You are currently browsing the tag archive for the ‘Daily Show’ tag.

…monen makuisista kakuista!

Ei oikein ole varteenotettavia uutisia matkaan liittyen. Näin siis toimitan tyhjää:

* * *

Yahoo! linkitti eilen omasta mielestäni mielenkiintoiseen artikkeliin/haastatteluun (ja itse asiassa vasta tämän uutisen myötä kuulin ensimmäistä kertaa Salon.com -nettilehdestä, pitäis ehkä ruveta sitä selailemaan, jos tämän kirjoituksen tasosta voi mitään päätellä) pariskunnasta, joka (melkein) asui vuosia amerikkalaisessa ostoskeskuksessa.

Four years after the mall opened, Yoto, Townsend and six friends in their art collective, called Trummerkind (”children of the ruins” in German), vowed to spend a full week at the mall that had transformed their city, to use the mall as an actual public space while surviving sans commerce.
”The mall has something really positive to offer, something that has nothing to do with shopping,” Townsend told me.
”What is it?” I asked.
”I don’t know — that’s what I moved there to find out.”

Rahtasivat alkuun välttämättömimmät huonekalunsa ostoskeskuksen ”rivien väliin” pudonneeseen hylättyyn varastotilaan, jossa viettivät öitä, ja jota he alkoivat muunnella oikeaksi asunnoksi, ja päivät he viettivät ”tutkimusmatkaillen”. Projektin mediajulkisuuden lopulta paisuessa sala-asujien paljastuminen ja häätö olivat vääjäämättömät. Artikkelin lopussa mainitaan myös koomikko, joka muutti tämän vuoden alussa viikoksi asustelemaan New Jerseyssä sijaitsevaan IKEAn myymälään kyseisen ketjun tuotetulvan ”hämärrettyä rajaa hänen oman kotinsa ja huonekalukaupan välillä”, IKEAn asettumatta hiukkaakaan poikkiteloin.

* * *

Moni länsimaiden asukki on taatusti leikitellyt ajatuksella tavaratalossa, kirjastossa 🙂 , museossa, kuulemma jopa kirkossa tms. asumisesta tai yökyläilystä, vähintäänkin lapsuudessaan. (Useimmilla tähän ajatusleikkiin kuuluu erottamattomasti se, että jos asuisi kaupassa saisi jostain mystisestä syystä käyttää kaikkia myynnissä olevia tavaroita ja elintarvikkeita parhaaksi katsomallaan tavalla… Juuri mainitun artikkelin henkilöt viettivät silti vierailunsa varsin lainkuuliaisesti.)

Tuo tosiasia saattoi osaltaan varmistaa myös Night at the Museum eli Yö museossa -elokuvan (laatuun nähden suhteettoman) menestyksen. Taka-ajatus yksinkertaisesti on ikään katsomatta kutkuttava, vaikka lopullinen elokuva osoittautui mitäänsanomattomaksi ja komedianakin kirvoitti todelliset mahanaurut vain yhdessä ainoassa kohtauksessa. En esimerkiksi jaksanut tuntea elokuvan intoa museoesineiden henkiinheräämisestä kun päähenkilökin suhtautui siihen niin tavattomana riesana.
Minulle yö museossa -set-up toisi ensimmäisenä mieleen pikemminkin tiivistunnelmaisen mysteerin. Mutta helpotuksekseni elokuva ei onnistunut romuttamaan lapsuudenkuvitelmiani yön autioittamista julkisista rakennuksista. Tuleva jatko-osa ei liene kovakaan pettymys, kun sitä katsoo ensileffan avaamasta näkökulmasta: ei katsojien kenties vuosikausia muhineen mielikuvitusjuhlan kuvittajana (vaikeaahan sille olisikin vetää vertoja) vaan historiallisparodisena (<- erittäin kevyellä tavalla) äksönkomediana.

Ja sitä paitsi, jatko-osassahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

* * *

Lainasin Wodehouse on Wodehousen kirjastosta noin kymmenettä kertaa. Oikeastaan kyseessä on kolmen kirjan yhdistelmäpainos, josta luen aina kaksi viimeistä kolmasosaa (Performing Flea ja Over Seventy) ensin, ellen jopa jätä niitä lukematta, ja viimeiseksi — jälkkäriksi — luen ensimmäisen kolmasosan (Guy Boltonin kanssa kirjoitettu Bring On the Girls), koska se on kaikkein paras.
Vanha virteni: ”Pitäis jo ostaa se.” Mulla on kylläkin hirviömäinen lista kirjoja jotka odottavat ostamistaan ennen sitä, ja saavat odottaa pitkään kun tilanteeni on mitä on, ja maastamuutto vaatii leijonanosan energiastani SEKÄ jo valmiiksi vähistä rahoistani, puhumattakaan lähiomaisteni rahoista. Apua, alan masentaa kaikkia, äkkiä siihen varsinaiseen ASIAAN: onneksi opiskelijaviisumihakemukseni Kanadaan ei vaatinut niin perusteellisia tietoja kuin P.G. Wodehousen viisumi Yhdysvaltoihin vuonna 1949.

I also had to have X-Rays done on my chest, I suppose to prove that there was nothing deleterious inside it. I took the X-Rays home and stored them in a cupboard, and on arrival at the American Consul’s at Niagara Falls found that I ought to have brought them with me and couldn’t get my visa without them. It seemed for a moment what we French call an impasse, but fortunately the Consul was a splendid fellow and let me wire to the Ellis Island doctor, asking him to wire back that I was OK. When the doc’s wire arrived, saying that my chest was the talk of New York and had five stars in Baedeker, I was given my visa.

* * *

Hyvähyvähyvähyvähyvä. The Daily Shown JA The Colbert Reportin jaksoja voi nykyisin katsoa kokonaisina thedailyshow.comissa (tiedän, olen myöhässä kertoessani tämän, mutta enhän minä tässä mitään uutisblogia pidä). Erinomainen asia, vaikkakin jaksoissa on muutama mainos mukana. Mainokset sisällytetään lähes samoin kuin southparkstudios.comissa — odotettavissa, kaikki kolmehan ovat Comedy Centralin ohjelmistoa.

Siellä Tropic Thunder -elokuvan trailerin osuessa ohimennen silmiini en kiinnittänyt hirveästi huomiota näyttelijöiden nimiin, joten olin sanalla sanoen tyrmistynyt nähdessäni pian Tropic Thunderin leffajulisteen jossa ne lueteltiin ja yksi niistä oli Jack Black — trailerin perusteella kun olin (tosijuttu!) luullut häntä PHILIP SEYMOUR HOFFMANIKSI❗ ROHAHAHAHAHH voitteko uskooooo…

Hoffman, HBOn Empire Falls Black, Tropic Thunder

* * *

Ja Tropic Thunderissahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

Hader ei ole ainoa loistava syy katsoa seuraava lyhyt mukadokumentti The Stingin (Puhallus) ääniraidan uudelleenmasteroinnista. Lupaan että naurattaa.

Sounds Good to Me: Remastering The Sting

”My friend Gerbils Chow played the role of Paul Newman’s character, which was a huge kick for that little guy… Now, on the surface of it you’d think it was a hindrance to have a Chinaman who doesn’t speak any English play Paul Newman but — seamless. Totally seamless.”

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas
(Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter
(USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman ”Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen ”metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard
(Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, ”pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (”Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä ”Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts
(Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen ”itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.

Näin just ihan superhyvän mainoksen töllössä.

Ryhmä ruokailijoita oli ravintolassa ja tarjoilija kysy yheltä pulskalta mieheltä ”Oletteko lopettanut?” Mies nyökkäsi ja ojensi tarjoilijalle lautasensa, jolla oli jäljellä ainoastaan kasa vihanneksia.
Tarjoilija katsoi parsakaalin- ja porkkananpaloja silmät suurina, läväytti miestä kämmenellä otsaan LÄTS, ja käveli pois lautasen kanssa.

Brilliaaaant.
Siinä mainostettiin jotai V8-vihannesjuomavalmistetta (”2 annosta vihanneksia viidestä suositellusta päivittäisannoksesta!”)

Telkkari kohtelee minua täällä suhteellisen hyvin (en tosin ehdi koulunkäynniltä hirveesti sen ääressä maatumaan); näen Daily Shown ja Colbert Reportin vaihteeksi uunituoreina, ja ihan kelpo sitcomien, sekä esim. South Parkin, King of the Hillin ja Simpsoneiden, uusintoja tulee niin paljon kuin sielu sietää.

* * *

Eilen oli toiseksi viimeinen Saritan piirustustunti, ja olin aivan harvinaisen tyytyväinen sen päivän tuotoksiini. Jälleen kerran, Saritan kurssi on ollu tosi hyvä ja mun tulee ikävä sitä tän kuun loppuessa. Mutta toivottavasti seuraava opintojakso on yhtä hyvä ja mielenkiintoinen kuin tämä heinäkuinen on ollut.

Iltapäivällä tuntien jälkeen luokka lähti valumaan keskustaan museoretkeä varten, mutta meillä oli ennen sitä aikaa olla kaupungilla koska tapaisimme museolla vasta puoli seitsemältä. Joten aika iso porukka, oikeestaan melkein kaikki, lähti käväisemään Templetonissa syömässä. Otettiin myös parit oluet, kidutettiin jukeboksia, ehti kunnioitettavasti jutella tyyppien kanssa joiden kanssa ei ole koulussa vielä tullut paljon pälistyä, ja ainakin mä nautin olostani toden teolla. Sääkin alkoi sinä päivänä huomattavasti seljetä. Olin onnellinen Templetonissa, ja olin yhä onnellisempi saadessamme kävellä Templetonista museolle päin porukalla, kaikilla kielet sinisinä aterian päätteeksi jaettavien purukumien ansiosta ja auringon alkaessa pilkottaa taivaalla.
Tyler ehdotti pikapysähdystä yhdellä matkan varrella olevalla kirpparilla nimeltä Used. Kyseessä oli enemmänkin putiikki kuin tavallinen pengontakirppari, vaikka kauppatavara olikin käytettyä. Pelleilyn ja hattujen sovittelun lomassa ostin halvat, mutta kreisit, ja kuin ihmeen kaupalla sopivan kokoiset magentat kengät.
Vancouver Art Galleryyn oli valtavalta vaikuttava jono, koska tiistai on periaatteessa ilmainen päivä: täytyy maksaa sisäänpääsymaksu, mutta sen määrä on omavalintainen. Tapasimme Saritan ja loppuosan ryhmästä jonossa, joka onneksi liikkui nopeasti.
Museo oli siis tosi täynnä, mutta ”Monet to Dalí” -näyttely oli silti nautittava. En ole koko pienessä ja tapahtumaköyhässä elämässäni nähnyt niin monen legendan töitä saman katon alla. Van Gogh, Monet, Dalí, Gauguin, Picasso, Rousseau, Rodin ja kymmeniä muita.
Niin itsestäänselvää kuin tämän sanominen onkin, tekstuurin läsnäolo tuo tauluun sanoinkuvaamattoman lisäpotkun pelkän paperille painetun kuvan katsomiseen verrattuna.

Huomenna taas on akvaarioreissun aika!
Ja perjantaina, opetusjakson loppuessa, me mennään varmaan kaikki Nickin luo suoraan koulusta pikkuisia illanistujaisia pitämään.
En voi uskoa miten nopeasti aika täällä kuluu…

Arkisto