… öhöm), enkä vieläkään ole kyllästynyt. Ansaitsisi tätä pitemmän kirjoituksen… Mutta haluaisin sanoa, että elokuvan juoni ja henkilöt olivat ja ovat edelleen melko ainutlaatuiset yhdysvaltalaisten 2D-animaatioelokuvien maailmassa. Edes menemättä Dreamworks-animaatiodiktaattori Katzenbergin historiaan Disneyn kanssa, leffan taiteesta ja musiikista käy päivänselväksi, että El Dorado pyrkii kilpailemaan samalla kentällä kuin Disney, mutta meininki on tässä elokuvassa sen verran Disneystä eroava, moraalisesti moniulotteisempi ja hyvällä tavalla outo… Uskon vakaasti, että eurooppalaisella ohjaajalla, tai oikeammin sanottuna yhdellä ohjaajista, on tässä hieman uskaliaamman tunnelman luomisessa suuri osuus. (Samat ominaisuudet myös johtivat siihen, että vaikka animaatiomaailma pitää El Doradoa pienoisen klassikon maineessa, valtayleisön vastaanotto oli jähmeä.)

On muuten kiva tuntea vihdoinkin ihmisiä jotka näkevät El Doradon samoin silmin kuin minäkin. Animaatiofriikit on kunnon höpsöjä 🙂

Koulujuttujen takia on taas tämä bloggaaminen jäänyt myöhäiseen yöhön, enkä enää ole ihan täysin hereillä… Pakko jättää tämä merkintä kesken ja jatkaa lennosta ensi tilassa. Sori kamut, hyvää yötä 🙂

Korvatunturilla
tontut ahkeroi
lastut lentää pajasta ja vannesaha soi

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

Viime hetkeen saakka
on kaikki hajallaan
mutta lahja jokainen valmistuu ajallaan

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

KÄÄK! Anteeksi, suku, kauheesti tapahtuu enkä ehi kirjottaa ikinä…
Mutta ainakin mulla on tällä kertaa edes vähän muutakin kerrottavaa kuin kouluhommia. Työpaikkaan totuttelemisesta ois riittänyt kirjoitettavaa, mutta tuntuu että nyt on ehtinyt kulua jo liikaa aikaa muistaakseni kaiken tärkeän, joten hyppään suoraan nykyeloon.

TÖISSÄ:

Ollaan jo oltu joulumeiningeissä marraskuun puolivälistä asti. Kaupassa on koristeet (ihan hyvät, ei liian imelät mun mielestä: vihreää ”tekokuusinauhaa” ja valkoisia rusetteja); meillä on menossa joulukorttiäänestys jossa jokainen meistä Pohjois-Vancouverin Opuksen työntekijöistä piirsi/maalasi oman joulukortin, ne numeroitiin anonyymisti ja asiakkaat saa äänestää korteista mieleisensä, äänestäneiden kesken arvotaan jotain kauppatavaraa ja äänestyksen voittajakin saa jotain, en tiedä mitä (en voi laittaa kortin kuvaa kun en ehtiny skannata sitä ennen näytille laittoa, harmi); ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä, jokaisen työntekijän piti koota oma lahjapakkaus kaupan tuotteista, tyyliin ”Reetan lahjapakkaus – sisältää sitä ja sitä, jne. jne.” eli tarkoitus oli täyttää ne muutamilla meidän omista suosikkituotteista, myydä ne vähän niinku henkilökunnan suosittelemina. Ainoa ongelma oli se, että kun itse asioin Opuksessa, ostan opiskelijan budjetilla, suosikkituotteisiini ei siis kuulu mitään kovin kallista… Mutta näiden lahjapakkausten arvon oli oltava vähintään 60 dollaria per pakkaus! Vaikka luulis olevan ihanaa saada valikoida pakkaukseen aivan mitä haluaa koko kaupasta, niin halusin kuitenkin että pakkauksella olisi jokin teema, eikä siinä olisi vain jotain sekalaisia ihania tavaroita, eikä varsinkaan jotain hinnakasta häkkyrää joka oli heitetty sekaan vain kuudenkympin saamiseksi täyteen.
Lopulta sain kuitenkin inspiraation, ja perustettuani lahjapakkaukseni suosikkiluonnoslehtiöilleni, suosikkihiilikynilleni ja tusseille, sain kuusi kymppiä rikki lisäämällä muutaman täydentävän värin sekä tusseina että pastellikyninä. Lahjapakkaukseni on tarkoitus olla ns. headhunting -tarpeet. (Mervyn Peake käytti kyseistä ilmaisua elävässä elämässä näkemiensä kiinnostavien ihmisten luonnostelemisesta, toisin sanoen vanhasta kunnon ”salapiirtämisestä”.) Luonnoslehtiöt ovat siis varsin pieniä ja käteviä ja mukana olevia piirustusvälineitä voi jokaista käyttää monella tapaa. Mun nyssäkkää ei kuitenkaan osta varmaan kukaan, koska kaikki ei ymmärrä erilaisen paperin päälle ja että karkeemmalle voi piirtää pastellikynillä ja sileämmälle tusseilla, ja sit ne vaan sanoo että mitäs vimmattua varten täs paketis on kolme eri luonnoslehtiötä?! Mutta pakko myöntää että ajattelin yksinomaan itseäni sitä pakettia kootessa. Aion kyllä jouluun mennessä ostaa oman lahjapakkaukseni itselleni, olen niin innoissani sisällöstä… Kunpa vain jokainen saisi kokoamansa lahjapaketin itselleen ilmaiseksi, mutta ei 😦

Kaikkein parasta Opuksessa työskentelemisessä on tutustua tarkemmin (tai joissakin tapauksissa ensimmäistä kertaa) niin moniin taidetarvikkeisiin. Aika rankasti on kaikenlaista opeteltavaa, taidetarvikkeista kassan käyttämiseen ja varausten/tilausten tekemiseen, puhumattakaan siitä että aina aamusta lähtien on näytettävä asiakkaille pirteää naamaa, mutta onneksi muut työntekijät ovat aina valmiita auttamaan. Huonoin puoli on ilman muuta se, että kaksi kokonaista päivää on koulutöiltä pois, sillä töiden jälkeen ei pysty keskittymään animoimiseen mitenkään (edes joku kokeisiin lukeminen olisi ihan eri asia, mutta kun animointi vaatii niin paljon ajattelemista)… Mutta jotenkinhan vuokra on maksettava. Ja kun kerran on töitä tehtävä niin parempaa työpaikkaa, oman alan hommia lukuunottamatta, olisi vaikea keksiä.

JOULU:

Tähän ei ole mitään hyvää aasinsiltaa, mutta en ole tulossa täksi jouluksi Suomeen. Hinnat ovat korkeat ja joululoma lyhyt. Tulen melko varmasti sen sijaan olympialaisten ajaksi. Silloin meidän kampusta nimittäin käytetään johonkin olympialaishärdelliin niin ettei meillä ole edes pääsyä luokkiin, joten meillä on pakollinen reilu kahden viikon loma. (Onneksi ne kaksi viikkoa lisätään lukukauden loppuun. Se kun on ikuisuus jos kyse on animoinnista ja erityisesti valmistujaisnäyttelyn luomisesta.) Että helmikuussa nähdään. En oo ehtiny kyhätä kotiin mitään joulua vielä, kun koulu on kiireisempää kuin vielä koskaan, mutta kunhan joululoma alkaa 18. päivä, pääsen juhlatunnelmaan. Äiti lähetti supersöpön Mauri Kunnas -joulukalenterin postissa, kiitos kauheesti piristyksestä! Perhettä tulee tietysti vähän ikävä, mutta onhan mulla puhelin — ja tietysti mun oma soma Benny 😀 (Oon alkanut ounastella, että Nina puhui ihan puuta heinää Bennyn iästä. Benny ei todellakaan käyttäydy kuusitoistavuotiaan kissan tavoin!) Yritän rentoutua täällä joululoman aikana ja toivottavasti animoida omia juttuja koulutehtävien sijaan, teen pari päivää Opuksessa ja pakko se on kevätlukukauttakin miettiä, valmistuminen lähenee niin huimaa vauhtia…

KOULU:

Ai niin! Valmistumisesta tuli mieleen, että perjantaina 4.12 meidän luokka kävi varsin inspiroivalla vierailulla Studio B:ssä, joka on yksi Vancouverin menestyneimmistä 2D (käytännössä Flash) -animaatiostudioista ja yksi varteenotettavimmista työnhakukohteistamme valmistumisen jälkeen. Studio B:n edustajat ovat käyneet koulullakin puhumassa jo pari kertaa.

Vaikka Flash-animointi ei pitkän tähtäimen urahaaveisiini kuulu, niin tuntuu että tuoreeltaan valmistuttua pelkkä työpaikan saaminen olisi jo sellainen saavutus, että animoisin ilomielin myös fläsärikamaa, varsinkin niin miellyttävässä työympäristössä kuin Studio B:ssä. Mutta mihin pitäisi Vancouverista lähteä jotta saisi jossakin vielä animoida ihan itse piirtämällä, kas siinä kysymys. Eurooppa kutsuu, mutta niin myös Disney (höm… jos kerran unelmoin, miksen samantien voi unelmoida isosti). Rakastan Pixaria tosi paljon, ja uutuuttaan natiseva Pixar Vancouver alkaa etsiä 3D-animaattoreita kesällä 2010, mutta vaikka voisin hypätä suoraan meidän koulutusohjelmasta Capilanon vuoden mittaiselle 3D-animointikurssille, niin haluaisin ensin koettaa onneani 2D-maailmassa… Mutta vähän turha näistäkään on puhua, ei pelkästään siksi että ajatus Pixar Vancouverista palkkaamassa vastavalmistuneen vaikka koko Vancouver on väärällään animaattoreita on naurettava, vaan siksi että omatkin haaveeni ovat tällä hetkellä niin ilmassa, että ties mitä mä vielä päätän.

Muuten koulu-uutisia ei juuri voi summata näin pitkän ajan kuluttua. Kaikista kursseista on lopputehtävät menossa ja rasittavin kaikista on 2D-digianimointikurssi, jonka finaaliksi meidän täytyy luoda 15 sekunnin mittainen ”TV-asemamainos”. Rasittavan siitä tekee tietysti se, että meidän täytyy kirjoittaa, äänittää dialogi, tehdä taustat, luoda ennennäkemättömät animaatiohahmot ja sitten animoida ne. Layoutpiirtäminen ei vielä suju multa esimerkillisesti ja pelkään kaikista eniten, että mun älyttömän rupuiset backgroundit vie kaiken huomion mun hahmoanimaatiolta (joka on ehkä ainut vahvuuteni, koska hahmodesignikin ovat niin epäoriginaaleja). Projektissa on siis vain pari kiinnostavaa osaa, ja ennen kuin pääsen edes työstämään niitä mun täytyy tehdä tonni turhauttavia ja mun huonoimmista puolista muistuttavia alustustöitä. Ja se tekee tämän lukukauden lopusta raskaan. Muiden kurssien lopputehtävät eivät ole yhtään niin tylsiä, mutta pelko ja ärtymys digianimaatiotehtävästä pursuavat KAIKKIALLE. Kun keskityn koko ajan johonkin, jota en osaa tehdä. (Tiedän ettei mun pitäisi, mutta helppohan se on SANOA! ÄRRHH! En osaa lopettaa.) Kunpa voisin keskittyä vain animoimiseen. Ensi lukukaudella mahdollisesti.

MUUT HÖSÖTYKSET:

Stressasin tossa just itteäni niin paljon etten jaksa enää pitkästi kirjottaakaan. Mut pari loppusanaa.
Täällä Vancouverissa on hurjan ihana pikkuisen kylmänkipristelevä talvisää, vaikkei vielä merkkiäkään lumesta.
Oon ollut flunssassa nyt viikon, mutten ole voinut olla poissa koulusta järkyttävän työmäärän takia (tuskin sikainfluenssaa, koska kuulin, että siihen kuuluis tulenpalavan kivulias yskä, ja yskää mulla ei ole, räkää vain).
Kävin torstaina 4. päivä ekaa kertaa Aberdeen Mall :issa, joka on ostoskeskus jonka kaikki kaupat ovat aasialaisia ja ihan tillintallinkreisejä 😀 ostin lastillisen superhalpoja japanilaisia hulluja karkkeja (inkiväärilimsan makuisia KitKat -patukoita HAHAHA kookoshyytelökuutioita ja muuta outoa) ja pari söpöä Disney-lelua. Lisään Aberdeen-ostarin turistilistalle siltä varalta, että joskus tulee tuttuja vierailulle; siellä käydään.

Oon nähny pari hyvää elokuvaa ja niistä lisää myöhemmin (oon myös lukenu hurjasti hyviä sarjiksia ja niitä on liian paljon kirjotettavaksi); Joe mun luokalta juonii jatskahtavan bändin perustamista ja pyys mua mukaan laulamaan jos se saadaan jotenkuten käyntiin, kevätlukukaudella (mistä olen aaaaivan pipareina, mulla kun ei ole ollut tilaisuutta laulaa kuin kotona itsekseni sitten Vancouveriin muuttoni); pähkäilen tällä hetkellä mitä pientä kivaa ostaa koulukavereille lahjoiksi (ostan varmaan kaikki lahjat töistä); ai niin ja aion yrittää ostaa oikean joulukuusen. Jollen pääse kotiin jouluksi, niin on minun ainakin aito joulukuusi saatava.
Ja nyt loppuu näpyttely tältä yöltä, oon niin poikki että haluan vain maata sohvalla ja kattoa 30 Rock ia. Rakkaita terkkuja kotiväelle multa ja Bennyltä!

Arkisto