You are currently browsing the tag archive for the ‘Carl Hiaasen’ tag.

Vähän mälsä olo. Kirin ihan kohta lisää, mutta nyt… en tiedä mikä mälsättää niin kauheesti. Se ehkä kun äiti ja veli lähti vähän aikaa sitten takas koti-Suomeen (kirin kyllä tässä päivänä muutamana kertomaan niiden vierailustakin. Voiman kiitos heidän tuomansa karkkituliaiset kestävät sentään vielä päiväkausia — pyysin tuomaan Hariboa ynnä muita euroesanssisotkuja, kaikki pohjois-amerikkalaiset karkit kun ovat suorastaan surkuteltavia eurooppalaisiin verrattuina…) ja mä en oo vieläkään löytäny työpaikkaa että vois alkaa etsiä pikkusen modernimpaa ja vieläkin yksityisempää kämppää. Ja sit se kun äitin ja Lateksin hotellihuoneessa sai lainata niiden kylpyammetta. Tulin jo niin lyhyessä ajassa riippuvaiseksi kylpemisestä mut kotonani ei ole kylpyammetta ja nyt kärsin siis vieroitusoireista.

Sukulaiset on patistellu mua hankkimaan jotenkin rahaa kirjottamisellani, vieläpä suomalaisilta julkaisuilta. Etätyö sopisi erinomaisesti luonteelleni, mutta a] lähisukulaisten kehuja kirjoittamistaidostani on melkein mahdotonta ottaa todesta (mitäs muutakaan omat vanhemmat ja tädit nyt muka sanoisivat?!), ja b] pelkään julkaisujen lähestymisen meilin välityksellä osoittautuvan uskomattoman stressaavaksi ja (henkilökohtaisesti) räjähdysalttiiksi hommaksi. Miten kirjoitan työpaikkahakemuksen, kun paikka ei ole avoinna enkä edes tiedä mitä minulta halutaan? ”Oon nyt asunu Vancouverissa melkein vuoden, voisinko kirjottaa teille jotain?! Ai niin ja opiskelen animaatiota”, MITÄ HELEVETTIÄ. Sitä paitsi eturivin paikkani Vancouverissa, tulevien talviolympialaisten keskipisteessä, on täysin hukkaan heitetty tällaiselle nyhvölle, jota ei urheilu voisi vähempää kiinnostaa ja joka viettää useimmat viikonloppuiltansakin kirjojen ja elokuvien parissa! 😦 Velikin tiesi paremmin reitin Canucksien kotihallille GM Placelle kuin minä, vaikka ei ole ikinä koko kaupungissa käynyt…

Mutta täytyy mun jossain vaiheessa tuommoista yhteyttä yrittää. Ei se ota jos ei annakaan.

Mutta kirinpä nyt. Kesäkuun alku oli tapahtumarikas, vähintään henkisesti jos ei muuten. Odotin perheen vierailua sun muuta. Kesäkuun ensimmäinen päivä alkoi koulun elävänmallinpiirustusklubi taas toimia, ja mun kontolla oli ennen sitä buukata ANTEEKSI, SIIS VARATA 🙄 mallit koko kesäksi. Hirveä puhelin- ja meilirumba, mutta onneksi suurin osa malleista oli jo niin tuttuja LDC:stä että eipä ainakaan ujostuttanut. Oli niissä kaikissa puheluissa ja päivämäärissä silti aika paljon silmällä pidettävää. Se mikä jännitti kaikista eniten oli varata malleja joita LDC ei ole aikaisemmin käyttänyt. Ajattelin että jos mallit ovat huonoja, kaikki paikalle saapuneet piirtäjät katsovat sitten syyttävällä silmällä minua kun sessio meneekin päin seinää. Mutta toisaalta halusin mahdollisuuksien mukaan varata ennennäkemättömiä malleja juuri kesäksi, jolloin osallistujamäärä ei yleensä ole yhtä suuri. Vahinkokaan ei siis olisi valtava jos malli osoittautuisi vähän liian vihreäksi, ja niin pienellä osallistujamäärällä olisi ehkä myös luontevampaa antaa uusille malleille ohjeita sitä mukaa kun sanottavaa tulisi. Lisäksi, jälleen kerran pienen osallistujamäärän takia, ei ottaisi yhtä paljon pannuun jos malli osoittautuisi niin toivottomaksi ettemme enää haluaisi käyttää häntä (mikä tosin oli epätodennäköinen lopputulos). Kesä sopisi sellaiseen ”testiajoon”. Sen takia juuri ilmoittauduinkin vapaaehtoiseksi varaamaan kesämallit. Joku muu klubin vetäjistä saa varata mallit syksylle kun joka tapaaminen on tupaten täynnä piirtäjiä.

Pieneksi harmikseni en kuitenkaan saanut buukattua kuin yhden ennen käyttämättömän mallin — klubilla oli vanhojen vetäjien peruina hänen yhteystietonsa, mutta syystä tai toisesta sessiota ei oltu aikaisemmin saatu sovittua. Toiselle, jonka olimme yhden kaverini kanssa peräti aivan itse ”scoutanneet” paljon aikaisemmin keväällä (Basic Inquirysta, eli ei vaatinut paljon ponnistelua, mutta sainpa käyttää ”scoutata” -sanaa), ei käynyt maanantai-illat, mutta pyysi ottamaan yhteyttä syksyllä kun klubin kokoontumisajat muuttuisivat. Kolmas taas esittäytyi vasta kun koko kesä oli jo buukattu aikoja sitten. Molemmat jälkimmäiset kuitenkin toivottavasti saadaan näyttäytymään syksyllä, mutta silloin buukkausta hoitaa jo joku toinen henkilö kuin minä.

Ensimmäisessä ja toisessa kesä-LDC:ssä osallistujamäärä oli pieni, mitä osasimme odottaakin. Tällä viikolla, juuri kun oli sen aikaisemmin käyttämättömän mallin vuoro (mitä kävijät eivät tietenkään tienneet, meitä vetäjiä lukuunottamatta), tulikin sitten ihan hirveä kävijäryntäys. Se aiheutti mulle vähän jännitystä, mutta onneksi uusi malli osoittautuikin tismalleen sopivaksi LDC:hen! Se otetaan kyllä säännölliseksi malliksi. Kokemus ja asennot olivat kohdallaan, hirmu hyvin vaihtelua poseerauksissa. Syy oli mitä todennäköisimmin se, että malli oli entinen animaatio-opiskelija Vancouver Film Schoolista. Ellei tietäisi, että hyvä malli tienaa niin hemmetisti kolmesta tunnista (70 $ meiltä — tosin animaatio-opiskelijoiden kolmituntinen on useine asennonvaihtoineen malleille vaativampi kuin tavallinen elävänmallinkurssi joten tuo meidän tarjoama on vähän keskivertoa enemmän), saattaisi tosissaan ihmetellä, mikä ihme johtaa animaattorin alastonmallin uralle…

Joka kerralla on piirtämiseni tietysti luistanut paremmin ja paremmin, mutta kuun alusta asti olen nauttinut siitä että pääsee taas piirtämään elävää mallia ja erityisesti että pääsee taas näkemään ihania luokkakavereita (tai ainakin niitä muutamia, jotka ovat Vancouverissa kesän ajan)! Tällä viikolla flowni oli koko tähänastisen kesän paras. MULLOLI IHAN TÖRKEE FLOW PÄÄLLÄ 😛 Rakastan elmalpiirustusta!

ldctralaaldctralaa2

…Ja The Tonight Show with Conan:in Twitter Tracker saa mut kovasti haluamaan kirjautua Twitteriin 😛 Kannattaiskohan mun siellä sitten visertää suomeks vai englanniks? Tuli melko randomisti mieleen, onkohan Carl Hiaasen Twitterissä? Jos on niin liityn kyllä tällä sekunnilla…

[Tarkistuksen jälkeen:] Ei ole — en taida ihan tällä sekunnilla liittyä.

Lisää läpinää Hiaasenista tiedossa lähiaikoina, sillä tulin viimein hankkineeksi yhden hänen lastenkirjoistaan, Hoot :in, (suom. Hu-huu! ). Ensinnäkin: kohderyhmä lapset, potentiaalisilla lukijoilla ei yläikärajaa; toiseksi, en tajua miksen ole vielä niitä hankkinut ku oon kuitenki lukenut Hiaasenin jok’ikisen ”aikuisten” romaanin ja muutenkin olen lastenkirjafani— ai niin, eioo rahaa. Sehän se. Pitää hankkia kanadanmaalainen kirjastokortti!

I’m sure I’d write the same kinds of novels wherever I lived, but there’s no place as rich with weirdness and depravity as Florida. –Carl Hiaasen on writing about Florida

Onko nyt tarkoitus sataa vai paistaa? Päätä jo!

Capilanon päätöksen odottelu sabotoi untani. Unenpenteleet eivät tietenkään kerro kirjaimellisessa mielessä mistään hakuprosessiini liittyvästä, ne ovat vain purkautuvaa jännitystä. Ehkä ne eivät sisällä sen enempää merkitystä kuin vatsassa kuplivat ruoansulatusäänet: jos mahaan pistää moskaa, sieltä kuuluu vastalauseita (vatsalauseita?), ja jos jännittää, aivoista kuuluu samaa. Näen siis tavallista sekopäisempiä unia, ja herätessä ahdistaa. Ihan kuin yrittäisi nukkua kipeänä. Päivisin kykenen onneksi ajattelemaan jotain ihan muutakin, mutta öisin alitajunta ampuu kovilla.
Muuten menee mukavasti.

En ymmärrä paljoakaan golfin päälle, mutta P.G. Wodehouse, joka on yksi maailman parhaista humoristikirjailijoista (Douglas Adamsin mukaan jopa paras), on kirjoittanut siitä sivukaupalla. Olin jo valmiiksi Wodehouse-fani tutustuessani hänen kymmeniin golf-tarinoihinsa. Urheilumuotona tai televisiosta seurattuna golf ei minua kiinnosta, mutta Wodehousen välittämänä se on minulle varsin rakas aihe. Siksi kuullessani erään toisen lempikirjailijani, Carl Hiaasenin, kertovan maanantaina The Colbert Reportissa uudesta The Downhill Lie -kirjastaan, jossa hän kronikoi suhdettaan golfiin, yllätyin enemmän ja iloisemmin kuin jos Hiaasenilta ilmestyisi jälleen uusi fiktiivinen romaani (missä siinäkin on minulle aina syytä juhlaan). En osannut kuvitellakaan että golf olisi yhdistävä tekijä kahden suuren humoristin mutta silti niin erilaisen kirjailijan välillä. Voiko tämä olla sattumaa, vai onko minun harkittava perusteellisesti uudelleen asennettani golfia kohtaan? Päätän ehkä sitten kun pääsen lukemaan Hiaasenin uusimman.
(Mutta kun en ole vielä saanut ostettua edes Colbertin omaa kirjaa. Hyvä on, hyvä on, elän edelleen kuin opiskelija vaikka valmistuin korkeakoulusta — KORKEAKOULUSTA! — jo pari vuotta sitten, elän ihan muiden käsittämättömissä, olen yhteiskunnan pohjasakkaa. …Enpäs! Mikä mut saa kirjoittamaan tätä? En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Jos itse olen tyytyväinen niin mitä väliä sillä on jos melkein kaikki koulukaverini sattuvatkin jo olemaan ura- ja perheputkessa ja äänestävät kunnallisvaaleissa? Tietysti tyytyväisyyttäni edesauttaisi tiheämpi kirjojenhankkimistahti…
Olenko tyytyväinen? ”Olenko tyytyväinen?!” WTF just happened? 😯 )

* * *

Onko väärin käyttää fiktiota itselääkityksenä? Jos todellisuuspako antaakin hetkellisesti paremman olon, sinkoilevatko ajatukset myöhemmin kahta kauheammin? No jaa, sehän nähdään sitten myöhemmin! (Aamulla.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Robert Louis Stevenson:
Treasure Island

Jos eskapismia hakee, voisi valita huonomminkin. Aarresaari on THE Merirosvokirja — kaikki tietävät siitä jotain, vaikkeivät olisi koskaan lukeneet sitä. Lukiessani kirjaa juuri nyt ensimmäistä kertaa jäin alkupuolella miettimään, olinko myöhässä. Menevätkö jotkin kirjat yli ymmärryksen, jos ne lukee vasta aikuisena? Vai onko kyseessä todellakin puhdasverinen poikakirja jonka koko komeuden käsittää vain putkiaivoilla? 😉
Treasure Island on toki erittäin toiminnantäyteinen ja ovelahko seikkailu. Nuoren Jim Hawkinsin haltuun päätyy edesmenneen merirosvokapteeni Flintin aarrekartta, ja merille lähdetään kaljuunankuvat silmissä. Aarretta havittelee tietenkin myös Flintin entinen miehistö, tai mitä siitä nyt on jäljellä. On papukaijaa, silmälappua, rommia, autiosaarta, laivakeksejä, aavemaisiksi tienviitoiksi aseteltuja luurankoja — kaikki asiaankuuluva, minkä Stevenson on sulauttanut yleiseen tietoisuuteen lähestulkoon lajityypin pohjapiirustukseksi.

Mutta Treasure Islandissa on muistelun makua. Niin kelpo tarina kuin se onkin, en kiristellyt lukiessa jännityksestä hampaitani kuin muutaman kerran: Jim Hawkinsin kertojanääni menettää usein sellaisen otteen kuin hän eläisi toiminnan keskipisteessä, ja vaikuttaa välillä vanhukselta muistiinpanojensa ääressä. En tiedä puhunko ihan omiani, mutta minusta kertoja-Jim on jotenkin hämmentävän erilainen kuin tarinan Jim. Kirja olisi imaissut minut paljon voimakkaammin mukaansa jos kertoja-Jim ei olisi etääntynyt ajallisesti niin paljon tapahtumista ja olisi keskittynyt vielä enemmän tunteisiin toiminnan seassa (poikakirja + tyttölukija = prrrfft?), kauhuun, ja uskollisuuteen, ja toivoon, ja katumukseen, jne, niin siis hemmetti TUNTEISIIN, ja kuvaillut Jimin mielenliikkeitä sellaisina kuin ne tapahtuivat juuri sillä hetkellä… Äh. En osaa selittää kunnolla!
(Ehkä mielikuvitukseni on lomalla, enkä siksi pysty hyödyntämään Stevensonin, tarkoituksella tai ei, lukijalle jättämää täydentämisen vapautta?)

Silti kirjan maine ei ole tuulesta temmattu, sillä osa kohtauksista jää mieleeni vahvasti. Esim. Jimin hetket hylätyllä laivalla yhdessä Israel Handsin kanssa (ja ilman häntä) on kirjoitettu henkeäpidätyttävästi ja juuri sopivaan, kiduttavaan, houruisen valuvaan tahtiin. Kyseinen osio sai sydämeni pomppaamaan kurkkuun hyväksi toviksi. Silloin pääsin todella osalliseksi tunteesta ja sisään kirjaan. Veitsi oli lähellä kirpaista omaakin olkapäätäni, ja tilanteen lauettua rommiryyppy olisi kelvannut lievittämään myös minun vapinaani. Tuon enempää en halua pilata tiivistunnelmaista kohtausta etukäteen uusilta lukijoilta.
Joiltakin osin Treasure Island onnistui jättämään elinikäisen muiston.
Siksi se säilyy suositeltavana luettavana sukupolvelle toisensa jälkeen, ei vain poikien väylänä kirjallisuuden pauloihin (vaikka se lieneekin siihen erinomainen).

Rick Veitch:
Can’t Get No

Heräteostos. Näin Neil Gaimanin suosituksen sarjakuvapokkarin kannessa, ja muoto, kansi ja otsikko kiinnostivat ennen kuin olin luonut silmäystäkään sisältöön, joten maksettua tuli.

New York, syyskuu 2001. Päähenkilön firma menee nurin, sitten hän päätyy tahtomattaan oman tuotteensa koekaniiniksi, ja sitten WTC-torneja päin lentää matkustajakone. Tästä menneisyytensä menettäneen miehen matka kaaoksen halki vasta alkaa.

Sarjakuvassa ei ole lainkaan dialogia, ainoastaan tapahtumista näennäisesti irtonainen tuntematon kertojanääni kulkee kuvien lomassa, eikä ruutujakaan yhdellä aukeamalla ole usein kuin muutama. Tarina soljuu ensimmäisestä sivusta viimeiseen asti vangitsevana jatkumona, jonka lukemista on lähes mahdotonta keskeyttää vaikka se onkin pitkä. Kokemukseen kannattaa siis varata aikaa. Kerronta on niin virtaviivaista että sivut kääntyvät kuin itsestään. Syntyy jopa kiusaus kääntää sivua aina yhden ylimalkaisen silmäyksen jälkeen, jotta edessäni avautuva ketjureaktio ei ehtisi riipaista niin syvältä. Säästäisikö moisella itseään ahdistukselta vai jäisikö paitsi harvinaislaatuisesta taideteoksesta? Vastaus on itsestään selvä. Eihän jotain… no vaikka jotain Full Metal Jacketiakaan katsota pikakelauksella.
Ainoat hengähdyshetkien tapaiset tulevat vastaan silloin, kun tapahtumat (tai toisinaan kertojanäänen ja tapahtumien aaltoileva yhdistyminen) ovat niin odottamattomia tai sydäntäsärkeviä, että ne sanalla sanoen jähmettävät tuijottamaan kuvaa.

Olen taas kertonut enemmän omasta lukukokemuksestani kuin itse sarjakuvasta, joka on pysäyttävä ja kunnioitusta herättävä. ”Vaikeaa kuvailla, koe itse” -oikopolkua on tullut käytettyä kirjoittaessa viime aikoina ihan liikaa — mutta esittelyni ovat joka tapauksessa aina jokseenkin pinnallisia ja höpsöjä, joten ero tuskin on huomattava. Whuuh, onneksi en kirjoita arvosteluja ammatikseni.

[Sanoessani ”tänään” tarkoitan tietenkin virallisesti eilistä.]

Tänään sekoitin apteekissa omin kätösin lääkettä. Eläinlääkettä. Ja vielä omalle kissalle — jottei asiakkaiden kissat kuolisi jos jotain menisi hullusti. No ei sentääään… se oli maailman helpoin lääkkeenvalmistusohje: ”Lisää vettä ja ravista”.
Meidän Osku kun on ottanut vähän battlea — haastajana sellainen öykkärikissa joka terrorisoi aina välillä meidän pihaa (epäreilusti, koska Sylvi on sitä monta kertaa pienempi ja Osku paljon vanhempi. Mutta sillä lailla se Luontoäiti vaan operoi). Osku tulikin pari päivää sitten kotiin aivan verissä päin. Se oli kuin jostain kissojen slasher-filmistä. Kauhua ja voivotusta, ja nyt me yritetään syöttää sille antibioottia ja se sylkee puolet pois. Pikku ukko parka. 😦 Mutta kyllä se varmaan voi jo paremmin kun jaksaa vähän kiipeilläkin. Me ei päästetä sitä vielä lainkaan ulos, mutta toivottavasti se toinen riitapukarikin sai sevverran nenilleen ettei tule heti takaisin maleksimaan meidän nurkkiin.

Lisäksi kuorin tänään omenan niin, että sain irrotettua koko kuoren yhtenä pitkänä riekaleena. Paras!

Aloin ihan lämpimikseni piirtää storyboard-luonnoksia yhdestä Sick Puppyn kohtauksesta (ei siis mitään turhan kunnianhimoista :P). Päästin itseni kyllä siinä mielessä helpolla, että kyseisessä kohtauksessa ei ole mielettömästi toimintaa, mutta uskon että ei piirretty kuva ikinä turha ole. Mielelläni ainakin aloitin sellaisesta kohtauksesta joka on yksi suosikkejani koko kirjasta, vaikkei se niin äksönintäyteinen olisikaan: kun kohtaus on jäänyt mieleen hyvin, sitä on ehtinyt alitajunnassaan pyöritellä vuosien varrella miten sen voisi kuvata ja sitä piirtää mielikseen.

Kävi se harjoituksesta. Kiperintä oli kameran liikkeiden kuvaaminen: hahmojen ”liikuttelu” sujui selkeästi (ja henk.koht. näkemykseni hahmojen ulkonäostä oli myös useiden lukukertojen ansiosta aika hanskassa) vaikka ite sanonkin, mutta miten ilmaista esimerkiksi se, että kamera kuvaa sitä kohti käveleviä hahmoja edestäpäin, liikkuen (”pull”?) heidän edellään JA SAMALLA laskeutuen SEKÄ tiltaten ylöspäin, kunnes hahmot ohittavat matalalta ”katsovan” kameran sen molemmilta puolilta? Se olikin sellainen pähkinä purtavaksi, että harjoitus jatkuu edelleen. Pystyisin kaiketi omin sanoin ja rekonstruktion keinoin esittämään tarkoitukseni, mutta kun koko storyboardaamisen ideahan olisi mukamas se että pystyy pukemaan ideat selkeiksi kuviksi! Ja sehän ei tule enää kuuloonkaan että valitsisin jonkin toisen kameranliikkeen — vaikka se olisi parempikin ja vaikka koko kohtausta ei ikinä filmatakaan — koska ”Ei Pysty” on ruma sanapari.

Mutta enhän toki tästä vielä lannistu. Piirtäminen oli todella elähdyttävää kun oli tutut hahmot ja tuttu dialogi pohjana. Aion tehdä samanlaisia harjoituksia aina kun aikaa liikenee; tekisi ainakin mieleni piirtää muutkin samaan kohtaukseen läheisesti liittyvät pätkät Sick Puppysta.

Romaaniin verrattuna oikeassa leffakässärissä ei tietenkään olisi yhtä paljon yksityiskohtia joita käyttää piirtämisen ja mielikuvittelemisen apuna, mutta näin amatöörinä lienee ihan hyväksyttävää harjoitella valmiiksi mietityn, vaikkapa runsaankin, kirjallisen kuvaston avulla. Varsinkin jos se on itselle läheinen.

* * *

Monista syistä, jotka saavat näin myöhään yöllä jäädä listaamatta, olisi aivan mahtavaa, jos Wes Anderson ohjaisi Sick Puppysta elokuvan. (Käsikirjoitus olisi ehkä parasta antaa Hiaasenin itsensä työstettäväksi. Ja kuten aiemmin tuli mainittua, Lee Pace esittäisi Twillyä. Muita näyttelijöitä on mietittävä vielä. Elokuvan originaalimusiikista huolehtisi ilman muuta Mark Mothersbaugh. Ja soundtrackilla voisi olla Kula Shakerin ”S.O.S.” ja Ray LaMontagnen cover Gnarls Barkleyn ”Crazy” – kappaleesta ja CCR:n ”Fortunate Son”, ja, ja ja ja…)

Olenko muuten maininnut aikaisemmin että olen täysin Yahoo!n orja? Kuten haukansilmäiset ehkä huomasivatkin on sivupalkkiini ilmestynyt, ihan vain omaksi huvikseni, uusi rss-feed suoraan Team Portugalin pukkarista öö, FIFAworldcup.yahoo.comista.
Screw Joga Bonito — Portugali tulee ja Portugali tappaa 😛 ( 😉 )

😀 😀 😀
Valmistuneen on helppo hymyillä, vaikka olisi tullut kuinka kurjia arvosanoja. Eivät ne tosin kurjia olleet, hah! …paitsi Lopunnäytetyöstä, mitä osasin odottaakin. Joko voi sanoa että olen elämässäni ollut vain muutamasta asiasta VÄHEMMÄN kiinnostunut kuin opinnäytetyöni aiheesta? Olin kuitenkin vaihtanut aihetta jo kertaalleen joten pelkäsin etten ikinä valmistu opinto-oikeuteni aikana jos aloitan vielä kerran tyhjän päältä.

Mutta jottei pääasia unohtuisi: valmistuin ryminällä keskiviikkona 31.5., joten yhden huolenaiheen voin deletoida muistista. Ja muutin perheeni ullakolle. Se on itse asiassa paljon mukavampaa kuin miltä kuulostaa.

…Samoin on oman äitinsä yrityksessä työskentely. Ensimmäinen työpäivä Uuraisten Apteekissa oli eilen. Töissä on juuri odotusteni mukaista mitä aktiviteetteihin ja stressaavuuteen tulee: koulukauhujen jälkeen tämä on kuin olisi palannut lastentarhaan. Päiväunet valitettavasti puuttuvat.

Varsinainen syy tämän päiväkirjamerkinnän tekemiseen (kun ei valmistumisestakaan näköjään keksi mitään muuta sanottavaa — että olenkin laiska kirjoittaja) on hurmioni siitä, että kun stressi on viimein taaksejäänyttä elämää, ehtii lukea lukemasta päästyäänkin!
No mutta, pidemmittä puheitta elämänlaatua parantamaan.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Anne Brontë:
The Tenant of Wildfell Hall

En suinkaan ole mikään englantilaisten klassikoiden erikoistuntija, mutta täytyy sanoa, että itse pidän Tenant of Wildfell Hall:ista oikeastaan enemmän kuin Charlotte Brontën Jane Eyre:sta (joka on kylläkin ainoa toinen lukemani Brontë-romaani …vielä tähän mennessä). Vaikka kirjan ”tarina tarinan sisällä” (Helenin päiväkirja) onkin massiivinen ja saattaa hämmentää lukijaa jälleen ”nykyaikaan” palatessa, kahden voimakkaan kertojan näkökulmat toimivat äärimmäisen kiehtovasti yhdessä. Tarinan (omana aikanaan shokeeraava) feminismi tuskin tänä päivänä enää kuohahduttaa, mutta Oikeenlainen Kemiahan ei tunnetusti koskaan vanhene. Varsinainen page-turner, hurmaava historiallinen romanssi joka säilyttää jännityksensä viime metreille saakka. Lisää Brontë-siskoksia kehiin!

Ja ajatelkaa miten mahtavaa: Suomalaisessa Kirjakaupassa myydään näitä Wordsworth Classics -pokkareita ALLE 2 € KPL! Aarteempaa lukuelämystä ei takuulla mistään halvemmalla saa. Samasta mä sen Jane Eyrenkin aikanaan ostin. Se harmittaa kyllä silmittömästi, että kaikki uudet kirjat on sitten järjestään niin kalliita että ostohaluinen saa varautua vararikkoon. 😥 Näin yhdenkin Lucky Luke -juhlakirjan Kipassa ja oikein vesi herahti kielelle, mutta se maksoi 40 €!!! PRKL, kirjat senkun kallistuu ja kalja senkun halpistuu, ja sitten joku vielä jaksaa ihmetellä että nuoriso oireilee 😡
Onneksi kirjastot eivät sentään vielä ole ryöstömetsästyksestä huolimatta kuolleet sukupuuttoon.

Carl Hiaasen:
Sick Puppy

Vaikka uskottelenkin itselleni että Native Tongue on lempparini Hiaasenin kirjoista, totuus on, että paras niistä on aina se jota on juuri lukemassa. Kirjailijoita, jotka pystyvät moiseen, on paljon vähemmän kuin äkkiseltään luulisi. Olen lukenut Sick Puppynkin useasti (vasta nyt ostin) — Hiaasenille ominaiseen tapaan se on rikos/jännitystarina, jossa Floridan luontoa raiskaava rahanahne poliittinen roskaväki saa kintereilleen uuden ajan epäkorrektin ekosoturin, Twilly Spreen.
Hiaasenin kirjoitustuntuma, hillittömät hahmot ja vahva näkemys oikeudenmukaisuudesta iskevät suoraan sydämeeni. Hänen kirjansa ovat mielipuolisia, lennokkaita, tragikoomisia ja jännittäviä, sekä oudolla tavalla tyydyttäviä (oman mielipiteeni mukaan osatekijä tähän on, että lukijan kohteeton kostonhimo saa täyttymyksen protagonistien monimutkaisten, uskaliaiden ja oikeudentunnossaan äärimmäisten juonien kautta) — ne herättävät näkemään sekä ihmisen typeryyden että ylevyyden.
Parasta, kuten aina, on kuitenkin kyltymättömästi rakastamani mustankarstainen huumori:

The instructor of the anger-management course presented himself as a trained psychotherapist. Dr. Boston was his name. On the first day he asked everyone in class to compose a short essay titled ”What Makes Me Really, Really Mad.” While the students wrote, Dr. Boston went through the stack of manila file folders that had been sent to him by the court. After reading the file of Twilly Spree, Dr. Boston set it aside on a corner of the desk. ”Mr. Spree,” he said in a level tone. ”We’re going to take turns sharing our stories. Would you mind going first?”

Twilly stood up and said: ”I’m not done with my assignment.”

”You may finish it later.”

”It’s a question of focus, sir. I’m in the middle of a sentence.”

Dr. Boston paused. Inadvertently he flicked his eyes to Twilly’s folder. ”All right, let’s compromise. You go ahead and finish the sentence, and then you can address the class.”

Twilly sat down and ended the passage with the words ankle-deep in the blood of fools! After a moment’s thought, he changed it to ankle-deep in the evanescing blood of fools!

He stuck the pencil behind one ear and rose.

Dr. Boston said: ”Done? Good. Now please share your story with the rest of us.”

”That’ll take some time, the whole story will.”

”Mr. Spree, just tell us why you’re here.”

”I blew up my uncle’s bank.”

Twilly’s classmates straightened and turned in their seats.

”A branch,” Twilly added, ”not the main office.”

Dr. Boston said, ”Why do you think you did it?”

”Well, I’d found out some things.”

”About your uncle.”

”About a loan he’d made. A very large loan to some very rotten people.”

”Did you try discussing it with your uncle?” asked Dr. Boston.

”About the loan? Several times. He wasn’t particularly interested.”

”And that made you angry?”

”No, discouraged.” Twilly squinted his eyes and locked his hands around the back of his neck. ”Disappointed, frustrated, insulted, ashamed–”

”But isn’t it fair to say you were angry, too? Wouldn’t a person need to be pretty angry to blow up a bank building?”

”No. A person would need to be resolved. That I was.”

Dr. Boston felt the amused gaze of the other students, who were awaiting his reaction. He said, ”I believe what I’m hearing is some denial. What do the rest of you think?”

Twilly cut in: ”I’m not denying anything. I purchased the dynamite. I cut the fuses. I take full responsibility.”

Another student asked: ”Did anybody get kilt?”

”Of course not,” Twilly snapped. ”I did it on a Sunday, when the bank was closed. That’s my point — if I was really pissed, I would’ve done it on a Monday morning, and I would’ve made damn sure my uncle was inside at the time.”

© Carl Hiaasen
(I quote for love)

Jos kuvittelin Sick Puppya elokuvana pääni sisällä, tapasin sijoittaa John Cusackin Twillyn rooliin, mutta ikäkysymyksen huomioon ottaen olen tullut siihen tulokseen, että Lee Pace olisi ekoseko-Twillyksi nappivalinta. Kuulen sen nytkin suoltavan ylläolevaa dialogia.

(”What Makes Me Really, Really Mad:” ) Mutta eihän kukaan Hiaasenia filmaa. En tajua miksi!? Olisivatko Hulluwoodissa kehitelleet jonkin harhaluulon ”Stripteasen kirouksesta”? Mies itsekin on sanonut, että koska kuivan sarkastinen kertojanääni on tähdellinen hänen kirjoilleen, tunnelman siirtäminen valkokankaalle olisi liki mahdotonta.
Silti, täytyy aina jaksaa toivoa…

Arkisto