You are currently browsing the tag archive for the ‘Hitman’ tag.

Hyvä on, ei Ghostbusters kaikkia ongelmia poista, mutta yllättävän monta kyllä. Sunnuntai-ilta oli ihhhh-hana ❗ Venyi vain aika paljon myöhempään kuin suunnittelin. Me käytiin ensin syömässä Templetonissa ja oltiinkin sitten niin täynnä, ettei ostettu mitään leffaevästä. Onneksi ostimme liput ennen ravintolassa käyntiä, sillä palatessamme teatterille jono oli vaikuttava.

Yleisön joukossa ei näkynyt rooliasuja, mutta muutamallakin katsojalla oli paidoissaan Ghostbusters-logo. Näytöksessä oli äänekäs ja innostunut tunnelma loppuun asti, mikä laajensi kokemuksen, ja aplodeista suurimmat sai (tietysti) herra Stay Puft, ”Marsipaanimies”.
On se vaan niin hemmetin hauska leffa. Paljon hauskempi kuin muistin. Naurettiin niin että vatsaan koski, ja koko kotimatkakin vielä hihitettiin ja laulettiin ja siteerattiin parhaita pätkiä.

Unohdettiin ettei SeaBus enää siihen aikaa sunnuntaiyönä kulje, joten siitä tuli pieni mutka matkaan, kun piti palata linja-autolla, mutta kotiin päästiin kuitenkin. Tomoko ja minä olimme yhtä mieltä siitä, että täytyy alkaa seurata tarkemmalla silmällä, milloin kaupungissa esitetään vanhempia elokuvia. Ja kun seuraavana päivänä tarkastin leffalistaukset, niin eikös sieltä vain pistänyt silmään Pan’s Labyrinth! Ja (omasta mielestäni) vielä parempaa: Kadonneiden lasten kaupunki! Ensi maanantaina! Iiiiiikkkk, täytyykö mun alkaa järjestellä koulutyöt elokuvien esitysaikojen ehdoilla?

No niin, maanantaina sitten vihdoinkin sain viimeisteltävän materiaalin viivyttelevältä puhtaaksipiirtäjältä, ja tietysti mun piti puurtaa melkein koko yö jotta sain sen valmiiksi tiistaiaamuksi. Mutta ei se kyllä mielipidettäni tämän toimeksiannon kiehtovuudesta muuttanut, ja tiistaisen tunnin aikana palasi virkeyskin, kun aloimme opetella ”efektien” (periaatteessa erikoisefektit käsittävät kaiken, mikä ei ole hahmoanimaatiota) animointia. Vettä, tulta, savua sun muuta.
Sitä paitsi keskiviikot ovat vielä vapaita.

Kävin katsomassa muistaakseni keskiviikkona Defiance :n. Erinomaisista näyttelijöistä ja painavasta aiheesta huolimatta umpitylsä elokuva. En syytä ketään joka haluaa katsoa tämän pelkästään Liev Schreiberin takia, onhan hän katsomisen arvoinen aina ja kaikkialla, mutta teitä on varoitettu. Lisäksi parrasvaloissa on taas syvästi inhoamani ”aksenttiongelma”.

Valtaosa amerikkalaistekoisista elokuvista päätyy ratkaisuun ”puhutaan englantia puuronpaksulla aksentilla jotta katsojat varrrmasti ymmärtävät että nyt puhumme Vierasta Kieltä!” ja minua ärsyttää. En ole ikinä voinut olla pitämättä sitä yleisön älyn aliarviointina. Aksentin käyttö on minusta perusteltua vain silloin, kun ei-englantilainen henkilö puhuu elokuvassa englantia; jos henkilö puhuu OMAA äidinkieltään, joka on vain valtavirtayleisön hyväksi muutettu englanniksi, mitä syytä aksentille silloin muka on?! Toiseksi, aksentit tekivät puheesta vaikeasti ymmärrettävää; ja kolmanneksi, roolihenkilöiden kommunikoidessa venäläisten kanssa näyttelijät puhuivat venäjää — mikä oli ympäröivän aksenttikeiton huomioon ottaen mielestäni outo valinta.

Äskettäin nähtyyn (englantiin käytännöllisesti suhtautuvaan) Valkyrieen verrattuna tämä inhoamani ominaisuus sekä mielivaltainen vuorottelu venäjän kanssa ihan särki korviani.

* * *

Torstaina kouluun tullessani kuulin heti aamulla luokkakavereiltani, että Vancity -teatteri, sama joka esittää Pan’s Labyrinthin ja Kadonneiden lasten kaupungin, pyörittää parhaillaan muutaman päivän kestävää SPARK FX -minifestaria merkittäviin efektielokuviin keskittyen (siksi siis mukana myös edellä mainitut elokuvat), ja viime hetken lisäys ohjelmistoon (taidettiin suorastaan julkistaa vasta tänä aamuna) on lauantaina alkuperäinen STAR WARS -TRILOGIA! Pyhä jyssäys!
”Niin että sähän varmasti haluut tulla mukaan? Me tilataan just lippuja netistä. Ne myy hirmu nopeesti!”
ETTÄ HALUANKO?!

Uusi toivo oli lippuostoksia tehdessämme jo loppuunmyyty, mutta nappasimme Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun, ja päätimme mennä kaiken varalta teatterille aikaisin koska Uuteen toivoon on kuitenkin vielä pienen pieni mahdollisuus saada viime hetken lippuja kassalta.

Päivä siis alkoi mitä mainioimmin, eivätkä tunnitkaan olleet hullumpia. Mutta sitten otin koululta kotiin mukaan avaruustenava-maquetteni maalattavaksi, ja vaikka yritin pakata sen reppuun mahdollisimman varovasti, yhteen sen käsivarteen tuli matkustaessa pari äkäistä säröä. Käsivarsi ei onneksi irronnut, ja kunhan lähiaikoina hankin liimaa ja sitten liiman kuivuttua tasoittelen säröjä hiekkapaperilla, niin eiköhän maali sen jälkeen peitä ne jotakuinkin tyydyttävästi. Ei onneksi käynyt tuon pahemmin. Kun on liput kahteen Star Wars -leffaan kunnon teatterissa ei päivää pilaa mikään.

Ja taas jotain uskomatonta! Löysin (ja latasin menestyksellä) torrentin Hitman-sarjakuvasta! (”Varasta, mutta varasta kaikkein parasta!”) Siinä on sarjislehden kaikki numerot digimuodossa! Ja minä kun en koskaan uskonut saavani lukea Hitmania loppuun asti! Olen ollut tosi kiireinen joten luin vasta pari numeroa, mutta toisaalta haluankin nautiskella löydöstä hyvän aikaa. Elämä on ihanaa! Hitman on niiiin voittaja!

Ai mutta mähän oon ehtiny olla kotona jo iäisyyden! Ääk, nyt on kyllä ihan liikaa muistiin kirjoitettavaa…
Tulee ihan hirveesti ihan päätöntä juttua. Annan varmaan puolimatkassa periksi.
Pitää kuitenkin se sanoa, että ehdin ennen Kanadasta lähtöäni nähdä sekä Shrek 3:n, joka (olen aivan liian myöhässä varoittaakseni elokuvayleisön enemmistöä, mutta te loput tulette kiittämään minua tästä) oli silkkaa ajanhukkaa, että Feeniksin killan, joka sekin jätti (ainakin minulle) toivomisen varaa. Viidettä Potteria rutkasti parempi oli sitä edeltävä ”GET SMART”IN TEASER-TRAILERI!!! Ette usko paljonko odotan tätä elokuvaa. Maxwell Smartiksi on (Don Adamsin jälkeen) vaikea keksiä sopivampaa näyttelijää kuin Steve Carell.
[EDIT: Enpäs odotakaan. Huomasin juuri että Get Smartin puikkoihin päästetty Segal on ohjannut kolme Adam Sandler -elokuvaa eli on ilmiselvä vajokki. No jaa, nautin silti trailerista — ja siihen se jääneekin. Voi Adam Sandler, miksi sun pitää pilata kaikki?!]

Samalla sivuraiteella jatkaakseni, Clive Owen toi Shoot ’Em Up :in mainoksissa siinä määrin mieleen jo kertaalleen mainitsemani Tommy ”Hitman” Monaghanin, että en voinut olla kuvittelematta miekkosta mahdollisen Hitman-elokuvan nimiosassa — vaikka tuo roolitus on nyt siis ikään kuin pakkosyötetty minulle pelkän pukeutumisen ja pienten ulkoisten yhtymäkohtien tuloksena, eli tekisi mieli omatoimisesti ”löytää” joku originellimpi ja arvaamattomampi mutta silti ah niin lapsellisen nerokkaan ”why-didn’t-I-think-of-it-before” SOPIVA näyttelijä Tommyksi. (Irkku ei tarvitsisi aivan välttämättä olla, onhan Tommy kasvanut Gothamissa, mutta ulkonäön olisi osuttava nappiin. Ja pitäisi olla karuakin karumpi. Pahahaaaljon Clive Owenia karumpi. Niin suuri vastuu onnistumisesta kun kuitenkin olisi juuri Tommyn esittäjän kannettavana.) Toisaalta, en millään …jaksaisi jos yhdestä maailmani valopilkusta tehtäisiin puolivillainen elokuva, eli on ehkä ihan parempi että kukaan ei lähdekään työstämään sellaista. Täydellisyyttä tuskin voi vaatia, mutta kyllä sen pitäisi joko olla mahtava tai jäädä tekemättä.

Lähtö lentokentälle ja etenkin kämppäni loppusiivous olivat hivenen pottumaiset, ja juuri ja juuri sain kaikki mystisesti laajentuneet matkatavarani yhteen vanhaan ja yhteen uuteen laukkuun tungettua. Mutta itse matka oli taas todella mukava. Vancouverista noustessamme ilta oli jo niin pitkällä että oli pilkkopimeää ja ylhäältä katsottuna kaupungissa virtaavat (osuvampaa sanaa en tiedä) autojonot näyttivät hämähäkinseittimäisissä uomissa aaltoilevalta hehkuvalta laavalta. Oli ihanaa olla taas Suomessa, vaikkei minulla tänne varsinaisesti kertaakaan ehtinyt ikävä tulla. Vasta silloin, kun lähdin Kanadasta matkaan ja tajusin, että näkisin kaikkia perheenjäseniä taas ihan pian, tuli hiukan niitä ikävä –täydellinen ajoitus siis!
Tulin Helsinkiin keskiyön maissa pe-la-yönä (elokuun viimeisenä viikonloppuna), ja oltuani kaksi tuntia Suomessa kaksi lärvihumalaista viisikymppistä miestä oli jo ehtinyt aloittaa yksipuolisen keskustelun kanssani lentokentän kahvilassa, kyllä oli hämmentävää. Minä kun luulin että tuntemattomien keskustelunaloitukset jäisivät kotimaassa vähiin. Mutta jos sitä ei huomioida, niin oli kuten sanottu ihanaa olla taas Suomessa.

Pyörin siellä lentokentällä ne kaksi tuntia sen vuoksi, että odotin bussia Jyväskylään. Tuntui että kaikkialla satoi kun katselin kotimaata bussin ikkunasta. Mitähän tässä nyt voi enää sanoo… Olin kotona. Äiti tuli hakemaan Jykylässä bussiasemalta ja kuskasi Casa Karikoskeen, missä odotti mm. mustikkapiirakka, mutta koska kello oli kuusi aamulla se meni itse nukkumaan pikaisen kuulumistenvaihdon jälkeen. Niin tein minäkin, ja nukuin iltapäivään, enkä ole vieläkään saanut päivärytmiäni ”normaaliksi” — ei oo ollut mitään painavaa syytä yrittää.

Painavaa… Ihme kyllä palasin Kanadasta hiukan kevyempänä kuin sinne menin, vaikka sorruin herkkuruokiin ihan joka päivä. Jos olisin tiennyt, olisin syönyt enemmän donitseja. Ehkä.

Vaikken tunnetusti ole pohjimmiltani hirmu masentunut heppu, olen ollut ihan säädyttömän onnellinen ja hyvällä tuulella paluuni jälkeen, kaikki on vain jotenkin niin mukavaa. Kaikki tuntuu erityisen todelliselta ja hallittavalta.
Ehkä se johtuu siitä, että koska olen viimein virallisesti kotona voin viimein virallisesti julistaa Kanadanmatkani kauttaaltaan hyväksi! Kaikki onnistui! Ekokatastrofit ja kaikki muu ahdistava maailmassa häilyy jossain ihan mielen kellarissa kun taas päällimmäisenä ovat uudet oppimani jutut ja tieto Vancouveriin palaamisesta jossain vaiheessa elämää — onpahan joku suunnitelma, vaikka onkin pitkän tähtäimen suunnitelma ilman tarkkaa aikataulua. Kaikki maistuukin paremmalta. Ja voi miten IHANAA päästä oman jättitelkkarin ääreen! Ja on kauheasti hyviä kirjoja luettaviksi!

Vahdin melkein koko viime viikon Casa Karikoskea ja sen kissa-asukkaita kun äiti ja Pate oli Kuusamossa vaeltamassa, onnenpekat. Ja oli ihanaa sekin. Oli nimittäin kivaa kun sain halia Sylviä sydämeni kyllyydestä oltuani ensin niin kauan poissa. Lisäksi omenapuumme olivat, tai oikeammin ovat edelleen, satoa väärällään, joten saatoin kokata joka päivä tilavassa modernien mukavuuksien täyttämässä keittiössä esimerkiksi omenamurua vaniljakastikkeen kera (yksinkertaisesti maailman parasta ruokaa, ainakin tällä hetkellä), omenapiirakkaa, omenalettuja tai köyhiä ritareita (tuliais)vaahterasiirapissa kuullotettujen omenoiden kera… Olen todella hidas kokki, mutta semmoinen ihan pystyvä kunhan keittiössä on astianpesukone. Ilman tiskikonetta kokkaaminen ei minun mielestäni ole sen loppusiivouksen arvoista. Ja vaikka minulla olisikin kotona sellainen, tilanpuute (ja elämäntapasiivottomuus) rajoittaa kokkauspuuhia. Ei kannata käsittää väärin, en haikaile öin päivin täydellisen keittiön perään sillä kokkaaminen tai sen puute ei vaikuta suuresti onnellisuuteeni, mutta on kivaa päästä välillä kokeilemaan.

Pitäisi tässä joskus kirjoitella oikein kirjoittamalla miten Kanadasta ostettu kirjalasti parantaa elämänlaatuani, mutta se käy melkein työstä… Pyrin kuitenkin kirjoittamaan ihan tavallisestakin tallaamisesta mahdollisimman pian, kun tämä on kuitenkin tällainen jäsentämätön paniikkiposti.

* * *

Esittelen vielä näin viimeisessä virallisesti reissuuni liittyvässä merkinnässä animaatiokurssilta muutamia Oz-tehtävän hahmoluonnoksia. Jotkin näistä kuvista ovat kyllä tällä hetkellä nähtävissä myös Työnäytteitä-sivulla, mutta kyseinen sivu on netissä väliaikaisesti.

Kiinnyin kovasti näihinkin hahmoihin, edes kirjan laimeus ei haitannut suunnitteluhauskanpitoa.

Dorothy lienee vähäsen Maija Karman ”Onneli ja Anneli” -kuvituksille sukua (ja sillä on tarkoitus olla tumma tukka, mutten ole jaksanut värittää sitä luonnoksiin):

dorothy2.jpg dorothy.jpg dorothy3.jpg

Variksenpelätti:

pelatti.jpg pelatti4.jpg pelatti3.jpg pelatti2.jpg

Peltimies:

tinman.jpg sadtinman.jpg

Pelokas leijona:

leijona2.jpg leijona.jpg

Joskus mitä mitättömimmät asiat huvittavat minua. Kuten luonnos leijonasta ja Totosta laulamassa yhdessä Totoa:

toto_africa.jpg


animluokka5.jpg animluokka2.jpg
”Vancouver 2007” kiittää, kumartaa kaikille jotka ovat sattuneet lukemaan ja asettuu arkistojen lepoon.

Äitienpäivä oli minulle todella hyvä. Kesäsuunnitelmani saivat loisteliaan sinetin.

Ensin kuitenkin puran saalista Helsingin reissultani. Vaikka luinkin melkein koko sarjissatsin samana viikonloppuna, niistä ei ehdi ihan samaan tahtiin kirjoittamaan, joten tässä on juttua vain kahdesta, ja loput tulee perässä.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Garth Ennis & John McCrea:
Hitman: Who Dares Wins

[Älkää hämmentykö: kyseessä oleva sarjakuva alkoi ilmestyä jo kauan ennen samannimistä tietokonepelisarjaa, eivätkä sarjis ja pelit liity toisiinsa yhtikäs mitenkään. Lisätiedoksi, aina kun blogissani puhun ”Hitmanista”, tarkoitan tätä sarjakuvaa.]

Lähtökohta lyhyesti: kovan onnen kovanaama Tommy Monaghan asuu Gotham Cityssä. Eräänä päivänä avaruusolio yritti tappaa Tommyn ja syödä tämän sisukset. Arkipäivää Gothamissa. Mutta Tommy saikin kamppailun seurauksena pari valikoitua superkykyä, ja sen sijaan että olisi rientänyt naamiaisasussa pelastamaan maailmaa muiden friikkien (kuten Gothamin oman pojan, BATMANin) tavoin, Tommy jatkoi entisessä ammatissaan — palkkamurhaajana.
Tommy Monaghan on HITMAN.

Satunnaisista DC-universumin starojen vierailuista ja Tommyn kyvyistä huolimatta Hitman ei suinkaan ole supersankarisarjakuva. Vaikka sankarimaailman kliseet tuntevalle onkin luvassa hulvatonta piikkiä ja yli-inhimillistä tapahtuu tuon tuosta, lähemmät vertailukohdat löytynevät mm. Tarantinosta, Hong Kong-toimintaelokuvista ja kovaksikeitetyistä dekkareista, joissa luoteja ei säästellä ja oikeuden rajat ovat Noonanin räkälän nurkkapöytääkin hämärämmät.

Hitman on aivan ehdottomasti yksi ”näistä en luovu” -sarjakuvistani.

Kyllähän monetkin sarjikset saavat sekä nauramaan että itkemään, mutta harvat tekevät sen Hitmania coolimmin, ja myös parempaa siteerattavaa saa etsiä vaivalla. Ajatella nyt, että keskellä (olkoonkin vain paperille painettua) luotisadetta lukija nauraa ja itkee samaan aikaan, eikä tosiaankaan siitä syystä että sarjis olisi niin uskomattoman huono. Tarinan rakennuspalikat huomioon ottaen joillekin voi lisäksi olla pienoinen yllätys, että Hitman niin herkistää sydäntä, saa niin ihmisystävälliselle tuulelle — tulee melkein sellainen olo että pitäis soittaa sukulaisille ja vanhoille tutuille. Vaikka toisaalta ei edes tarvitse katsoa paljonkaan pintaa syvemmälle kun jo huomaa, että elämän tärkeimpien ihmisten välinen luottamus luo Hitmanissa taianomaista ja lämmittävää valoaan kuin kynttilät kuusessa. Monta kertaa on silmäkulma kostunut Tommyn muistellessa parasta kaveriaan Patia, tai jäljittelemättömän Natt The Hatin seuratessa kyselemättä Tommya vaaroihin.

Mutta tässä viidennessä Hitman -kokooma-albumissa reissu on toden teolla jäädä kaksikon viimeiseksi, ja valoakin on vaikeampi tavoittaa, kun Tommyn ja Nattin pahin koskaan tekemä virhe palaa heidän kannoilleen kostoa vannoen. (Turha luulla että spoilaan.) Ja ongelmat tunnetusti viihtyvät laumoissa — ”menneisyyden varjojen” lisäksi peesissä roikkuu Gothamin mafiapomo Men’s Room Louie gorilloineen.

Tuttuja naurattaa-niin-että-sattuu -kohtauksia on jonkin verran vähemmän, sillä hengissä säilymisen ponnistelu pistää sekä Tommyn omatunnon että itsetunnon koville. Vaikka elämä ei yleensäkään ole Hitmanille leveästi hymyillyt, melkein välttämätön haavoittumattomuuden tunne on tällä kertaa mennyttä, ja Tommyn loppumietteet ovat sydäntäsärkevät (uskallan todeta ihan faktana, vaikka itse elän fiktiivisten hahmojen mukana yleensä turhankin voimakkaasti). Surku, sillä Who Dares Wins on viimeinen tähän mennessä julkaistu Hitman -alppari (vaikka sarjakuvalehdestä ilmestyi kymmeniä numeroita sen jälkeenkin), ja tämän tarinan lukeminen viimeisenä saa mielen maahan. Minä ainakin vaihdan ensi kerralla Hitmania lukiessani vaivihkaa viimeisten albumien paikkaa.

Huhuja on liikkunut sarjakuvan jäljellä olevan osankin julkaisemisesta albumeina, ja lähetän sen puolesta rukouksen kenelle hyvänsä joka jaksaa kuunnella. Ja jos niitä ei tulekaan, minun on pakko metsästää Hitmania lehtiformaatissa, sillä en yksinkertaisesti kestä ajatella tarinan jäävän osaltani tähän. Onni tietysti, että Hitmanin seikkailut eivät loppuneet näihin kuviin, näihin tunnelmiin — mutta lohtu on laimea, jos itse ei saa koskaan loppua lukeakseen.

Tästä huolimatta nerokas luomus.

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut – Part Zero

Eriskummallinen sarjakuva, vielä kummallisempi selitettynä, mutta kun sitä lukee, hahmot tuntuvat yhdessä hujauksessa yllättävän läheisiltä.

Tapahtumat (”juonesta” ei oikein voi puhua, mutta en olekaan lukenut sarjan muita alppareita ja nimen ”Part Zero” luulisi jo vihjaavankin, ettei kyseessä taida olla tyypillinen osa) ovat samanaikaisesti arkisia ja yliluonnollisia.
Ulottuvuuksienvälinen turisti Panda jää jumiin Maapallolle Englantiin kuudeksi kuukaudeksi, ennen kuin portti hänen omaan ulottuvuuteensa jälleen aukeaa. Onneksi Pandan ”tulevaisuuden minä” neuvoo kuinka selvisi ajastaan tavisten keskuudessa: Pandan tulee asettua opiskelija-asuntolaan, värjätä albiinopiirteensä piiloon, teeskennellä Thaimaalaista vaihto-opiskelijaa ja ystävystyä popkulttuurin vakavan sekakäyttäjän Jocastan kanssa, joka siten päätyy tukemaan Pandaa suuremmassa kulttuurishokissa kuin arvaakaan.

Albumi tasapainoilee, oudosti mutta huvittavasti, kaverusten opiskelijaelämän ja siinä piipahtelevien yhä koomisempien sivuhenkilöiden (aina kampuksen tuskailevista taiteilijoista ylihuolehtivaisiin perheenjäseniin) sekä Pandan oman ulottuvuuden höpöjen olioiden ja huipputekniikan välillä. Piirustustyyli on lähes naivistisen pikkutarkkaa, puoleensavetävää ja ilmeikästä — hahmojen ”kehonkieli” on hienosti hallussa.

Pandan ja Jon ystävyys jää hymyilyttämään ja sarjakuvan jatko kiinnostamaan, paitsi sympaattisten henkilöiden, myös Pandan ulottuvuuden herättämien kysymysten ansiosta. Mielestäni osoittaa melkoisia lahjoja (kun kyseessä kuitenkin on niin rankassa kierrätyksessä oleva tarinatyökalu), että lukija saadaan haluamaan oikeasti tietää lisää tästä nimenomaisesta rinnakkaistodellisuudesta. Oliko silkkaa sattumaa, että Jon vikittelemä harvinaisen vaalea Chris lainasi Pandan monsterikaveri Dwengin ”Food good!” -huudahduksen? Entä vastaako Pandan paikka kenties meidän käsitettämme unista ja sen tapahtumat ovat yhteydessä alitajuntaamme?

Scifiksi en silti albumia luokittelisi — siis jos luokittelu olisi tarpeen — vaan hirmu hauskaksi henkilökeskeiseksi ”tosielämän seikkailusarjakuvaksi”. Hankin tätä varmasti lisää. Mainittakoon myös, että SC: The Director’s Cut Part Zero sijoittuu vuoteen 1986, eli brittikasarihenki on vahvasti läsnä. Tämä saattaa olla toisille varoitus, toisille kehu.

Arkisto