You are currently browsing the tag archive for the ‘haiku’ tag.

Hyvää itsenäisyyspäivää!
Varoituksena vain, tämä merkintä ei sisällä kerrassaan mitään erityistä, mutta halusin silti kirjoittaa kaikenlaisesta epä-erityisestä.

* * *

Haiku!

Kaksi kynttilää
lainatuissa jaloissa
itsenäistäkö?

Aika surkee… tässä parempi:

Nokkela neuro
laittaa kaakaon maitoon
eikä toisinpäin!

* * *

Kävin Helsingissä iskän kanssa ja sain ostettua monta ihanaa sarjista ja kirjaa.

En halua edes ajatella, miten pystyisin sopeutumaan Kanadaan — jos nyt ylipäätään sinne kouluun pääsen — ottamatta jokaista kirjaani mukaan… ”Omistamasi tavarat omistavat lopulta sinut” ei ole koskaan koskenut yhtä paljon.

Minä kun unelmoin jonain päivänä asuvani kodissa, jossa olisi kokonainen kirjahuone. (Pienenä halusin muuttaa kirjastoon asumaan.) Siellä olisi kirjahyllyt täynnä lattiasta kattoon, takka, mukava nojatuoli ja pieni pöytä teemukille ja karkki- tai keksikulholle. Mutta tuskin voisin ikinä hankkia sellaista, koska olisi vaarana etten enää koskaan haluaisi lähteä kotoani. Tarkoitan koskaan (en edes kirjakauppaan, sillä voisin tilata kirjat ja ties vaikka ruoatkin kotiovelleni netistä). Vai olisiko se sittenkään niin hirveä asia? –Ei kamalaa, en voi uskoa että harkitsen linnoittautuvani kotiini niin kuin muka en jo nyt olisi ihan mahdoton erakko.

Ja miten ihmeessä voisin erota telkkaristani?! Toiset ihmiset sen kuin vain hankkivat television, mutta oman telkkarini saaminen oli erilainen, meidät yhdisti KOHTALO. Voi saakeli, onkohan se Kanadaan hakeminen oikeasti hyvä idea? Miten muka postittaisin jättitelkkarin turvallisesti sinne? Mitä jos päädyn sinne töihin enkä näe omaa telkkariani enää koskaan? Ja kyyhötän siellä tietäen, että rakastamani kirjat homehtuvat aivan toisella mantereella kuin millä itse olen? Thorbjørn Egnerin Kolme iloista rosvoa ei ole uusintapainoksissa päässyt lähellekään minun omistamani kovia kestäneen kappaleen karaktääriä, jne., jne.

Tarvitsen apua…

* * *

Toisaalta, oleskeluni Kanadassa oli yksi jännittävimmistä ja hauskimmista asioista, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olisiko minulla siellä liian hauskaa muistaakseni tavaroitani? Pitäisikö… Vai pilaisiko sinne paluu onnelliset muistoni?
Voi tätä epätietoisuutta… Mutta ihan selvähän se on, että ainakin haen keväällä opiskelupaikkaa. Kai tällainen arvuuttelu kuuluu asiaan, kun maastamuutto on kyseessä.

* * *

Olen joulukuussa apteekilla apulaisena ja vastuullani on näyteikkunan somistaminen jouluiseksi. Tein aika suuruudenhullun somistussuunnitelman, johon sisältyy lentäviä, pilkkiviä ja hiihtäviä lumiukkoja sekä styrox-iglu. Pieniä paineita on.

Haluaisin kotiinkin lisää jouluisia koristeita, mutten ole vielä löytänyt sopivaa minimuovikuusta — minimuovikuusi sopii miniyksiöön, vaikka johonkin pöydännurkalle tai miksei vaikka reilusti puolentoista metrin korkeuteen cd-tornin päälle. Lisäksi ajattelin laittaa Skullpyn kunniapaikalle tonttulakki päässä. Ja tehdä omia joulukuusenkoristeita käyttämättömistä magneeteista. Sormeni oikein syyhyävät. Niin ja milloinkahan sopisi koristella blogikin jouluiseksi?

Kotona ois pakko siivota ennen kuin mitään koristeita pääsee laittamaan… Ääääh.

* * *

?

Kaikki netistä lukemani mielipiteet Kyan Douglasista (= Queer Eye (for The Straight Guy)n ulkonäköspesialisti) tuntuvat nykyään olevan negatiivisia, ja minulle on kehittynyt jonkinlainen pakkomielle saada tietää miksi. Douglasin kihlauksen purkautuminen toki oli julkista tietoa, mutta sitten kaikki yhtäkkiä vihjailevat miehen olevan alkoholisti, eikä kukaan tarjoudu kertomaan a] mistä oikein on tietonsa saanut tai b] miksi se tekee Douglasista jonkun paskiaisen. Yleensä julkkisten edesottamukset ja niiden todenperäisyys ja mikä oli kenenkin vika eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon, mutta TÄMÄ juttu… Siis jostain ihmeen syystä aivan kaikki pitäisi saada tietää, mikä on minun tapauksessani todella epätavallista. Sairaalloista uteliaisuuttani kasvattaa tietenkin se, ettei tuon enempää informaatiota ole saatavilla. Ei minua yleensä haittaa, jos minulle ei kerrota jotain, sillä jokaisella on omat asiansa, mutta koska olen aina pitänyt Douglasia niin sympaattisena, minua kiinnostaa suhteettomasti tietää, miksi niin monet kirjoittelijat käyttäytyvät kuin hän olisi henkilökohtaisesti pissinyt heidän postilaatikkoonsa? Onko Douglasin julkikuva ns. ”normaalin (eli jokaista julkisuuden henkilöä koskevan) vääristyneisyyden” sijaan sataprosenttista teatteria? Jos saisin tietää onko vihamielisyys perusteltua, voisin taas palata arkiseen epäkiinnostuneeseen elämänrytmiini. Tällä hetkellä olen kuin nuorallatanssija pimeässä: ONKO MINULLA SYYTÄ SYMPATA VAI INHOTA KYAN DOUGLASIA?!? (JA MIHIN ON KADONNUT SUHTEELLISUUDENTAJUNI?) Vain tosiasiat paljastaisivat, ja niitähän en saa koskaan tietää, joten ottaen huomioon minun minimaalisen merkitykseni universumille, saan tehdä aivan mitä tahdon.

Tykkäsin QE :stä (ylläri, ylläri). Kaikki haukkuvat näinä päivinä sitäkin, mutta edellämainittu Douglas-juttu on onneksi jäänyt kohdallani yksinäiseksi pakkomiellepoikkeukseksi: kenenkään QE:tä koskevat mielipiteet eivät liikauta minua puoleen eikä toiseen. En kylläkään ole koskaan saanut tietooni miksi sarjan esittäminen lopetettiin Suomessa kesken. Taas mystistä. Haluaisin nähdä loputkin jaksot omin silmin, ei ole reilua että joku päättää puolestani että ne ovat niin surkeita ettei niitä kukaan katsoisi. *|

Hehe. QE -sitaattien runsaudensarvi jaksaa edelleen piristää monia päiviäni. ”You’re a professional hair person! HOW COULD YOU DO THIS TO ME?” (<– …Ted ilmaisee tyytymättömyytensä geelikampaukseensa ravistellen Kyania hartioista.) Jaa mutta näitä riittää — jätän suosikkini listaamatta ettei tarvitsisi kirjoittaa sormia ruvelle.

* * *

Ihailen valtavasti henkilöitä, jotka eivät peittele omia eriskummallisuuksiaan, sen enempää fyysisiä kuin henkisiäkään, eivätkä pelkää tunnustaa mitään aitoja mieltymyksiään. Siihen on mielestäni ihailtavaa pyrkiä. Tulen itsekin siinä sitä paremmaksi mitä enemmän aikaa jää taakse. Toki ainakin minulle on suuri merkitys sillä, että kykenee asettumaan toisen asemaan (vaikkei olisikaan samaa mieltä hänen kanssaan) — mutta millainen ikinä oletkin, niin kauan kuin kohtelet muita samoin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan ainut jolla on auktoriteettia arvostella sinua olet sinä itse.
Kaikkia outouksiani en vielä mitenkään kehtaa myöntää, mutta jonain päivänä minun täytyy pystyä olemaan häpeämättä mitään ominaisuutta itsessäni. On eri asia myöntää ja yrittää parantaa jokin vikansa kuin piilotella tai hävetä sitä. Vielä sitäkin hölmömpää on piilotella tai hävetä jotain sellaista, mikä ei edes ole vika, vaan jotain ihan harmitonta ja luonnollista. Mutta onhan sitä eroa tietty joskus vähän vaikea tunnistaa.

Vaikka tämä kuulostaa ylidramaattiselta, sanoisin suurimman tavoitteeni olevan itseni mahdollisimman kokonaisvaltainen tunteminen ja hyväksyminen.

* * *

(…Delta Statessakin psyykkiset voimat kasvoivat täyteen mittaansa vasta itsetuntemuksen myötä. Päähenkilöt metsästivät kadonneita muistejaan koko sarjan ajan, ja kun viimeinenkin palanen heidän menneisyydestään loksahti paikoilleen, heidän yliluonnolliset kykynsä saavuttivat huippunsa. Se oli hienosti rakennettu vertaus joka kirkastui vasta viimeisessä jaksossa vaikka juoni olikin sitä jatkuvasti tukenut. Joissakin jutuissa Delta State päästi itsensä liian helpolla mutta yhdenmukaisen filosofian kasvattaminen ja juonen todellinen edistäminen jakso jaksolta saa minut antamaan monet pienet nuorten scifisarjan hölömöydet anteeksi.)

* * *

Luin Patrick O’Brianin The Ionian Missionin (Aubrey-Maturin -sarjan kahdeksas osa) mutta tavoistani poiketen en kirjoita ”Elämänlaatua parantamassa” -merkintää, koska olen tullut sen verran kirjoittaneeksi siitä miksi Aubrey-Maturin -sarja kuuluu lemppareihini, etten juuri nyt jaksa toistaa sitä (tai oikeammin: en juuri nyt jaksa miettiä miten kirjoittaisin sen uudelta kuulostavalla tavalla 😉 ).
Samat kehut koskevat täysin The Ionian Missionia, kirjan parhaina puolina a] pitkän jännityksen jälkeen henkeäpidätyttävä, brutaali, melkein luotaantyöntävä mutta väistämätön loppuhuipennus joka — vaikkakin melko lyhyt — on jopa O’Brianin mittapuulla harvinaisen hyvä taistelukohtaus (ehkä juuri siksi, että sitä pohjustettiin ensin juonellisesti niin kauan ja taidolla) ja näyttää Jack Aubreyn kenties omimmassa elementissään, sekä b] se että Diana Villiers mainitaan vain hätäisesti alussa. Hih.

* * *

Hm, tykkään näköjään käyttää a], b] -listausta vähän liikaakin.

*| Ja ennen kuin kysytte: en ole löytänyt koluamiltani torrent-sivustoilta kuin pari jaksoa, ei riitä mihinkään.

Haiku!

Potkin paakkua:
”Suomi on ihana maa
kun lunta sataa.”

* * *

Ja aiheeseen.

Janice Dickinson pelottavine povineen ja kylähullun tokaisuineen ei enää istu America’s Next Top Model:in tuomaristossa. Korvaaja Twiggy ei ole vielä onnistunut tekemään vaikutusta.
Voiiiii… Janice oli numero kakkonen ”Top 5 syytä pitää ANTM:stä” -listallani. Mitenkö lista muuttui? No:

Top 5 syytä pitää America’s Next Top Model:ista

1. Makeover day!!! Nyt hiotaan joka lyylin uusi tyyli. ”Ei mua haittaa vaikka tekisitte mun tukalle mitä! Ihan oikeesti. Tehkää millanen vaan, mä oon valmis. …APUA MÄ NÄYTÄN IHAN POJALTA!”
Se että joku itkee oikeasti hiustensa menetystä on ekstaattisen huvittavaa, ja vielä huvittavampaa ironian enkelkuoron säestämänä.

2. Pimahtaneet kuvausten teemat, ja kaikki tehtävät jotka edellyttävät yhtikäs mitään näyttelemiseen liittyvää. Cockney-aksenttia pahoinpitelevien ”kukkaistyttöjen” muisteleminen saa vieläkin röhähtämään nauruun.

3. ”Her fellow contestants mistakenly diagnosed her condition as a highly contagious flesh-eating virus.”
Edelleen yksi järjettömimmistä asioista, joita mallit ovat kuvitelleet osaavansa tehdä: diagnosoida toistensa sairauksia. Diagnosoida! Hyvä kun osaavat pukea itse vaatteet päälleen! Silkka absurdius tekee tästä yhden sarjan hienoimmista hetkistä. Ja se kiteyttää erään erittäin tärkeän syyn sarjan (tai tosi-tv:n yleensä) suosioon: sitä vain tuntee olevansa niin hemmetin paljon parempi noita telkkarin tolloja.

4. ”Pack yo’ bags, y’all, you’re going to Milan/Tokyo/Tyra’s backyard in LA!”
Taas vaihtoivat huonompaan: show muutti pari kautta sitten Nykistä Tyran takapihalle Los Angelesiin. Mutta kausi paranee aina, kun rimppakintut matkustavat ulkomaille ja pällistelevät esim. Pariisia kuin se olisi ulkoavaruutta, väistämättä iskevät (tai palkkaavat) itselleen paikalliset iltaheilat ja kälättävät kilpaa kameralle miten outoja erimaan elävät ovat, ja lähes aina eksyvät jossain vaiheessa. Mahtaa sarjan kuvausryhmällä olla hauskaa.

5. Kilpailijoiden alhainen kritiikinsietokyky SEKÄ tuomareiden harhaanjohdetut käsitykset omasta vaikutusvallastaan.

Janicen lähdön lisäksi pari viime kautta ovat olleet muutenkin löysiä, vaikka onhan ANTM edelleen tositv-roskan aatelia.
Esimerkiksi Jay Man-ew-elin päästyä suunnittelemaan muotikuvauksia jokainen malli, olipa luonnossa sitten kuinka kaunis tahansa, näyttää kuvissaan mielipuolen räsynukelta. Siis Lluvyn ”Kalat”-meikki viime kaudella?! Heti kun näki ne tarrasuomut sen naamassa, tiesi että nyt pudotusuhka pamahtaa koska kukaan ei pystyisi näyttämään hyvältä niiden alta. Ihan ilman omaa syytään. Selvää sabotaasia. Ja silloin kun Tokiossa kuvattiin toissakaudella niitä ihmeprätkäkuvia, mallit olivat kuin pellejä. Pulskia pellejä mehiläisraitaisissa sukkahousuissa.
Jay Man-ew-el on joko sadisti, pelkästään tampio, TAI sitten salaa ilmiömäinen televisionero, sillä moista on niiiiiin turkasen kivaa katsoa. Olisihan se tietysti kilttiä välillä antaa tytöille mahdollisuus näyttää hyviltä — kuvaukset ovat hullunhauskoja, mutta lopputulosten katseleminen synnyttää poikkeuksetta myötähäpeää. Paitsi jos tuomaristo keksii niistä jotain huvittavaa sanottavaa, joka, onnea vaan yritykselle mutta ilman Janicea taistelu on jo puoliksi hävitty. Onneksi mallit kykenevät lopulta aina olemaan niin …hurmaavia omia itsejään tuomaroinnin aikana, että kaikki säälintunne heitä kohtaan katoaa, ja ensi viikolla on taas helppoa nauttia heidän nöyryytyksistään.

On tää niin tätä, että siihen ainoaan realitysarjaan, johon olisin hitusenkaan kiinnostunut osallistumaan, mulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. En nimittäin a) ole pitkä ja laiha, b) ole riidanhaluinen syömishäiriöinen sosiopaatti, enkä c) järkkää kärpäsistä härkäsiä. En osaa edes vakuuttavasti näytellä tuollaista. Tämä voi herättää kysymyksen: miksi sitten ylipäätään haluaisin America’s Next Top Modeliin (ja nimenomaan Amerriikan Huippumalliin, ei kesyyn suomalaiseen versioon)? Vaikea vastata. Toisaalta haluaisin siihen siksi, että se on niin murskaavan viihdyttävä, toisaalta taas en itse yltäisi kyseisessä ohjelmassa läheskään samaan viihdyttävyyteen kuin sekoboltsit joita siihen yleensä päästetään. Mutta ne tehtävät ovat niin järjettömiä että haluaisin kokeilla. Eikä se lyhyt kosketus luksuselämäänkään pahaa tekisi. Asuintoverini olisivat tietysti aika tillintallin, mutta kai niitä hetken aikaa kestäisi. Antaisin lisäksi stylisteille kirjaimellisesti vapaat kädet — sinä päivänä kun näette minun itkevän tukkani leikkaamista saatte mätkäistä minua kaljuun kaaliini. Sitä paitsi minua kieltämättä pikkiriikkisen kiinnostaa mitä joku ammattilainen tekisi jos saisi rakentaa minusta minkänäköisen haluaisi. (Eihän sitä lookia ole pakko säilyttää jos se ei miellytä!) Koettaisin myös taputtaa Jay Man-ew-elin päälakea nähdäkseni, lävistäisikö hänen piikkitukkansa kämmeneni.

* * *

ANTM:n old school -faneille tiedoksi: ykköskauden todellisella staralla, finalisti Elyse Sewellillä, on LiveJournal-blogi! SINNE!

Toinen kätevä linkki on http://www.televisionwithoutpity.com, jonka ANTM-recapit (onko recapille suomenkielistä nimeä?) …ööö, jaksoarvostelut ovat ihan vitsikästä luettavaa, sekä yksityiskohtaisuudessaan hyödyllisiä jos joku jakso jää näkemättä. Jos et halua spoilautua, älä vilkuile uusimpien jaksojen kuvauksia.

Oi suloinen turhuus! 😀

Ihan ensimmäisenä pitää saada pari haikua alta pois. Tauottomalla Pluckin kuuntelemisella saattoi olla osansa näiden juolahtamisessa mieleeni. Öh-höm:

Vain yksi tuoli
ja sinä saat istua
sellosi vuoksi.

Viulun kanssa on
helpompaa soittaa seisten
en väitä vastaan.

(En loukkaa tietämystänne selittämällä mikä haiku on. Voihan sen tarkistaa vaikka Wikipediasta jos ette ole määritelmästä vuorenvarmoja.)
Harkitsin jo haiku-kategorian lisäämistä blogiini, eli luultavasti viime viikkojen kuumuus sekoitti kuin sekoittikin pääni ja oireet ilmenevät viiveellä.
Haikujen lisäksi pidän… Ei, suorastaan rakastan alkusoinnutusta. Olen imarreltu jos kukaan on huomannut että jotkut postini ovat saaneet alkusoinnutuksesta osakseen melko näppäriä esimerkkejä — mutta siitä en tee omaa kategoriaa, ne ovat paljon mukavampia jos niihin törmää muuten vain. Alkusoinnutukseni ei ole siinä mielessä aivan täysiveristä, että yleensä vain yksi ensimmäinen kirjain sointuu seuraavan sanan (joskus peräti kolmannen ja neljännenkin sanan) kanssa ja nekin ovat useimmiten konsonantteja. Hion kuitenkin taitoani parhaani mukaan. Ehkä vielä joskus voin kirjoittaa täysin alkusoinnutetun blogimerkinnän.

Ja asiaan. Olen tähän asti käyttänyt vain hyvin harvoin WordPressin tarjoamaa ”More” -linkkiä posteissani, koska näyttäisi vähän siltä, että tietyt RSS-feed readerit (onkohan sana kelpo?) eivät näytä More-linkkiä ja saavat aikaan sen valheellisen vaikutelman kuin postini loppuisi siihen missä kyseinen linkki on. Ellen sitten itse kirjoita jotain sellaista kuin, ”lisää linkin takana; muista klikata viestin otsikkoa jos More-linkki ei käyttämässäsi kanavassa näy–>”, mikä on mielestäni naurettavaa. Hah hah hah.
Valitettavasti minulla on taipumus kirjoittaa mittaviakin sepustuksia, mikä vuorostaan tekee blogini etusivusta …vähemmän siistin. More-linkin käyttäminen on kuitenkin käynyt sen verran vastenmieliseksi, että nyt jättipitkien postien kanssa etusivulla on vain elettävä. Siksi laitoin Recent Posts -listan sivupalkkiini. Näkeepähän yhdellä silmäyksellä ainakin otsikot samalla sivulla olevista posteista. Edes jotain helpotusta.

Jotkut saattavat ihmetellä, onko muka niinkin laiskoja ihmisiä, etteivät ne jaksa scrollata muita posteja katsomaan jos ensimmäinen on pitkä kuin metrilaku. Heille vastaan: todella! Ainakin minä!

Sitten jotain piristävää:

Top 5 järjetöntä pelkoani

1. Näkymättömän auton alle jääminen (Ei auta vaikka kuinka katsoisi oikealle ja vasemmalle ennen tienylitystä)

2. Kuoliaaksi pakkosyöttäminen (Niin kuin hanhet joiden maksasta tehdään foie gras’ta)

3. Suomi julistetaan monarkiaksi

4. Törmäystestinuket heräävät eloon ja toteuttavat kauan kaipaamansa koston istuttamalla ihmisiä väkisin autoihin jotka sitten syöstään tappovauhtia vankkaa seinää päin

5. Olen hitaasti kuuroutumassa

Arkisto