You are currently browsing the tag archive for the ‘ANTM’ tag.

Jahas, tää viikko oli niin häslinkiä että en muista tärkeimpiä juttuja mitkä halusin kirjoittaa, joten näpyttelen ihan sattumanvaraisesti…

Eläinuutisia — Benny loikoilee mun sängyn jalkopäässä kun tässä kirjoitan ja on hurjan söpö. Se käyttää nykyään täysin normaalisti hiekkalaatikkoa, eikä mun tarvinnut opettaa yhtään mitenkään.

Eilen käväisin koululla vaikka oli lauantai eikä ollut isosti läksyjä, sillä animaatio-osastolla oli ”avoimet ovet” kiinnostuneille mahdollisille hakijoille. En ollut vapaaehtoisten esittelijöiden joukossa, mutta halusin nähdä millaista meininki avointen ovien päivänä oli. Seuraaviin avoimiin oviin saatan ilmoittautua vapaaehtoiseksi, koska touhu vaikutti ihan kivalta. En saanut minkäänlaista inspiraatiota työskentelyyn, joten lähdin avointen ovien sulkeuduttua pirtelölle Peachin kanssa, kivaa. Kun tiemme erosivat, hyökkäsin Big Pete’sille. Halusin työntäyteisen viikon jälkeen ja nelijalkaistehtävän valmistuttua hemmotella itseäni, joten uskaltauduin ostamaan aikoja sitten mainitsemani Gentlemen -asetelman (Buffy :sta). Sitä paitsi sen hinta oli tippunut kympin sitten viime näkemän. Jos ottaisin sen omaan huoneeseeni, saattaisi olla vaikeaa saada unta — tai sitten näkisi painajaisia. Kouluun taas se sopii täydellisesti.
Ostin sen lisäksi Ghostbusters -T-paidan jonka logo loistaa pimeässä, kivaa.

Ai niin ja vapaaehtoisasiaa vielä. Kakkosluokkalaisethan vetävät koulun elävänmallinpiirustusklubia, mutta koska kakkoset valmistuvat tänä keväänä, meidän luokkalaisten on jo tässä vaiheessa valittava keskuudestamme klubille viisi jatkajaa, ja mä ilmoittauduin yhdeksi niistä. En oo ikinä ollut missään kouluun liittyvässä tehtävässä, mutta LDC:n vetäjien ei tarvitse maksaa edes sitä kohtuullista pääsymaksua mitä tavallisten kävijöiden, kivaa, ja sitä paitsi oon yksi niistä jotka käy LDC:ssä säännöllisesti, joten ajattelin ettei tuo asema muuttaisi rutiiniani paljonkaan.

Nelijalkaistehtävä on siis torstaina palautettu, mutta en vielä postaa sitä koska palauttamani versio ei ole ihan niin viimeistelty kuin halusin. Jos laittaisin sen nettiin, luonnokset olisivat liian harmaita ja epäselviä, joten putsaan sitä lähipäivinä. Toivon että olisimme saaneet animoida nelijalkaisia pitempään kuin vain yhden tehtävänannon verran. Vaikkapa nelijalkaisjuoksua tai kaatumisia tai muuta actionia. Ensi viikolla siirrytään ”painavuuden välittämiseen piirtämällä”, eli miten saadaan piirretty esine tai hahmo vaikuttamaan tietyn painoiselta.

Ei oo vielä sovittu milloin pelataan D&D:tä, koska meillä ei ole pelinjohtajaa. Kaikki meidän luokalta mukaan tulevat haluaa seikkailla eikä organisoida. Ei kivaa… Peach yrittää suostutella kämppiksensä pelinjohtajaksi.

The Sarah Silverman Program on uusi lisäys lempiohjelmiini. Täällä Kanadassa olen katsonut tähän mennessä valmistuneet jaksot thecomedynetwork.comissa, mutta Suomessa sitä uskoakseni voi katsoa comedycentral.comissa (vai esitetäänkö sitä ehkä Suomen televisiossa? Tuskinpa, mutta minä en niistä asioista just nyt hirveästi tiedä). Tunnen kummallista vetoa ohjelmiin joiden päähenkilöt ovat itsekkäitä, ilkeitä, epäsosiaalisia, poliittisesti epäkorrekteja ja tyhmiä… Strangers With Candyn fanit tykkäävät lähes taatusti SSP:stä. Sarah Silvermanin stand-up -aktiin en ole tutustunut, mutta komediasarja on mielestäni hulvaton yksinkertaisuudessaan. Sanaleikkejä; tarttuvia ja yllättävästi ajoitettuja musikaalikohtauksia ( ”Even though I’m using your head for a mic, I love you / Even though I’m using your head for a mic, I love you / Even though I’m turning off the light / I won’t distract you from the fact that I love you…” 🙂 ); kliseisten sitcom-juonenkäänteiden maustamista tyhmänhauskasti (esimerkiksi laittamalla kliseiset juonenkäänteet tapahtumaan suht epäkliseiselle hahmolle, kuten Jumalalle tai Sarahin koiralle); tavallisia jenkkikomediasarjoja runsaammin visuaalisia vitsejä (vrt. Arrested Development ja taas SWC ); tosi-TV-parodia (COOKIE PARTY!) joka on parempi kuin mikään tosi-TV-ohjelma sitten ANTM:n; sekä Brian (Brian Posehn) ja Steve (Steve Agee), ikuiset B-juonisankarit, joiden näytteleminen on aivan täydellistä — tarkoituksellisen pökkelömäistä ja hekotuttavassa kontrastissa heille tapahtuvien asioiden sekopäisyyden kanssa.

Ja taas korjaus. Perjantainen ravintola oli FLAVOUR of India, ei Flower of India! Mulla oli kai kirjoittaessa vieläkin jauhot päässä (flower… flour… whatevs.)

No, ei me kaikki sitten viitsittykään lähteä melomaan, vaikka Yis ja Nick kyllä kävivät kahdestaan. En muistanut kysyä hukkuiko niistä kumpikaan.

Haluan tässä välissä kertoa, että odotan jokaista kouluaamua melkein huolestuttavan innoissani.

* * *

Maanantaina animoitiin kävelyä! Wooooh! Ja minkä onnistumisen tunteen se toikaan. Aluksi mietin että onkohan tästä tulossa yhtään mitään, sillä siihen sisältyi tähänastisiin töihin verrattuna melkoinen määrä matematiikkaa, mutta toimi se kuin toimikin.
Olo oli kuin America’s Next Top Modelissa: mun kävely on timantti.
Eikä se ollut ainoa menestys, sillä jauhosäkkini sai ansaitun osansa hehkutuksesta ja tutuksi käyneen ”Save that puppy!” usutuksen Darrenilta.
Illalla jäin vähäksi aikaa viimeistelemään animjamini, sen ajoitusta piti vielä vähän säätää, mut sain sen lopulta valmiiks. Me saadaan olla luokassa halutessamme yhteentoista asti illalla. Niin pitkäksi aikaa ei kyllä kenenkään ole ollut tarvetta jäädä — vaikka meillä onkin ollut puhetta leffaillan pitämisestä animaatioluokassa ryhmän kesken. Mutta eiköhän se jää suunnitelmaksi. Meillä kun on niin työntäyteiset päivät muutenkin.

* * *

Meillä oli tiistain mallipiirustustunnilla joku uusi naismalli, joka ravasi Saritan luennon aikana valkokankaan edessä ja heilu asennoissaan monesti aika häiritsevästi. Ei se alastomana poseeraaminen helppoa ole, ymmärrän, mutta olisiko liikaa pyydetty että hoitaisi venyttelemisensä vaikka huoneen toisessa päässä sillä aikaa kun ihmiset yrittää katsella välillä muidenkin piirtämiä kuvia?

Tällä kertaa tunnit keskeytti vuorostaan paloharjoitus. Korviaraastava sireeni ajoi meidät ulos, ja päälle päätteeksi satoi.

Ennen ruokailua meidän piti täyttää nimettöminä collegen arviointilomakkeet elävänmallinkurssin laadusta. Annoin melkein joka kysymyksessä rehellisesti arvosanaksi neljä neljästä; ainakin tässä vaiheessa ”uraani” tällä kurssilla on ollu enemmän vaikutusta mun mallipiirustukseen kuin millään aikaisemmalla. Opettaja on myös mukava, ja tunnit on yksinkertaisesti hyvin suunniteltu ja pidetty. Mä pystyn näiden harjoitusten seurauksena esimerkiks luonnostelemaan ihmisen tarkemmin paljon nopeammin. (Tosin nää tunnit oikeastaan keskittyy suureksi osaksi mallipiirustukseen animaation näkökulmasta, jossa nopeus on suhteellisen tärkeää; en väitä, etteikö muulloin yhtä teosta saisi väkertää ihan niin pitkään kuin mieli tekee.) Meillä on ollu muutamia sellaisiakin piirustusharjoituksia joita ei oo tullu mun eteen koskaan aikasemmin.
Tai ehkä mä oon ite vain koko ajan entistä motivoituneempi. Mielipiteeni Capilanon animaatio-ohjelman opetuksesta on kyllä muodostunut tän kesäkurssin perusteella erittäin hyväksi (kaikki opet, jotka opettaa meitä tän kahden kuukauden aikana, opettaa myös pitkässä ohjelmassa) eivätkä ihmisten kehut paikasta vaikuta lainkaan tuulesta temmatuilta. Varsinkin niiden Kanadan mittapuulla halvat lukukausimaksut huomioon ottaen.

Iltapäivällä me saatiin tehtäväksi muovailla pääkallo ”Super Sculpey” -vahasta. Voi eiiii. Olen aivan surkea muovailemaan. Onneksi kalloa saa tehdä vielä ensi viikolla. Ja vielä enemmän onneksi, vaikka en ollut aineesta ikinä kuullutkaan, sculpy on huomattavasti miellyttävämpää muovailla kuin esimerkiksi savi: se ei ole märkää, sitä ei tarvitse koko ajan kosteuttaa, eikä sitä jää kynsien alle (hurraa)! Eikä se edes haise paljon millekään. Kun muovailut on muovailtu, teos pistetään uuniin ja se kovettuu ihan kunnon patsaaksi. (Joo joo, viisastelijat, uunin pitää olla kuumana.)
Mutta annas kun eteen läntätään super sculpya ja sanotaan että muotoile tuosta pääkallo. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin ehdin panikoida, Sarita onneksi aloitti yhteisen ohjeistuksen ”rungon” tekemiseen: ensin pallomainen harva kehikko rautalangasta (lanka asetettiin kätevästi strategisten kallon ulkonemien, esim. kulmaluun, poskipäiden ja leuan paikkaa osoittamaan); sitten alumiinifoliota palleron ympärille, paitsi pohjalle; seuraavaksi kunnolla foliota pohjasta täytteeksi ja tueksi palleron sisäpuolelle, ja sitten painellaan foliokuorta sisäänpäin silmäkuoppiin, ohimoihin, leukaperiin ja muihin tärkeisiin kuoppakohtiin. Jo alkoi muistuttaa (Terminaattorin) kalloa. Tämän rungon päälle sitten tullaan levittelemään sculpya ja tekemään kallonpintaa parhaamme mukaan.

Emme tosin sinä päivänä päässeet puusta pitkään, koska alumiinifolio loppui kesken. Ja vaikka hopeanhohtoinen robottikallo tällä hetkellä näyttäisi kuinka hauskalta, niin tää on kyllä ensimmäinen tehtävä jonka tiedän menevän tuhatta ja sataa metsään. Muovailu on sellanen juttu mitä en vaan jaksais ees yrittää. Mutta pelkästään tätä kirjottaessani alkaa jo omatunto kolkuttaa ja sisäinen hikipinko nalkuttaa. ”Tänne asti oot matkustanu ja sun vanhemmat on maksanu ittensä kipeiksi, etkä jaksa ees yhtä kalloo tehdä! Hyi olkoon!”
Pitäis mulla olla oikeus tehdä ees pari koulutehtävää ihan hutasemalla! Miten kaikesta voisi olla kiinnostunut? Vaan arvaapa kuunteleeko oma kallo.

Tiistai otti voimille. Tosin tuntien jälkeen animaatioluokassa minun, Tylerin ja Yis’n säätäessä paria tehtävää joulupukinalkua muistuttava Animation Adam tuli käväisemään, ja meillä ehti olla pitkä ja valaiseva juttutuokio Capilanon animaatiokoulutusohjelmista. Adam on itse valmistunut myös Capilanon ohjelmasta (digikoulutuksesta). Muttei se tietenkään siirtyny suoraan koulun penkiltä opettamaan.

Tyler ja Yis on molemmat hakemassa niihin digiohjelman peruutuspaikkoihin, joten ne tietty kyseli siitä millanen digiohjelman sisältö on ja millasiin hommiin sen ohjelman käyneet on päätyneet. Tyler unelmoi erikoisefektien tekemisestä työkseen; Yis ilmeisesti ajattelee että 3D tai 2D, ihan sama, animointi on animointia ja se haluaa opiskella sitä ja työskennellä toivottavasti elokuvissa — Yis oli suunnitellut hakevansa ens keväänä perinteiseen animaatio-ohjelmaan, mutta kun nää paikat tuli hakuun, se aikoo koettaa onneaan.

3D:n puolella on kyllä monin verroin enemmän työpaikkoja — peliteollisuus suurempi bisnes kuin perinteiset animaatioelokuvat ja -sarjat yhteensä — mutta vaikka mä tykkään katsoa sekä digi- että tavallista animaatiota ja Pixar sais multa kauniisti kysyessään vaikka mahdollisen esikoiseni (niin hyvää ne on mulle elokuvien muodossa tarjonnu) mua ei silti yhtään kiinnosta 3D-animaatio ammattina. Mä työskentelisin kyllä hyvässä 3D-leffassa riemusta hyristen esim. storyboardaajana tai character designerina, ei animaattorina. Utelin Adamilta olisiko sellaiset työt, vaikkapa kertaluonteisestikin, mahdollisia perinteisen animaatiokoulutuksen valitsevalle, ja se vastasi että ehdottomasti. Myös se selveni kovasti, mitä animaatio-ohjelmaan hakijoilta odotetaan.

Jos jo tässä vaiheessa arvioidaan matkani tarkoituksen toteutumista: mitä taitoihin tulee, niin tähänastisten kokemusten perusteella minulla uskoakseni riittäisi niitä animaation pitkäjänteisempään opiskeluun (eikä tässä vielä edes oteta huomioon työllistymistä, raha-asioita, mahdollisen maastamuuton byrokratiaa ym.) — mutta kaikki ei vieläkään ole ihan vesiselvää motivaation suhteen. Juuri tällä hetkellä rakastan elämääni ja olisin valmis hakemaan vaikka oitis Capilanon pitempään koulutusohjelmaan, tai muuhun animaatiokoulutukseen, ja muuttamaan Kanadaan, Englantiin, Turkuun tai ties minne, mutta kun en voi mitenkään varmistua siitä johtuuko tämä mielihalu vain tämän uuden kokemuksen ja uuden ympäristön hurmoksesta. Siihen liittyy niin monta isoa juttua joita ei osaa tietoisesti käsitellä juuri nyt, joten on parasta että harkitsen asiaa pää kylmänä sitten kun tämä kesäkurssi on ohi. Ja ennen sitä nautin niin pitkään kuin voin.

No, me huomattiin kellon lähestyvän kuutta eli oltiin istuttu juttelemassa Adamin kanssa jo kaksi tuntia. Tyler, joka oli yrittäny houkutella meitä Tomahawkiin illalliselle koko iltapäivän, alkoi pistellä keskustelussa hiljaisempiin kohtiin vaikkapa: ”Okei. Sehän hienoo. No niin, me oltiinkin juuri—”
Ja Yis kysyis taas nopeasti Adamilta silmät suurina jotain sellaista kuin ”–kiinnostuneita siitä, onko digikoulutuksessa paljonkin hyötyä siitä, jos on ensin käyny perinteisen animaatiokoulutuksen?”
Tätä jatkui vähän aikaa, Yis ja Adam uppoutuivat omiin juttuihinsa minun ja Tylerin menettäessä intomme jopa netissä kahjoiluun. Lopulta Adam huomasi kellonajan ja moikkas ja häippäs.

Meiltä kesti tosi kauan päästä koululta Tomahawkiin. Niiden ruoka oli kyllä ihan okei, mutta Tyler vaikutti pettyneeltä. Niiden hampparit oli kuulemma paljon pienempiä kuin se muisti. Se sanoi että aika oli varmaan kullannut muistot.
”Kyllä te tyypit ootte sittenkin parasta mitä Pohjois-Vancouverissa on”, Tyler sanoi mulle ja Yis’lle. Mä ainakin olin hämilläni mutta mielissäni (niin kai Yiskin, vaan mistäs minä tiedän) ja olin ihan että ”sua raukkaa, jos ei mitään parempaa oo.”

Mutta silti: tiistai tosiaan otti voimille. Koko aamu alko sateen takia jotenkin väärällä jalalla.

* * *

Eilen meidän piti täyttää myös Darrenin kurssista arviointilomake. Tähänkin kurssiin olen mittaamattoman tyytyväinen. Huomasin kylläkin olevani taas aivan vihoviimeisten lomakkeenkirjoittajien joukossa. Nick pomppi kuin pistoksissa ympäriinsä odottaessaan kaikkien täyttävän lomakkeensa jotta voisi viedä ne animaatio-osaston toimistoon lomakkeet jakaneelle Judille. ”Reetta kirjottaa romaania”, se huikkasi olkani yli raapustaessani kirjallista kommenttiosuutta.
Joo — sen nimi on English Is Not My Native Language So Go Back To Drawing Your Floursack And Stop Breathing Down My Neck These Evaluations Are Supposed To Be Anonymous (Englanti ei oo mun äidinkieli joten mee piirtään vaikka jauhosäkkiä ja jätä mut rauhaan nää lomakkeet on olevinaan nimettömiä), *Nick*. Entä jos oisin päättäny lisätä Darrenin opetuksen olevan silmälepoa? Ei hätää, en lisänny mitään sinne päinkään.

Lisäksi päivään toi vaihtelua ”Faculty evaluation” — käyttäisinkö vaikka ilmaisua opettajakunnan vertaisarviointi? Lounaamme aikana Darren kävi arvioimassa Saritan pitämää mallipiirustustuntia tunnin ajan, ja puol kolmelta Saritan oli määrä tulla tekemään sama meidän tunnille. Darren mainitsi siitä meille vasta tosi myöhään ja lähti lounastunnilleen kuin kuolemanpartion eteen.
Jännitys on outo ja epälooginen asia. Saritan tullessa luokkaan kuuntelemaan luentoa/piirustusesimerkkiä (aiheena tällä kertaa efektien animointi) vertaisarviointimielessä, Darren odottamattomasti änkytti alkuun melkein koko ajan ja naureskeli tosi hermostuneesti. Luokka vastaili sen kysymyksiin paljon paljon aktiivisemmin kuin tavallisesti, vaikka meillä on yleensäkin aika rentoa keskustelua — kaikki yritti näköjään helpottaa Darrenin pääsyä takaisin sen omaan päähän.
Mutta tietysti tilanne oli muutaman hetken kuluttua taas normaali.

Luennon loputtua ja Saritan lähdettyä Darren silti kirjaimellisesti huokasi helpotuksesta. Lopputunti vitsailtiin piirtämisen ja leffojen lomassa kuten tavallista. Uudeksi tehtäväksi (ja tän tiedän vievän multa tosi paljon aikaa) tuli kävelykierron animointi, mutta tällä kertaa omalla tavallamme, vaikka hyppelyn kera, tai hiipimällä, tai juoksemalla, tai jollain erikoisen mallisella hahmolla jne.
Mun ja Dougin jonottaessa rei’ittämään paperia Darren ihmetteli, miten meidän ryhmältä ei oo vielä kulunu ensimmäinen paperiloota loppuun. ”Nuorten kärsimättömyydellä ei sitten ole rajaa. En oo saanu teihin iskostettua uskoa in-betweenien tärkeyteen.”
”Ois luullu teidän vanhoina hyvinä aikoina animoidessanne käyttäneen paperia pikemminkin säästeliäästi — kun tehän jouduitte valmistamaan sen puutavarasta alkaen itse ja kaikki”, Doug sanoi.

(Tajuan että olen vaarassa kuulostaa siltä kuin etsisin ihmisistä aina ensimmäisenä pelkkiä vikoja, mutta jos jotain huonoa on Dougista sanottava niin se, että se valitettavasti kärsii class clownin syndroomasta. Eli tuntuu siltä kuin se ajattelis, että aivan kaiken mitä se sanoo pitäis olla hauskaa. Joskus se osuu, useimmiten uppoaa, mutta yritystä löytyy joka hetki. Sellanen se syndrooma vain on. Tuo tosin OLI kohtalaisen huvittavaa. Sitä paitsi jos lapsellisuudesta puhutaan, minä olen heittämällä kymmenen kertaa Dougia pahempi vaikka pystynkin pysyttelemään useammin hiljaa. Aika okei se muuten on.)

”Ei, kun vanhoina hyvinä aikoina ne maalas kuvat seinälle ja juoksi sitten niiden ohi tosi nopeasti”, en malttanut olla tuikkaamatta väliin (no, olin juonut ison kahvin).
Yllätyksekseni Doug ja Darren repesivät totaalisesti, ja sekunnin päästä itsellenikin valkeni, että tuohan ei oikeastaan ollut hullumpi huuli. Vaikka se varmaan toimii sataprosenttisesti vain animaatioon tutustuneille.
Luolamaalaukset animaation syntytarina? 😉

Koko eilisen satoi. Itse koulu oli kivaa, mutta olin hyvin haluton matkaamaan koululle ja sen päätyttyä taas haluton matkaamaan kotiin. Nenäkin palelee hitosti. Aurinko takas!

Haiku!

Potkin paakkua:
”Suomi on ihana maa
kun lunta sataa.”

* * *

Ja aiheeseen.

Janice Dickinson pelottavine povineen ja kylähullun tokaisuineen ei enää istu America’s Next Top Model:in tuomaristossa. Korvaaja Twiggy ei ole vielä onnistunut tekemään vaikutusta.
Voiiiii… Janice oli numero kakkonen ”Top 5 syytä pitää ANTM:stä” -listallani. Mitenkö lista muuttui? No:

Top 5 syytä pitää America’s Next Top Model:ista

1. Makeover day!!! Nyt hiotaan joka lyylin uusi tyyli. ”Ei mua haittaa vaikka tekisitte mun tukalle mitä! Ihan oikeesti. Tehkää millanen vaan, mä oon valmis. …APUA MÄ NÄYTÄN IHAN POJALTA!”
Se että joku itkee oikeasti hiustensa menetystä on ekstaattisen huvittavaa, ja vielä huvittavampaa ironian enkelkuoron säestämänä.

2. Pimahtaneet kuvausten teemat, ja kaikki tehtävät jotka edellyttävät yhtikäs mitään näyttelemiseen liittyvää. Cockney-aksenttia pahoinpitelevien ”kukkaistyttöjen” muisteleminen saa vieläkin röhähtämään nauruun.

3. ”Her fellow contestants mistakenly diagnosed her condition as a highly contagious flesh-eating virus.”
Edelleen yksi järjettömimmistä asioista, joita mallit ovat kuvitelleet osaavansa tehdä: diagnosoida toistensa sairauksia. Diagnosoida! Hyvä kun osaavat pukea itse vaatteet päälleen! Silkka absurdius tekee tästä yhden sarjan hienoimmista hetkistä. Ja se kiteyttää erään erittäin tärkeän syyn sarjan (tai tosi-tv:n yleensä) suosioon: sitä vain tuntee olevansa niin hemmetin paljon parempi noita telkkarin tolloja.

4. ”Pack yo’ bags, y’all, you’re going to Milan/Tokyo/Tyra’s backyard in LA!”
Taas vaihtoivat huonompaan: show muutti pari kautta sitten Nykistä Tyran takapihalle Los Angelesiin. Mutta kausi paranee aina, kun rimppakintut matkustavat ulkomaille ja pällistelevät esim. Pariisia kuin se olisi ulkoavaruutta, väistämättä iskevät (tai palkkaavat) itselleen paikalliset iltaheilat ja kälättävät kilpaa kameralle miten outoja erimaan elävät ovat, ja lähes aina eksyvät jossain vaiheessa. Mahtaa sarjan kuvausryhmällä olla hauskaa.

5. Kilpailijoiden alhainen kritiikinsietokyky SEKÄ tuomareiden harhaanjohdetut käsitykset omasta vaikutusvallastaan.

Janicen lähdön lisäksi pari viime kautta ovat olleet muutenkin löysiä, vaikka onhan ANTM edelleen tositv-roskan aatelia.
Esimerkiksi Jay Man-ew-elin päästyä suunnittelemaan muotikuvauksia jokainen malli, olipa luonnossa sitten kuinka kaunis tahansa, näyttää kuvissaan mielipuolen räsynukelta. Siis Lluvyn ”Kalat”-meikki viime kaudella?! Heti kun näki ne tarrasuomut sen naamassa, tiesi että nyt pudotusuhka pamahtaa koska kukaan ei pystyisi näyttämään hyvältä niiden alta. Ihan ilman omaa syytään. Selvää sabotaasia. Ja silloin kun Tokiossa kuvattiin toissakaudella niitä ihmeprätkäkuvia, mallit olivat kuin pellejä. Pulskia pellejä mehiläisraitaisissa sukkahousuissa.
Jay Man-ew-el on joko sadisti, pelkästään tampio, TAI sitten salaa ilmiömäinen televisionero, sillä moista on niiiiiin turkasen kivaa katsoa. Olisihan se tietysti kilttiä välillä antaa tytöille mahdollisuus näyttää hyviltä — kuvaukset ovat hullunhauskoja, mutta lopputulosten katseleminen synnyttää poikkeuksetta myötähäpeää. Paitsi jos tuomaristo keksii niistä jotain huvittavaa sanottavaa, joka, onnea vaan yritykselle mutta ilman Janicea taistelu on jo puoliksi hävitty. Onneksi mallit kykenevät lopulta aina olemaan niin …hurmaavia omia itsejään tuomaroinnin aikana, että kaikki säälintunne heitä kohtaan katoaa, ja ensi viikolla on taas helppoa nauttia heidän nöyryytyksistään.

On tää niin tätä, että siihen ainoaan realitysarjaan, johon olisin hitusenkaan kiinnostunut osallistumaan, mulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. En nimittäin a) ole pitkä ja laiha, b) ole riidanhaluinen syömishäiriöinen sosiopaatti, enkä c) järkkää kärpäsistä härkäsiä. En osaa edes vakuuttavasti näytellä tuollaista. Tämä voi herättää kysymyksen: miksi sitten ylipäätään haluaisin America’s Next Top Modeliin (ja nimenomaan Amerriikan Huippumalliin, ei kesyyn suomalaiseen versioon)? Vaikea vastata. Toisaalta haluaisin siihen siksi, että se on niin murskaavan viihdyttävä, toisaalta taas en itse yltäisi kyseisessä ohjelmassa läheskään samaan viihdyttävyyteen kuin sekoboltsit joita siihen yleensä päästetään. Mutta ne tehtävät ovat niin järjettömiä että haluaisin kokeilla. Eikä se lyhyt kosketus luksuselämäänkään pahaa tekisi. Asuintoverini olisivat tietysti aika tillintallin, mutta kai niitä hetken aikaa kestäisi. Antaisin lisäksi stylisteille kirjaimellisesti vapaat kädet — sinä päivänä kun näette minun itkevän tukkani leikkaamista saatte mätkäistä minua kaljuun kaaliini. Sitä paitsi minua kieltämättä pikkiriikkisen kiinnostaa mitä joku ammattilainen tekisi jos saisi rakentaa minusta minkänäköisen haluaisi. (Eihän sitä lookia ole pakko säilyttää jos se ei miellytä!) Koettaisin myös taputtaa Jay Man-ew-elin päälakea nähdäkseni, lävistäisikö hänen piikkitukkansa kämmeneni.

* * *

ANTM:n old school -faneille tiedoksi: ykköskauden todellisella staralla, finalisti Elyse Sewellillä, on LiveJournal-blogi! SINNE!

Toinen kätevä linkki on http://www.televisionwithoutpity.com, jonka ANTM-recapit (onko recapille suomenkielistä nimeä?) …ööö, jaksoarvostelut ovat ihan vitsikästä luettavaa, sekä yksityiskohtaisuudessaan hyödyllisiä jos joku jakso jää näkemättä. Jos et halua spoilautua, älä vilkuile uusimpien jaksojen kuvauksia.

Oi suloinen turhuus! 😀

Tällaista lomanjälkeistä lärpätystä.

* * *

Pakko myöntää, että olen yksi paljonpuhutuista ”jouluihmisistä” (sanasta tulee mieleen kauhuelokuva, vaikka kyllä mulla pyörii aatokset kauhuelokuvien ympärillä muutenkin, sattuneesta syystä. …”The Christmas People” brrr…) mikä lienee pääteltävissä blogin tämänhetkisestä ulkoasustakin. 😉

Rakkauteni joulua kohtaan ei sukeudu uskonnollisista syistä. Kiitos sulle Jeesuksemme, kallis vapahtajamme, kun sä tulit vieraaksemme ja keksit joulun. Teoriassa hatara (mutta käytännössä raudanluja) syyni juhlia joulua on, että kun joulu saapuu, tekee mieli juhlia. Jouluhan on lasten juhla, ja mikä minä olen ellen iso lapsi.

Olen perehtynyt myös jouluvihaajien argumentteihin, mutta ne eivät vielä ole vakuuttaneet minua. Kaupallisuus, stressi, epämiellyttävien sukulaisten pakkotapaaminen, rahanmeno, raataminen, pimeys, kylmyys jne. — kaikki vältettävissä. Paitsi pimeys ja kylmyys, mutta niitähän nyt ei voi dumpata joulun niskoille, kyllä ne tulevat muutenkin, oli joulu tai ei.
Monet kimpaantuvat joulun hehkuttamisesta välittämisen aikana, jolloin ihmisten pitäisi teeskennellä muistavansa lähimmäisiään — ”kun meidänhän pitäisi välittää joka päivä!” Mutta mikä ihmeen syy se on vieroksua joulua? Kai tällaisessa maailmassa pitäisi päinvastoin olla kiitollinen, jos on ihan koko joulu muistuttamassa siitä, että pitää välittää lähimmäisistä. Surullista joo, mutta minkäs teet.
Mutta aivan kuten minäkin olen immuuni joulun vastustajille, mikäpä heidänkään mieltään muuttaisi. Ja hyvä niin: maassa rauha ja ihmisillä vapaa tahto. (Ainakin toinen noista totta.)

5 ihanaa joululahjaa

1. Creative Zen Vision M (60GB) mp3- & videosoitin

On niin huippu, että eihän minun tarvitse tätä edes kehua.
Lahja tuli kaikkea muuta kuin yllätyksenä, sillä vertailin viikkokaupalla eri ämppärisoittimia ja pähkäilin mikä olisi minulle ehdottomasti paras vaihtoehto. Otin huomioon vertailussa peräti iPoditkin, vaikka en pidä niistä, piste. Näin kuluttajalampaan logiikalla sellaisen ostaminen tuntuisi virran mukana ajautumiselta, vaikka luoja tietää että ei Creativellakaan mitenkään huonosti mene liikevaihdon kannalta. Onneksi jopa puolueeton vertailu, niin puolueeton ja niin laaja kuin suinkin kykenin suorittamaan, osoitti, ettei minun tarvitse vieläkään turvautua iPodiin. Nyt kun värkki on oikeasti hallussani… tuntuu kuin deitti-ilmoitus ois tuonu superpotin kotiin.

2. Se, että Neloselta kävi käsky, että AMERICA’S NEXT TOP MODEL (Huippumalli haussa) on 8.1. uusin jaksoin alkava!!! Älkää nyt heti käykö tuomitsemaan. On monta syytä rakastaa tappohauskaa, karmivaa AnTM:ää. Syitä joista taatusti kirjoitan sitten kun nämä Suomessa näkemättömät jaksot alkaa.
Onhan se noloa paljastaa seuraavansa yhtään mitään tositv-sarjaa, mutta toisaalta voin puolustuksekseni sanoa, että todellisuus on kyllä näiden mallien maailmasta kaukana.

3. Tajuttoman tyylikäs ja ergonominen lattemuki, sopii käteen kuin nappi silmään

4. Disney Days -kalenteri

5. Kiloittain suklaata. Ei siihen kyllästy. Vaikka luulis kyllästyneensä niin vartin päästä tahtoo heti lisää. Eli hyvä että sitä riittää.

Muita ihania lahjoja olivat jouluisen punainen radio, kissapatsas, standardit kylpy- ja ihonhoitotuotteet, lukuisat leffaliput ja kerrasto joka on omiaan lumiurheiluun — jos tänne joskus oikein luntakin saadaan. Oli muuten muistaakseni ensimmäinen kerta elämässäni kun jouluna ei ollut lunta.

* * *

Ei lahjojen hinnalla OIKEASTI OLE mitään merkitystä. Ei annettujen eikä varsinkaan saatujen. Niinhän sitä luulisi, että kyseinen sanonta on keksitty yksinomaan lohduttamaan perheen lapsia kun nämä ostavat äitykälle ja isukille vuosi toisensa jälkeen alennus-cd-levyjä, esim. klassisen musiikin kokoelmia, tai virkkaavat muhkuraisia patalappuja, mutta uskokaa, se on totisinta totta. Esimerkiksi yksi parhaista lahjoista joita olen saanut (en nyt mene vannomaan sainko sen jouluksi vai syntymäpäiväksi) oli pieni, pehmeä, kannettava cd-kotelo kahdellekymmenelle levylle, eikä se varmaan voinut maksaa jossain Tiimarissa kuin muutaman euron. Tarkkanäköiseltä ystävältä sen sain, aikana jolloin mp3-soittimet eivät vielä kaunistaneet katukuvaa ollenkaan näin tiheään ja jolloin vuorottelin Kuopio-Jyväskylä -bussimatkallani noin kahta cd:tä Discmanissa. Sain ensimmäisen mp3-soittimeni vajaat kaksi vuotta sitten (sekin oli Zen), mutta sitä ennen yksikään saamani lahja ei ehtinyt olla pitempään ja ahkerammin käytössä!
Myöskin Saksassa asuvalta tädiltä joka joulun alla tuleva pontevasti kuplamuovilla topattu postipaketti saa aina yhtä hyppelyksiin, paljastuipa sisältä sitten sukkapari tai kuusenkoriste.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että rakastaisin Zen Vision M:ääni hiukkaakaan vähemmän.

* * *

Maailmankirjat ovat sitten menneet sekaisin: puhtaasti Saturday Night Live –vierailujensa perusteella Justin Timberlake on onnistunut saamaan sympatiani puolelleen. En ikinä ole ollut kiinnostunut Timberlaken musiikista, ja lisäksi pidin häntä vastenmielisenä — mutta se on ollut sen verran huvittava SNL:ssä, kolmessa jaksossa, joista kahdessa hostina, että eihän mies voi kokonaan kelvoton olla. Uskomatonta (että sanon tämän) mutta totta: ei hän ole paska laulajakaan.
So GIVE IT ON UP FOR HOMELESSVILLE.

Arkisto