You are currently browsing the tag archive for the ‘Harry Potter’ tag.

(Varoitus: ei mitään tolokkua)

Opuksessa oli vähän aikaa sitten henkilökunnan taidenäyttely, pistettiin omia töitämme kaupan takaosaan kaiken kansan nähtäväks yhden viikon ajaks. Ihan vaan työkaveriporukan kesken me pidettiin näyttelyn ekana päivänä myös epäviralliset avajaiset joissa syötiin, otettiin parit siiderit ja yksinkertaisesti palloiltiin kaupassa sulkemisajan jälkeen, mikä oli loistavampaa kuin miltä tässä kuulostaa. Työkamujen luomukset olivat myös varsin upeita. Anteeks kun en ottanut kuvia niistä töistä mitä mulla omalla näyttelyseinälläni oli, mutta kaikki niistä oli kyllä jo entuudeestaan mun luonnosblogissa nähty, koska mulla ei ollut aikaa suuremmin taiteilla uusia juttuja näyttelyä valmistellessa.

Vähän aasinsiltamaisesti, valmistuessani tein myös virallisen oman nettisivun, joka on tosin tällä hetkellä niin pelkistetty että hädin tuskin maksaa vaivaa linkata, mutta jos sattuu kiinnostamaan, se on osoitteessa kelipipo.com. Aion yrittää mahdollisimman pian taiteilla siitä vähän sliipatumman — ilmoitan kyllä sitten kun se tapahtuu. LISÄKSI olen liittynyt deviantArt-nettiyhteisöön.

* * *

Kaikkihan vaaaarrrrrmasti muistavat viimevuotisen A Very Potter Musical -mainokseni. Ja yhtä varmasti kaikki tätä lukevat Potter-fanit (tai musikaalifanit) ovat jo aikoja sitten kuulleet saman ainutlaatuisen esiintyjäryhmän luomasta jatko-osasta, A Very Potter Sequel ?! <– Jos olet jo nähnyt niin katso uudestaan! VOLYYMIT TÄPÖLLÄ! NYT HETI!!!!!

Jatko-osa on odotetusti täynnä hyvää musiikkia (annan ysi plussan, eli melkein yhtä hyvää kuin ensimmäisessä musikaalissa, joka saa 12 pistettä kymmenestä), ja huispausjakso lyö elokuvat luudalta 😛 — toivon ihan vimmatusti, että olisin voinut nähdä tämän esityksen livenä.

Jollei manailu ja sikailu sketseissä olisi niin tiheää, musiikki- ja dramatisointi-ideoiden puolesta esitys kääntyisi helposti ammattilaisproduktioksi kaupallisessa teatterissa. Esimerkiksi lajitteluseremoniakohtaus (monien muiden muassa) on loppupaisutuksellaan namit naurut irrottava, mutta samalla kaupallisen vetoava laulu, jossa on oikea ripaus koskettavuutta — muillekin kuin Potter-saagan tunteville. Itse asiassa koko jatko-osan ajan Harry saa laulettavakseen kappaleita jotka yllättivät minut pystymällä kiteyttämään samaistuttavia tunnekohtauksia kirjoista, tavalla joka ei yksinkertaista hänen senhetkistä tunnettaan mutta kuitenkin tekee sen salamana ymmärrettäväksi (vaikkapa Harryn ja Siriuksen duetto kun käy ilmi, että he kumpikin toivovat täsmälleen samaa asiaa).

Siirappisuuden välttäminen on musikaaleissa vaikeampaa kuin ikinä ulospäin näyttää, ja vaikka tämä tekijäryhmä pitää sen aisoissa todella kunnioitettavasti, mahdollisesti juuri pelätyn sentimentaalisuuden vastapainoksi (”Hei tyypit, hetkinen. Mehän yritetään tehdä komediaa. Vaikka me miten rakastettais Potteria niin miten me selitetään se että puol tusinaa näistä lauluista käsittelee periaatteessa sitä miten ikävä orvolla kiusatulla pojalla on a] äitiä, b] isää, c] jotain edes vähän turvallista paikkaa johon kuulua tai d] kaikkia edellämainituista?!”) jatko-osan huumoria on roisinnettu entisestään. Yksikään ei säästy alapäävitseiltä, jotka onneksi ovat kuitenkin rehellisesti ennalta-arvaamattomia. Tässä esityksessä törkyvitsi naurattaa aina sitä enemmän mitä vähemmän sitä osaa kulloisessakin tilanteessa odottaa — ja siinä suhteessa alkuperäismateriaali on jo tehnyt valtaosan työstä Potter-musikaalin takapirujen puolesta, sillä monikaan ei odota moista Harry Potterin hahmogallerialta. Tämä oljenkorsimainen huumoripuoli ei siedä yhtä lukuisia katsomiskertoja naurudesibelien kärsimättä kuin edeltäjänsä, mutta onneksi musiikki on pysynyt vaikuttavana ja tappohauskana.
Eli ei A Very Potter Sequel ihan edellisen tasolle yllä, mutta vertailu viiltää minua, sillä alkuperäinen oli yksi hauskimmista ja takuuvarmasti muistettavimmista asioista, mitä koko viime vuonna tulin nähneeksi. Miten moisen kanssa voi kilpailla?! Sitä paitsi siihen vaikutti myös varsin historiallinen viraali-ilmiö josta A Very Potter Musical nautti viime kesänä: tuotoksen menestykseen oli jokaisella katsojallakin pieni mutta konkreettinen osansa, mikä sai puun takaa ilmaantuneen musikaalin katsoneet seuraamaan sen leviämistä yhtä suurella innostuksella kuin tekijät. Kokemusta ei tiimin nykyisen suosion vallitessa pysty toistamaan, vaikka suosio onkin lahjakkuudella ja työllä ansaittu ja vaikka Starkid -ryhmä säilyy yhä valtavan sympaattisena ”faneilta faneille” -nettiolemuksena.

* * *

Perkale meinasin että näin yheltä istumalta kirjotan kanssa kaiken mitä koko heinä- ja elokuussa on tapahtunu, mutta eihän tässä millään jaksa. Koettakaa kestää, ens kerralla sitten… Jäi mulla vielä rutkasti tyhjänjauhamista kirjoista, leffoista ja omista piirtämisistä mut pakko jättää seuraavaan blogeroon. 😦 Jotain mä kyllä teen näköjään väärin kun blogerointi, jonka pitäis olla rentouttavaa hommaa, kasvattaa sekin vaan syyllisyydentunnetta kun en ehdi kirjoittaa sitä mukaa ku mulle tapahtuu!

Tää tulee yllättäen kun en oo aikoihin kirjotellu, mut halpalento Suomenvierailulle on nyt varattu ja lähden keskiviikkona! 😀 Kaikki aikaerot huomioonottaen oon Suomen kamaralla myöhään torstai-iltana ja Jykölässä aikaisin perjantaiaamuna. Pääsen suurkaupungin käristävästä helteestä mökille mustikkaan, järveen uimaan, ja tervehtimään klaania!

Elämä ei ole käsikirjoitettu, eli valitettavasti nää viimeaikaiset tapahtumat ilmaantuvat sekavana pötkönä mun näppäimistön välityksellä, eikä oo mitään tolkkua…

Meillä on vähän henkilöstövaihdoksia asuintalossa, Greg ja Vince molemmat muutti pois — tai tarkemmin sanottuna Vince muutti jo, Greg muuttaa torstaina. En ole tainnut tulla kertoneeksi, että Vinskin muutettua me sovittiin et mä muutan sen vanhaan huoneeseen ja uusi Vincen tilalle tuleva vuokralainen — Lawrence — muuttais mun entiseen huoneeseen. Tykkään uudesta huoneestani hemmetisti enemmän kuin entisestä. Tää huone tuntuu paljon kodikkaammalta; ikkuna on parempi, sänky on parempi, ja tietysti sekin auttaa että huonemuutto pakotti mut siivoamaan ja organisoimaan omia tavaroitani, joten uusi huone on suhteellisessa järjestyksessä ja tuntuu tilavammalta.

Gregin tilalle isoimpaan huoneeseen on muuttamassa kaksi brittipoikaa, joita en nyt sitten tapaa ennen kuin elokuun loppumetrejä, koska ne muuttavat päivää lähtöni jälkeen. Mutta kellarikamuni Lawrence muutti jo tämän kuun ensimmäinen päivä, ja on erittäin mukava ja sopivan hiljainen seinänaapuri. Ja ihan parasta on ettei erillisen kellariasunnon porukan musa kuulu uuteen huoneeseeni.

Vancouverissa oli heinäkuussa jokavuotinen Celebration of Light -ilotulituskilpailu (jonka kokemisesta jo 2007 kirjoitinkin). Tänä vuonna ei jostain syystä huvittanu aikasempia näytöksiä mennä kattomaan, mutta lauantai-iltana Rafa, minä ja Lawrence päätettiin tunkea siihen ihmismassaan — sinä iltana oli vuorossa Kiina, muuten en ehkä olisi vaivautunut.
…Tämä kuumuus on oikeasti saanut miettimään kahdesti aina ennen ulos lähtöä. 30°C helle! X( Ilotulitus tapahtui tietenkin auringonlaskun jälkeen mutta yöt ovat silti suorastaan epämukavia. Mun hullut helleunetkin on palannu rytinällä. Miksi kuumuus saa mut aina uneksimaan niin kaksinverroin mielipuolisia asioita? Ja tänä kesänä vielä pahemmin kuin koskaan ennen. Oisko kulttuurishokkia ja työttömyysstressiä…

Mutta siis Lawrence, joka oli nähnyt kaikki tämänvuotiset ilotulitukset (Kiina oli viimeinen) sanoi että Kiina oli niistä paras, mikä edellisen kokemukseni perusteella oli helppo uskoa. Totta kai olen iloinen, että menin.
Kokeilin myös ensimmäistä kertaa riisipalloa. Tämä ei ollut japanilainen onigiri joka on keitetystä riisistä tehty täytetty pyörylä, vaan kiinalainen riisipallo: riisijauhotaikinainen suunnattoman makea täytetty vetinen pallero, täytteinä oli esim. maapähkinäjauhetta (se osui mulle), punapapujauhetta, kookosjauhetta tai jotain muuta jota en just nyt muista. Pallo oli ihan okei, koostumus oli erityisen jännä ja eipä todellakaan ole mitään samantuntuista koskaan suuhun osunut (ja pitäkää mahdolliset törkyvitsit ihan itsellänne kiitos vaan), mutta NIIN IMELÄ ettei niitä varmasti pystyisi syömään kahta peräkkäin. Sopivin väliajoin voisin kyllä syödä niitä toistekin.

Imelästä puheenollen pakko ihkuttaa että Benny on aivan IHAAANA! Mun uuden huoneen ikkunalaudalle on helppo hypätä ja tietysti olen pitänyt ikkunaani tällä helteellä auki; Benny tykkää aivan hulluna hypätä ikkunastani ulos, mutta ei enää yletä hyppäämään ulkopuolelta ikkunasta sisään, ja sit mun pitää vähän ajan päästä käydä avaamassa sille ovi katutasolla 😀 eläimellisen älytöntähän tuollainen on, mutta kun Benny on vaan niin hurjan ihana mun oma pieni pallero. Ja musta on kiva että Benny uskaltaa näinä päivinä olla ulkona niin usein.

Pyysin Rafaa kaitsemaan Bennyä sillä aikaa kun olen kotimaassa. Ruoat ja kissanhiekat on ostettu koko ajalle valmiiksi joten eihän siinä kovasti kaitsemista olekaan.

Uuteen huoneeseen muutettuani minuun pääsi myös hieman sisustusintoa. Luulin että saisin vihdoinki kirjoituspöydän ilmaiseksi, sekä ilman että minun tarvitsisi huolehtia sellaisen kuljetuksesta (näin autottomana ja ajotaidottomana), mutta Vinski veikin pöydän mennessään. Joten kävin viime viikolla Pelastusarmeijan kirpparilla ala-Lonsdalella. Niillä oli ihan houkuttelevanhintainen käytetty pöytä, mutta kun kysyin kuljetuksesta, se olisi maksanut enemmän kuin koko mööpeli. Pöh. Onnenkantamoinen: seuraavalta kirpparilta löytyi kätevämpi pöytä ja sopiva toimistotuoli, yhteishinta oli vain hitusen kallimpi kuin Pelastusarmeijalla mutta kuljetus halvempi. Kalusteet tuodaan tiistaina. Pöytälampun ja kasan halpoja valokuvakehyksiä ostin kyllä ekalta kirpparilta. Niillä oli söpöjä lamppuja ja aloin olla lopen kyllästynyt siihen, että jos halusin lukea ennen nukkumaanmenoa minun oli aina lopetettuani noustava sängystä sammuttaan valot, kun ei ollut pikkulamppua…
Nyt on kyllä niin tylsä merkintä ettei tylsemmästä väliä. En jaksa enää tältä erää kirjoittaa.

MUTTA sen verran vielä että TÄMÄ SEURAAVA ON VARMASTI MUN SUOSIKKIASIA KOKO KESÄNÄ:

Kaikkien englantia taitavien, jotka hitusenkaan pitävät Harry Potterista, tulisi katsoa tämä faniparodiaMUSIKAALI kokonaisuudessaan. Eli älä lopeta heti ekan videon katsottuasi! Se paranee huomattavasti. Kuka tahansa joka pystyy keksimään jotain Voldemortin comeback-tanssin kaltaista, saa multa kyllä mitä kunnioittavimman ja kiitollisimman mielipuolisuusmitalin. Olen rakastunut tähän luomukseen täysillä, ja jään seuraamaan kieli pitkällä mitä sen takapirut seuraavaksi mahtavat tehdä.
Näyttelijät ovat uskomattomia. Joey Richter on matkalla huipulle, sanokaa minun sanoneen. Richteristä tuli minulle ainoa oikea Ron Weasley, parodia tai ei ;). Vaikka tiedän, että sain kuulla tästä ilmiöstä erittäin myöhässä, en voi ottaa sitä riskiä että joku tätä blogia lukeva Potter-fani (joka jonkin sattuman oikusta ei vielä ole tästä kuullut) ei saisi tietää A Very Potter Musical :in olemassaolosta. Käheyttävän naurattava. Laulutkin ovat tarttuvia. Mutta siis ennen kaikkea aivan superhauska. Sanalla sanottuna (tai kahdella sanalla…) se on TOTALLY AWESOME.
Dumbledore on tässä ihan paras! (”Are you kids ready to fight a draaaagooooon 😀 Of cawse yer not, yer just children, whattahell am I thinkin’???”) — eiku ehkä sittenkin Draco, ei kun Ron, eiku eiku Snape, EIIIKÄ kun Voldemort ja Quirrell on ihan parhaat, eiku…. Aaah tätä ihanaa valinnanvaikeutta!

We won’t be pushed around anymore
We’ll be a force you can not ignore
We’ll be an army for Dumbledore
For Dumbledoooooore! ♫

Lomat on nautittu!

mlif_shallowgrave.jpg

…Ja My Life in Film hyvästelty toistamiseen. En tiedä ovatko sarjan suomalaisfanit jo löytäneet BBC:n ikivanhat entiset nettisivut MLiF:lle, mutta kun itsekin löysin ne vasta äskettäin niin jospa oletan että aivan kaikki eivät ole niistä kuulleet. Käy aikasi kuluksi, löytyy kivoja stillkuvia, käsikirjoittajan suppeaa making of -blogia, storyboardeja ynnä muuta.
Kiitän vielä kerran oivasta uusinnasta. En ole kuullut mitään huhuja DVD-julkaisusta, niisk.
(Kyllä vain, Bethin kädessä on kuvaan päässyt Hugo-kala.)

* * *

Jäikö memmaa yli, mutta maito/kerma ja sokeri sapettavat jo lisukkeina? Kohtasin eeppisellä Ylläksenmatkallani helpon jälkkärin, jonka mämmi-appelsiini -makuyhdistelmä oli jotain mitä en aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksikaan. Pitkitäpä päänsisäisjuhlimista tällä reseptillä:

1/3 mämmiä
2/3 tiikerijäätelöä
^Mämmistä enemmän tai vähemmän pitävät voivat tietenkin muutella määriä mielensä mukaan.

  • Anna jäätelön pehmetä hiukan, joko yhdessä isossa kulhossa tai valmiiksi jälkiruokakuppeihin annosteltuna.
  • Lusikoi sen joukkoon mämmiä ”tiikerikakkutyyliin” ja sekoita varovasti (ei mielellään yhdeksi tasaväriseksi mössöksi — mutta eihän mikään tässä reseptissä ole kiveen kirjoitettu).
  • Anna jähmettyä vähän aikaa pakkasessa.

Tooooosi hyvääää! Annosten mahdolliseen koristeluun sopii vaikka sokeroitu appelsiininkuori tai appelsiinimarmeladi. Tai valkosuklaalastut tai maissimuromurska tai taitaitai.

* * *

Kaikki puhuu pelkästä jääkiekosta tai Ilkka Kanervasta. Phöh. MINÄ KIELTÄYDYN!
Koska jännitän portfolioni matkaa (onneksi postin nettisivujen tarjoaman seurannan mukaan se näkyy ehtivän määränpäähänsä vaadittuun aikaan) eikä muutakaan kirjoittamisen arvoista ole meneillään, tulee tässä sepostettua taas aikamoisia turhuuksia omaksi huviksi.

Star Stories, Ylellä ”Starat”, on ollut todellinen lahjakkuuksien laari. (Ykköskausi löytyykin DVD:llä ja kakkoskauden ostomahdollisuutta odotan kuola noruen.) Lisäksi lähes kaikki sen koomikoista ovat varsin vetoavia persoonallisuuksia, valmiita aivan mihin tahansa viihteen nimissä, sekä nuoria ja nättejä. Tämän listan tekeminen oikein sattuu, kun ei voi valita jokaista:

Top 5 Star Stories -näyttelijät

1. Jaettu ykkössija…
Kevin Bishop:
”People say, ”you’re really good at doing camp”, but actually, I love it and it’s just the real me.”
&
Tom Basden

Babyface-Bishopin ruokottomat imitaatiot ja lauluääni veivät sydämeni, mutta toisaalta vähemmän esillä olleen Basdenin kukkoilu John Leslienä iski nauruhermooni melkeinpä kovimmin koko sarjan aikana.
(Ei, eipä nimi John Leslie sanonut minullekaan mitään — mutta Basden teki hahmosta niin roisin että pudotti täysin tällaisen brittilastenohjelmiin vihkiytymättömänkin.)

2. Alice Lowe
Vaikka on ollut vain yhdessä jaksossa, sympaattisin SS:n komedienneista (ja uskokaa minua, kilpailu on sillä saralla kovaa). Pakko myöntää että My Life in Film vaikuttaa Lowen sijoitukseen. Se tullee aina olemaan minulle lisäpisteen arvoinen.

3. Oliver Maltman
Sen verran tehokas naurattaja, ajoituksen- ja äänenkäyttäjä että hänen hahmonsa ovat suorastaan unohtumattomia vaikkeivät imitaatiot olisikaan kaikkein uskottavimpia — tosin sama päteekin valtaosaan SS-esiintyjistä. Parasta Maltmanin hahmoista on vaikeaa valita, mutta kyllä George Harrisonilla on ihan spesiaali paikka muistoissani. ”You think you have it rough? Try being in a band with Paul McCartney! …No George, you can’t have a ham sandwich! …Look George, I’m sticking two thumbs in the air! …Bastard.”

4. Rhys Thomas
Rouheaääninen, ilo silmälle (jos pinnallisemmat perustelut sallitaan), ehkä sarjan paras tosikkotyyppien esittäjä sekä roolisuorituksissaan vailla häpeän häivääkään.

5. Daisy Beaumont
Pelottava ja pelottavan hyvä, pistää peliin aina 110%.

(6. Kaikki loput. Oi mää tykkään teistä nii hirveesti!)

Koska sarja on Suomessakin jo viimeistä jaksoa vaille nähty, on viimeistään aika ryhtyä ajattelemaan tulevaisuutta:

Top 5 staraa joista Star Storiesin pitäisi tehdä jakso

1.
Kenneth Branagh

Mukana myös Emma Thompson; William Shakespeare ja Laurence Olivier (varmaan haamuina); Keanu Reeves, Helena Bonham-Carter, Alicia Silverstone, Fry & Laurie, Jude Law ym…

Brittien suhtautuminen Branaghiin on ihan valmiiksi aika armotonta. Itse olen Branagh-fani, mutta haluaisin silti kovasti nähdä mitä SS hänestä nyhtäisi.

2.
J.K. Rowling

Mukana myös Harry Potter -elokuvien näyttelijät ja ohjaajat; haudan takaa Roald Dahl, J.R.R. Tolkien ja C.S. Lewis; sekä (ihan ilman mitään muuta syytä kuin se että tykkään hänen kirjoistaan) Alan Hollinghurst.

Täytyyhän tämä tuhkimotarina sentään ikuistaa. Komediaa luulisi irtoavan runsaasti aina ahdasmielisten hihhulien nostattamasta saatananpalvontakohusta alkaen. Suosituin brittikirjailija sitten… Öö, Shakespearen, vai oliko se ”sitten Agatha Christien”?

3.
Keane

Mukana Coldplay, Oasis, U2, Bob Geldof, Elton John, Gwen Stefani…

Oliver Maltman näyttää niin sopivasti Keanen Tom Chaplinilta, että jo sen vuoksi pakko tehdä. Ja sarja on aiemminkin näpäkästi esitellyt muusikkoja, itse asiassa melkein kaikki yllä mainituista.

4.
Russell Crowe

Maalitaulu otsassa. Käsikirjoitus lähestulkoon kirjoittaa itsensä. Ja ruudulle pääsisivät myös Paul Bettany, Jennifer Connelly, Meg Ryan, Al Pacino…

5. jne.
Hugh Grant… Baldwin-veljekset… Gyllenhaalit… Niin, ja kenestäköhän pitäisi tehdä jakso jotta John Cusack saataisiin ruutuun — varmaan sitten Cusackista itsestään (vaikkei miekkonen ole varsinaisesti skandaalien keskipisteessä ollutkaan). Meg Ryan & Dennis Quaid… Matt Damon & Ben Affleck… Nyt alkaa listasijat loppua kesken.

Ai mutta mähän oon ehtiny olla kotona jo iäisyyden! Ääk, nyt on kyllä ihan liikaa muistiin kirjoitettavaa…
Tulee ihan hirveesti ihan päätöntä juttua. Annan varmaan puolimatkassa periksi.
Pitää kuitenkin se sanoa, että ehdin ennen Kanadasta lähtöäni nähdä sekä Shrek 3:n, joka (olen aivan liian myöhässä varoittaakseni elokuvayleisön enemmistöä, mutta te loput tulette kiittämään minua tästä) oli silkkaa ajanhukkaa, että Feeniksin killan, joka sekin jätti (ainakin minulle) toivomisen varaa. Viidettä Potteria rutkasti parempi oli sitä edeltävä ”GET SMART”IN TEASER-TRAILERI!!! Ette usko paljonko odotan tätä elokuvaa. Maxwell Smartiksi on (Don Adamsin jälkeen) vaikea keksiä sopivampaa näyttelijää kuin Steve Carell.
[EDIT: Enpäs odotakaan. Huomasin juuri että Get Smartin puikkoihin päästetty Segal on ohjannut kolme Adam Sandler -elokuvaa eli on ilmiselvä vajokki. No jaa, nautin silti trailerista — ja siihen se jääneekin. Voi Adam Sandler, miksi sun pitää pilata kaikki?!]

Samalla sivuraiteella jatkaakseni, Clive Owen toi Shoot ’Em Up :in mainoksissa siinä määrin mieleen jo kertaalleen mainitsemani Tommy ”Hitman” Monaghanin, että en voinut olla kuvittelematta miekkosta mahdollisen Hitman-elokuvan nimiosassa — vaikka tuo roolitus on nyt siis ikään kuin pakkosyötetty minulle pelkän pukeutumisen ja pienten ulkoisten yhtymäkohtien tuloksena, eli tekisi mieli omatoimisesti ”löytää” joku originellimpi ja arvaamattomampi mutta silti ah niin lapsellisen nerokkaan ”why-didn’t-I-think-of-it-before” SOPIVA näyttelijä Tommyksi. (Irkku ei tarvitsisi aivan välttämättä olla, onhan Tommy kasvanut Gothamissa, mutta ulkonäön olisi osuttava nappiin. Ja pitäisi olla karuakin karumpi. Pahahaaaljon Clive Owenia karumpi. Niin suuri vastuu onnistumisesta kun kuitenkin olisi juuri Tommyn esittäjän kannettavana.) Toisaalta, en millään …jaksaisi jos yhdestä maailmani valopilkusta tehtäisiin puolivillainen elokuva, eli on ehkä ihan parempi että kukaan ei lähdekään työstämään sellaista. Täydellisyyttä tuskin voi vaatia, mutta kyllä sen pitäisi joko olla mahtava tai jäädä tekemättä.

Lähtö lentokentälle ja etenkin kämppäni loppusiivous olivat hivenen pottumaiset, ja juuri ja juuri sain kaikki mystisesti laajentuneet matkatavarani yhteen vanhaan ja yhteen uuteen laukkuun tungettua. Mutta itse matka oli taas todella mukava. Vancouverista noustessamme ilta oli jo niin pitkällä että oli pilkkopimeää ja ylhäältä katsottuna kaupungissa virtaavat (osuvampaa sanaa en tiedä) autojonot näyttivät hämähäkinseittimäisissä uomissa aaltoilevalta hehkuvalta laavalta. Oli ihanaa olla taas Suomessa, vaikkei minulla tänne varsinaisesti kertaakaan ehtinyt ikävä tulla. Vasta silloin, kun lähdin Kanadasta matkaan ja tajusin, että näkisin kaikkia perheenjäseniä taas ihan pian, tuli hiukan niitä ikävä –täydellinen ajoitus siis!
Tulin Helsinkiin keskiyön maissa pe-la-yönä (elokuun viimeisenä viikonloppuna), ja oltuani kaksi tuntia Suomessa kaksi lärvihumalaista viisikymppistä miestä oli jo ehtinyt aloittaa yksipuolisen keskustelun kanssani lentokentän kahvilassa, kyllä oli hämmentävää. Minä kun luulin että tuntemattomien keskustelunaloitukset jäisivät kotimaassa vähiin. Mutta jos sitä ei huomioida, niin oli kuten sanottu ihanaa olla taas Suomessa.

Pyörin siellä lentokentällä ne kaksi tuntia sen vuoksi, että odotin bussia Jyväskylään. Tuntui että kaikkialla satoi kun katselin kotimaata bussin ikkunasta. Mitähän tässä nyt voi enää sanoo… Olin kotona. Äiti tuli hakemaan Jykylässä bussiasemalta ja kuskasi Casa Karikoskeen, missä odotti mm. mustikkapiirakka, mutta koska kello oli kuusi aamulla se meni itse nukkumaan pikaisen kuulumistenvaihdon jälkeen. Niin tein minäkin, ja nukuin iltapäivään, enkä ole vieläkään saanut päivärytmiäni ”normaaliksi” — ei oo ollut mitään painavaa syytä yrittää.

Painavaa… Ihme kyllä palasin Kanadasta hiukan kevyempänä kuin sinne menin, vaikka sorruin herkkuruokiin ihan joka päivä. Jos olisin tiennyt, olisin syönyt enemmän donitseja. Ehkä.

Vaikken tunnetusti ole pohjimmiltani hirmu masentunut heppu, olen ollut ihan säädyttömän onnellinen ja hyvällä tuulella paluuni jälkeen, kaikki on vain jotenkin niin mukavaa. Kaikki tuntuu erityisen todelliselta ja hallittavalta.
Ehkä se johtuu siitä, että koska olen viimein virallisesti kotona voin viimein virallisesti julistaa Kanadanmatkani kauttaaltaan hyväksi! Kaikki onnistui! Ekokatastrofit ja kaikki muu ahdistava maailmassa häilyy jossain ihan mielen kellarissa kun taas päällimmäisenä ovat uudet oppimani jutut ja tieto Vancouveriin palaamisesta jossain vaiheessa elämää — onpahan joku suunnitelma, vaikka onkin pitkän tähtäimen suunnitelma ilman tarkkaa aikataulua. Kaikki maistuukin paremmalta. Ja voi miten IHANAA päästä oman jättitelkkarin ääreen! Ja on kauheasti hyviä kirjoja luettaviksi!

Vahdin melkein koko viime viikon Casa Karikoskea ja sen kissa-asukkaita kun äiti ja Pate oli Kuusamossa vaeltamassa, onnenpekat. Ja oli ihanaa sekin. Oli nimittäin kivaa kun sain halia Sylviä sydämeni kyllyydestä oltuani ensin niin kauan poissa. Lisäksi omenapuumme olivat, tai oikeammin ovat edelleen, satoa väärällään, joten saatoin kokata joka päivä tilavassa modernien mukavuuksien täyttämässä keittiössä esimerkiksi omenamurua vaniljakastikkeen kera (yksinkertaisesti maailman parasta ruokaa, ainakin tällä hetkellä), omenapiirakkaa, omenalettuja tai köyhiä ritareita (tuliais)vaahterasiirapissa kuullotettujen omenoiden kera… Olen todella hidas kokki, mutta semmoinen ihan pystyvä kunhan keittiössä on astianpesukone. Ilman tiskikonetta kokkaaminen ei minun mielestäni ole sen loppusiivouksen arvoista. Ja vaikka minulla olisikin kotona sellainen, tilanpuute (ja elämäntapasiivottomuus) rajoittaa kokkauspuuhia. Ei kannata käsittää väärin, en haikaile öin päivin täydellisen keittiön perään sillä kokkaaminen tai sen puute ei vaikuta suuresti onnellisuuteeni, mutta on kivaa päästä välillä kokeilemaan.

Pitäisi tässä joskus kirjoitella oikein kirjoittamalla miten Kanadasta ostettu kirjalasti parantaa elämänlaatuani, mutta se käy melkein työstä… Pyrin kuitenkin kirjoittamaan ihan tavallisestakin tallaamisesta mahdollisimman pian, kun tämä on kuitenkin tällainen jäsentämätön paniikkiposti.

* * *

Esittelen vielä näin viimeisessä virallisesti reissuuni liittyvässä merkinnässä animaatiokurssilta muutamia Oz-tehtävän hahmoluonnoksia. Jotkin näistä kuvista ovat kyllä tällä hetkellä nähtävissä myös Työnäytteitä-sivulla, mutta kyseinen sivu on netissä väliaikaisesti.

Kiinnyin kovasti näihinkin hahmoihin, edes kirjan laimeus ei haitannut suunnitteluhauskanpitoa.

Dorothy lienee vähäsen Maija Karman ”Onneli ja Anneli” -kuvituksille sukua (ja sillä on tarkoitus olla tumma tukka, mutten ole jaksanut värittää sitä luonnoksiin):

dorothy2.jpg dorothy.jpg dorothy3.jpg

Variksenpelätti:

pelatti.jpg pelatti4.jpg pelatti3.jpg pelatti2.jpg

Peltimies:

tinman.jpg sadtinman.jpg

Pelokas leijona:

leijona2.jpg leijona.jpg

Joskus mitä mitättömimmät asiat huvittavat minua. Kuten luonnos leijonasta ja Totosta laulamassa yhdessä Totoa:

toto_africa.jpg


animluokka5.jpg animluokka2.jpg
”Vancouver 2007” kiittää, kumartaa kaikille jotka ovat sattuneet lukemaan ja asettuu arkistojen lepoon.

Ei ollu skanneria niin hölömöilin vähän digikameran kanssa. Nää on thumbnaileja, klikkaa.

1-2 min:

st1.jpg st2.jpg st6.jpg
st4.jpg st5.jpg st3.jpg

5 min:

ona3.jpg ona1.jpg ona2.jpg

10 min:

st10min_2.jpg st10min_1.jpg 10min4.jpg

* * *

No niiiiiin, nyt se sitten on Harry Potter and The Deathly Hallowsin julkaisupäivä. Varmaan aika monet on jo ehtiny lukea sen, koska se tuli myyntiin keskiyöllä. Mä jäin sen verran jälkeen Potter-sarjan ties kuinka monennella uudelleenlukukierroksellani (haluan lukea koko sarjan yhteen pönöön ennen kuin tartun viimeiseen kirjaan) tämän matkan ja sen valmistelujen takia, että sain juuri vasta lopetettua Goblet of Firen. Nyt vain olen joka hetki vaarassa kuulla spoilereita viimeisen kirjan juonesta.
Itsestäni tuntuu, että Harry tulee kohtaamaan loppunsa. Muita arvauksiani ovat, että Crookshanks on ihminen, ja Snapehan on ilman muuta hyvien puolella: Dumbledore uhrautui (”Severus… Please.”) jotta Snape pystyis säilyttään coverinsa Voldemortin sisäpiirissä ja Double-D vaikuttaa itse asiassa ”koutsanneen” Harrya samaan kohtaloon, sillä arvailen että Harry joutuu kuolemaan jotta Voldemort tuhoutuisi.
Mutta kaikki tämä on tietysti silkkaa spekulointia.
Vaikka sattuisinkin jotenkin olemaan oikeassa, en silti halua tietää sitä ennen kuin luen kirjan. Pelkään että joku lehti joita on jaossa bussipysäkkini vieressä otsikoi kirjan juonipaljastukset etusivullaan. En enää tiedä mihin tässä uskaltaa katsoa!! Zeniäni (Peter Parker, Spider-Man) taas tulen varmaan kuuntelemaan tauotta mahdollisimman kovalla, jotten vahingossa sattuisi kuulemaan vieressä istuvien ihmisten keskustelua kirjasta.

* * *

Eilen ei tapahtunu mitään erikoista, paitsi että animaatiotunnilla katsottiin Brad Birdin kivan Iron Giant:in avauskohtaus efektiesimerkkinä, melkein freimi freimiltä. Siinä nimittäin on salamoita pilvien yläpuolelta kuvattuna, salamoita maasta kuvattuna, liekkejä, aaltoja, pärskeitä, sadetta, lasia pitkin valuvaa sadetta, särkyvää lasia, vedenalaista kuvaa, vedenalaisia kuplia, valonheittimiä, kaikki yhdessä kohtauksessa.
Ja sit katottiin myös Brad Birdin Family Dog (jota en ollutkaan nähnyt aikasemmin) esimerkkinä kameranliikkeistä — sekä yksinkertaisesti sen vuoksi, että se on hitsin hauska.

Matkustin koulun jälkeen keskustaan kattomaan Hot Fuzz:in (Eagle vs Shark oli ikävä kyllä just poistunu ohjelmistosta), josta pidin tosi paljon — eihän se tietysti ollut samalla tasolla häikäisevän Shaun of the dead:in tai vielä häikäisevämmän Spaced:in kanssa, mutta en mä moista odottanutkaan.

Me ei lähdettykään eläintarhaan tänä viikonloppuna, järjestelyt eivät ottaneet tulta tosi sateisen kelin takia (saakelin sadekeli on jatkunut tiistaista asti, tosin koulunkäynti on ollut niin kivaa ettei se oo paljon haitannut). Sen sijaan me mennään sisätiloihin piirtämään eläimiä — eli Vancouverin kuuluun akvaarioon ensi torstaina. Olisin mennyt varmaan käymään siellä muutenkin, mutta kiva näinkin, kun saamme lisäksi lipuista ryhmäalennuksen. Tismalleen sama pätee Vancouverin taidemuseoon, jossa on meneillään ”Monet to Dalí” -näyttely; sinne mennään luokan kanssa tiistaina.

Mikäs ihmeen perinne tästä on tulossa, että kun kesä tulee, minä sairastun? Oi oi. Liikaa ulkojuhlintaa varmaan. Onneksi näin kipeydessä on aikaa ja malttia kirjoittaa viimein blogiinkin. On suorastaan kuin ihanan turhat kirjoitukset olisivat patoutuneet sisälleni ja valuisivat nyt rään mukana ulos. Mmmm… Hehehe.

* * *

Olin jo huoletonna valmistautumassa tilaamaan ennakkoon liput Harry Potter ja feeniksin kilta -leffaan, kun yhtäkkiä muistin että olen ensi-illan tullessa Kanadassa.
Ja seitsemännen, viimeisen Potter-kirjankin joudun sitten tappelemaan itselleni sieltä! Ennakkovaraus Suomalaiseen oli jo tehty ja kaikki.

Tätä on teidän pilttien ehkä vaikea uskoa, mutta kun minä olin lukiossa, kaveripiirissäni tapahtui pienimuotoinen Harry Potter -vastareaktio. Paljastin hyväuskoisesti upouuden Potter-addiktioni, ja sain pariltakin taholta haukkuja, että on idioottimaista alkaa lukea tiettyjä kirjoja vain sen vuoksi, että ne ovat supersuosittuja. ”Onko ne?!” äimistelin. ”Joo joo, ne on myyny ihan sairaasti. Jenkkilapset kaivertaa kilvan päähänsä salaman muotoisia viiltoja ja hyppii luutien kyydissä katoilta.”

Periaatteessa olen samaa mieltä: massojen suosio on aika monesti osoittautunut huonoksi laadun takeeksi. Mutta toisaalta, jos pitää jostakin asiasta, sillä kuinka suosittu se on ei pitäisi olla mitään merkitystä. Mikä on lempielokuvani? Rushmore. Kuinka moni elävässä elämässä (ei internetissä) tapaamani ihminen on kuullut koko elokuvasta? Tähän mennessä näköjään vain ne, joille olen itse siitä kertonut. Eikä heistäkään kukaan ole katsonut sitä. Kyseinen tie on kaksisuuntainen, eli jos Potter-kirjat oikeasti kolahtavat, niiden luoma hysteria on vain alaviite. Kaikessa rehellisyydessä, minä en ainakaan ollut löytänyt Potter-kirjoja hypetyksen vuoksi, sillä minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Ne ilmestyivät elämääni siten, että Kuvataidekoulussa tuli puheeksi yhden samassa ryhmässä olevan tytön kanssa Eva Ibbotsonin kirjat, ja hehkutimme keskenämme Voi noita noitia. Kaveri sanoi, että tuon perusteella saattaisit hyvinkin tykätä Harry Potter -kirjoista, tosi hyviä on, ootkos koskaan kuullut niistä? Sanoin että en, pitääpä katsastaa. Menin suorinta tietä kirjastoon…

…Ja suoritin haun: Kirjailijan nimi: Potter, Harry.

Kuten arvata saattaa, teoksia löytyi nolla. En ole juuri koskaan joutunut pyytämään kirjaston neuvonnasta apua, mutta useamman tuloksettoman haun jälkeen oli pakko turhautuneena mennä kysymään, että mistä ihmeestä teiltä löytyy tällasen kirjailijan kirjat ku Harry Potter? Neuvonnan täti katsoi minua hieman oudosti ja sanoi, että Harry Potter -kirjoja etsit? On ne siellä omalla paikallaan hyllyssä, mutta kirjailijan nimi on kylläkin J.K. Rowling, eli katsopas sieltä R:n kohdalta.

Tämä tarina on tosi.

Mutta kirja oli hyvä. Potter-maniasta kuulin, kuten sanottu, vasta paljon jälkeenpäin, ja hyvä niin, sillä muuten olisivat ennakkoluulot mahdollisesti pitkittäneet kyseiseen sarjaan tarttumista — minkäs teet, olin silloin nuori ja hölmö. Toisin kuin nyt, olen vain hölmö.

* * *

Seuraavassa jälleen jatkoa Helsingin reissulta. Keskittymiskykyni ei ole parhaimmillaan, joten katsaukset lienevät hieman ylimalkaisia.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mike Mignola:
Hellboy: The Right Hand of Doom

Minun on jo vuosia ollut tarkoitus tarkastaa kehuttu Hellboy –sarjakuva. En tiedä mikä minut sitten sai lopettamaan viivyttelyn ja ostamaan sitä juuri tällä kertaa… Varmaankin albumin hillittömän hyvä nimi. Mutta onneksi näin kävi, sillä hinta-laatusuhteeltaan The Right Hand of Doom osoittautui jo muutenkin erinomaisen ostosreissun parhaaksi saaliiksi.
Tässä ulkoisesti normaalin kokoisessa albumissa riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa, aina mestarillisesti kontrasteilla pelailevasta taiteesta mystiikkaa ja myyttejä paketoiviin lyhyehköihin juoniin, jotka ovat vaikuttavan tiukkoja ja nopeasti mukaansa sieppaavia. Mitään turhaa ei ole painolastina.

Albumin aloittava vain kaksisivuinen sarjis ”Pancakes” on suosikkini, yksinkertaisesti siitä hassusta syystä, että harvoin olen näin lyhyen lukukokemuksen perusteella ehdottoman varmasti tiennyt tulevani pitämään sarjakuvasta. Pitemmälle päästyäni tämä mielipide ainoastaan vahvistui: niin sarjan luoja kuin sen päähenkilökin ovat molemmat huumorimiehiä minun makuuni. Parasta tarjolla on silti Mignolan varmaotteinen piirustusjälki ja jo mainitsemani mahtava kontrastien käyttö, joka osoittaa että vähemmän on todellakin enemmän. Sama sääntö pätee albumin väripalettiin, joka on hillitty ja suurimmaksi osaksi tummissa sävyissä pysyttelevä, ja joka ajoittain osallistuu tilan luomiseen ja tarinan kerrontaan sanalla sanoen havahduttavalla tavalla. Voin helposti uskoa kuulumiset, että ammattitaiteilijat lukevat Hellboyta puoliksi kateuden, puoliksi inspiraation kourissa. Apinointia en toki rohkaise, mutta suosittelen tätä kaikille piirtäjille — sekä tietysti jännittävien, humorististen, tai yksinkertaisesti hyvien sarjakuvien ystäville.

Pakko saada lisää.

Hitoshi Iwaaki:
Parasyte 1

Sopivassa suhteessa hilpeää ja hyytävää kauhumangaa oudoista avaruusloisista, jotka ilmaantuvat eräänä yönä kenenkään huomaamatta kuin tyhjästä ja valtaavat ihmiskehon, sulautuen siten riistansa joukkoon. Pian Japania järkyttävät ”jauhelihamurhat” joiden uhreista jää jäljelle tuskin märkää läiskääkään. Ainut, joka tietää parasiiteista, on nuori Shin, jonka yksi olioista yritti ottaa haltuunsa, mutta onnistuikin valtaamaan vain Shinin oikean käden. Shinin ja käden, ”Migin”, välille syntyy välttämätön liitto: Migi ei enää kykene valtaamaan uutta ruumista ja Shin taas tarvitsee Migin apua taistellessaan parasiitteja vastaan ja yrittäessään selvittää mitä hemmettiä koko juttu tarkoittaa.

Ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella sarjan osille päättelisi muodostuvan perusjuonikaavan ”Migi vaistoaa parasiitin valtaaman ihmisen lähistöllä; Shin ja Migi taistelevat sitä vastaan; välissä Shin ja Migi väittelevät ja Shin saa vähän kerrallaan tietoa parasiiteista.” Mutta niin kauan kuin tätä pohjakeitosta höystetään yhtä mielenkiintoisin sattumin kuin parasiitin valtaama Shinin opettaja (kylmäverinen Tamiya Ryoko, joka on myös liian fiksu tappaakseen satunnaisesti ja tapellakseen heti Shinin nähtyään), ja yhtä vinksahtanein tavoin vertailla parasiitteja eläimiin ja ihmisiin kuin vallattu koira sekä karannut leijona tässä kirjassa, sarjan jatko on kertakaikkisen houkutteleva. Oikein seisauttaa veret muutamassa kohdassa.

Kauhuunhan kuuluu melko usein keskenkasvuinen alatyylin huumori, myös länsimaissa, mutta Parasyteen se tuo ihan uuden, vilpittömän reikäpäisen ulottuvuuden. Voi siis olla, että toiset tykkää ja toiset ei, mutta minusta ajatuskin teinistä, jonka paras kaveri on yhtäkkiä omaa elämäänsä elävä oikea käsi, on verrattoman vauhko. (Miettikää… No niin, tajusitte jo.) Tästä asetelmasta ja sen vierestä kehitellään niin absurdeja tilanteita jo ekassa kirjassa, että sen voi hyvin odottaa muodostuvan sarjalle kullanarvoiseksi myöhemmissä osissa. Lisätään lauma muotoaan muuttavia avaruusolioita ja mikäpä tässä enää voisi mennä vikaan?

Vastaus on, valitettavasti, piirrokset. Ei taide tosin aivan amatöörimäisen huonoa ole, mutta ei läheskään sieltä parhaasta päästä. Anatomiset virheet pistävät ainakin allekirjoittanutta useasti silmään, enkä nyt tosiaankaan puhu parasiittien piirteiden venymisestä silpomisvälineiksi — itse asiassa se on kuvituksen parhaimpia puolia ja aivan mielettömän pelottavaa — saati sitten mangaan kuuluvasta kasvonpiirteiden liioittelusta eri tunnetilojen ilmaisussa, vaan ihan ihmisen perusmittasuhteista. Asiaa ei auta tussaamisen ajoittainen huolimattomuus. En sano tätä sillä että muka itse pystyisin parempaan, mutta kun tarina on kuitenkin näin kiinnostava, taiteen toivoisi olevan yhtä viimeisteltyä.

Juonen ansiosta tulen kuitenkin jatkamaan Parasyten lukemista erittäin mielelläni. Kyseessä on sitä paitsi pitkä sarja, joten kuka tietää, ehkä tyyli kehittyy.

Arkisto