You are currently browsing the tag archive for the ‘Garth Ennis’ tag.

Juup juup. Kävin perjantaina Helsingissä, kivaa oli, ehdin keskittyä Pixar-näyttelyssä suosikkikohteisiini vielä paremmin kuin viime kerralla.
Ostin muistoksi hienosta näyttelystä pikkuruisen pehmo-Djangon (Ratatouillesta). Kolme nykyistä leffahahmoani ovat kaikki kooltaan yhteensopimattomia. Finnkinon muovi-Linguini on jotain viisisenttinen, kun taas Django ja 25-senttinen Ego ovat kuin koira ja ulkoiluttajansa. Nyt kun vielä ostaisin jonkun puolimetrisen Remy-pehmolelun, niin voilà, Ratatouillen käänteisversio (jossa Linguini majailisikin Remyn hatun alla) olisi valmis.

Good Fellowsissa käydessäni kuulin kaupalla olevan syntymäpäivä sunnuntaina (onnea!) ja sen kunniaksi olisi ollut alennuksia. Mutta kun en voinut mennä niin sitten en… Katellaan ensi vuonna.

En osta leffalehtiä säännöllisesti, mutta silloin kun sellaisia ostan, suosikkejani ovat Empire ja SFX (ei vain elokuviin vaan kaikkeen scifiä sivuavaan keskittyvä lehti. Se on ohjannut minut monien hyvien sarjakuvien ja tv-sarjojen jäljille. SFX-nimen on väitetty olevan milloin lyhennys Special Effectsistä, milloin Science Fictionista X:n kera. Scifiväki on niinku ihan hulluna X-kirjaimeen).
Muuten, noiden englantilaislehtien artikkelit ja haastattelut on pääsääntöisesti kirjoitettu niin humoristisesti, että niitä lukiessa usein nauraa ääneen, oli sitten ihmisten ilmoilla tai ei, sitä ei voi välttää. (Itseäni se ei haittaa lainkaan, mutta ajattelin vain kertoa.) Ja vasta junassa perjantaina niitä naureskellessani älysin ensimmäisen kerran ihmetellä, mikseivät suhteellisen harvoin lukemani suomalaiset julkaisut tunnu kykenevän samaan. (Vai kykenevätkö ne, mutteivät halua? Onko suomalainen tapa oikeampi enkä itse vain ymmärrä hyvän päälle?) Silloin tällöin korkeintaan toinen suupieli nousee. Koomiset haastateltavat ovat sitten asia erikseen.
Nettilehdissä löytyy joskus yritystä samansuuntaiseen ilmaisuun ja ”kertojan”/haastattelijan itseironiseen äänenkäyttöön, mutta yleensä niiden kirjoitusvirheet ja haparoivat lauserakenteet saavat minut näkemään punaista. Onko liikaa pyydetty että nettilehtiin kirjoittavat olisivat kunnialla suorittaneet äidinkielen yo-kokeen? Onko liikaa pyydetty että ne joilla on huumorintajua hioisivat myös kirjallista ulosantiaan?

(Sen sijaan omat hulvattomat huomioni telkkarista, lukumateriaalista ja elokuvista ovat tietenkin paitsi kulttuurikentälle korvaamattomia, myös moisen vastuun vaatimalla tavalla tahrattomia kieliopillisesti, pistepistepistepistepiste…)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjaan ostoksistani tällä kertaa vain ensilukeman jälkeisiä pikatuntemuksia, mutta ovatpa sentään jotain vaihtelua ainaiseen televisiokirjoitteluun!

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut #1
ja #2

”Any resemblance to any other world known or unknown is purely coincidental.”

SC: Part 0 -albumia arvostellessani (vaikka käytänkin termiä ”arvostella” tietyin varauksin…) jäin janoamaan lisätietoa Pandan kotiulottuvuudesta. Pitäisi harkita mitä toivoo. Ykkösalbumissa sitä nimittäin käsitellään ihan kyllästymiseen asti. Tai oikeammin kyllästymisen jälkeen, sillä alpparin ensimmäinen ”luku”, jossa Jocasta kulkeutuu rinnakkaistodellisuuteen, on rönsyilevä ja tuntuu viivyttelyltä sekä kokoelmalta irtonaisia vitsejä. Jotkin vitseistä ovat todella hauskoja (esim. Jon ja Dwengin ensitapaaminen jolloin opitaan että ”Osoitteleminen on rumaa!” Tyylipuhdasta sanan ja kuvan yhteispeliä), ja lisäksi sivulauseissa pulpahtaa ilmoille pikkukivoja faktoja Pandan kavereista, mutta on pakko olettaa että SC:tä ensi kertaa lukevalle ne eivät olisi ainoastaan hämmentäviä vaan suorastaan luotaantyöntävän tapahtumaköyhää hakuammuntaa.

Kyseisen alkujakson jälkeen päästään siis puhumaan Pandan rinnakkaisulottuvuudesta. Ja jestas että siitä puhutaan. Sen vain sanon, että enpä uskonut tämänkään lauseen sormenpäistäni lähtevän mutta Maa taitaa olla rinnakkaisulottuvuutta kiehtovampi. Minua kootut selitykset jaksavat vähäisessä määrin jopa kiinnostaa, mutta koko jutun toimivuus parantuisi jos sekoitettaisiin reilummin Maan arkea juoneen mukaan.

En väitä että olisin tyytymätön ostokseeni, vaan että uusille sarjasta kiinnostuneille (myöhemmin julkaistu mutta ensimmäisenä luettavaksi tarkoitettu) Part 0 on paras tutustumiskohde. Henkilöt ovat joka tapauksessa tutun karismaattisia vaikka albumi kärsiikin päämäärättömyydestä. Sitä paitsi jotakin hyvää on aina sarjakuvassa, jossa ranskalainen toteaa kalan päästyä kahvinkeittimeen: ”This café ’as been poissoned!” 😆 ❗ …Pyydän anteeksi ehdottoman nerokkaan (ja tämä ei ollut sarkasmia) punchlinen kertomista etukäteen.

Onneksi kakkosalbumi paikkaa vahinkoja. Alkaa oikeasti tapahtua, mm. ajassa eksyneen NASA-astronautin ilmaantuminen Pandan ulottuvuuteen sekä Jon paljastuminen aivan vääräksi Joksi. Vitsit, sivuhahmojen esiintymiset ja visuaaliset gagit ovat nekin parantuneet sitten ykkösalbumin, vaikka kokonaisuus ei pystykään kilvoittelemaan nollan kanssa. Mutta miinuksena astronautin kohtaloa saati paljon muidenkaan sattumuksien lopputuloksia ei saada selville, sillä albumi päättyy taas kliffhängeriiiiin ja Part 3 on itsepintaisesti piiloutunut! (Liekö koskaan ilmestynytkään? 😯 ) Pari ensimmäisinä mieleen jäänyttä kohokohtaa: professorin helmitaulu saa helmitauluviruksen koska sille on ladattu piraattipelejä, ja jäihin juuttunut astronautti saadaan vapautettua vain vääristämällä häntä ympäröivää todennäköisyyskenttää — pelaamalla erä shakkia.

Garth Ennis & John McCrea:
Dicks

Ei tapoja, ei aivoja, ei selkärankaa; ei heikkohermoisille. Sketsishowmaisessa sarjiksessa pannaan kaikkia niin tasapuolisen halvalla, ettei yhdenkään tietyn väestöryhmän puolesta maksa vaivaa katkoa pinnojaan (eli South Parkin hengessä).
Lahjattomat luuserit Dougie & Ivor päättävät ryhtyä yksityisetsiviksi, kun ei muukaan työ kiinnosta eikä se liiaksi häiritse pimeää kiljubisnestä. Irlantilainen huulenheitto on (minulle) harvinaisuudessaan suuri osa dialogin huvittavuutta.
”Ivor’s a bit fucked, like! He’s stuck in some bloody stupid maze wi’ all these wee spide fuckers trynna knock his ballacks in!”

Terry Moore:
Strangers In Paradise: Tattoo
ja SIP: Love & Lies

David: ”You’re in the men’s room!”
Katchoo: ”Thank god. I was wondering why you’d have a urinal in your office.”

Erinomainen pitkäjänteinen ihmissuhdesarjakuva.

…Jääköön noin. SIP on kuulunut elämäni parhaisiin sarjakuviin melkein kymmenen vuotta ja ansaitsee monin verroin syväluotaavamman esittelykirjoituksen kuin mitä tällä hetkellä jaksan aloittaa.

Äitienpäivä oli minulle todella hyvä. Kesäsuunnitelmani saivat loisteliaan sinetin.

Ensin kuitenkin puran saalista Helsingin reissultani. Vaikka luinkin melkein koko sarjissatsin samana viikonloppuna, niistä ei ehdi ihan samaan tahtiin kirjoittamaan, joten tässä on juttua vain kahdesta, ja loput tulee perässä.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Garth Ennis & John McCrea:
Hitman: Who Dares Wins

[Älkää hämmentykö: kyseessä oleva sarjakuva alkoi ilmestyä jo kauan ennen samannimistä tietokonepelisarjaa, eivätkä sarjis ja pelit liity toisiinsa yhtikäs mitenkään. Lisätiedoksi, aina kun blogissani puhun ”Hitmanista”, tarkoitan tätä sarjakuvaa.]

Lähtökohta lyhyesti: kovan onnen kovanaama Tommy Monaghan asuu Gotham Cityssä. Eräänä päivänä avaruusolio yritti tappaa Tommyn ja syödä tämän sisukset. Arkipäivää Gothamissa. Mutta Tommy saikin kamppailun seurauksena pari valikoitua superkykyä, ja sen sijaan että olisi rientänyt naamiaisasussa pelastamaan maailmaa muiden friikkien (kuten Gothamin oman pojan, BATMANin) tavoin, Tommy jatkoi entisessä ammatissaan — palkkamurhaajana.
Tommy Monaghan on HITMAN.

Satunnaisista DC-universumin starojen vierailuista ja Tommyn kyvyistä huolimatta Hitman ei suinkaan ole supersankarisarjakuva. Vaikka sankarimaailman kliseet tuntevalle onkin luvassa hulvatonta piikkiä ja yli-inhimillistä tapahtuu tuon tuosta, lähemmät vertailukohdat löytynevät mm. Tarantinosta, Hong Kong-toimintaelokuvista ja kovaksikeitetyistä dekkareista, joissa luoteja ei säästellä ja oikeuden rajat ovat Noonanin räkälän nurkkapöytääkin hämärämmät.

Hitman on aivan ehdottomasti yksi ”näistä en luovu” -sarjakuvistani.

Kyllähän monetkin sarjikset saavat sekä nauramaan että itkemään, mutta harvat tekevät sen Hitmania coolimmin, ja myös parempaa siteerattavaa saa etsiä vaivalla. Ajatella nyt, että keskellä (olkoonkin vain paperille painettua) luotisadetta lukija nauraa ja itkee samaan aikaan, eikä tosiaankaan siitä syystä että sarjis olisi niin uskomattoman huono. Tarinan rakennuspalikat huomioon ottaen joillekin voi lisäksi olla pienoinen yllätys, että Hitman niin herkistää sydäntä, saa niin ihmisystävälliselle tuulelle — tulee melkein sellainen olo että pitäis soittaa sukulaisille ja vanhoille tutuille. Vaikka toisaalta ei edes tarvitse katsoa paljonkaan pintaa syvemmälle kun jo huomaa, että elämän tärkeimpien ihmisten välinen luottamus luo Hitmanissa taianomaista ja lämmittävää valoaan kuin kynttilät kuusessa. Monta kertaa on silmäkulma kostunut Tommyn muistellessa parasta kaveriaan Patia, tai jäljittelemättömän Natt The Hatin seuratessa kyselemättä Tommya vaaroihin.

Mutta tässä viidennessä Hitman -kokooma-albumissa reissu on toden teolla jäädä kaksikon viimeiseksi, ja valoakin on vaikeampi tavoittaa, kun Tommyn ja Nattin pahin koskaan tekemä virhe palaa heidän kannoilleen kostoa vannoen. (Turha luulla että spoilaan.) Ja ongelmat tunnetusti viihtyvät laumoissa — ”menneisyyden varjojen” lisäksi peesissä roikkuu Gothamin mafiapomo Men’s Room Louie gorilloineen.

Tuttuja naurattaa-niin-että-sattuu -kohtauksia on jonkin verran vähemmän, sillä hengissä säilymisen ponnistelu pistää sekä Tommyn omatunnon että itsetunnon koville. Vaikka elämä ei yleensäkään ole Hitmanille leveästi hymyillyt, melkein välttämätön haavoittumattomuuden tunne on tällä kertaa mennyttä, ja Tommyn loppumietteet ovat sydäntäsärkevät (uskallan todeta ihan faktana, vaikka itse elän fiktiivisten hahmojen mukana yleensä turhankin voimakkaasti). Surku, sillä Who Dares Wins on viimeinen tähän mennessä julkaistu Hitman -alppari (vaikka sarjakuvalehdestä ilmestyi kymmeniä numeroita sen jälkeenkin), ja tämän tarinan lukeminen viimeisenä saa mielen maahan. Minä ainakin vaihdan ensi kerralla Hitmania lukiessani vaivihkaa viimeisten albumien paikkaa.

Huhuja on liikkunut sarjakuvan jäljellä olevan osankin julkaisemisesta albumeina, ja lähetän sen puolesta rukouksen kenelle hyvänsä joka jaksaa kuunnella. Ja jos niitä ei tulekaan, minun on pakko metsästää Hitmania lehtiformaatissa, sillä en yksinkertaisesti kestä ajatella tarinan jäävän osaltani tähän. Onni tietysti, että Hitmanin seikkailut eivät loppuneet näihin kuviin, näihin tunnelmiin — mutta lohtu on laimea, jos itse ei saa koskaan loppua lukeakseen.

Tästä huolimatta nerokas luomus.

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut – Part Zero

Eriskummallinen sarjakuva, vielä kummallisempi selitettynä, mutta kun sitä lukee, hahmot tuntuvat yhdessä hujauksessa yllättävän läheisiltä.

Tapahtumat (”juonesta” ei oikein voi puhua, mutta en olekaan lukenut sarjan muita alppareita ja nimen ”Part Zero” luulisi jo vihjaavankin, ettei kyseessä taida olla tyypillinen osa) ovat samanaikaisesti arkisia ja yliluonnollisia.
Ulottuvuuksienvälinen turisti Panda jää jumiin Maapallolle Englantiin kuudeksi kuukaudeksi, ennen kuin portti hänen omaan ulottuvuuteensa jälleen aukeaa. Onneksi Pandan ”tulevaisuuden minä” neuvoo kuinka selvisi ajastaan tavisten keskuudessa: Pandan tulee asettua opiskelija-asuntolaan, värjätä albiinopiirteensä piiloon, teeskennellä Thaimaalaista vaihto-opiskelijaa ja ystävystyä popkulttuurin vakavan sekakäyttäjän Jocastan kanssa, joka siten päätyy tukemaan Pandaa suuremmassa kulttuurishokissa kuin arvaakaan.

Albumi tasapainoilee, oudosti mutta huvittavasti, kaverusten opiskelijaelämän ja siinä piipahtelevien yhä koomisempien sivuhenkilöiden (aina kampuksen tuskailevista taiteilijoista ylihuolehtivaisiin perheenjäseniin) sekä Pandan oman ulottuvuuden höpöjen olioiden ja huipputekniikan välillä. Piirustustyyli on lähes naivistisen pikkutarkkaa, puoleensavetävää ja ilmeikästä — hahmojen ”kehonkieli” on hienosti hallussa.

Pandan ja Jon ystävyys jää hymyilyttämään ja sarjakuvan jatko kiinnostamaan, paitsi sympaattisten henkilöiden, myös Pandan ulottuvuuden herättämien kysymysten ansiosta. Mielestäni osoittaa melkoisia lahjoja (kun kyseessä kuitenkin on niin rankassa kierrätyksessä oleva tarinatyökalu), että lukija saadaan haluamaan oikeasti tietää lisää tästä nimenomaisesta rinnakkaistodellisuudesta. Oliko silkkaa sattumaa, että Jon vikittelemä harvinaisen vaalea Chris lainasi Pandan monsterikaveri Dwengin ”Food good!” -huudahduksen? Entä vastaako Pandan paikka kenties meidän käsitettämme unista ja sen tapahtumat ovat yhteydessä alitajuntaamme?

Scifiksi en silti albumia luokittelisi — siis jos luokittelu olisi tarpeen — vaan hirmu hauskaksi henkilökeskeiseksi ”tosielämän seikkailusarjakuvaksi”. Hankin tätä varmasti lisää. Mainittakoon myös, että SC: The Director’s Cut Part Zero sijoittuu vuoteen 1986, eli brittikasarihenki on vahvasti läsnä. Tämä saattaa olla toisille varoitus, toisille kehu.

Arkisto