You are currently browsing the tag archive for the ‘Bill Hader’ tag.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa ”kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! 😯 Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

”Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, ”Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta.)

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat ”kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! 😀 Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin ”ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin ”No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

seriouslab

on_tv

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

flint_muksuna
^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! 🙂 Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri ”tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

discolab

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

…monen makuisista kakuista!

Ei oikein ole varteenotettavia uutisia matkaan liittyen. Näin siis toimitan tyhjää:

* * *

Yahoo! linkitti eilen omasta mielestäni mielenkiintoiseen artikkeliin/haastatteluun (ja itse asiassa vasta tämän uutisen myötä kuulin ensimmäistä kertaa Salon.com -nettilehdestä, pitäis ehkä ruveta sitä selailemaan, jos tämän kirjoituksen tasosta voi mitään päätellä) pariskunnasta, joka (melkein) asui vuosia amerikkalaisessa ostoskeskuksessa.

Four years after the mall opened, Yoto, Townsend and six friends in their art collective, called Trummerkind (”children of the ruins” in German), vowed to spend a full week at the mall that had transformed their city, to use the mall as an actual public space while surviving sans commerce.
”The mall has something really positive to offer, something that has nothing to do with shopping,” Townsend told me.
”What is it?” I asked.
”I don’t know — that’s what I moved there to find out.”

Rahtasivat alkuun välttämättömimmät huonekalunsa ostoskeskuksen ”rivien väliin” pudonneeseen hylättyyn varastotilaan, jossa viettivät öitä, ja jota he alkoivat muunnella oikeaksi asunnoksi, ja päivät he viettivät ”tutkimusmatkaillen”. Projektin mediajulkisuuden lopulta paisuessa sala-asujien paljastuminen ja häätö olivat vääjäämättömät. Artikkelin lopussa mainitaan myös koomikko, joka muutti tämän vuoden alussa viikoksi asustelemaan New Jerseyssä sijaitsevaan IKEAn myymälään kyseisen ketjun tuotetulvan ”hämärrettyä rajaa hänen oman kotinsa ja huonekalukaupan välillä”, IKEAn asettumatta hiukkaakaan poikkiteloin.

* * *

Moni länsimaiden asukki on taatusti leikitellyt ajatuksella tavaratalossa, kirjastossa 🙂 , museossa, kuulemma jopa kirkossa tms. asumisesta tai yökyläilystä, vähintäänkin lapsuudessaan. (Useimmilla tähän ajatusleikkiin kuuluu erottamattomasti se, että jos asuisi kaupassa saisi jostain mystisestä syystä käyttää kaikkia myynnissä olevia tavaroita ja elintarvikkeita parhaaksi katsomallaan tavalla… Juuri mainitun artikkelin henkilöt viettivät silti vierailunsa varsin lainkuuliaisesti.)

Tuo tosiasia saattoi osaltaan varmistaa myös Night at the Museum eli Yö museossa -elokuvan (laatuun nähden suhteettoman) menestyksen. Taka-ajatus yksinkertaisesti on ikään katsomatta kutkuttava, vaikka lopullinen elokuva osoittautui mitäänsanomattomaksi ja komedianakin kirvoitti todelliset mahanaurut vain yhdessä ainoassa kohtauksessa. En esimerkiksi jaksanut tuntea elokuvan intoa museoesineiden henkiinheräämisestä kun päähenkilökin suhtautui siihen niin tavattomana riesana.
Minulle yö museossa -set-up toisi ensimmäisenä mieleen pikemminkin tiivistunnelmaisen mysteerin. Mutta helpotuksekseni elokuva ei onnistunut romuttamaan lapsuudenkuvitelmiani yön autioittamista julkisista rakennuksista. Tuleva jatko-osa ei liene kovakaan pettymys, kun sitä katsoo ensileffan avaamasta näkökulmasta: ei katsojien kenties vuosikausia muhineen mielikuvitusjuhlan kuvittajana (vaikeaahan sille olisikin vetää vertoja) vaan historiallisparodisena (<- erittäin kevyellä tavalla) äksönkomediana.

Ja sitä paitsi, jatko-osassahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

* * *

Lainasin Wodehouse on Wodehousen kirjastosta noin kymmenettä kertaa. Oikeastaan kyseessä on kolmen kirjan yhdistelmäpainos, josta luen aina kaksi viimeistä kolmasosaa (Performing Flea ja Over Seventy) ensin, ellen jopa jätä niitä lukematta, ja viimeiseksi — jälkkäriksi — luen ensimmäisen kolmasosan (Guy Boltonin kanssa kirjoitettu Bring On the Girls), koska se on kaikkein paras.
Vanha virteni: ”Pitäis jo ostaa se.” Mulla on kylläkin hirviömäinen lista kirjoja jotka odottavat ostamistaan ennen sitä, ja saavat odottaa pitkään kun tilanteeni on mitä on, ja maastamuutto vaatii leijonanosan energiastani SEKÄ jo valmiiksi vähistä rahoistani, puhumattakaan lähiomaisteni rahoista. Apua, alan masentaa kaikkia, äkkiä siihen varsinaiseen ASIAAN: onneksi opiskelijaviisumihakemukseni Kanadaan ei vaatinut niin perusteellisia tietoja kuin P.G. Wodehousen viisumi Yhdysvaltoihin vuonna 1949.

I also had to have X-Rays done on my chest, I suppose to prove that there was nothing deleterious inside it. I took the X-Rays home and stored them in a cupboard, and on arrival at the American Consul’s at Niagara Falls found that I ought to have brought them with me and couldn’t get my visa without them. It seemed for a moment what we French call an impasse, but fortunately the Consul was a splendid fellow and let me wire to the Ellis Island doctor, asking him to wire back that I was OK. When the doc’s wire arrived, saying that my chest was the talk of New York and had five stars in Baedeker, I was given my visa.

* * *

Hyvähyvähyvähyvähyvä. The Daily Shown JA The Colbert Reportin jaksoja voi nykyisin katsoa kokonaisina thedailyshow.comissa (tiedän, olen myöhässä kertoessani tämän, mutta enhän minä tässä mitään uutisblogia pidä). Erinomainen asia, vaikkakin jaksoissa on muutama mainos mukana. Mainokset sisällytetään lähes samoin kuin southparkstudios.comissa — odotettavissa, kaikki kolmehan ovat Comedy Centralin ohjelmistoa.

Siellä Tropic Thunder -elokuvan trailerin osuessa ohimennen silmiini en kiinnittänyt hirveästi huomiota näyttelijöiden nimiin, joten olin sanalla sanoen tyrmistynyt nähdessäni pian Tropic Thunderin leffajulisteen jossa ne lueteltiin ja yksi niistä oli Jack Black — trailerin perusteella kun olin (tosijuttu!) luullut häntä PHILIP SEYMOUR HOFFMANIKSI❗ ROHAHAHAHAHH voitteko uskooooo…

Hoffman, HBOn Empire Falls Black, Tropic Thunder

* * *

Ja Tropic Thunderissahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

Hader ei ole ainoa loistava syy katsoa seuraava lyhyt mukadokumentti The Stingin (Puhallus) ääniraidan uudelleenmasteroinnista. Lupaan että naurattaa.

Sounds Good to Me: Remastering The Sting

”My friend Gerbils Chow played the role of Paul Newman’s character, which was a huge kick for that little guy… Now, on the surface of it you’d think it was a hindrance to have a Chinaman who doesn’t speak any English play Paul Newman but — seamless. Totally seamless.”

Lauantaina Yis ja minä tapaamme Lonsdale Quayssa ennen lähtöämme keskustaan, jossa meidän on määrä tavata Tyler ja hänen kaverinsa Grant, ja mennä elokuviin JEEEeee. Lonsdale Quay (”Quay” lausutaan jostain syystä samoin kuin ”key” eli avain) osoittautuu jättimäiseksi vilkkaaksi kauppahalliksi, jossa myydään kaikkea herkullisen näköistä vihanneksista ja hedelmistä kaloihin ja karkkiin. Ravintoloitakin on joka lähtöön. Kauppahallissa on viinimyymäläkin. Leipureiden pitkissä tiskeissä on riveittäin tuoksuvia piirakoita, kakkuja ja käsintehtyä suklaata. Jollemme olisi lähdössä melkein koko päiväksi kaupungille, ostaisimme molemmat sylin täydeltä ruokia ja juomia. Erityisen nerokas on hedelmäkauppa, jonka tiskillä voi koota oman hedelmäsalaatin — ihan kuin olisi ostamassa irtokarkkipussia — suorastaan päätähuimaavista valikoimista! Quayhin on tosi helppoa ja nopeaa päästä bussilla ja se on auki seitsemänä päivänä viikossa, joten mielessäni alkaa itää toive tulla jonakin viikonloppuaamuna tänne, napata mukaan yksi hedelmäsalaattipurkki à la meitsi, pussi kotitekoista toffeeta, jääkahvi, katkarapuleipiä, ehkä viinipullokin (vaikka julkisílla paikoilla juopottelu onkin — muistaakseni? — täällä kielletty) ja mennä lähimpään puistoon seurustelemaan kirjan kanssa koko aamu- ja iltapäiväksi.
Ilma on mitä ihanin, kuten on ollut joka päivä tähänkin asti.

Keskusta. (Sori tämä lyhykäisyys, kirjoitan kiireellä!) Katselemme breaktanssijoita ennen Tylerin ja Grantin tuloa. Juomme oluet Red Robinin (jälleen yksi ketjuravintola) terassilla.

Tyler ja Grant käpöstelevät paikalle, ja kertovat, että lähimmässä leffateatterissa, johon meidän oli määrä mennä (Tyler meni ostamaan lippuja etukäteen) Transformers on loppuunmyyty. Tyler siis ehdottaa että ajetaan Pohjois-Vancouveriin jo nyt ja käydään leffassa siellä. Hänkin saa samalla tutustua uuden naapurustonsa elokuvateatterivalikoimiin.

Kun ajamme Vancouverin keskustassa, Tyler osoittaa puistossa jonkun naisen kanssa kävelevää musta-harmaahiuksista miestä ja kysyy silmiään siristäen: ”Hei onks toi teistä Stephen King?!”
”Ööh… Ei”, Grant sanoo. Minä en edes näe ukkoa kunnolla takapenkiltä, mutta se näyttää kyllä paljon laihemmalta kuin miksi muistaisin Kingin. ”Mitä Stephen King Vancouverissa tekis?”
”Yks mun kaveri näki Robin Williamsin täällä. Ei sillä että noilla kahdella olis mitään yhteistä”, sanoo Tyler. ”Se ajo tässä keskustassa, ja pysähty liikennevaloihin — mun kaveri siis — ja joku tyyppi tuli koputtaan sen auton ikkunaan. Kaveri huito että painu siitä, mutta se tyyppi toisteli ikkunan läpi että ’missä se-ja-se katu on??’, ja kaveri rullas ikkunan alas ja se tyyppi oli Robin Williams.”
”Musta tuntuu että Stephen King kävelee ihan eri tavalla kun toi tuolla”, Yis tuumaa.
”Niin, sehän jäi auton alle, olikse pari vuotta sitten”, sanon.
”Se ajo pyörällä ja joku auto ajo sen yli”, Grant muistelee.
”Vau, mä opin tänään ihan älyttömät määrät Stephen Kingistä!” Tyler sanoo.

Tyler saa neronleimauksen ja käy ostamassa tölkki-sixpackin olutta leffateatterin viereisestä pubista. ”Vähän helpotusta elämään, kun mä kerta pakotan teiät Transformersia kattomaan.” Päkki puretaan valmiiksi ja tölkit tungetaan Yis’n reppuun odottamaan elokuvakokemusta.

Kun tulemme Esplanade -leffateatteriin ja ostamme liput (yhdeksän Kanadan dollaria, halvempaa siis kuin kotona), ymmärrän oitis mitä Tyler tarkoitti sisään hiipimisen helppoudella. Kun ostat lipun, ja vaksi tai mikä lie lipunrepijä tarkastaa sen, katsojat kävelevät heti sen jälkeen suureen aulaan josta aukeavat ovet jokaiseen paikan teatteriin — ja samoista ovista tullaan näytöksen jälkeen ulos. Voisi aika liukkaasti jäädä hengailemaan tähän isoon saliin ja kävellä alkuperäisen maksamansa leffan jälkeen siitä vaan seuraavasta ovesta johonkin toiseen leffaan. Mutta Transformers loppuu niin myöhään, ettemme varmaan ole harjoittamassa rikollista toimintaa tänä iltana. Eikä Die Hard 4 edes pyöri tässä nimenomaisessa teatterissa.

Paikkalippuja ei ole, saamme valita sijaintimme salissa itse. Joudumme kyllä melko eteen, sillä sali on jo niin täynnä, mutta ei se paljon haittaa.
Trailerit alkavat, ja kohotamme yhdessä kaljatölkkimme kuin mitkäkin musketöörit ja sihautamme ne auki. Tää on kivaa. Hei! Minullahan on hauskaa Transformers -elokuvassa! Enpä olisi uskonut. Trailerit on aika okei. Andy Sambergin tähdittämän Hot Rod :in saatan mennä katsomaan, koska Samberg näyttää satuttavan itsensä siinä jatkuvasti. Samberg ei oo joku maailman huonoin koomikko, mutta on ollut niin vapaamatkustajana SNL:ssä ”Lazy Sunday”n suosion (tosin ansaitun suosion, mutta ei se silti oikeuta lepäilemään laakereillaan seuraavaa vuotta) jälkeen, että sympatiani häntä kohtaan on olematonta. Sambergin videoista suurin osa on puolivillaisia, kuten ”Andy pops into frame” (jonka Will Forte tosin melkein pelasti) ja se on silti muka niin komedian uusi toivo, kun taas monipuolinen Chris Parnell saa lähtöpassit. VÄÄRIN. Eli kyllä, meen Hot Rod iin ja katson kun Andy ajaa seinään. Sitten voin ehkä antaa miehelle anteeks, nähdessäni että se tekee todella töitäkin.
Lisäksi, Hot Rodissa on Bill Hader, joka on paljon Sambergia hauskempi SNL:ssä ja osaa matkia kuolevaa tontonia ihan sikahyvin. Samoin kuin Vincent Pricea, Al Pacinoa, Peter O’Toolea ym… ei sillä että sen imitaatioille olis Hot Rodissa paljon käyttöö. Bill Hader piipahtaa myös seuraavassa trailerissa (olikohan se joku Superbad -niminen elokuva), Seth Rogenin kanssa. Lisää tällaista! Superia että Hader saa leffarooleja! Rogenista puhumattakaan — se oli Freaks and Geeks :issä mahtava, vaikka niin oli kyllä kaikki siinä sarjassa.
Yksi ihan käsittämätön traileri joka on ilmiselvästi jostain jättihirviöleffasta tyyliin Godzilla (vapaudenpatsaan pää tömähtää Nykissä katuun ja ihmismassat kiljuu ja juoksee), mutta itse hirviötä, saati leffan nimeä, ei näytetä. Odottamaton lähestymistapa, ainakin uteliaisuus heräsi. Grant tarjoilee pokerina, että se on Blair Witch Project :in jatko-osa: ”Blair Witch 6: That Witch Is Huge!” Purskahdan nauruun niin että pärisytän kaljaa polvilleni. Hei älkää hyvät ihmiset väittäkö ettei se ollut hauskaa!

Transformers tarjoaa monet ihan kelpo naurut. En voi tässä muuta kuin nolosti myöntää ajatelleeni jo ennen Transformersia, että Shia LaBeouf on ihan lahjakas nuori näyttelijä, varsinkin koomisen materiaalin kanssa. Drake Bellin ja Josh Peckin kanssa samalla viivalla (joo, naurakaa pois vaan). On monta, monta hyvää syytä inhota Charlie’s Angels: Full Throttle -leffaa, mutta Shian hermostunut vitsailu angelsin ja Bosleyn kanssa aiheesta Helen Zass (ja silmänräpäysmäinen muutos hooposta hämilliseksi) ei kuulu niihin. Ja sen isännöidessä SNL:ää materiaali oli 98-prosenttisesti peräseinästä, ja Shia onnistui silti naurattaan pari kertaa. Pitää lukea netistä, josko poitsu ois ikinä ollu oikein käsikirjoituksella varustetussa elokuvassa, ja katsoa se.
Mutta Transformers ei mitä ilmeisimmin ole se elokuva. Vaikka naurankin kippurassa pariin otteeseen. Kokemus kärsinee siitä, etten ole Transformers-fani. Autobotien ja Decepticonien mytologia ei merkitse minulle yhtikäs mitään, toisin kuin seurueemme muille jäsenille. Kuten on kuitenkin tullut useasti todettua, on mahdollista nauttia olostaan vaikka elokuva olisi surkea.

Leffan loputtua lähdettäisiin johonkin ravintolaan istumaan. En kaipaa ruokaa, mutta kahvi tai jätski kelpaisi. Tyler ja Grant sen sijaan ulvovat nälkäänsä, ja Tyler ehdottaa Tomahawk Barbequeta, joka on hänen lempparihampparipaikkansa Pohjois-Vancouverissa.
”Niiden murkinat on parhaita. Sitä paitsi Tomahawkissa on uskomattoman hyvännäköiset tarjoilijat, kysykää keneltä vaan”, Tyler sanoo. Taltutan kiusauksen pyörittää silmiäni kuin elävä hedelmäpeli.
Mutta kun pian löydämme Tomahawk Barbequen, paikkaa on putsimassa kaksi miestarjoilijaa. He sanovat: ”Suljimme just, ainut mitä meillon myytävänä on piirakkapalat.”
”Millasta piirakkaa?” kysyy Tyler, piristyen.
”Banaanii ja omenamurua.”
Tyler pistäytyy sisällä ja ostaa kaksi palaa banaanipiirakkaa ja kaksi palaa omppupiirakkaa. ”Mennään hakeen kahvit tosta Tim Hortonsilta.”
Yksi 24h Tim Hortons -ketjukahvila on ihan Tomahawkia vastapäätä.

Koulun kahvilassa myydään Tim Hortons -ketjun kahvia ja leivonnaisia, joten tiedän etukäteen, että niiden donitsit ja cookiet vie kielen mennessään, eikä minun siis tarvitse tällä kertaa ostaa yhtään. (Vaikka jos olisin ensikertalainen, tiskin antimia olisi aivan mahdotonta vastustaa.)
Grant ja Tyler ottavat valtavan täytetyn sämpylän puoliksi, minulle ja Yis’lle riittää kahvi (NIIN HYVÄÄ!!). Tykkään Tim Hortonsista.
Pesiydymme sinne ja alamme lappaa piirakkaa, vaihdellen lautasia niin että kaikki saa maistaa sekä banaania että omenaa. Hyvää.

Transformers, Transformers, Transformers, blaa blaa Transformers. Titus -sarjassa Tituksen pikkuveljeä esittänyt tyyppi oli pikkuroolissa, ja kehumme kaikki Titusta. Tyler kääntää, tuskin ketään yllättämättä, keskustelun australialais(? ainakin sillä oli aussiaksentti, tiedä yhtään oliko se sitten aito)näyttelijättäreen, jonka roolihahmon nimi mainittiin ehkä hyvällä tuurilla kerran koko leffan aikana. Ihmiset oli siinä elokuvassa niin herttasen yhdentekeviä. ”Se oli hottis.”
”Kyllä ne sitten osaa löytää niitä”, vahvistaa Grant. ”Vähän parempi ku ootin, siis toi leffa.”
”Vähän? Sehä oli upee”, Tyler intoaa.
”En määkään oikeestaan oottanu sen olevan noin hitsin hauska”, sanon. ”Ja loppuajan mä saatoinki sitten katella Shiaa. Vaikka vähän pedokshan siinä ittensä tuns.”
”Ke- täh? Oliks Shia se brunetti?” Tyler kysyy.
”Ei ku Shia oli se ns. päähenkilö”, Grant korjaa.
”Toiha on tytön nimi”, Tyler äimistelee. ”Ai sekö teinispede? Ootko tosissas?”
”Tai siis sehän on oikeesti 21, mut se vaikutti niin paljon nuoremmalta”, jatkan peittäen närkästykseni; ainut syy miksi ylipäänsä moisen lauseen päästin ilmoille oli, että Tylerin, ja vähemmässä määrin muiden kahden, naiskauneuden kommentointi pitkin iltaa tuppasi saamaan oloni hieman ulkopuoliseksi. Keskusteluni eivät kovin usein kulje niissä uomissa, en yleensä edes ilolla jaksa kuunnella naisten vatvomista hyvännäköisistä miehistä. Ja sitten kun improilen puolivitsinä mukana, kohtaan tyrmistynyttä tuijotusta. On tää kumma. Tai ehkä juuri keskusteluni harjaantumattomuus tämän aiheen ollessa puheena on syynä osakseni saamaani ihmetykseen..? Ei jaksa miettiä.
Pystyn kyllä hyvinkin symppaamaan sitä mielentilaa jossa Tyler näennäisesti on — välillä kun on aikoja jolloin ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan mitään muuta kuin vastakkaista sukupuolta (tai suuntautumisesta riippuen samaa sukupuolta). Mistäs minä tiedän vaikka Tyler olisi sattumoisin juuri päässyt yli edellisestä suhteestaan ja katselisi maailmaa viriilin vapauden ruusunpunaisten lasien läpi. Se on inhimillistä ja toisen ihmisen on se siksi kyettävä kestämään — enkä väitä etten kykenisi. Mutta koska omasta mielestäni sen puiminen on melko puisevaa kuunneltavaa, yritän suurimman osan ajasta mahdollisuuksien mukaan olla altistamatta muitakaan sille.

”No olihan se sillai viehkon lapsekas,” päättää Grant ilmeisesti piristää minua yllättävällä mielipiteellään, ”eikä ainakaan mikään kulunu kasvo, mutta sen rooli oli kyllä kirjotettu niiiin hemmetin ärsyttäväks.”
”Ketäs muutakaan mä sitä paitsi oisin voinu kattoo? Josh Duhameliako?? Pfffyyhhhht”, mielisin kauhistella, mutten ehdi saada suunvuoroa. Pojat puhuvat jo ihan muista elokuvista.

Mutta ilta on joka tapauksessa merkattava menestykseksi. Kahvittelun ja paljon hauskemman pulinan jälkeen Grant ajaa ensin Tylerin, sitten minut, sitten Yis’n kotiin. Kello on kaksi. Mitäs kaikkea mun pitääkään huomenna tehdä… Perspektiivipiirustusta, voi pakkenda; pyykkiä vähintään yks koneellinen; tsekattava se toinen elokuvateatteri jonka tiedän jossain päin Pohjois-Vancouveria olevan; ja jos jaksan niin käyn koululla netissä. Ei saa sunnuntaiunia huomisaamuna.

Arkisto