You are currently browsing the tag archive for the ‘Colbert Report’ tag.

…monen makuisista kakuista!

Ei oikein ole varteenotettavia uutisia matkaan liittyen. Näin siis toimitan tyhjää:

* * *

Yahoo! linkitti eilen omasta mielestäni mielenkiintoiseen artikkeliin/haastatteluun (ja itse asiassa vasta tämän uutisen myötä kuulin ensimmäistä kertaa Salon.com -nettilehdestä, pitäis ehkä ruveta sitä selailemaan, jos tämän kirjoituksen tasosta voi mitään päätellä) pariskunnasta, joka (melkein) asui vuosia amerikkalaisessa ostoskeskuksessa.

Four years after the mall opened, Yoto, Townsend and six friends in their art collective, called Trummerkind (”children of the ruins” in German), vowed to spend a full week at the mall that had transformed their city, to use the mall as an actual public space while surviving sans commerce.
”The mall has something really positive to offer, something that has nothing to do with shopping,” Townsend told me.
”What is it?” I asked.
”I don’t know — that’s what I moved there to find out.”

Rahtasivat alkuun välttämättömimmät huonekalunsa ostoskeskuksen ”rivien väliin” pudonneeseen hylättyyn varastotilaan, jossa viettivät öitä, ja jota he alkoivat muunnella oikeaksi asunnoksi, ja päivät he viettivät ”tutkimusmatkaillen”. Projektin mediajulkisuuden lopulta paisuessa sala-asujien paljastuminen ja häätö olivat vääjäämättömät. Artikkelin lopussa mainitaan myös koomikko, joka muutti tämän vuoden alussa viikoksi asustelemaan New Jerseyssä sijaitsevaan IKEAn myymälään kyseisen ketjun tuotetulvan ”hämärrettyä rajaa hänen oman kotinsa ja huonekalukaupan välillä”, IKEAn asettumatta hiukkaakaan poikkiteloin.

* * *

Moni länsimaiden asukki on taatusti leikitellyt ajatuksella tavaratalossa, kirjastossa 🙂 , museossa, kuulemma jopa kirkossa tms. asumisesta tai yökyläilystä, vähintäänkin lapsuudessaan. (Useimmilla tähän ajatusleikkiin kuuluu erottamattomasti se, että jos asuisi kaupassa saisi jostain mystisestä syystä käyttää kaikkia myynnissä olevia tavaroita ja elintarvikkeita parhaaksi katsomallaan tavalla… Juuri mainitun artikkelin henkilöt viettivät silti vierailunsa varsin lainkuuliaisesti.)

Tuo tosiasia saattoi osaltaan varmistaa myös Night at the Museum eli Yö museossa -elokuvan (laatuun nähden suhteettoman) menestyksen. Taka-ajatus yksinkertaisesti on ikään katsomatta kutkuttava, vaikka lopullinen elokuva osoittautui mitäänsanomattomaksi ja komedianakin kirvoitti todelliset mahanaurut vain yhdessä ainoassa kohtauksessa. En esimerkiksi jaksanut tuntea elokuvan intoa museoesineiden henkiinheräämisestä kun päähenkilökin suhtautui siihen niin tavattomana riesana.
Minulle yö museossa -set-up toisi ensimmäisenä mieleen pikemminkin tiivistunnelmaisen mysteerin. Mutta helpotuksekseni elokuva ei onnistunut romuttamaan lapsuudenkuvitelmiani yön autioittamista julkisista rakennuksista. Tuleva jatko-osa ei liene kovakaan pettymys, kun sitä katsoo ensileffan avaamasta näkökulmasta: ei katsojien kenties vuosikausia muhineen mielikuvitusjuhlan kuvittajana (vaikeaahan sille olisikin vetää vertoja) vaan historiallisparodisena (<- erittäin kevyellä tavalla) äksönkomediana.

Ja sitä paitsi, jatko-osassahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

* * *

Lainasin Wodehouse on Wodehousen kirjastosta noin kymmenettä kertaa. Oikeastaan kyseessä on kolmen kirjan yhdistelmäpainos, josta luen aina kaksi viimeistä kolmasosaa (Performing Flea ja Over Seventy) ensin, ellen jopa jätä niitä lukematta, ja viimeiseksi — jälkkäriksi — luen ensimmäisen kolmasosan (Guy Boltonin kanssa kirjoitettu Bring On the Girls), koska se on kaikkein paras.
Vanha virteni: ”Pitäis jo ostaa se.” Mulla on kylläkin hirviömäinen lista kirjoja jotka odottavat ostamistaan ennen sitä, ja saavat odottaa pitkään kun tilanteeni on mitä on, ja maastamuutto vaatii leijonanosan energiastani SEKÄ jo valmiiksi vähistä rahoistani, puhumattakaan lähiomaisteni rahoista. Apua, alan masentaa kaikkia, äkkiä siihen varsinaiseen ASIAAN: onneksi opiskelijaviisumihakemukseni Kanadaan ei vaatinut niin perusteellisia tietoja kuin P.G. Wodehousen viisumi Yhdysvaltoihin vuonna 1949.

I also had to have X-Rays done on my chest, I suppose to prove that there was nothing deleterious inside it. I took the X-Rays home and stored them in a cupboard, and on arrival at the American Consul’s at Niagara Falls found that I ought to have brought them with me and couldn’t get my visa without them. It seemed for a moment what we French call an impasse, but fortunately the Consul was a splendid fellow and let me wire to the Ellis Island doctor, asking him to wire back that I was OK. When the doc’s wire arrived, saying that my chest was the talk of New York and had five stars in Baedeker, I was given my visa.

* * *

Hyvähyvähyvähyvähyvä. The Daily Shown JA The Colbert Reportin jaksoja voi nykyisin katsoa kokonaisina thedailyshow.comissa (tiedän, olen myöhässä kertoessani tämän, mutta enhän minä tässä mitään uutisblogia pidä). Erinomainen asia, vaikkakin jaksoissa on muutama mainos mukana. Mainokset sisällytetään lähes samoin kuin southparkstudios.comissa — odotettavissa, kaikki kolmehan ovat Comedy Centralin ohjelmistoa.

Siellä Tropic Thunder -elokuvan trailerin osuessa ohimennen silmiini en kiinnittänyt hirveästi huomiota näyttelijöiden nimiin, joten olin sanalla sanoen tyrmistynyt nähdessäni pian Tropic Thunderin leffajulisteen jossa ne lueteltiin ja yksi niistä oli Jack Black — trailerin perusteella kun olin (tosijuttu!) luullut häntä PHILIP SEYMOUR HOFFMANIKSI❗ ROHAHAHAHAHH voitteko uskooooo…

Hoffman, HBOn Empire Falls Black, Tropic Thunder

* * *

Ja Tropic Thunderissahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

Hader ei ole ainoa loistava syy katsoa seuraava lyhyt mukadokumentti The Stingin (Puhallus) ääniraidan uudelleenmasteroinnista. Lupaan että naurattaa.

Sounds Good to Me: Remastering The Sting

”My friend Gerbils Chow played the role of Paul Newman’s character, which was a huge kick for that little guy… Now, on the surface of it you’d think it was a hindrance to have a Chinaman who doesn’t speak any English play Paul Newman but — seamless. Totally seamless.”

Onko nyt tarkoitus sataa vai paistaa? Päätä jo!

Capilanon päätöksen odottelu sabotoi untani. Unenpenteleet eivät tietenkään kerro kirjaimellisessa mielessä mistään hakuprosessiini liittyvästä, ne ovat vain purkautuvaa jännitystä. Ehkä ne eivät sisällä sen enempää merkitystä kuin vatsassa kuplivat ruoansulatusäänet: jos mahaan pistää moskaa, sieltä kuuluu vastalauseita (vatsalauseita?), ja jos jännittää, aivoista kuuluu samaa. Näen siis tavallista sekopäisempiä unia, ja herätessä ahdistaa. Ihan kuin yrittäisi nukkua kipeänä. Päivisin kykenen onneksi ajattelemaan jotain ihan muutakin, mutta öisin alitajunta ampuu kovilla.
Muuten menee mukavasti.

En ymmärrä paljoakaan golfin päälle, mutta P.G. Wodehouse, joka on yksi maailman parhaista humoristikirjailijoista (Douglas Adamsin mukaan jopa paras), on kirjoittanut siitä sivukaupalla. Olin jo valmiiksi Wodehouse-fani tutustuessani hänen kymmeniin golf-tarinoihinsa. Urheilumuotona tai televisiosta seurattuna golf ei minua kiinnosta, mutta Wodehousen välittämänä se on minulle varsin rakas aihe. Siksi kuullessani erään toisen lempikirjailijani, Carl Hiaasenin, kertovan maanantaina The Colbert Reportissa uudesta The Downhill Lie -kirjastaan, jossa hän kronikoi suhdettaan golfiin, yllätyin enemmän ja iloisemmin kuin jos Hiaasenilta ilmestyisi jälleen uusi fiktiivinen romaani (missä siinäkin on minulle aina syytä juhlaan). En osannut kuvitellakaan että golf olisi yhdistävä tekijä kahden suuren humoristin mutta silti niin erilaisen kirjailijan välillä. Voiko tämä olla sattumaa, vai onko minun harkittava perusteellisesti uudelleen asennettani golfia kohtaan? Päätän ehkä sitten kun pääsen lukemaan Hiaasenin uusimman.
(Mutta kun en ole vielä saanut ostettua edes Colbertin omaa kirjaa. Hyvä on, hyvä on, elän edelleen kuin opiskelija vaikka valmistuin korkeakoulusta — KORKEAKOULUSTA! — jo pari vuotta sitten, elän ihan muiden käsittämättömissä, olen yhteiskunnan pohjasakkaa. …Enpäs! Mikä mut saa kirjoittamaan tätä? En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Jos itse olen tyytyväinen niin mitä väliä sillä on jos melkein kaikki koulukaverini sattuvatkin jo olemaan ura- ja perheputkessa ja äänestävät kunnallisvaaleissa? Tietysti tyytyväisyyttäni edesauttaisi tiheämpi kirjojenhankkimistahti…
Olenko tyytyväinen? ”Olenko tyytyväinen?!” WTF just happened? 😯 )

* * *

Onko väärin käyttää fiktiota itselääkityksenä? Jos todellisuuspako antaakin hetkellisesti paremman olon, sinkoilevatko ajatukset myöhemmin kahta kauheammin? No jaa, sehän nähdään sitten myöhemmin! (Aamulla.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Robert Louis Stevenson:
Treasure Island

Jos eskapismia hakee, voisi valita huonomminkin. Aarresaari on THE Merirosvokirja — kaikki tietävät siitä jotain, vaikkeivät olisi koskaan lukeneet sitä. Lukiessani kirjaa juuri nyt ensimmäistä kertaa jäin alkupuolella miettimään, olinko myöhässä. Menevätkö jotkin kirjat yli ymmärryksen, jos ne lukee vasta aikuisena? Vai onko kyseessä todellakin puhdasverinen poikakirja jonka koko komeuden käsittää vain putkiaivoilla? 😉
Treasure Island on toki erittäin toiminnantäyteinen ja ovelahko seikkailu. Nuoren Jim Hawkinsin haltuun päätyy edesmenneen merirosvokapteeni Flintin aarrekartta, ja merille lähdetään kaljuunankuvat silmissä. Aarretta havittelee tietenkin myös Flintin entinen miehistö, tai mitä siitä nyt on jäljellä. On papukaijaa, silmälappua, rommia, autiosaarta, laivakeksejä, aavemaisiksi tienviitoiksi aseteltuja luurankoja — kaikki asiaankuuluva, minkä Stevenson on sulauttanut yleiseen tietoisuuteen lähestulkoon lajityypin pohjapiirustukseksi.

Mutta Treasure Islandissa on muistelun makua. Niin kelpo tarina kuin se onkin, en kiristellyt lukiessa jännityksestä hampaitani kuin muutaman kerran: Jim Hawkinsin kertojanääni menettää usein sellaisen otteen kuin hän eläisi toiminnan keskipisteessä, ja vaikuttaa välillä vanhukselta muistiinpanojensa ääressä. En tiedä puhunko ihan omiani, mutta minusta kertoja-Jim on jotenkin hämmentävän erilainen kuin tarinan Jim. Kirja olisi imaissut minut paljon voimakkaammin mukaansa jos kertoja-Jim ei olisi etääntynyt ajallisesti niin paljon tapahtumista ja olisi keskittynyt vielä enemmän tunteisiin toiminnan seassa (poikakirja + tyttölukija = prrrfft?), kauhuun, ja uskollisuuteen, ja toivoon, ja katumukseen, jne, niin siis hemmetti TUNTEISIIN, ja kuvaillut Jimin mielenliikkeitä sellaisina kuin ne tapahtuivat juuri sillä hetkellä… Äh. En osaa selittää kunnolla!
(Ehkä mielikuvitukseni on lomalla, enkä siksi pysty hyödyntämään Stevensonin, tarkoituksella tai ei, lukijalle jättämää täydentämisen vapautta?)

Silti kirjan maine ei ole tuulesta temmattu, sillä osa kohtauksista jää mieleeni vahvasti. Esim. Jimin hetket hylätyllä laivalla yhdessä Israel Handsin kanssa (ja ilman häntä) on kirjoitettu henkeäpidätyttävästi ja juuri sopivaan, kiduttavaan, houruisen valuvaan tahtiin. Kyseinen osio sai sydämeni pomppaamaan kurkkuun hyväksi toviksi. Silloin pääsin todella osalliseksi tunteesta ja sisään kirjaan. Veitsi oli lähellä kirpaista omaakin olkapäätäni, ja tilanteen lauettua rommiryyppy olisi kelvannut lievittämään myös minun vapinaani. Tuon enempää en halua pilata tiivistunnelmaista kohtausta etukäteen uusilta lukijoilta.
Joiltakin osin Treasure Island onnistui jättämään elinikäisen muiston.
Siksi se säilyy suositeltavana luettavana sukupolvelle toisensa jälkeen, ei vain poikien väylänä kirjallisuuden pauloihin (vaikka se lieneekin siihen erinomainen).

Rick Veitch:
Can’t Get No

Heräteostos. Näin Neil Gaimanin suosituksen sarjakuvapokkarin kannessa, ja muoto, kansi ja otsikko kiinnostivat ennen kuin olin luonut silmäystäkään sisältöön, joten maksettua tuli.

New York, syyskuu 2001. Päähenkilön firma menee nurin, sitten hän päätyy tahtomattaan oman tuotteensa koekaniiniksi, ja sitten WTC-torneja päin lentää matkustajakone. Tästä menneisyytensä menettäneen miehen matka kaaoksen halki vasta alkaa.

Sarjakuvassa ei ole lainkaan dialogia, ainoastaan tapahtumista näennäisesti irtonainen tuntematon kertojanääni kulkee kuvien lomassa, eikä ruutujakaan yhdellä aukeamalla ole usein kuin muutama. Tarina soljuu ensimmäisestä sivusta viimeiseen asti vangitsevana jatkumona, jonka lukemista on lähes mahdotonta keskeyttää vaikka se onkin pitkä. Kokemukseen kannattaa siis varata aikaa. Kerronta on niin virtaviivaista että sivut kääntyvät kuin itsestään. Syntyy jopa kiusaus kääntää sivua aina yhden ylimalkaisen silmäyksen jälkeen, jotta edessäni avautuva ketjureaktio ei ehtisi riipaista niin syvältä. Säästäisikö moisella itseään ahdistukselta vai jäisikö paitsi harvinaislaatuisesta taideteoksesta? Vastaus on itsestään selvä. Eihän jotain… no vaikka jotain Full Metal Jacketiakaan katsota pikakelauksella.
Ainoat hengähdyshetkien tapaiset tulevat vastaan silloin, kun tapahtumat (tai toisinaan kertojanäänen ja tapahtumien aaltoileva yhdistyminen) ovat niin odottamattomia tai sydäntäsärkeviä, että ne sanalla sanoen jähmettävät tuijottamaan kuvaa.

Olen taas kertonut enemmän omasta lukukokemuksestani kuin itse sarjakuvasta, joka on pysäyttävä ja kunnioitusta herättävä. ”Vaikeaa kuvailla, koe itse” -oikopolkua on tullut käytettyä kirjoittaessa viime aikoina ihan liikaa — mutta esittelyni ovat joka tapauksessa aina jokseenkin pinnallisia ja höpsöjä, joten ero tuskin on huomattava. Whuuh, onneksi en kirjoita arvosteluja ammatikseni.

Eilisen vaahtoamisen jälkeen on ihanaisen hötön vuoro — tämänpäiväisten miinusten ja plussien.

— Näin kerran ennen Kanadaan lähtöä kuoriaisen lattiallani, ja paatuneesti päättelin, että sen tappaminen aiheuttaisi minulle huomattavasti vähemmän vaivaa kuin sen päästäminen ulos vapauteen. Kun lähestyin kuoriaista tappoaikeissa, se alkoi pyöriä nopeasti päällään linoleumilla melkein kuin tukkihumalan harrastaja. Tuokion hämmennyksen jälkeen tajusin mitä oli tapahtumassa. Kuoriainen yritti kaivautua turvaan.
Menin ihan sekaisin omasta ilkeydestäni ja kuoriaisen reaktiosta, ja siitä, ettei se avuton tajunnut ettei sillä ollut vimmatusti pyörimälläkään mitään mahdollisuuksia puhkaista linoleumia. Ajattelin aivojen mysteeriä. Selviytymisvaistoja sun muuta. Sitten pohdin pari minuuttia pitäisikö minun nyt tappaa kuoriainen vai ei. Päätin että kuoriainen oli vain epäonninen kun oli tullut asuntooni ja sinetöinyt jo kohtalonsa, ja liiskasin sen.
Poden kuitenkin edelleen ajoittain tunnontuskia, jopa sen inhottavuuden jälkeen kun Kanadasta palattuani löysin kotini turkiskuoriaisen (jollaiseksi uhrini osoittautui toukkatutkimuksen myötä) toukkien miehittämänä. Vasta äskettäin pääsin elintilataistelussa niskan päälle.
Kuoriaisen kosto on kauhea.

— & + Inhoan siivoamista niin paljon että sitä voi pitää jo psykiatrisesti merkittävänä tapauksena, mistä tunnen joskus vääristynyttä ylpeyttä.

— Stephen Colbertin vaaliseikkailu päättyi liian pian. En toki odottanut hänen ehdokkuusaikeidensa kestävän todellisuuden asettamia rajoituksia loputtomiin, mutta odotin kuitenkin saavani todistaa vielä paljon tätä pitempään hänen mehukasta kampanjointiparodiaansa.
Toivoisin Colbertin aloittavan jonkinlaisen …varjokampanjan, jotta hän voisi vielä jokusen hetken revitellä ratkihauskoilla ääntenkalastuselkeillään (ja peilata niillä ehdokkaiden pyristelyjä) vaikkei ole itse oikeasti ehdolla. Sitä paitsi Colbertin ja Doritos-tortillasipsien välinen ”sponsorointisopimus” (muuten, yritys ei saa sponsoroida ehdokasta mutta johto saa ”kehottaa” työntekijöitä lahjoittamaan rahaa yrityksen suosimalle kandidaatille) on mielestäni edelleen liian huvittava tyssätäkseen tähän takaiskuun!

+ Suihkun jälkeen tosi iso, pehmeä pyyhe

+ Telkkari, Telkkari / Mää tykkään susta kaveri 😀

+ Ruisreikäleipä tuoksuu taivaalliselta ja sen pureskeleminenhan tuottaa lähes yhtä suurta nautintoa kuin sen maku

+ En varmaan ole aivan täysin huono ihminen, kun kerran tunnen syyllisyyttä siitä miten niinkin pienet asiat saavat minut onnelliseksi

+ Pirkka vieköön kun mulla on hyvät hampaat!

+ Joululauluista sönkkääminen eilen toi joulun lähestymisen mieleeni

…jaa. No siinähän ne tais ollakin.

* * *

Vielä joulusta puheen ollen: kuinkahan monta kertaa, vaikka onkin a) käytännössä ammattipiirtäjä ja b) käytännössä rahaton, on mahdollista antaa itse maalattuja tauluja lahjaksi ihmisille ennen kuin se alkaa olla pottumaista? Olisiko minulla vielä muutama tilaisuus jäljellä…

Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.

Näin just ihan superhyvän mainoksen töllössä.

Ryhmä ruokailijoita oli ravintolassa ja tarjoilija kysy yheltä pulskalta mieheltä ”Oletteko lopettanut?” Mies nyökkäsi ja ojensi tarjoilijalle lautasensa, jolla oli jäljellä ainoastaan kasa vihanneksia.
Tarjoilija katsoi parsakaalin- ja porkkananpaloja silmät suurina, läväytti miestä kämmenellä otsaan LÄTS, ja käveli pois lautasen kanssa.

Brilliaaaant.
Siinä mainostettiin jotai V8-vihannesjuomavalmistetta (”2 annosta vihanneksia viidestä suositellusta päivittäisannoksesta!”)

Telkkari kohtelee minua täällä suhteellisen hyvin (en tosin ehdi koulunkäynniltä hirveesti sen ääressä maatumaan); näen Daily Shown ja Colbert Reportin vaihteeksi uunituoreina, ja ihan kelpo sitcomien, sekä esim. South Parkin, King of the Hillin ja Simpsoneiden, uusintoja tulee niin paljon kuin sielu sietää.

* * *

Eilen oli toiseksi viimeinen Saritan piirustustunti, ja olin aivan harvinaisen tyytyväinen sen päivän tuotoksiini. Jälleen kerran, Saritan kurssi on ollu tosi hyvä ja mun tulee ikävä sitä tän kuun loppuessa. Mutta toivottavasti seuraava opintojakso on yhtä hyvä ja mielenkiintoinen kuin tämä heinäkuinen on ollut.

Iltapäivällä tuntien jälkeen luokka lähti valumaan keskustaan museoretkeä varten, mutta meillä oli ennen sitä aikaa olla kaupungilla koska tapaisimme museolla vasta puoli seitsemältä. Joten aika iso porukka, oikeestaan melkein kaikki, lähti käväisemään Templetonissa syömässä. Otettiin myös parit oluet, kidutettiin jukeboksia, ehti kunnioitettavasti jutella tyyppien kanssa joiden kanssa ei ole koulussa vielä tullut paljon pälistyä, ja ainakin mä nautin olostani toden teolla. Sääkin alkoi sinä päivänä huomattavasti seljetä. Olin onnellinen Templetonissa, ja olin yhä onnellisempi saadessamme kävellä Templetonista museolle päin porukalla, kaikilla kielet sinisinä aterian päätteeksi jaettavien purukumien ansiosta ja auringon alkaessa pilkottaa taivaalla.
Tyler ehdotti pikapysähdystä yhdellä matkan varrella olevalla kirpparilla nimeltä Used. Kyseessä oli enemmänkin putiikki kuin tavallinen pengontakirppari, vaikka kauppatavara olikin käytettyä. Pelleilyn ja hattujen sovittelun lomassa ostin halvat, mutta kreisit, ja kuin ihmeen kaupalla sopivan kokoiset magentat kengät.
Vancouver Art Galleryyn oli valtavalta vaikuttava jono, koska tiistai on periaatteessa ilmainen päivä: täytyy maksaa sisäänpääsymaksu, mutta sen määrä on omavalintainen. Tapasimme Saritan ja loppuosan ryhmästä jonossa, joka onneksi liikkui nopeasti.
Museo oli siis tosi täynnä, mutta ”Monet to Dalí” -näyttely oli silti nautittava. En ole koko pienessä ja tapahtumaköyhässä elämässäni nähnyt niin monen legendan töitä saman katon alla. Van Gogh, Monet, Dalí, Gauguin, Picasso, Rousseau, Rodin ja kymmeniä muita.
Niin itsestäänselvää kuin tämän sanominen onkin, tekstuurin läsnäolo tuo tauluun sanoinkuvaamattoman lisäpotkun pelkän paperille painetun kuvan katsomiseen verrattuna.

Huomenna taas on akvaarioreissun aika!
Ja perjantaina, opetusjakson loppuessa, me mennään varmaan kaikki Nickin luo suoraan koulusta pikkuisia illanistujaisia pitämään.
En voi uskoa miten nopeasti aika täällä kuluu…

”And for that you’ll burn for eternity in the fiery pits of Spring! That’s my politically correct name for HELL.”

–Stephen Colbert

Aamen.

(Tää merkintä on hieman jäsentämätön ja katkonainen. Mutta koska ”rupesin neulomaan lapasia” tms. ei luonnollisesti riitä blogimerkinnän sisällöksi yksinään, ja töistä ei ole valtuutta kirjoittaa, niin tämä on sitten listaus pienehköistä, kasautuneista jutuista.)

Juu en pidä keväästä. Nyt on jo kuivempaa, mutta ennen Lappiin lähtöä oli yhtä helvettiä taas.

Ylläksellä oli ihanaa, kuinkas muuten. Putosin tosin viikon loppupuolella häntäluulleni sen verran kivuliaasti, että viimeinen täysi laskupäivä meni osaltani hukkaan, mutta näitä reissuja tulee lisää. Ja johan mä ehdin nauttiakin.

En ole lapsuuteni jälkeen käyttänyt pyöräilykypärää, heijastinta (ellei sitä ole ollut vaatteisiin ommeltuna), enkä kypärää rinteessä edes lapsena. Ihme että olen vielä elossa.

On suunnattoman epäreilua, että pyöräilykypärän tai vaikka polvisuojat voi ostaa, mutta kuori emotionaalisia kolhuja vastaan täytyy vieläkin vaan kehittää ihan itse. Maksaisin kyllä ihan silkkaa rahaa jos olisi mahdollista.

Ettei tulis aina niin tajutonta reaktiota ihmisten pottumaisuudesta. Miksi minun pitäisi piitata pätkän vertaa jos joku ei pidä minusta, nuorista, naisista, erakoista, lyhyttukkaisista tai vaikka Wes Anderson -faneista, tai jos niillä on huono päivä? Pystyis kohauttaan vaan hartioita ja jatkamaan omia touhujani. Tai jos vois levittää jotain ”paksunahka-voidetta”, joka tepsisi vaikka samoin kuin allergiseen ihottumaan.

Ei tämä kylläkään painokkain esimerkki ole, mutta niistä muista ei nyt huvita kirjoittaa: kävi kerran niin että ohikulkija, peräti selvin päin, huoritteli kadulla. Se paitsi yllätti, myös tuntui kovin epämiellyttävältä. En uskaltanut sanoa vastaan, vaikka jos tarkkoja ollaan heppu oli harvinaisen väärässä, vaan jatkoin matkaani (uskallan epäillä olisiko vastaaminen tehnyt oloani yhtään paremmaksi). Tapahtuma rassasi koko loppupäivän ja yönkin päätäni, mikä on järjetöntä, koska miksi muka pitäisi vatvoa sekuntiakaan mitä joku tuiki tuntematon teinipoika on minusta mieltä? Looginen kompakysymys: kun en kerran ikinä ole kaivannut tuollaisten ihmisten hyväksyntää, miten yhden sanan heiltä olisi kaiken järjen mukaan edes mahdollista tehdä minut alakuloiseksi? Tässä päättelykyky taas kerran petti. Todiste, että asioita tapahtuu luonnonlakien vastaisesti.

Ja minulle sentään kävi niin vain kerran. Tiedän ihmisiä joita tuntemattomat haukkuvat pahemmin joka päivä (lähes kaikki palveluammateissa. Kiittämättömyys on maailman palkka).

* * *

Pidän aurinkosuojavoiteen tuoksusta. Siitä tulee rantaelämä mieleen vaikka seisoisi tunturin laella.

Telkkari on jee! American Idol :in Melinda Doolittlella on järisyttäviä taikavoimia. Jollei se voita, Amerikka on tyhmä. Ja Simon Cowell on AI:ssa Janice Dickinsonin veroinen valopilkku (vaikka puhuukin enemmän järkeä).
Suomen Idolsia en seuraa. En haluaisi edes tietää siitä mitään, mutta valitettavasti en voi välttyä näkemästä iltalehtien otsikoita kaupassa. Ilmeisesti kilpailijat ovat paskoja, tuomarit paskoja ja laulut paskoja. Etusivun juttu minunkin mielestäni.

[^Melko paksua äskeisen vuodatukseni jälkeen, mutta kaikessa tekopyhyydessäänkin se on mielipiteeni. Jos joku Idols-kisailija tai tuomari sattuu lukemaan tämän, pitäkää mielessä että olen katsonut vain pari hassua jaksoa koko ohjelman olemassaolon aikana ja vaikka olisinkin ollut joka viikko nenä kiinni ruudussa en silti tuntisi teitä niin hyvin että voisitte ottaa vakavasti minkään teitä koskevan mielipiteeni — ehkä te saatte sen logiikan toimimaan…]

Zen Vision M:äni nimi on muuten ”Peter Parker, Spider-Man”. ”Peter Parker, Spider-Manista” on käytettävä koko nimeä, koska Hämiksen henkilöllisyys on nykyisin julkista tietoa, näin se Marvel-maailma makaa.

Voi SAAMARI, niistä on jo vuosi mennyt. Alkaa olla kyllästyttävää kirjoittaa koko ajan ”on ollut kaikkea muuta tekemistä” mutta näin asia vain on: en ole ehtinyt valmistautua Konservatorion pääsykokeisiin lainkaan niin perusteellisesti kuin olisin halunnut! Nyt on viisi päivää aikaa valita yks ainoa pääsykoekappale ja lähettää sen (tarvittaessa transponoidut) nuotit ja hakemus, niin ja tietysti Kuopion konservatorion todistukseni, jota en löydä hitostakaan tämän kotoisen kaaokseni keskeltä. Voin fyysisesti tuntea kuinka stressi iskee.

Onneksi sitten kun hakemus on lähetetty on kuitenkin vielä hiukan aikaa valmistautua itse pääsykokeeseen. Pelottaa kun ei ole laulanut tuntemattomille vuoteen. Ja pitää verestää teoriaosaamistani. Tai ei mitään osaamista sinänsä, mutta pakko ainakin yrittää.

Sain eilen sellaisen hullun päähänpistoksen, että pitäisin keikan otsikolla ”Reetta laulaa Eppuja” ja mulla olis säestäjänä vain sähkökitaristi. (Huom: tai sitten ”Reetta ja <kitaristin nimi> esittää Eppuja”.) Jossain Parnell’sin nurkassa vaikka luriteltaisiin. Semmonen kymmenkunta Eppubiisiä yksinkertaistetulla säestyksellä. ”Akun tehtaassa”, ja varmaan muutamissa muissakin, kitaristi laulaisi taustoja. Eli monilahjakasta henkilöä tarvittaisiin.

Minun täytyy päästä konservatorioon.
Tietysti laulunopetuksen takia, mutta muun muassa myös siksi, että se on tunnetusti melkein ainoa tapa, jolla tällainen spatsi saa kontaktia muusikoihin. Tunnen nimittäin tasan yhden kitaristin, vanhasta bändistäni TDI:stä. Enkä usko että se ikinä suostuis soittamaan Eppuja.

Oon vieläkin hiukan myrtynyt siitä, että kun ensin ravasin koko opiskeluaikani Kuopiosta Jyväskylässä bänditreeneissä (päivääkään en silti vaihtaisi pois), bänditouhu lopahti Jyväskylään muutettuani, tuosta vaan. Olis kova hinku laulaa bändissä. Jota oikeasti kiinnostaisi treenata ja jopa keikkailla. Ehkä joskus kymmenen vuoden päästä. Siihen mennessä on leffakin saatu valmiiksi.

Rupesin neulomaan lapasia.

Anteeksi kirosanoista!

tcr_christmas.gif

Arkisto