You are currently browsing the tag archive for the ‘Conan O’Brien’ tag.

Gaak, anteeks kun en oo kirjottanu kuukausiin ja sitten ensimmaisena lahetan nain lyhyen ja pohkon blogeron mutta kun oon vuodesta 2001 lahtien toivonu nakevani Conan O’Brienin livena ja TANA ILTANA SE TAPAHTUUU!!! Conanin ”Legally Prohibited From Being Funny on Television” –kiertueen kolmas keikka (eka oli Eugenen kaupungissa Oregonissa, kiertueen kaksi seuraavaa keikkaa on taalla Vancouverissa ja tanaan on niista jalkimmainen)!
Ostin siihen kahden luokkakaverini kanssa liput heti kun ne tulivat myyntiin. Ennen keikkaa mennaan Templetoniin possuilemaan. Voi IIIIIKKKK tasta tulee mahtis ilta 😀

Niin ja oon juuri koulussa ja tiettyja kirjaimia puuttuu kanadalaisista nappaimistoista, kuten naette… Kirjotan mahollisimman pian lisaa, mut aika sekavaa siita tulee kun tauko on ollu kouluhardellin takia nain pitka. Teita on varoitettu.
And now, here’s your host…

Vähän mälsä olo. Kirin ihan kohta lisää, mutta nyt… en tiedä mikä mälsättää niin kauheesti. Se ehkä kun äiti ja veli lähti vähän aikaa sitten takas koti-Suomeen (kirin kyllä tässä päivänä muutamana kertomaan niiden vierailustakin. Voiman kiitos heidän tuomansa karkkituliaiset kestävät sentään vielä päiväkausia — pyysin tuomaan Hariboa ynnä muita euroesanssisotkuja, kaikki pohjois-amerikkalaiset karkit kun ovat suorastaan surkuteltavia eurooppalaisiin verrattuina…) ja mä en oo vieläkään löytäny työpaikkaa että vois alkaa etsiä pikkusen modernimpaa ja vieläkin yksityisempää kämppää. Ja sit se kun äitin ja Lateksin hotellihuoneessa sai lainata niiden kylpyammetta. Tulin jo niin lyhyessä ajassa riippuvaiseksi kylpemisestä mut kotonani ei ole kylpyammetta ja nyt kärsin siis vieroitusoireista.

Sukulaiset on patistellu mua hankkimaan jotenkin rahaa kirjottamisellani, vieläpä suomalaisilta julkaisuilta. Etätyö sopisi erinomaisesti luonteelleni, mutta a] lähisukulaisten kehuja kirjoittamistaidostani on melkein mahdotonta ottaa todesta (mitäs muutakaan omat vanhemmat ja tädit nyt muka sanoisivat?!), ja b] pelkään julkaisujen lähestymisen meilin välityksellä osoittautuvan uskomattoman stressaavaksi ja (henkilökohtaisesti) räjähdysalttiiksi hommaksi. Miten kirjoitan työpaikkahakemuksen, kun paikka ei ole avoinna enkä edes tiedä mitä minulta halutaan? ”Oon nyt asunu Vancouverissa melkein vuoden, voisinko kirjottaa teille jotain?! Ai niin ja opiskelen animaatiota”, MITÄ HELEVETTIÄ. Sitä paitsi eturivin paikkani Vancouverissa, tulevien talviolympialaisten keskipisteessä, on täysin hukkaan heitetty tällaiselle nyhvölle, jota ei urheilu voisi vähempää kiinnostaa ja joka viettää useimmat viikonloppuiltansakin kirjojen ja elokuvien parissa! 😦 Velikin tiesi paremmin reitin Canucksien kotihallille GM Placelle kuin minä, vaikka ei ole ikinä koko kaupungissa käynyt…

Mutta täytyy mun jossain vaiheessa tuommoista yhteyttä yrittää. Ei se ota jos ei annakaan.

Mutta kirinpä nyt. Kesäkuun alku oli tapahtumarikas, vähintään henkisesti jos ei muuten. Odotin perheen vierailua sun muuta. Kesäkuun ensimmäinen päivä alkoi koulun elävänmallinpiirustusklubi taas toimia, ja mun kontolla oli ennen sitä buukata ANTEEKSI, SIIS VARATA 🙄 mallit koko kesäksi. Hirveä puhelin- ja meilirumba, mutta onneksi suurin osa malleista oli jo niin tuttuja LDC:stä että eipä ainakaan ujostuttanut. Oli niissä kaikissa puheluissa ja päivämäärissä silti aika paljon silmällä pidettävää. Se mikä jännitti kaikista eniten oli varata malleja joita LDC ei ole aikaisemmin käyttänyt. Ajattelin että jos mallit ovat huonoja, kaikki paikalle saapuneet piirtäjät katsovat sitten syyttävällä silmällä minua kun sessio meneekin päin seinää. Mutta toisaalta halusin mahdollisuuksien mukaan varata ennennäkemättömiä malleja juuri kesäksi, jolloin osallistujamäärä ei yleensä ole yhtä suuri. Vahinkokaan ei siis olisi valtava jos malli osoittautuisi vähän liian vihreäksi, ja niin pienellä osallistujamäärällä olisi ehkä myös luontevampaa antaa uusille malleille ohjeita sitä mukaa kun sanottavaa tulisi. Lisäksi, jälleen kerran pienen osallistujamäärän takia, ei ottaisi yhtä paljon pannuun jos malli osoittautuisi niin toivottomaksi ettemme enää haluaisi käyttää häntä (mikä tosin oli epätodennäköinen lopputulos). Kesä sopisi sellaiseen ”testiajoon”. Sen takia juuri ilmoittauduinkin vapaaehtoiseksi varaamaan kesämallit. Joku muu klubin vetäjistä saa varata mallit syksylle kun joka tapaaminen on tupaten täynnä piirtäjiä.

Pieneksi harmikseni en kuitenkaan saanut buukattua kuin yhden ennen käyttämättömän mallin — klubilla oli vanhojen vetäjien peruina hänen yhteystietonsa, mutta syystä tai toisesta sessiota ei oltu aikaisemmin saatu sovittua. Toiselle, jonka olimme yhden kaverini kanssa peräti aivan itse ”scoutanneet” paljon aikaisemmin keväällä (Basic Inquirysta, eli ei vaatinut paljon ponnistelua, mutta sainpa käyttää ”scoutata” -sanaa), ei käynyt maanantai-illat, mutta pyysi ottamaan yhteyttä syksyllä kun klubin kokoontumisajat muuttuisivat. Kolmas taas esittäytyi vasta kun koko kesä oli jo buukattu aikoja sitten. Molemmat jälkimmäiset kuitenkin toivottavasti saadaan näyttäytymään syksyllä, mutta silloin buukkausta hoitaa jo joku toinen henkilö kuin minä.

Ensimmäisessä ja toisessa kesä-LDC:ssä osallistujamäärä oli pieni, mitä osasimme odottaakin. Tällä viikolla, juuri kun oli sen aikaisemmin käyttämättömän mallin vuoro (mitä kävijät eivät tietenkään tienneet, meitä vetäjiä lukuunottamatta), tulikin sitten ihan hirveä kävijäryntäys. Se aiheutti mulle vähän jännitystä, mutta onneksi uusi malli osoittautuikin tismalleen sopivaksi LDC:hen! Se otetaan kyllä säännölliseksi malliksi. Kokemus ja asennot olivat kohdallaan, hirmu hyvin vaihtelua poseerauksissa. Syy oli mitä todennäköisimmin se, että malli oli entinen animaatio-opiskelija Vancouver Film Schoolista. Ellei tietäisi, että hyvä malli tienaa niin hemmetisti kolmesta tunnista (70 $ meiltä — tosin animaatio-opiskelijoiden kolmituntinen on useine asennonvaihtoineen malleille vaativampi kuin tavallinen elävänmallinkurssi joten tuo meidän tarjoama on vähän keskivertoa enemmän), saattaisi tosissaan ihmetellä, mikä ihme johtaa animaattorin alastonmallin uralle…

Joka kerralla on piirtämiseni tietysti luistanut paremmin ja paremmin, mutta kuun alusta asti olen nauttinut siitä että pääsee taas piirtämään elävää mallia ja erityisesti että pääsee taas näkemään ihania luokkakavereita (tai ainakin niitä muutamia, jotka ovat Vancouverissa kesän ajan)! Tällä viikolla flowni oli koko tähänastisen kesän paras. MULLOLI IHAN TÖRKEE FLOW PÄÄLLÄ 😛 Rakastan elmalpiirustusta!

ldctralaaldctralaa2

…Ja The Tonight Show with Conan:in Twitter Tracker saa mut kovasti haluamaan kirjautua Twitteriin 😛 Kannattaiskohan mun siellä sitten visertää suomeks vai englanniks? Tuli melko randomisti mieleen, onkohan Carl Hiaasen Twitterissä? Jos on niin liityn kyllä tällä sekunnilla…

[Tarkistuksen jälkeen:] Ei ole — en taida ihan tällä sekunnilla liittyä.

Lisää läpinää Hiaasenista tiedossa lähiaikoina, sillä tulin viimein hankkineeksi yhden hänen lastenkirjoistaan, Hoot :in, (suom. Hu-huu! ). Ensinnäkin: kohderyhmä lapset, potentiaalisilla lukijoilla ei yläikärajaa; toiseksi, en tajua miksen ole vielä niitä hankkinut ku oon kuitenki lukenut Hiaasenin jok’ikisen ”aikuisten” romaanin ja muutenkin olen lastenkirjafani— ai niin, eioo rahaa. Sehän se. Pitää hankkia kanadanmaalainen kirjastokortti!

I’m sure I’d write the same kinds of novels wherever I lived, but there’s no place as rich with weirdness and depravity as Florida. –Carl Hiaasen on writing about Florida

Kirjoittelenpa taas aika tovi sitten tapahtuneista asioista, mutta kyllä mä tässä aion kiriä… 😉

Aloitan alkupäästä. Minulle kesän tärkein tv-tapahtuma oli, TIETYSTI, Conan O’Brienin palaaminen töllöttimeen The Tonight Shown uutena isäntänä 1. kesäkuuta. Toki olin äärettömästi odottanut Conanin näkemistä pitkästä aikaa, mutta ikäväni täysi mitta kävi itsellenikin selväksi vasta sillä hetkellä, kun vanha rusoheltta ilmestyi taas ruutuun (tai oikeammin tietsikan näytölleni). Heti ensijakson ensiminuutit melkein saivat minut kyyneliin — jotka aiheutuivat yhtä suurilta osin naurusta ja liikuttuneisuudesta. Tosin NBC ei anna minun postata historiallista shown avausta ilman mainosta videon edessä! 😡

Vodpod videos no longer available.

Iloinen jälleennäkeminen pehmensi oudon isosta studiotilasta aiheutunutta shokkia. Uusien lavasteiden laajuus valehtelematta jäi minulle päällimmäisenä mieleen, jos kritiikkejä tivataan. Muutamat Late Nightin pienimmistä musiikkivieraskokoonpanoista olisivat hukkua uuden Tonight Shown lavan syövereihin. Pelkoja mieleni taka-alalla en ensimmäisen jakson aikana juuri huomannut, koska olin niin hurmiossa Conanin paluusta, mutta myöhemmin pystyin miettimään, että samanlaista hullunmyllyä kuin Late Nightissa mielipuolisimpina öinä nähtiin, tuskin saadaan sovitettua tämänmoiseen uuteen ympäristöön vaikka Conanin esiintyminen onkin aikaistunut vain nimeksi.

Kaihomielellä arvailen myös, että NBC:n ”lippulaivatalkkarissa” ei varmasti enää nähdä yhtä erikoisia, viihteen reunuksilla kiikkuvia, juuri-ja-juuri-julkkis -vieraita kuin menneessä Late Nightissa (en väitä että niitä olisi älyttömästi Late Nightissakaan ollut mutta kuitenkin enemmän kuin ”kilpailevissa” talkkareissa), koska nyt kerran on mahdollisuus saada vieraiksi kaikkein suurimpia tähtiä. Jotkut j-j-j-j -vieraiden istunnoista tarjosivat Late Nightissa aivan mieltämullistavaa viihdettä. Toisaalta, Conan on yhä täsmälleen sama koheltaja, ja hänen persoonansa on vähintään yhtä suuri osatekijä haastattelujen viihdyttävyyteen kuin haastateltavat. Jos pidit Conanista aikaisemminkin, pidät hänestä yhä, ja jos inhosit, inhoat edelleen. Tämä on rehellisin, paikkansapitävin (ja minunlaisilleni Conan-faneille tehokkain) mainoslause, jonka voi uudelle Tonight Showlle tarjota. VAIKKA KIRJOITANKIN PARI VIIKKOA MYÖHÄSSÄ…

Lisäksi: ihku Andy (Richter) riffailee Conanin kanssa odotetusti viihdyttävämmin kuin puhumattomana parhaimmillaan oleva Max Weinberg (tarkoitan tätä kunnioittavan kirjaimellisesti — kuinka monta kertaa Maxin vaitonaista naamataulua onkaan menestyksekkäästi käytetty vitsin huipennuksena?), vaikken vielä katsonutkaan Conania silloin kun Andy oli hänen aisaparinaan — minkäs nuoruudelleni mahdan!! 😛 MUTTA. Kaipaa Ändi kyllä lisäharjoitusta kuuluttajana. Tai ehkä olen vain tottunut johonkin ihan hypermaaniseen Joel Godardin kuulutusten jälkeen. Palataan asiaan kun enemmän jaksoja on vierähtänyt.

Ensimmäisen viikon sketsit antoivat syytä riemuun. Ensijakson Universal Studios -kiertoajelu oli vähintään yhtä hauska kuin Conanin tyylikäs ryntäys Amerikan halki. Tunnustan huutaneeni näytölle ”IIIIIIIK ihanaa että oot takas Conan!” minkä naurultani kerkesin.

Uusista (säännöllisiksi tarkoitetuista?) sketseistä olen pääosin pitänyt. Twitter Tracker on ihan nerokas (sanoisin että suosikkini kaikista uusista sketseistä, mutta kun uusia ei vielä ole niin paljon että moisella arvonimellä olisi paljon painoa), nauran sille ihan naama vääränä, kun taas ”Andy’ll Try It!” ei vielä ensimmäisellä kerralla kirvoittanut minusta kuin olankohautuksen. Muiden muassa ”In The Year 3000” sai ensin minut kurtistamaan kulmiani: uudet high tech -puvut? Muutettu sketsin nimi?? Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Mutta pelkäsin turhaan. Conan ja Andy viimeisen päälle ufoisiin metallikauluksiin puettuina oli selittämättömän huvittava näky, ehkä siksi, että molemmat näyttivät niin jähmettyneen epäuskoisilta vilkkuvaloin varustetun vaatepartensa ympäröiminä, ja uudesta futuristisesta lookistaan huolimatta turvautuivat sketsissä yhä tuikitavallisten taskulamppujen apuun 😀 kuten onkin oikeus ja kohtuus. Vitsien lukijat/tulkintatapa ovat kyseisessä sketsissä aina paljon itse vitsejä hauskempia. Siksi toivon että vieraatkin pääsevät tuttuun tapaan lukemaan niitä, eikä vain Andy.
Pakko vain sanoa, että ensimmäisten viikkojen vieraat ovat olleet hyvin suureksi osaksi yhdentekeviä tai jopa haukotuttavia (kuuluisuus ei takaa kiinnostavuutta minun yhden hengen testiryhmässäni). Kuten ennenkin, Conan on paras syy katsoa showta (vaikka shown nimi ja esitysaika ovatkin muuttuneet 😉 ), ei vieraat. Tuntuu tismalleen siltä että Late Night with Conan O’Brien olisi palannut televisioon, ei ainoastaan Conan itse. Tätä eivät siis Tonight Shown entisen isännän, Jay Lenon, fanit arvattavasti jää pitkäksi aikaa katselemaan.

Siitä muistuukin mieleen, en suunnitelmistani huolimatta ensimmäisen jakson jälkeen jaksanutkaan ryhtyä seuraamaan Late Night with Jimmy Fallonia. Ei Jimmyn ensijakso oksettavan huono ollut, ei sinne päinkään, mutta se nyt vain ei ollut sellainen ohjelma joka olisi jaksanut kiinnostaa minua kahden jakson verran. Siinä ei ollut mitään, mikä saisi minut seuraamaan ohjelmaa säännöllisesti. ”Tuntemattomat” kummalliset myöhäisyön vieraat esiintyvät ehkä sitten todennäköisemmin Jimmy Fallonin kuin Conanin tentattavina, mutta ketä kiinnostaa? Fallon häviäisi karismakisassa koinsyömälle kintaallekin.

[Ääh, hölötyttää niin etten jaksa välittää edes kieliopista, sori.]

Mahtavaa! Löysin hyvän kampaamon paljon lähempää kotia kuin se missä aikaisemmin kävin. Mukava, nätti, siedettävähintainen paikka ja kampaaja oli kiva ja osaava, taidan alkaa käydä siellä sännöllisesti. Kävin tänään leikkauttamassa tukan ja värjäyttämässä sen — halusin sinisen, mutta kampaajat osaavat joskus olla aika nynnyjä hiusten blondaamisen suhteen, joten sinisen sijaan se on hieman turkoosiin vivahtava. (Siistin näköinen silti, mutta niin.) Ensi kerralla sanon, että sen kun vaalennatte niin tykisti että tukasta näkee LÄPI. (Muuten ei tuu sinisestä tarpeeksi sinistä) ”Ää ei uskalla, sun päänahka ärsyyntyy ja hiukset puttoo…” Oon kotioloissa saanu tukkani paljon blondimmaks kuin kampaamoissa ikinä, ilman mitään haittavaikutuksia.
Mutta siis The Katwalk Salon Pohjois-Vancouverissa on suositeltava kohde.

Maanantaina tuli mun Lucky Luke -matkamuki postissa! Jeee! Ja just hyvän näkönen! Oon käyttänyt sitä vasta kerran. Lähetän kuvan ihan lähiaikoina. Pistän useampia kuvia samaan merkintään. Ekaks mun pitää raivata koulussa mun pöytä, jotta voin asentaa Gentlemen-patsaan sille ja sitten ottaa patsaasta kuvan.

Benny on niin kultanen. Benny on alkanut muistuttaa mua meidän rakkaasta edesmenneestä Sylvistä yhä enemmän ja enemmän sitä mukaa kun se kotiutuu meidän taloon… Viime päivinä mulla on ollu tavallista enemmän ikävä kotiväkeä (ei mitenkään rampauttavasti ikävä, mutta kuitenkin), ja Benny lohduttaa pikkasen. Höpötän sille suomeksi.

En kattonu Oscareita… No niin maanantaista en muista mitään muuta (matkamukin lisäks!) ku että tein animointitehtävää jossa meidän piti animoida apina heijaamassa itsensä poikittain olevien puolapuiden päästä toiseen päähän, eli roikkumalla käsistään, vaikeeta oli. Ai niin ja sitten kävin illalla kattomassa The Dark Knightin IMAX -teatterissa keskustan puolella. Täytyy sanoa että ei IMAX sen elokuvan kokemiseen oikeastaan vaikuttanut juuri mitenkään (sillä totta kai näin Dark Knightin jo kesällä). Mun mielestä IMAX -teatteri ei ollut erilainen mitenkään muuten kuin äänenvoimakkuuden sekä valkokankaan koon puolesta. No, ehkä olisin ylistänyt kankaan kaarevuutta jos olisin istunut reunapaikalla jollaiset ovat ”huonompia” tavallista vanhanaikaisemmassa leffateatterissa, mutta istuin täsmälleen keskellä salia, koska olin ostanut lippuni aivan ensimmäisenä kuin mikäkin luuseri, joten ei juolahtanut mieleenkään. Ja ennen kuin huomasinkaan olin syönyt niin paljon popkornia että melkein yrjösin lauttamatkalla kotiin. Olin sekavassa mielentilassa ja tulin siis syöneeksi ja leffailleeksi lohtuuni.

Tiistai oli uuvuttava henkisesti. Mietin yhtä potentiaalista yksityiselämän tapahtumaa ja sen miettiminen heivasi koko mun iltapäivän sijoiltaan. LDC meni mun osalta ihan pilalle, en osannut piirtää yhtään. Enkä osaa kirjoittaakaan enää. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta suurin ongelma on se Etten Tiedä Mitä Haluan. (Romanttisessa mielessä siis. Koulun suhteen en kärsi epätietoisuudesta.) Vastauksen löytämisen tekee tällä hetkellä mahdottomaksi se, että pelkään TULEVAISUUDEN suhdesotkuja joilla ei olisi vielä tapahtumien tässä vaiheessa MINKÄÄN sortin asiaa aivoihini mutten osaa pitää niitä poissa sieltä. En pysty olemaan keskittymättä epäolennaisiin seikkoihin sen sijaan että miettisin pääasiaa. Joten olen vähän sekaisin ja vähän allapäin.

* * *

Täällä opiskelun pyörteissä missasin kokonaan sen seikan, että Star Stories :ista (Ylellä se oli Starat ) esitettiin kolmas kausi enklannissa jo viime vuoden puolella! Voimalle kiitos torrenteista. Jaksot ovat latauksessa mutten ole vielä katsonut — vaikuttaa nimien perusteella siltä että luvassa oleva julkkissirkus on vielä enemmän brittikeskeistä kuin aikaisemmilla kausilla. Heather Mills, Peter Andre jne. Ei haittaa, olen yksinomaan iloinen että SS:ää saatiin lisää. Uskon näkemättäkin vitsitykityksen olevan tuttuun tapaan niin reipasta että naurut on taattu joka jaksossa vaikka jotkut henkilöt olisivatkin hämärämpiä.

Piristys olisi kovasti paikallaan, joten kolmoskauden latautumista odotellessa, tässä on muutamia suosikkisitaateistani kahdelta ensimmäiseltä kaudelta. Runsaudenpulaa… Ykkönen on ihan varma valinta, mutta muut ovat alati häilyviä.

”Top” 5 Star Stories -replat

1.
”Stop it! You’re embarrassing me in front of Sylvester Stallone!”
—Sean Penn (Kevin Bishop)

2.
”I have a hole inside that can only be filled by your failure.”
—Christina Aguilera (Laura Patch)

3.
”That’s right. I wrote The Chronicles of Narnia.
—Anthony Hopkins (Oliver Maltman)

4.
”My gnashers — they’re beautiful! And I don’t even know that dentist’s name!”
—Tom Cruise (Kevin Bishop)

5.
You think you have it rough? Try being in a band with Paul McCartney! …No George, you can’t have a ham sandwich! …Look George, I’m sticking two thumbs in the air! …Bastard.
—George Harrison (Oliver Maltman)

6. (^Koska kirjoitin jo tuon edellisessä Star Stories -hehkutuspostauksessani)
”Oh, go on! Go on, go on, go on!”
—Colin Farrell (Harry Peacock)

7. (v Koska Kevin laulaa nii pirun tarttuvasti)
”Famine / Oh yeah famine / It’s really bad, yeah / Famine / Ooooh famine / Especially at Christmastime…”
—George Michael (Kevin Bishop)

* * *

Harmittaa etten oo koulukiireiltäni katsonut kaikkia Conan O’Brienin viimeisiä Late Night -juontoja. (Latauksessa nekin.) Aion ilman muuta seurata Conesya Tonight Show :n äärelle, mutta haluan antaa mahdollisuuden myös Jimmy Fallonin juontoyrityksille, ainakin aluksi.

Yhdessä artikkelissa (tai oikeestaan aika monessa, mut linkitän nyt tähän yhteen) sanottiin että Fallonin (joka ryhtyy juontamaan yritettyään jo leffakoomikon uraa, toisin kuin komediakäsikirjoittajasta juontajaksi tupsahtanut Conan) ego on ongelma… Katsojat joka tapauksessa miettii sitä oli se sitten Fallonille oikee ongelma tai ei, joten mun mielestä niiden kannattais ”uudistuneessa” Late Nightissa käyttää sitä metavitsinä — tai siis Jimmyn ittensä pitäis. Vähän kuten Conan jatkuvasti teki pilaa epätavallisesta ulkonäöstään, siitä että on muka nynny eikä saa suutaan auki naisseurassa, omasta ihanan epäkypsästä huumorintajustaan, ja Late Nightin hullusta komediatarjonnasta (”TONIGHT, Leno has Will Smith, and Conan has a duck that poops!”)
En tarkoita Conanin apinointia, vaikka tiedänkin, että itseään vähättelevä huumorintaju on lähestulkoon Conanin tavaramerkki, mutta jospa Fallon löytäisi jonkin tavan kääntää tuon väitetyn luonteenpiirteen edukseen. En tosin ole nähnyt hirveästi todisteita että Fallonin näyttelijänlahjat ja omistautuminen riittäisivät siihen. Luulen — mutta myönnän ilomielin olevani väärässä jos Fallon todistaa toisin — ettei hänellä ole kanttia näytellä epämiellyttävää versiota omasta itsestään. (Kirjoitin jo aikaisemmin rakkaudestani Barry Gibb Talk Show -SNL-sketsejä kohtaan, jotka todistavat Jimmyn näyttelevän toisia kusipäitä aivan huoletta. Elä pelekää, Jimmy, Barry Gibb pysyy syömmessäni aina.) Conan taas näytteli monissa sketseissä täysin k-päistä versiota itsestään, älyttömän huvittavasti. Epäreilu vertaus mutta en voi sille mitään.

[clearspring_widget title=”Late Night with Jimmy Fallon – Jimmy Fallon (2/11/09)” wid=”4727a250e66f9723″ pid=”49a67632301b9040″ width=”384″ height=”283″ domain=”widgets.nbc.com”]

GAAAA En tiiä näkyykö tää video Suomessa kun telkkarikihoilla on noita maakohtaisia rajoituksia… Toivotaan.

^Conan Jimmylle Late Nightissa 11.2.2009:
”The only advice I have for you is oh God, don’t do anything I do. Because technically it doesn’t work.” [Totta — se ei toimi muiden kuin Conanin tekemänä.]

Tärkeää! Olemme katsoneet historiantunneilla monia sanoinkuvaamattoman hauskoja piirrettyjä, mutta viime torstaina löytyi ehdoton suosikkini: Chuck Jonesin vuonna 1942 ohjaama WB-lyhäri ”The Dover Boys at Pimento University”, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. VOITTAJA. Kaiken voittaja.
Sanat eivät riitä. Tämä täytyy nähdä omin silmin ja erityisesti kuulla omin korvin.


(linkki)

”A runabout! I’ll steal it! NO ONE WILL EVER KNOW!!”

(Entä muistaako joku, kun jenkkikäsikirjoittajien lakon aikana Conan, Jon Stewart ja Stephen Colbert ottivat toisiltaan turpiin? Nytpä tajusin mikä sen viimeisen pysäytyskuvan inspiroi.)

* * *

Kiitospäivä oli 13. päivä, ja koska en ole tottunut sitä juhlimaan, en tehnyt mitään erikoista. (Paitsi että sitä edeltävänä lauantaina oltiin Courtneyn luona ja kivaa oli.)

Kaikki liiketoiminta rullasi myös kiitospäivänä, mitä en ollut osannut odottaa. Pidän valtavasti siitä, että täällä on käytännöllisesti katsoen kaikki auki ihan joka päivä (vaikka monet kaupat tietysti sulkevat aikaisemmin la-su kuin arkena). Hieman keskiverrosta poikkeavaa päivärytmiä seuraavana ihmisenä arvostan täällä nykyisessä olinpaikassani suuresti esimerkiksi naapurin ”Prisman” JOKApäiväistä klo 23:n sulkemisaikaa, mutta harmittelen bussien aikaista yöpuulle vetäytymistä yms.
Tietysti ymmärrän että täällä on useamman valtion verran enemmän ihmisiä kuin Suomessa pyörittämässä kauppoja iltamyöhään. Muutosta kotimaan aukioloaikoihin en jaksa vaatia, onhan sitä tähänkin asti hengissä selvitty — tarkoitan vain että ”yöttömästä yhteiskunnasta” valittavilla ei ole murjotukselleen kunnon perustelua, sillä YY:tä ei vielä ole olemassakaan.

* * *

Niin pitkä kirjoitustauko on ollut etten muista mistä halusinkaan kirjoittaa… Mutta jo mainitsemastani torstaista jatkaakseni, historiassa siis käsiteltiin Chuck Jonesia. Saman päivän koe edellisen viikon asioista meni multa aivan myttyyn, mutta seuraavan varmaan suoritan suvereenisti, koska kamuni, joka oli kipeänä, oli värvännyt minut tekemään tunnin aikana mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja. Yritin kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kuin koskaan, sillä itsekin olisin murtunut jos en pääsisi torstaina kouluun.
Valikoidut piirretyt Jonesin koko uran ajalta kuvastivat ohjaajan kehitystä Disneymäisestä tyylistä neulanterävään ajoitukseen, vahvoihin poseerauksiin, taustojen ja animaatiohahmojen kanssakäyntiin jne. The Dover Boys tosiaan sujahti suosikikseni nopeammin kuin ajoasu Dan Backsliden ylle, ja sen tyylitelty animaatio (asennosta toiseen salamannopeasti, asentojen välissä tavallisten inbetweenien sijasta ”smear drawing”eja, jotka venyttävät hahmoa animaatioidenkin mittapuulla groteskisti ja lähes havaitsemattoman nopeasti) kelpaa tietynlaiseksi symboliksi Jonesin roolista animaatioinnovaattorina. Yhtä suuri kiitos Dover Boysin lumosta kuuluu Warner Bros.in luottoäänelle Mel Blancille Backsliden repliikkien tulisesta, empimättömästä ylilyönnistä.

Mutta mikä poissaolevaisen kannalta vielä surullisempaa, iltapäivän designtunnilla käytiin käsiksi Super Sculpeyyn. Viime viikolla designissa luonnosteltiin ns. arkkityyppihahmoja, joista piti valita yksi turnaroundin (rotaation) sekä maquetten (patsaan) aiheeksi. Tänään kaikki saivat turnaroundistaan palautteen (omakehuvaroitus! Turnaroundini ei kaipaa ainoatakaan parannusta!), ja sitten John päästi ääneen Animation Adamin, Resident Sculpey Expert:in.

Kesäkurssilla raadoin saadakseni muovailtua kallon, Skull-pyn. Kokonaisen hahmon muovaileminen vaikutti minusta vaikeammalta, mutta myös mielenkiintoisemmalta. Varsinkin kun jonkin verran on alkanut tykätä siitä itse keksimästään hahmosta ja opettajana on joku, joka on tehnyt patsaita vuosia, elävänmallinopettajan sijasta. Skullpyn kohdalla tekemäni virheet ovat myös opettaneet minua muutamissa pikkuasioissa (ainakin siinä, ettei foliossa kannata pihistellä). Adam kertoi hyviä vinkkejä mm. muotoilutyökalujen valmistamisesta itse, patsaiden jalustojen ”lavastamisesta”, hiusten, vaatteiden, turkin, höyhenten, suomujen tms. muovailemisesta… Hänen näytille tuomansa valmiit patsaat ja jalustat olivat upeaa työtä. Olin aiheesta paljon innostuneempi kuin toissakesänä. Seurasin kyllä koko ajan tiiviisti, mutta valitan, etten jaksa kirjoittaa tässä kaikkia neuvoja. Yritän sujauttaa niitä väliin jos kirjoitan oman muovailuprojektini edistymisestä — tosin hahmollani ei ole höyheniä, turkkia eikä edes hiuksia, joten kaikki vinkit eivät ehkä tule esille, mutta ne olivat silti niin mielenkiintoista kuultavaa, että yritän parhaani.

Yksi jippo, jota en varmaankaan ole itse pitkään aikaan kokeilemassa, mutta joka oli niin vaikuttava, että se on pakko mainita: Adam oli käyttänyt lentolisko-maquetten siipien materiaalina kumihanskasta leikattua palasta, joka oli liimattu pikkutarkasti patsaan siipien luiden päälle ja lopuksi koko komeus oli maalattu, niin ettei sculpeyn ja kumin välistä saumaa huomannut. Se oli harvinaisen uskottavan näköistä. Me oltiin tunnusteltu niitä siipiä tovi eikä kukaan ollut arvannut että ne olisi voitu tehdä kumihanskasta, tai edes ilmapallosta tai muusta sellaisesta, ennen kuin Adam kertoi meille. Tunnin juoni oli suurelta osin se, että sculpey-tuunauksen tarpeessa kannattaa etsiä välineitä kotoaan ennen kuin lähtee askartelukauppaan maksamaan itsensä kipeäksi.

Kyseisellä tunnilla en vielä ehtinyt muuta kuin tehdä hahmolleni rangan paksuhkosta rautalangasta ja täytteet foliosta, eli en vielä edes avannut sculpey-pakettiani. Mutta sculpey-patsaisiin pätee opettajiemme mukaan sama periaate kuin hahmodesigniin: tärkeintä on, että poseeraus ja rakenne ovat kunnossa. Poseeraamista helpottaa rautalankainen ”luuranko” (raajoja voi väännellä eri kulmiin, hahmoa voi taivuttaa jne. — jopa tietyssä määrin sculpeyn lisäämisen jälkeen) ja mahdollisimman suuri osa rakenteesta kannattaa yrittää tehdä foliokerroksilla eikä sculpeylla siksi, että sculpey kuulemma paistuu parhaiten, jos se on noin neljännestuuman paksuista (sitä paitsi siinä ei mene sculpeya turhaan hukkaan). Askartelu on kivaa. Kirjoitan muovailuyritykseni etenemisestä lisää tässä joskus.

Eilen sitten näimme lapsikaverin kanssa Kuka pelkää noitia. Oli tasapainottavaa vaihtelua käydä teatterissa hihittämässä sen jälkeen kun olin tuhertanut teatterille itkua (…katsoessani sitä yhtä sarjaa josta olen pölöttänyt jo liikaakin). Kirja on tietysti parempi (onhan noidilta henkensä kaupalla piilottelemisesta lukeminen paljon jännittävämpää ja omakohtaisempaa kuin saman tilanteen näkeminen lavalla), kuten asia suurimmassa osassa kaikista kirjojen sovituksista on, mutta esityksessä tekivät suotuisan vaikutuksen erinomaiset tanssit, lavasteet ja ääniefektit. Niiden sekä Roald Dahlin tarinan (vaikkakin lyhennettynä) yhdistäminen antaa oivan syyn käydä katsomassa näytelmä, mutta lapsen kanssa, sillä vaikka kirjasta voivatkin hyvin nauttia myös aikuiset, itse esitys miellyttää enemmän lapsia. Pieniin purnauksen aiheisiini näytelmästä ja sovituksesta en kuitenkaan nyt keskity; olen varma, että KPN:n näkeminen paimentaa uusia lukijoita alkuperäismateriaalin pariin, ja sellaisen edessä painan juuri tänään kaiken villaisella.

* * *

En ole nähnyt ensimmäistäkään Harold & Kumar -leffaa, mutta olen aivan samaa mieltä Conanin (ja ilmeisesti enemmistön) kanssa siitä, että jo pelkkä jatko-osan nimi on huvittavampi kuin muutamakin elokuva. Siitä idea tähän nopeaan ja harkitsemattomaan listaan.

Top 5 huvittavimmat nimet elokuville, joita en itse asiassa ole katsonut

(”Funniest Titles of Movies That I Haven’t Actually Watched”)

1. Harold & Kumar Escape from Guantanamo Bay

2. The Pirates Who Don’t Do Anything — A VeggieTales Movie

3. Snakes on a Plane
(Sori että tein näin ennalta-arvattavan valinnan, mutta nimi oikeasti ansaitsee tämän listasijoituksen.)

4. 8 Heads in a Duffel Bag

5. Silja — nuorena nukkunut
(Vanhojen Suomi-filmien nimet ovat tässä suhteessa runsaudensarvi nykylukijalle. Toinen suosikkini oli Kuollut mies kummittelee.)

* * *

Ja Conanin siirtyessä The Tonight Show’n puikkoihin, vanhan ”Bessie Lou”n taakse istahtaa siis Jimmy Fallon. Tjaa… Ärsyyntyisin valinnasta jos Conan olisi vetäytymässä ruudusta kokonaan, mutta koska pääsen yhä näkemään häntä toisessa ohjelmassa, minulle on aika sama kuka Late Nightia luotsaa.

Saturday Night Livessakaan en ole nähnyt Fallonin nolaavan itseään yhtä antaumuksella kuin Conan hyvinä päivinään (ei sillä, etteivätkö Fallonin ”Barry Gibb Talk Show” -sketsit olisi riemukkaita). Esimerkiksi Conanin ja Martha Stewartin askartelutuokioita muistellessa en yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan Jimmyä riehumassa samaan tapaan. Toisaalta, Late Night olisi joka tapauksessa väistämättä muuttunut dramaattisesti, koska sen huumori on perustunut niin vahvasti Conanin ruutupersoonaan. Vaikka Jimmy Fallon ei henkilönä mielestäni olekaan Conania hauskempi, niin ei se mikään hirveä häpeä ole.

Viikolla Heather Graham sattui vierailemaan Late Night with Conan O’Brienissa (ohjelma, joka minulta jää äärimmäisen harvoin katsomatta). Grahamin kertomuksesta, että hän tanssii tuon tuostakin yksinään kotona, joskus myös niukoissa asusteissa, Conan näennäisesti yllättyi: ”Mutta miksi?!? Jos joku noin seksikäs tanssii eikä kukaan ole katsomassa, se on kuin heittäisi ruokaa menemään.”
Oma seksikkyyteni lienee varsinkin muodollisesti mitattuna vain prosentin verran Heather Grahamin seksikkyydestä, mutta tuo nimenomainen ominaisuus ei tällä kertaa muuta sitä seikkaa, että aivan tosissaanhan noin sanoisi vain ihminen, joka ei ole ikinä tanssinut yksin ollessaan. Koska uskon Conanista parempaa (eli että hän on oikeasti tanssinut yksin ollessaan), tiedän kyseessä olleen vitsi.

Totta on, etten ole ikinä ottanut asiaa puheeksi kenenkään kanssa, mutta olen silti jostain syystä ollut aina varma, että ihmisten enemmistö tanssii joskus yksin, yleensä myös tarkoituksellisen typerästi, ja nauttii siitä. Omalta osaltani käytän tähän taulapään lailla tanssimiseen keskimäärin viidestä kymmeneen minuuttia joka päivä.

Vaan herätys, kaikki kaappitanssijat. On olemassa ihmisiä, jotka eivät kotioloissaan ikinä hetku hölömösti. Sellaisten kohtaaminen saattaa herättää teissä hämmennystä, häpeääkin — mutta täysin aiheetta. Se, joka ei ole moista itse kokeillut, ei tietenkään tiedä mitä menettää, eikä siis tajua mitä järkeä siinä on. Conania katsoessani keksin kuitenkin käytännönläheisen vertauksen, jonka voi esittää asiaa kummasteleville.
Niiltä harvoilta, jotka kysyisivät vakavissaan miksi ihmeessä joku tanssisi yksin, voi kysyä ainoastaan, miten nämä sitten mahtavat suhtautua masturbointiin. Jättäisivätkö he aktiviteetin täysin sikseen vain sen vuoksi ettei kukaan muu ole sitä näkemässä eikä siihen osallistumassa?
Hyvät hölömöstitanssijat, jatkakaa hölömöilyänne. Tiedätte itse että se on oikein.

Ensin muistin, että 2006 oli Koiran vuosi kiinalaisessa horoskoopissa, ja nimikkoeläimen vuoden olisi tarkoitus olla onnekas kyseisen merkin vuonna syntyneille — siis myös minulle. (Vuh!) Rupesin miettimään vuoteni huippuja ja alhoja, mutta sitten tajusinkin, että kiinalainen uusivuosihan ei ole vielä lähelläkään (ken esimerkiksi on syntynyt tammikuussa 1982, saattaa hyvinkin olla Kukko eikä Koira, kun taas itse rääkäisin ensinuottini turvallisesti keskellä kesää, varsinainen dog day afternoon!, siispä minun ei tarvitse vaivata päätäni moisella), eli Koiran vuosi jatkuu yhä.

Pitipä horoskooppeja sitten huuhaana tai ei… En niinkään usko horoskooppien pohjalta tehtäviin ennustuksiin kuin niiden määrittelyihin luonteestani. Ja kiinalainen horoskooppi on tuntunut omalla kohdallani yhtä osuvalta kuin länsimainen, ellei osuvammaltakin.

Koira on rehdein eläinradan merkeistä, haitaksi asti. Koiralle on olemassa oikea ja väärä, välimaastossa ei ole mitään.
Tähän merkkiin liitetään ennen kaikkea luotettavuus, empaattisuus, velvollisuuden- ja vastuuntunto, tinkimätön tasa-arvoisuus/tasapuolisuus, ajatustyö, periksiantamattomuus; uskollisuus mutta samalla riippumattomuus. Osaankohan selittää tämän tarpeeksi hyvin: Koiraa esimerkiksi loukkaa sydänjuuria myöten se, jos joku ilmaisee pientäkään epäluottamusta häntä kohtaan, sillä rehellisyys on hänelle elinehto, samanaikaisesti sekä itsestäänselvyys että hänen kallein ylpeytensä — mistäpä epäilijä sen tietäisi, hiljaisen Koiran ensi kertaa tavattuaan? Ja silti hänen on itse mahdotonta luottaa kehenkään ennen kuin vasta pitkän tuttavuuden jälkeen. Koska ihmisten aikakäsitykset tuppaavat eroamaan toisistaan radikaalisti, selvennettäköön: Koiralle ei kaksitoista vuotta ole vielä aika eikä mikään alkaa päästellä ilmoille syvimpiä tuntojaan. Mutta kun Koiran luottamuksen kerran voittaa, se kestääkin sitten lopun ikää.
No, jos jotakuta Koiran luonne enemmänkin kiinnostaa, voi lukea itse, lähteitä riittää.

Koiran vuoden väitetään olevan otollista aikaa vääryyksien korjaamiselle, oikeuden toteutumiselle, vähempiosaisten auttamiselle, heikkojen puolustamiselle… Sitä on varsin vaikea havaita viimeaikaisista tapahtumista. Jos esimerkiksi Saddam Husseinin teloitus oli olevinaan oikeuden voitto, Koiran metsästyshimo on varmaan karannut käsistä.
Toisaalta kiinalaisessa kulttuurissa koirat edustavat ominaisuuksia, joita länsimaissa ei ensimmäisenä arvaisi. Sotaisuus on yksi niistä. Kiinassa kun Koirat nähdään historiallisesti myös sodissa käytettyinä pysäyttämättöminä taistelukoirina eikä minään leppoisina takapihan Musteina ja Murreina, joten siinä mielessä kuluneen, anteeksi, kuluvan vuoden konfliktit eivät kenties olekaan niin yllättäviä. Tunteeton Koira ei missään tapauksessa ole — se ei vain kuuna päivänä aseta tunteita oikeudenmukaisuuden edelle.

Henkilökohtaisesti katsottuna vuoteeni on osunut pari menestystäkin, mutta myös melkein yhtä monta epäonnistumista, joten ennustukset jäänevät edelleen omaan arvoonsa. Silti, vaikka en muutenkaan ole erityisen masennukseen taipuvainen ihminen, tänä vuonna olen ollut keskimäärin paljon onnellisempi kuin yleensä. Ja ties mitä tapahtuu kiinalaiseen uuteenvuoteen (helmikuun 18.) mennessä. Vuorossa on Sian vuosi. Pitää järkipuheista huolimatta kipaista lukemassa millaisia tapahtumia Sian luonteenpiirteet lupaavat…

* * *

Jaa niin, niistä uusista tempuista puheenollen:
Olen kuunnellut äänikirjoja viimeksi naperona. Silloin ne olivatkin yleensä katselu-kuuntelu-kirjoja tyyliin ”Kun kuulet tämän äänen… *Plililililing!* …on aika kääntää sivua.” Monet niiden repliikeistä elävät puheessani vieläkin, eikä kukaan muu oikein tajua niitä. Paitsi pikkuveli silloin tällöin. Silloin ne ovat ratkiriemukkaita.
”Minä voin mennä vaikka sadan synkän ja kauhean kuilun pohjalle, mutta enpä haluaisi nähdä, mitä on sinun vatsasi pohjalla!”
”Ole hiljaa ja anna suolakurkkua jäätelöni päälle!”
”Sopii minulle, Ä-I-U-I-Ä!”

Ns. aikuisiälläni en ole tajunnut äänikirjojen viehätystä, kirjaa täytyy saada lukea omaan tahtiin, ja jos haluaa hautoa jotakin tiettyä lausetta pidempään, ei tarvitse pysäyttää/kelata mitään nauhaa tai levyä, jne. Ja mitä jos kertojan ääni ei kuulosta yhtään siltä kuin itse kuvittelee hahmon äänen kuulostavan?

M u t t a . Siitä lähtien kun sain Zen Vision M:äni (Zenilleni pitäisi ehdottomasti antaa jokin nimi, tietokoneellakin se näkyy tähän mennessä ainoastaan nimellä ”My Zen”. Tämä vaatii harkintaa.), haluan käyttää sitä näin alkuinnostuksessa ihan k a i k k e e n . Jopa lukemiseen! 😯 TÄH?!?

Niinpä kirjauduin audible.comiin josta saa kaksi ilmaista äänikirjaa pelkällä rekisteröitymisellä (rekisteröityminen pitää perua kokeiluajan jälkeen, ennen kuin siitä ruvetaan laskuttamaan). Uskonpa että parempiakin äänikirjasaitteja löytyy, tämä kun väitti sydämettömästi, ettei voi ”maantieteellisen sijaintini” (taas: TÄH?!?) vuoksi antaa minun ladata mm. AINUTTAKAAN ROALD DAHLIN KIRJAA. Tämä jos mikä on ihmisoikeusrikos. Viis kansainvälisistä copyright-sotkuista, Dahl kuuluu kaikille niinku helevetti tähdet ja kuu! Yritin käyttäjätiedoissani vaihtaa kotimaani vaikka miksi, ihan vain kuullakseni Derek Jacobin lukevan Dahlin Going Solo n, mutta mikään ei auttanut. 😦

Audiblessa on silti pari hyvääkin puolta… Se osoitti edes rippusen arvostelukykyä tyrkyttämällä minulle ensimmäisenä suosituksenaan Sarah Vowellin Assassination Vacation ia.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Sarah Vowell:
Assassination Vacation
(ÄÄNIKIRJA)

Useita kertoja, nähtyäni Vowellin talkshowssa jos toisessakin, olen muistuttanut itselleni että pitäisi kyllä lukea jotain häneltä — Vowell on pisteliäs, hauska, kiintoisa henkilö. Sanoisin tuntevani sielunsukulaisuutta häntä kohtaan ellei se olisi niin kolossaalista itseni imartelua. Outoa kyllä, pidän myös tosissani hänen lapsenomaisen äänensä kuuntelemisesta, ja hän lukee tämän kirjan suurimmaksi osaksi itse. Kirjaan törmääminen Audiblessa oli siis tervetullut yllätys.

Vowell kirjoittaa Assassination Vacationissa matkailustaan USA:n presidenttien murhiin liittyvillä paikoilla. Joskus hyvinkin etäisesti liittyvillä. Mitä tulee muihin kuin Lincolniin ja Kennedyyn, tiedän näistä hänen mielenkiintonsa kohteista tuskin mitään, mutta tässäpähän opin. Vaikkakin uskon kyseisen informaation olevan minulle enimmäkseen hyödytöntä, mutta osaa se olla viihdyttävää! Sitä paitsi se mikä kirjan tekee niin kiinnostavaksi ei olekaan salamurhatrivia, vaikka sekin osoittautuu todella koskettavaksi, aavemaisen ajankohtaiseksi, melkeinpä filosofiseksi, vaan Vowell itse henkilönä sekä hänen kiintymyksensä kirjan aiheeseen. Kenelle tahansa pikkupakkomielteisiin taipuvaiselle nörtille (ystävät, toverit!) monet Vowellin kuvailemista reaktioista sekä tilanteista joihin hän ajautuu kilauttavat kelloa.

Kuulijasta tuntuu kuin olisi tiiviissä ajatuksenvaihdossa Vowellin kanssa. Hänen aito innostumisensa jonkin uuden presidentillisen murhafaktan löytämisestä on hilpeän tarttuvaa, varsinkin koska hän toimii itse lukijana. Ässinä hihassa Vowellilla on erinäisten historian henkilöiden ääninä Jon Stewart (presidentti James Garfieldina juuri niin huvittava kuin saattaa odottaakin), Conan O’Brien (Robert Todd Lincoln– ÄÄÄÄÄ MITÄ VÄLIÄ KENENÄ, SE ON CONAN!!!) ja Stephen King (Abraham Lincoln), ynnä muita.

Harvakseltaan soitettu originaali välimusiikki ansaitsee myös suopean maininnan. Tunnelmaan täydellisesti sopivaa, ei vie huomiota kerronnalta, silti niin kaunista että sitä kuuntelisi aivan omillaankin. Kuuntelin kirjan alkua toistuvasti melkeinpä pelkän vienosti vinksahtaneen alkusoiton takia.

Kirja on ääneennaurattava, liikuttava, nautinnollisessa määrin karmiva ja ehdottomasti joko kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen.

Arkisto