You are currently browsing the tag archive for the ‘Beck’ tag.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

Juuri nyt olisi huomattava inspiraatio piirtää kaikenlaista muuta, mutta tuli äkkiä älyttömän kiireinen toimeksianto. Koskaan ei ole varaa hylkiä ansiotyötä, mutta näin ollen minulle ei jää tänä viikonloppuna aikaa piirustella omia ideoitani. No, jos hyvin käy, inspiraatio on vielä läsnä kun toimeksiannon saa alta pois, koska se kerran täytyy tehdä näin nopeasti.

Tämänhetkisestä toimeksiannosta (en edelleenkään voi kertoa niistä) sain kuitenkin päähäni, että olisi mahtavaa saada vesimeloniviipaleen näköinen sohva.
Sellaisia ei valitettavasti nähtävästi myydä missään, mutta minulla on hyvin selkeä käsitys siitä millainen sohva olisi, joten ei muuta kuin mittatilaukseen huonekalutaiteilijalle. Asuntooni se ei mahtuisi, mutta tarkoitan että sellainen olisi mahtavaa saada jos joskus asun tilavammin tai jos minulla on joskus toimisto (phehe! Mutta ei sitä koskaan tiedä).

Isommasta asunnostani tulisi varmaan ammattisisustajan painajainen. Pidän niin monista eri tyylisistä jutuista. Antiikkimaiset hyllyt ja kaapit seisoisivat sulassa sovussa vesimeloniviipalesohvan vieressä, viidakkoverhojen ja merihenkisen tilpehöörin katveessa. Ja unelma-asuntoni on sellainen loft-tyylinen, ettei olisi useampaa kuin yhtä kerrosta vaan pelkkä iso, avara tila (vaikka vessa tietysti erikseen — ja sauna! Ellei loftini sitten sijaitsisi rannalla, jolloin minulla olisi rantasauna), yhdessä tasossa, tai muutamilla ”huoneita” erottavilla korokkeilla varustettuna. Vähän kuin Help!issä, jossa Beatlesit muka asuivat samassa talossa ja nukkuivat sellaisessa lattiasyvennyksessä (muistaakseni)?

Saattaa kuulostaa siltä kuin yksityisyys olisi moisessa harvaseinäisessä talossa tiukassa, minkä ei luulisi istuvan luonteeseeni — mutta olenkin kuvitellut hallitsevani yksin, ja sitä paitsi vaikken hallitsisikaan, niin kaikkihan riippuu siitä millaisen henkilön kanssa asuu.

Ateljee olisi sen seinän vieressä jossa on eniten ikkunoita. (Ikkunoista tuleva valo ei ehkä yltäisi jättimäisessä asunnossa keskiosiin asti ja luonnonvalossa on puolensa.)

Siitä putkahtikin mieleen, mitenkähän kuuluisi menetellä jos haluaisi palkata elävän mallin itse? Aivan samaan touhuun (eli piirtämiseen) kuin kursseillakin, mutta saisi nyhjätä omassa kodissa. Tässä nykyisessä kämpässä ei tietenkään mahtuisi elävästä mallista piirtämään saati maalaamaan joten kysymys ei missään tapauksessa ole päivänpolttava, mutta tämä onkin utopistista kaavailua. Kuinka paljon alastonmallille maksetaan? Ja kumpi päättää mitä musiikkia kuunnellaan, malli vai työnantaja? Korvanapit maalarilla ovat huono idea, jos mallilla tulee asiaa ja mallilla vielä huonompi idea, sillä ne näyttävät älyttömiltä ja häiritsevät. Tai ehkä tämä johtuu sitten siitä että olen surkea piirtäjä, mutta kerran kun malli elävänmallinkurssilla kuunteli ämppärisoitintaan koko istunnon ajan, se ärsytti minua johtoineen ihan pirusti. Lisäksi, joka kerran kun ope halusi antaa mallille ohjeita, piti koputtaa sen olkapäälle ja odottaa että se ottaisi napit pois korvista ja niin edelleeeeeeen. Yksinkertaisesti epäkäytännöllistä.
Mallintyö on hankalaa. En väitä että minä itse siihen pystyisin. Mutta se on työtä, eli on käyttäydyttävä ammattimaisesti. Jos ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa olla kuuntelematta ämppäreitä ja ennen kaikkea olla venkoilematta, ei ansaitse palkkaansa.
Pitääkö minunkin sitten jättää musiikin kuuntelu omalle ajalle? Toivottavasti ei, jos minä kerran toimin maksumiehenä.
Eli perimmäiset kysymykset ovat — siltä varalta että joskus siunaantuu valtava ateljee — mistä löytyy ammattimaisia malleja, millaiset työolosuhteet he vaativat ja paljonko he veloittavat?

* * *

Kiehun juuri nyt. Inhoan yläkerran imbesillejä. (Kyllä, otsikossa puhutaan alakerran naapureista mutta otsikko onkin Beck-viittaus. Mikset sää jo kuuntele sitä Beckiä??) Niillä soi basso ärsyttävän kovalla. Minähän kirjoitin että haluan kuunnella työskennellessäni vain esihyväksyttyä musiikkia? No niin. Olen ihan sankari jos saan näissä työolosuhteissa toimeksiannon tehtyä.

(^Tunnen tietenkin olevani pilalle hemmoteltu liioittelija heti kun ajattelen tuota, mutta täytyy saada valittaa maailman kärsiviä orjatyöläisiä muistamatta tämän kerran.)

…te ”Not Born to Rock” -ohjelman kehittelijät. Olen kuullut ohjelmanne idean, ja se on mielestäni halveksuttava. Stereotyyppisiä rockbändejä ei tarvitse valmistaa, niitä syntyy muutenkin ihan itsestään ja liiaksi asti.

Täällä rahtusen entistä suvaitsevammassa 2000-luvun maailmassa ei kukaan aivoilla varustettu ihminen mittaa muusikon uskottavuutta (fakta: jos tärkeimpänä päämääränäsi on uskottavuus, et ole uskottava — pikku vinkki vaan. Lukekaa tämä lause tarkasti ja kertokaa mielipiteenne: ”Minun tavoitteeni on olla rock-uskottava.”) niillä asioilla joita Subin nettisivuilla olevassa esittelyssä ohjelman luvataan sisältävän. Mutta kuten sanottu, en ole nähnyt saati aio nähdä itse ohjelmaa enkä siis tiedä minkälaiseen koulutukseen NBTR oikeasti keskittyy — ehkä toisarvoiset asiat kuten poseeraaminen ja ”rock-käytöskoulutus”, puhumattakaan niin vähäpätöisestä seikasta kuin pukeutuminen, onkin varsinaisessa ohjelmassa jätetty omaan alhaiseen arvoonsa ja työnnetty mainontaan vain huomioarvon vuoksi? Se ei kuitenkaan vaikuta päätökseeni suuntaan tai toiseen. Jätän NBTR:n katsomatta yhdestä ainoasta syystä:

LOKEROINTI vihastuttaa aina.

* * *

Olen olevinani laulaja. Karjuin vuosia aika rockmaisessa rockbändissä, samanaikaisesti opiskelin muutaman vuoden pop/jazz-laulua ja olin ”perinteisessä” jazzbändissä laulunopintoihin liittyen. Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan kyseenalaistanut oikeuttani/taitoani/intohimoani harjoittaa jompaakumpaa musiikkityyliä vain siksi, että harjoitin myös toista. Sehän olisi ollut järjetöntä käyttäytymistä. Yhtä järjetöntä kuin ennakkoluulo, että rokkia soittavan/laulavan henkilön olisi pakko käyttäytyä tietyllä tavalla tai muuten ei saa rokkisoittolupaa. Eikös käyttäytymis- tai asenne- tai minkään muiden sääntöjen asettaminen häpäise rockin alkuperäisen olemuksen?
Ja auta armias jos syntyisi bändi joka soittaa sekä sitä ”stereotyyppistä” rockia että vaikka soulia, tai sekä KLASSISTA MUSIIKKIA että rockia?! ”Apua mihin tämmösen vois ees luokitella ja kenelle markkinoida?” Mitä helvettiä! Miksi muusikon olisi pakko profiloitua niin tiukasti? Olisiko musiikkityyli päätettävä heti soiton- tai laulunopettelun alussa, valinta hakattaisiin kiveen ja jos sitten haluaa soittaa jotain sen oman lokeronsa ulkopuolelta, pitääkin perustaa prkl ”side project”-bändi? Haluan tähän maailmaan enemmän ”Beckejä” jotka soittavat hip hopia, tukkarokkia, poppia, ihme piipitystä ja surinaa ja pörinää, kantria, folkkia, teknoa, ja ties kuinka montaa muuta musiikinlajia jotka heitä kiinnostavat — kaikkea ylpeästi sillä yhdellä omalla esiintyjänimellään, ellei samassa kappaleessakin.

* * *

Muuten, minulla on ikävä laulamista. Unelmabändini olisi juuri sellainen että voisin niiden kanssa laulaa sekä ”äänivallirokkia” että jazzbiisejä. Mutta tyytyisin kyllä yhdentyylintallaajiinkin, minun tilanteessani ei voi vaatia kuuta taivaalta. Ja olisihan se tietysti kiva myös keikkailla välillä, mutta just nyt mulle riittäisi jo pelkkä yhteismusisointi. AaaÄÄeerrrrrh miksi minun täytyy olla tällainen epäsosiaalinen hyypiö etten tunne tarpeeksi muusikoita.

Kuvittelen että oisin multikiinnostuneessa bändissä ja me oltais jollain ihmeen kaupalla saatu pikkujoulukeikka joltain yhtä multikiinnostuneelta. Nyt ois tasan sopiva aika aloittaa treenaaminen sitä varten. Soitettais vaikka joululauluja ja big bandia (sitäkin voi jotenkuten soittaa standardeilla bändivarusteilla) ja suomirokkia, paria balladia unohtamatta. Ja jos itse saisin valita, lopussa mun lempparijoululaulu ”En etsi valtaa, loistoa” *| vaikka jonain reggae-versiona… tai tosi räimemättönä**| … tai sitten perinteisemmin a cappellana.
HHHhhuoh…
Saahan sitä haaveilla.

*| Jälleen kerran: en ole uskonnollinen, juhlin joulua joulun kunniaksi. Se vaan on niin hyvä laulu.

**| ”Räimemättö” on hei ihan kieliopillisesti hyväksyttävä yhdistelmä sanoista räime ja mättö. Niin ja ”telvetti” on teeveehelvetti.

Voihan vohveli. TDI:n Kiteen keikasta ei sitten tule mitään. Osalle muusta bändistä ei sopinut, ja jokaisella on täällä oikeus tehdä niin kuin itse parhaaksi katsoo; minunhan se kaikkein helpointa on sanoa että lähdetään ny vaan, kun en aja keikka-autoa enkä huolehdi keikkapaikan kunnosta, äänentoistosta ym. Mutta silti vetää siinä määrin maihin että tuskin jaksan kirjoittaa koko jutusta. Olisin mennyt mielelläni.

Eräästä jutusta onkin jo pitkään pitänyt kirjoittaa: aion elokuussa Englantiin, tarkemmin sanottuna V-festivaaleille Staffordin kulmille.

Kaikki alkoi brittibändi Keanen boardilta (jolla oon pyörinyt jo suhteellisen kauan, ei ole tarvetta kertoa kuka nimimerkeistä siellä olen koska se selviää muutenkin tuskasen helposti) niinkin aikaisin kuin maaliskuussa eli heti kun V:n liput tulivat myyntiin. Jo aikoja sitten oli selvinnyt, että Keane soittaa V:ssä, mutta lisäksi line-upiin kuuluivat Beck ja Radiohead. Ainoastaan Keane-keikan takia, olkoonkin vain ensimmäiseni, en sentään matkustaisi ulkomaille, mutta että Beck …joka, olen lähes varma, ei ole koskaan esiintynyt Suomessa ja tuskin tuleekaan (maaliskuussa sentään eläteltiin vielä toivoa että Keane poikkeaisi Suomessa Euroopan rundillaan, mutta myöhemmin keikkapaikkojen varmistuessa suomalaiset huomasivat taas joutuvansa odottamaan)… Niin, BECK ON PARAS. Ehdoton suosikkiartistini. Beck, Keane ja Radiohead samalla kertaa, sekä ennätysmäinen Keane-boardilaisten (”boardies” ) miitti (eikös teinit sano niitä miiteiksi)?? Se sai mut jo hinkumaan sinne!

Olin iskenyt silmäni yhden päivän lippuun. V on kaksipäiväinen (19. – 20.8.) ja päälle päätteeksi kahdessa paikassa — Hylands Parkissa ja Weston Parkissa. Kaikki esiintyjät soittavat kummassakin paikassa, ne vaan vaihtavat esiintymispaikkaa päikseen seuraavana päivänä. Beck ja kumppanit soittaa lauantaina Hylandsissa ja sunnuntaina Westonissa. Valitsin loppujen lopuksi Westonin koska suurin osa boardilaisista oli menossa sinne.
Toki kaksikin päivää foorumin väen seurassa olisi ollut kivaa viettää, mutta en kuitenkaan viitsinyt maaliskuussa maksaa maltaita kahden päivän lipusta. Katsotaan, jos vaikka sitten ensi kerralla… Eivätkä ensimmäisen päivän esiintyjät, vaikkakin hyviä, merkinneet mulle läheskään yhtä paljon kuin Beck (BECK BECK BECK!!!). Sitä paitsi pari muutakin boardieta on tulossa vaan yhdeksi päiväksi.
Lippuani en ole vielä saanut. Ne lähetetään vasta lähempänä itse tapahtumaa, minkä uskotaan vähentävän lippujen edelleenkauppaamista. Tähän en osaa ottaa mitään kantaa. Mutta olin/olen aivan intona. On hurjaa tavata kaikki ne boardiet. Parista niistä en tosin pidä, mutta suurin osa on hulvattomia nettituttuja joita en malta odottaa tapaavani.

Äiti kuitenkin lietsoo (sanalla sanoen) tappiomielialaa. En ymmärrä miten moisella hermoilulla voisi ikinä johtaa omaa yritystä, mutta silti hän tuntuu onnistuvan siinä hommassa täysin pätevästi. Olisikohan kyseessä siis jakautunut persoonallisuus? Vai onko syy minussa — käyttäydynkö tietämättäni tavalla, joka saa äidin hermostumaan sellaisista pikkujutuista, joista hän ei yleensä hermostuisi? Paljon puhutaan siitä, että ihmiset taantuvat ollessaan perheenjäsentensä kanssa tekemisissä. Henkilökohtaisten kokemusteni mukaan teoriassa on vinha perä, sillä vaikka esimerkiksi minä itse olen keskivertoa epäsiistimpi asuja, joka siivoaa osapuilleen kerran puolessa vuodessa eikä voisi vähempää välittää tiskien kasaantumisesta yksin asuessaan, muutun Hitleriksi pikkuveljen jättäessä vaikkapa tyhjän pullon olkkarin pöydälle. </kaurapuuropsykologia> Oma kaksinaismoralismini jättää huutomyrskyn jälkeen yrjön maun suuhun. Tiedostan moisen erikoisuuden vaikuttavan mahdollisesti äidinkin käyttäytymiseen, mutta siihen on silti vaikeaa suhtautua rauhallisesti. Minullehan aiheuttaa ahdistusta jo pelkkä normaali inhimillinen uteliaisuuskin. Mitä enemmän hän urkkii ja hätistelee, sitä vastentahtoisempi olen kertomaan hänelle enää yhtään enempää matkasuunnitelmani edistymisestä. Jokainen jutunaiheeni kun näkyy olevan hänelle vain uusi mahdollisuus maalata piruja seinille, ja hänellä on jo neljäs Tikkurilan maalipönikkä menossa, eli nyt saa yksinkertaisesti riittää.

Tiedän, pitäisi ottaa nalkutus huolenpidon merkkinä, mutta sen sijaan en malta odottaa että pääsen lähettämään äitykälle postikortin jossa kerron voitonriemuisesti että en ainoastaan ole päässyt matkustamaan maasta omin avuin (ja toivoakseni myös omin rahoin), vaan minua ei myöskään ole ryöstetty, raiskattu, huumattu, hakattu, purtu eikä pidätetty, molemmat munuaiseni ovat tuiki tallella eikä hotellivarauksessani ollut pienintäkään ongelmaa, eli REBI SIIT kuten Suomenlahden tuolla puolen sanotaan. Yleensä silloin jos on osoittanut olevansa oikeassa, ei missään tapauksessa pidä liikaa leveillä, mutta ketut, kerrankos sitä vain eletään.

Äiti taas on nähtävästi sitä mieltä, että koska en juuri puhu matkani valmistelusta, en ole tekemässä mitään valmisteluja. Tähän en kyennyt järkytykseltäni sanomaan hetkeen mitään.
Kyllä ihmisen aivot käyvät vaikkei suu käykään; eikö sen pitäisi olla ihan itsestäänselvyys?

Vaiteliaisuuteni ei suinkaan johdu salamyhkäisyydestä. Kenties en vain ole innokas paljastamaan keskeneräistä työtä. Sanoin saman äidilleni, en osannut tulkita uskoiko hän. Eri mikä eri.

Arkisto