You are currently browsing the tag archive for the ‘Buffy’ tag.

Koulussa on ollut ki-ki-ki-kiire. Juuri nytkin pitäisi läksyjä kirjoittaa, mutta jos en nyt bloggaa, aivoista valuu lähimenneisyys kokonaan pois, ja se olisi sääli.

Halloween-perjantaina, siis viime kuun lopussa, luokkakaverini Joe piti pienehköt kekkerit kotonaan, ja oli superhauskaa. Matkustaessani pääkallopaikalle (matka oli todella pitkä, mutta oli se sen arvoistakin) julkiset kulkuneuvot olivat täynnä naamiaisasuja, ja yksi tyyppi SeaBusissa melkein tunnisti mut Maxiksi — ainakin se koko ajan supisi tyttöystävälleen että ”ihan varmasti muistan mistä elokuvasta toi asu on! Se on sellanen tosi outo elokuva. Miten mä en nyt muista sitä?” Mutta mitäs ei kysynyt minulta.
Bileissä oli enimmäkseen meidän luokkalaisia, vain pari ”ulkopuolista” nimittäin isännän kämppikset, mutta sekin oli virkistävää. Jotenkin onnistuttiin olemaan puhumatta liikaa koulusta (niin paljon kuin koulusta tykkäänkin).

Juhlimisen kruunasi seuraavana päivänä maailman paras krapula-aamiainen Moodyville’s:issä Pohjois-Vancouverissa erään toisen luokkakaverini, Candicen, kanssa. Mun kannattaisi varmaan kirjoittaa erillinen merkintä suosikkiravintoloistani… En todellakaan ole mestarikulinaristi, mutta jokainen tykkää jostakin, ja jos joku sattuu tykkäämään samanlaisista asioista kuin minä, merkinnästä voi vielä joskus olla iloa. Moodyville’s tarjoilee ns. aamiaisruokalajeja (vaikka hampurilaisiakin listalta löytyy) koko päivän, tai tarkemmin sanottuna puoli neljään iltapäivällä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, mutta en niin usein kuin haluaisin, koska se nyt vain on niin kaukana tämänhetkisestä asunnostani. Annokset ovat isoja ja ne, joita itse olen ehtinyt maistaa, olivat herkullisia: mustikkapannarit, köyhät ritarit sekä suosikkini kasvisomeletti, ja kaikki omeletit muuten tarjoillaan paahtoleivän ja hash brownsien (periaatteessa pyttäriperunakuutioiden) kera. Paikka on pienikokoinen ja suosittu, joten istumapaikkaa saattaa joutua odottamaan, mutta jälleen kerran, se kannattaa.

Aamupalan jälkeen Candice kysyi ohjeita Lonsdalen varrella olevaan sarjakuvakauppaan, ja kävelimme Big Pete’s:ille. Oli kiva kierrellä noin tunnin ajan, mutta en ollut aikeissa ostaa mitään, vaikka parit figuurit olivatkin varsin hienoja (Gentlemen-asetelman Buffysta aion pitää mielessä varakkaampia päiviä varten. Jostain syystä melkein kaikki luokkakaverini inhoavat sarjaa, ja Herrasmiehet piirustuspöydälläni sopisivat tiiviiksi puolustuspuheeksi). Mutta juuri kun olimme kiertäneet melkein joka sopen, huomasin tiskillä ohuehkon lehden, jonka kansi julisti valtavin, tutuin ”pokkarikirjaimin” olevansa ”Stephen King’s The Stand : Sketchbook”.

The Stand ( Tukikohta ) on ehdoton suosikkini lukemistani Kingin kirjoista, itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, piste. Kestää aikaa ja lukemiskertoja (sopivan pitkin väliajoin) uskomattoman hyvin.
Myönnän etten koskaan ole ollut täysin tyytyväinen siihen että kirjan hahmot ovat lopussa sellaisia uskonnollisia pelinappuloita (loppu on vähän epävireessä melkein scifimäisen ”sivilisaation romuttuminen” -alkuosan kanssa). Ja osaksi tuosta jatkaakseni, The Standissä on monta ominaisuutta (sekä henkilötyyppiä) jotka eivät tule Kingin kirjoja tunteville suinkaan yllätyksinä. Mutta n. ensimmäinen puolisko kirjasta on uskottavuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan, kuvauksissaan, kekseliäisyydessään ja koskettavuudessaan aivan kammottavan hyvä. Siihen pystyy astumaan sisään, ja henkilöiden koettelemukset pystyy tuosta vain näkemään ja kuulemaan ympärillään. Minulla on monta suosikkikohtaa kirjasta, useimmat sen alkupuoliskolta, mutta paras lienee Stu Redmanin ”vankeus” tutkimuslaitoksessa ja lopulta hyytävä vapautuminen.

Mietin mihin luonnoslehdykkä mahtaisi liittyä. Julkaisiko joku artisti ihan omaksi huvikseen graafisia näkemyksiään romaanista (eli periaatteessa fanitaidetta — moisia myydään silloin tällöin, tosin yleensä tunnetummista kirjoista ja fantasiapuolelta), vai oliko tekeillä elokuvaversio jota lehdykkä puffasi? Ei, vaan sarjakuva! Huomasin ihmetteleväni miksei ideaa oltu keksitty aikaisemmin. Ilmaista luonnoslehteä lukiessani olin yllättävän tyytyväinen taiteilijan näkemyksiin kirjan henkilöistä. Tarkoitan tietysti, että ne vastasivat suhteellisen tarkasti oman mielikuvitukseni tarjoamaa kuvaa. Kuten sanottu pidän tarinasta niin kovasti, että jo sen fanitusvaikutuksesta olisin ostanut sarjakuvalehden ensimmäisen numeron. Mutta luonnoslehtiö ja sen välittämä tuntemus käsikirjoittajan ja taiteilijoiden kiintymyksestä lähdemateriaaliin sai minut ostamaan seuraavankin (The Standia olikin ehtinyt ilmestyä vasta kaksi numeroa).

Myöhemmin kotona tarkasti sarjislehtiin tutustuessani viimeistelty taide ei valitettavasti ollut yhtä …no, voimakasta kuin luonnosvaiheessa (harmillisen yleinen ilmiö), mutta henkilöiden ulkonäön suunnittelu kolahti edelleen. Pidin erittäin paljon tavasta jolla romaani oli muokattu sarjiskäsikirjoitukseksi (sen verran kuin kahden ensimmäisen numeron perusteella voi arvioida). Tarinaa ei helpotuksekseni oltu kiirehditty liikaa. Jonkin verran on tietysti ollut pakko typistää, mutta sarjakuvalehti antaa muunnoksen tekijälle paljon enemmän tilaa nautiskella kirjan tunnelmalla kuin elokuvan tai TV-minisarjan kässäri (en pitänyt The Standista minisarjana, mutta pitkänä TV-sarjana sillä olisi mahdollisuus olla jopa loistava. Elokuva ei tule kysymykseenkään, ellei joku sitten ala tehdä kokonaista leffasarjaa — juoni on paljon yhtä vaivaista elokuvaa isompi). Tähänastisen kokemuksen perusteella, vaikka kirjassa olisi tietysti ollut ainesta parempaankin, sarjakuva on iloinen yllätys ja saa minusta säännöllisen lukijan. (Ja minä en varsinaisesti edes ostele sarjakuvalehtiä; tykkään uppoutua lukemiseen pitemmäksi ajaksi kuin vain yhden lehden verran, ja ilman niitä pirun MAINOKSIA, kiitos! 😦 Siksi suosin kokooma-albumeja ja pitkähköjä sarjakuva”romaaneja”.) Varsinkin kun edellisestä Tukikohdan lukemiskerrastani on ehtinyt kulua melkeinpä liikaa aikaa ja nyt olen oikeassa tilanteessa nauttimaan tuttujen, mukaansatempaavien hahmojen jälleentapaamisesta.

* * *

Koulussa työstetään dialogia ja puheen animointia. En näin myöhään pysty edes muistamaan kaikkea mistä halusin koulutehtäviin liittyen kirjoittaa. Yritän palata asiaan lähiaikoina dialogitehtävän jatkuessa.

Meillä kävi ääninäyttelijä puhumassa työstään yhden koulupäivän verran, mitä en yksinkertaisesti kykene kuvailemaan paikallaolemattomille. Olemme harjoitelleet dialogin äänittämistä, ja seuraavaan animointitehtävään meidän täytyy itse äänittää puheenvuoro (saamme suostutella myös jonkun kaverimme lausumaan vuorosanat, jos emme itse halua; emme vain saa napata jotain valmista dialoginpätkää elokuvasta tai muusta).

Kouluhommia riittää, ja lisäksi tuli yhtäkkiä rypäs kuvitustoimeksiantoja tutuilta koti-Suomesta. Se, että tämän härdellin lisäksi olen alkanut metsästää uutta kämppää, on toki täysin omaa tyhmyyttäni (olen puhki.), mutta kun olisi niin sopivaa muuttaa ensi kuun alussa… Aion nimittäin matkustaa Suomeen joululomalla, ja joudun olemaan poissa kevätlukukauden ensimmäisen koulupäivän, ja kiirettä on odotettavissa silloinkin. Olisi helppoa jos olisi silloin jo ns. sisäänajettu kämppä johon palata. Joskus pidän nykyisestä kämpästäni enemmän, joskus vähemmän: koulun suhteen sijainti on hyvä, mutta olen kaivannut asuntoa lähempää Lonsdale Avenueta, ja jollen ole tehnyt tätä jo selväksi, niin kämpässä ei ole hiljaista juuri koskaan. Vuokraisäntäväki on hyvin mukavaa mutta ylpeinä isovanhempina ovat hyysänneet kaksosvauvoja kodissaan joka. Ikinen. VIIKONLOPPU! Kaipaan edes hitusen enemmän yksityisyyttä.

Siihen nähden on ironista, että olen huomenna menossa katsomaan huonetta talossa, jossa minulla olisi neljä talokämppistä. Mutta se on loistopaikalla Lonsdalen lähellä, silti jotenkin ihmeellisesti halvempi kuin nykyinen asuntoni, ja huone olisi kellarikerroksessa, ja kuulostaa muiltakin osin todella hyvältä. Olen puhunut puhelimessa mahdollisten tulevien kämppisteni kanssa eivätkä hekään vaikuta hullummilta, ja he ovat painottaneet olevansa rauhaisaa väkeä. Myös kiinnostuksen kohteemme ovat aika samanlaisia. En halua houkutella huonoa onnea, mutta vaikuttaa todennäköiseltä että saan sen huoneen, niin että pystyisin muuttamaan joulukuun alussa. Jännittää silti, sillä mua luultavasti arvioidaan huomenna vähintään samalla mitalla kuin itse arvioin sitä kämppää.

Talossa on kissat sallittu. En osaa pehmentää tätä uutista: jos saan kyseisen kämpän, aion adoptoida Bennyn.  : | Hee. Hmmm.
Kysyin Ninalta, ja se on okei. Kissat ovat kuitenkin arvaamattomia enkä vielä voi taata Bennyn suostumusta. Saattaa vielä karata tämän nykyisen talon pihaan takaisin. Kissa on lisäksi järkyttävän vanha, Nina sanoi, että vähintään viisitoista vuotta. 😯 Mutta kun Bennyllä ei ole ketään…

[Anteeks kun kirjotan näin huonosti, yritän tässä kiireellä kuroa kirjoitustaukoa umpeen.]

Luin ke-aamuna ”Right Siden” ensimmäiset lukuläksyt, ihan kiinnostavaa… Alkusanojen mukaan koko kirjan perusta on se yksinkertainen (jopa niin yksinkertainen, että hävettää etten ole aikaisemmin sitä ajatellut) fakta, että piirustustaito ei ole synnynnäistä. Esimerkiksi ihmisen piirtäminen on yhtä helppoa kuin ihmisen katsominen — täytyy vain harjoitella oikeiden ominaisuuksien katsomista.
Aivan kuka tahansa voi siis oppia piirtämään, eikä edes hirvittävän pitkässä ajassa. Ja kannattaakin, sillä siitä kirjan ilmauksesta olen (SIIRAPPIVAROITUKSELLA) täysin samaa mieltä, että piirustusharrastus kuljettaa tämän erilaisen katsomistavan myös harrastajan ”arkeen”, jolloin melkein kaikki näyttäytyy jotenkin huomattavasti aikaisempaa kiinnostavampana ja kauniimpana. Se jää jokaisen itsensä päätettäväksi onko tuo hyvä vai huono juttu.

Sitten kouluun, jossa animointitunnilla käytiin läpi softwarea, tarvittavia välineitä, kurssisisältöä ym. DigiCel Flipbookin on koululla korvannut samantyylinen ToonBoom Pencil Check -ohjelma, joten oli vähän harjoiteltava uuden ohjelman toimintaa.
Illasta ei mitään erityistä kirjoitettavaa. On muuten tosi hyvä, että supermarket koulumatkani varrella on auki joka päivä jopa yhteentoista illalla. Ostokset saa hoidettua vaikka unohtuisikin tekemään tehtäviä tai lukemaan lehtiä koulun kirjastoon (kuten minä tänään).

* * *

Koulupäivät senkun paranevat, torstai oli tähänastisista kivoin. Aamupäivä alkoi ”history of character animation” (hahmoanimaation historia) -kurssin ensimmäisellä tunnilla, opena varsin hauska ja vangitsevasti puhuva Michael van den Bos. On sääli, että opettajat haluavat itseään kutsuttavan etunimillään, koska tuo on ihan bossi sukunimi.

Meille määrättiin yksi kurssikirja, Leonard Maltinin Of Mice and Magic. Siitä tuli lukuläksy ensi viikolle; meillä tulee olemaan pikku testi edellisen viikon asioista jokaisella tunnilla (kaikki kurssit etenevät tahtiin yksi-oppitunti-viikossa, paitsi animoinnin perusteet, jota on kahdesti viikossa).

Parasta oli tietysti päästä katsomaan vanhoja animaatioita. Aloitimme, jos emme nyt suorastaan animaation alusta, niin kylläkin filmatun animaation alkuvuosista, ”mykästä kaudesta”. Kävimme läpi muutamankin animaation pioneerin, joten anteeksi että mainitsen heistä tässä kirjoittaessani vain yhden: Winsor McCayn, jonka nimi on tuttu sekä sarjakuva- että elokuvaharrastajille. En häpeäkseni ollut aikaisemmin nähnyt McCayn animaatioita (vaikka hänen sarjakuvansa tiedänkin, ja Gertien nimeltä 😉 ), mutta onneksi luokan reaktioista päätellen en ollut ainoa. Ne ovat kestäneet aikaa hämmästyttävästi, eivät vain viihdyttävyytensä vaan myös animointinsa taidokkuuden osalta. Ja mitä kurssimme nimeen tulee, Mr van den Bos [luokassa sitä ehkä täytyy kutsua Michaeliksi mutta täällä päätän minä!!] painotti, että McCay oli animaatiohahmojen persoonan ja luonteen esilletuomisessa sanattomasti yksi tärkeimmistä varhaisista suunnannäyttäjistä ja rajojen kokeilijoista. Tämä kävi painottamattakin ilmi sellaisia luomuksia kuin Gertie-dinosaurusta ja Steve-hyttystä (jonka seikkailu aiheutti koko luokassa ainutlaatuista kauhunsekaista huvitusta) katsellessa.
Ja ei muuta kuin ensi viikon testiä varten valmistautumaan.

Lounaan jälkeen oli ensimmäinen animation design -tunti. Opemme John on varsinainen koomikko. En nyt jaksa kirjoitella ylös sen vitsejä tässä vaiheessa, mutta saimme nauraa isosti. Tosin se puhuu erittäin nopeasti, mikä ei suinkaan haittaa puheenymmärtämistäni vaan saa minut ujoksi avaamaan suutani, koska oma puheeni kuulostaa sen jälkeen tavattoman laahaavalta vaikkei järjellä ajateltuna ole.
John on hyperaktiivisin täysi-ikäinen, jonka olen ikinä elävässä elämässä omakohtaisesti tavannut. En tarkoita tätä loukkaukseksi, tapaus vain tuntui historialliselta.
(Colin opetti ekaluokkalaisia hahmosuunnittelussa vielä viime vuona, mutta on tänä vuonna jo jossain muualla. Voe voe! …Tämäkään ei silti ole kritiikkiä nykyistä opettajaamme kohtaan.)
Tunti pähkinänkuoressa: ilmaisuvoimainen hahmodesign lähtee poseerauksesta. Jollei pose ole dynaaminen, hahmon seuraavat ”kerrokset” sekä yksityiskohdat eivät auta tippaakaan. Tämä tarkoittaa ihan pohjimmiltaan, että (jälleen kerran) hahmosuunnitelmassa jo asennon olisi hyvä kertoa hahmon tunteista, luonteesta ja aikeista mahdollisimman paljon ennen yksityiskohtien lisäämistä (tai animoidun hahmon tapauksessa dialogin lisäämistä). Läksyksi 20 posen piirtäminen parhaamme mukaan dynaamisesti — ihan vaan tikku-ukkopohjalta, mutta normaalin sopusuhtaisia neliraajaisia ja yksipäisiä ihmisiä kuitenkin.

Tuntien jälkeen tapasimme sovitusti Lenan kanssa koululla ja mietimme vähän aikaa, mihin lähtisimme. Päätimme mennä pällistelemään ympärillemme Park Royal -ostoskeskuksessa ja syödä siellä jotain. Hyvältä näytti; suurimman huomiomme veivät karkki-, kenkä-, lemmikki-, lelu- ja lopulta kirjakauppojen ikkunat. Halusin vilkaista pikkuisen syvemmälle Indigo -kirjakauppaan, jonka Park Royalin myymälä ei tainnut olla ihan yhtä suuri kuin se Indigo, jossa kävin viime kesänä. Tiesin silti heti tulevani uudestaan. Notkuvien hyllyjen äärellä rahani alkoivat pyrkiä karkuun, mutta pysyin tänään pidättyväisenä kirjaostosten suhteen. Arkeni kun on täällä vielä niin aikaisessa vaiheessa ja tarkkailen yhä, millaisiksi juoksevat kuluni täällä asuessani muodostuvat. Katselin puolella silmällä olisiko kaupassa yhtään tarvitsemiani kurssikirjoja; ei. Sarjakuvaosastolla sallin kyllä itselleni yhden alpparin kodikkuutta tuomaan, Buffy Season 8 vol. 2: No Future for Youn. Piirrosten taso on Buffy-sarjiksissa valtavan epätasainen, mutta ”kasikaudella” se on ollut siedettävää — tosin (melkein) taiteesta riippumatta Joss Whedonin ideoimat TV-sarjan jälkeiset tarinat olisi pakko ahmia. Sarjan fanien ei kannata jättää tätä väliin. Kasikausi on whedonmaisinta Buffy-sarjakuvaa jota olen tähän mennessä lukenut [kindly ottakee huomioon, etten ole vielä lukenut Fraytä, Serenityä tai Whedonin X-Meniä, joiden whedonmaisuus saattaa olla korkea sekin — siksi ”Buffy”-tarkennus].

SITTEN. Tapahtui jotain uskomatonta. Näin suuren, mustavalkokantisen sarjispokkarin jonka kannessa kiilteli sana ZOT!
Hihkaisin. Aivan todella hihkaisin. Zot! on Scott McCloudin 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle asti ilmestynyt sarjakuva, joka herätti minussa suurta kiinnostusta vuonna 2001, jolloin luin McCloudin kotisivulta yhden ihka uuden, pitkän Zot-tarinan Hearts and Minds nettisarjiksena. Suosittelen, kaikki englantia taitavat sarjakuvien ystävät. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin lukemaan Zotia, ja tykkäsin kovasti ja olisin halunnut lukea alkuperäisen sarjakuvan. Tosin tänä päivänä Zot-nettisarjista lukiessa grafiikka- ja kuvankäsittelyohjelmien eksponentiaalinen kehitys sitten vuoden 2001 on jokseenkin pysäyttävä havainto, mutta pysäyttäviä (hyvällä tavalla!) ovat Hearts and Mindsin tarina ja visuaalinen kerrontakin. Toisin kuin jo kauan palvomiani *| McCloudin sarjakuvakirjoja sarjakuvataiteesta, vanhaa Zotia oli kuitenkin täysin mahdotonta saada mitenkään käsiinsä Suomessa, ja ymmärtääkseni Yhdysvalloissakin vimmatun vaikeaa löytää kokonaisuudessaan.

Ja tänä kesänä… lähes koko sarja on julkaistu YKSISSÄ KANSISSA.
*OSTOTOIMINTO.*
Nyt ei voi muuta sanoa kuin HYVIN MENEE. 😀
Koetan räpeltää kirjasta jonkin sortin elämänlaatukirjoituksen joskus tässä näin kun en ole enää himputin kiireinen.

*| En liioittele.

eggs.jpg

Tänä aamuna palautettu hirviötehtävä oli taas aivan julmetun hauska työstää, ainakin sen alkuvaiheen jälkeen kun sain kuulla, ettei hirviöiden ole pakko olla pelottavia.
Sivumennen sanoen, pelottavin elokuvahirviö jonka tiedän on hyvin mahdollisesti Nosferatu, ja toiseksi pelottavin ehkä Pan’s Labyrinthistä se, no, hirviö jonka taatusti tunnistatte jos leffan katsotte, mutta juuri nyt en halua spoilata sitä ihmisille. X-Filesissa ja Buffyssa oli myös aikanaan monta kertakaikkisen painajaismaista pahista, painajaismaisimpina kaikista mykät Herrasmiehet (The Gentlemen).
Itse en osaisi piirtää mitään niin kauhiaa — luultavasti. Keskityin luonnostelemaan outoja ökkömönkiäisiä joista osa oli söpöjä ja osa pelkästään hassuja (kuvat ovat thumbnaileja, klikkaa):

monstrosketch8.jpg monstrosketch9.jpg

fromhell1.jpg fromhell2.jpg
^Herätyskellohirviö on kyllä minulle melko hirmuinen ajatus.

…Mutta lopullinen ykköshirviöni, josta tein useamman tilanneluonnoksen, oli sitten aika halihirviö. ”Platysaur” tai suomeksi nokkasaurus.

monstrosketch1.jpg monstrosketch3.jpg

monstrosketch2.jpg monstrosketch5.jpg monstrosketch6.jpg

monstrosketch7.jpg monstrosketch4.jpg

(Mieleni vikoja)
Lueskelin siinä kaikessa rauhassa Pixar-kirjoja, kun Colin tuli palauttamaan hirviöpiirustukseni. ”Olisiko sulla hetki aikaa?”
Minä: ”On!”
Colin: ”Ensinnäkin, mitään muuta mä en voi näihin sanoo ku että nää on hyviä JA armottoman ihania.”
Minä: ”Vau, kiitos, jee!”
Mieleni: ”…Niin säkin! Unfh, *släp* self-five! Oho iik, ihmisethän kattoo mua. En kai mä sanonu tota loppua ääneen? Miks Doug kurkkii tuolta? Ja …kaikki muutkin? Ai, huh, noiden kehujen takia vaan. HETKO, kehujen takia?! Näin monen ihmisen huomion herättäminen ei ole turvallista. Todistusaineisto, kts. luokat 1-9. Juokse! EI, oota, Colin puhuu vielä!”
Colin: ”Sä voisit siirtyä jo uuteen vaiheeseen koska oot niin pitkällä tän tehtävän suhteen, ja ottaa tehdäkses noista tilanneluonnoksista clean-uppeja lyijärillä.”
Minä: ”Siistiä!”
Mieleni: ”Siistiä! …Voi vitsi. Vieruskaveri pakertaa vielä luonnoksia. Mitä jos ton kuuleminen sai sen maihin?”
Minä: (mykästi) ”Pää kiinni, Pää. Doug on aikuinen mies! Tollanen ei normaalia ihmistä hievauta puoleen eikä toiseen! Jos sen verran normaalista tiedät.”
Mieleni: ”Jaa, no ehkä se ei sit masennu. Mut en mä silti haluais sen luulevan että mä pidän itteeni sitä parempana.”
Minä: ”MINÄ OON sitä parempi. Piirtämään.”
Mieleni: ”Gääääsp! Että kehtaat!!”
Minä: ”Hei, vaikkei se oliskaan totta, niin mä silti uskon siihen, joten vahinko on jo tapahtunut. Ei se tarkota et mun pitäs sitä toitottaa, mut minkäs mä sille voin jos joku kehuu mua ääneen. Karkuunko mun pitäs juosta? Ei se ikinä toimi.”
Mieleni: ”Oikeassa nurkassa: naminamikehuja. Vasemmassa nurkassa: rauha ihmisten uteliailta katseilta. Paras mies voittakoon.”
Minä: ”Tiedätkö, periaatteessa ei edes pitäisi välittää siitä ottaako se jotakuta pataan, vaan ottaa vastaan ammattilaisen mielipide päämääränäni kehittää omaa taiteellista käsialaani.”
Mieleni: ”Tiedän! Sanot sata kertaa viikossa!”
Minä: ”No miksei se sitten oo vieläkään painunu kalloon!”
Mieleni: ”Yhdeksän vuotta tall poppy -refleksin mallipoikien kanssa?”
Minä: ”Itelläs täs on tall poppy -refleksi.”
Mieleni: ”Ihan vakavissaan, sä puollat Colinin kehuja vain siksi että se on hottis, ei siksi että sä tietäisit ansaitsevasi ne, senkin pinnallinen, tekopyhä talikko. Coliniinhan saa selkeästi tehtyä vaikutuksen aika vähällä.”
Colin: ”Ootsä ikinä… tehny tätä aikasemmin?”
Mieleni: Bwaahaha! Hhhuhuhuhu… Whuuush. –Mihkäs mä jäinkään?”
Minä: ”Öm, jjjjj-eeeen?”
Colin: ”Mä näytän, tää on ihan simppeliä — mut muista käyttää puhtaaksipiirtämiseen uutta paperia.
Et piirrä näiden roughien päälle. Näiden kauniiden, kauniiden roughien päälle.”
Mieleni: ”Okei, hiiteen Doug. Tästä mä tykkään.”

platysaur21.jpg

* * *

Tänä päivänä saatu varsinainen tehtävä, joka palautetaan tiistaiaamuna, olivat hyönteiset. Se oli tosi vapaa tehtävä, hyönteisten ei ollut pakko olla realistisia tai edes perustua todellisiin hyönteisiin, mutta yhdestä hyönteishahmosta piti tehdä turnaround — kuvat eri kulmista, tosin ei ylä- tai alavinkkelistä. Sain taas kerran piirrettyä ilahduttavan runsaasti, kehitin kolme hahmoluonnosta, joista valitsin kimalaisen turnaroundin kohteeksi. Mehiläiset näyttivät olevan luokkamme keskuudessa suosituin piirrosten malli ja kimalainenhan on melkein sama juttu, eli enpä saa pojoja omaperäisyydestä, mutta minkäs teet: olen aina hirveästi tykännyt katsella kimalaisia.

Iltapäivällä kuultiin lisäksi tehtävä, jota tullaan työstämään koko loppukurssin ajan, jokapäiväisten harjoitusten lomassa. Hahmosuunnitelmia Ihmemaa Ozin henkilöistä. Koska en ole ikinä nähnyt The Wizard of Oz -elokuvaa kokonaisuudessaan (nurinkurisesti kylläkin olen nähnyt Oz — Ihmeiden maailman eli Return to Ozin), enkä myöskään lukenut kirjaa, johon se perustuu, ajattelin, että mun täytyykin aloittaa tehtävän taustatyö jo viikonloppuna.

Ehdin Upstart Crow Books -nimiseen divariin kotimatkalla. Olen aikonut käydä siellä siitä pitäen kun näin sen koulumatkalla bussin ikkunasta, sillä näin muutama kuukausi sitten oikeasti unta antikvariaatista, jossa asui puhuva varis, ja Upstart Crow’n ikkunaan on maalattu iso varis. Odotin tuolta kirjakauppakäynniltä ihan liikoja, mutta mitään yhtä kohtalonkajahtelevaa ei sattunut siellä pistäytymiseni aikana.
Mukava kauppa se kylläkin oli. Löysin nätin kappaleen The Wonderful Wizard of Ozia ja ilokseni se näytti lyhyeltä. Yleensä pidän tiedonkeruusta, mutta liika taustatutkimus ei olisi ollut tervetullutta kun tehtävän tekemiseen on kuitenkin vain kaksi viikkoa.

Lopuksi tietoisku: kuulin divarin myyjältä, että L. Frank Baum nimesi Ozin maan aakkosjärjestetyn arkistokaapin alalaatikossa lukevan ”O-Z”:n mukaan.

Arkisto