You are currently browsing the tag archive for the ‘Incredibles’ tag.

Pakko kertoa jotain SPARKista ennenku unohdan, vaikka vielä on eilisestä mahtavuudesta pää niin pyörällä että kerron kaiken varmaan ihan epäjärjestyksessä ja hölmösti.

Yleensä en välitä siitä ettei blogiani lue muut kuin oma perhe, mutta tänään se yllättäen harmittaa, sillä haluaisin jakaa tulvivan onneni mahdollisimman monen kanssa. Sitä paitsi juuri tällä kertaa sepostukseni saattaisivat kiinnostaa muitakin kuin lähisukulaisia.

Haluan aloittaa kertomalla lauantaista, koska se on yhä tuoreessa muistissa — lisäksi se oli ylivoimaisesti suosikkini SPARK-päivistä. Kerron aikaisemmista tapahtumista parhaani mukaan piakkoin.

* * *

Aamuyhdeksäksi piti jo teatterille tallustaa, mutta lauantai sai hyvän alun Carlos Baenan esityksestä. Baenan kontolla oli useita Buzz-kohtauksia Toy Story 3 :ssa, ja kaikkeenhan ei ole aikaa, joten ”luento” keskittyi Buzzin espanjalaisasetuksiin.

Selvää on ettei kuvamateriaalia SPARK-luennoilta voi julkaista, mutta koskapa kaikki varmaan pölöttävät tutuilleen mitä luennolla tapahtui, sanallinen kuvaus tuskin haittaa. Toisaalta 1], pelkään että joltakin TS3:sta näkemättömältä menee leffa pilalle juonipaljastusten takia, ja 2] näpyttelyni ei tee kokemalleni oikeutta. Mutta minkäs teet.

Saatuaan kohtaukset animoitavakseen Baena kävi aikaisemmat Toy Story -leffat läpi tiheän kamman kanssa (anteeksi anglismi). Baena animoi monessa Pixar-leffassa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun hänelle oli annettu Buzzin ”rooli”.

Ensimmäisen TS:n kohdalla tietokoneanimoinnilla oli edelleen kovasti rajoituksia, jotka tässä tapauksessa oli kuitenkin yritetty parhaan mukaan pimittää tai tehdä osaksi elokuvaa — esimerkiksi Woodyn hekotuttavan räsynukkemainen juoksu, ja se että päähenkilöt ovat leluja ja siis sileäpintaisia yksinkertaisia hahmoja. (Ennen kuin valitatte minun itsestäänselvyyksiä kirjoittelevan, muistakaa että blogia lukevat säännöllisesti ainoastaan vanhempani. Heidän parhaakseen ajattelin tämän selittää, vaikkei se uutta minulle ole.)
…Sekä Buzzin ilmeet. Baenan kollaasi Buzzin ilmeistä ensimmäisestä elokuvasta verrattuna Toy Story 2 :teen oli vaikuttava. Hän sanoi että pääsemällä hahmoon sisään pääsisi tasapainoon, joka auttaisi pitämään hahmon tuttuna ja karaktäärisenä vaikka sen animoimiseen oli käytetty hienostuneempaa ja useampia mahdollisuuksia tarjoavaa tekniikkaa kuin aikaisemmissa roolisuorituksissa.

Suurin osa luennosta keskittyi Buzzin ensimmäiseen tanssikohtaukseen, jonka avulla myös käytiin läpi Pixarilla animoidun kohtauksen kehittyminen storyboardista lopulliseen elokuvaklippiin. Kohtaus muuttui valtavasti storyboard-luonnoksista, joissa hahmot tekevät vain pari pientä pyörähdystä. Baena sai kohtauksensa animoitavakseen tietokonekohtauksena, jossa hahmojen paikat ja kameranliike oli jo valmiiksi alustavasti blokattu (tyyliin ”kamera liikkuu tähän suuntaan, eli tähän aikamerkkiin mennessä Buzzin täytyy olla tämän lavasteen edessä.” Onko se lähikuva, puolilähikuva tai jokin muu, liikkuuko kamera vai onko se paikallaan, onko jompikumpi hahmoista selin kameraan, kuinka lähellä hahmot ovat toisiaan jne. on periaatteessa etukäteen päätetty) ja animaattorin tehtävänä on poset (poseeraukset), ajoitus, ”appeal” (en ikinä oikein tiedä miten tuon ”appealin” animaatiomielessä suomentaisi. Koulussa meille selitettiin siitä koko ajan. Ääätuota se on niinkuin sellaista että liikkeet eivät ole ainoastaan teknisesti uskottavia vaan eivät myöskään satu silmään ja niissä on rytmiä… Kuin melodiassa. Liikkeitä kun voi animaatiossa tyylitellä ja tehdä niistä osan taidetta, sen sijaan että ne yrittäisivät matkia tosielämää. EN OSAA SELITTÄÄÄÄÄ!), ilmeet, hahmojen kanssakäynti…

Varsinaisen animoinnin Baena aloitti tekemällä lukuisia thumbnaileja (pikkuruisia luonnospiirroksia — jälleen kerran sukulaisten avuksi mainittu) ja tutkailemalla ahkerasti flamencovideoita. Sekä luonnoksista että videoista katselimme näytteitä. Videoihin kuului myös animaattoreiden itsestään kuvaamaa referenssimateriaalia — vaikka Pixarilaisten joukossa ei flamencon taitajia ollutkaan, hauskojen eleiden kehittäjiä oli sitäkin enemmän.
Itse ainakin nauroin melkein kippurassa nähdessäni Toy Story 3 :n, myös Baenan tanssikohtaukselle, ja oli niin maaliman kiehtovaa nähdä mitä liikkeitä hän oli referenssivideoista liioitellut ja rytmitellyt uudestaan, ja mitä mielipuolisia ideoita (kuten se ele jossa Buzz kiertää Jessien ympäri rapumaisesti käsiään myllyttäen) kavereiden kanssa kuvatuista hulluttelutanssivideoista päätyi elokuvaan.

Kuten kirjoitin kohtaus muuttui huomattavasti storyboardeista, koska alkuperäisen Baenalle annetun kohtauksen oli tarkoitus kestää vain seitsemän sekuntia. Hän inspiroitui kuitenkin tanssikohtaukseen saamistaan ideoista niin paljon, että päätti ehdottaa ohjaajalle kohtauksen pidentämistä. Aivan kuten meille koulussakin puhuneet animaattorit, Baenakin huomautti että muutoksia ohjaajan antamaan kohtaukseen kannattaa ehdottaa vain silloin jos on harkinnut ja varmasti tuntee osaavansa jotenkin parantaa sitä alkuperäisestä. Baenalla oli itse asiassa parikin luonnosmaisesti animoitua vaihtoehtoa tanssikohtaukselle, ja tunnen itseni varsin onnekkaaksi saatuani nähdä ne luennolla, sillä ne vetivät animoinnissa vertoja elokuvaan päätyneelle kohtaukselle — käyttivät erilaisia tanssiliikkeitä mutta olivat kerrassaan yhtä käkätyttäviä. Toivottavasti ne päätyvät DVD:lle ekstramateriaalina.

Ohjaaja Lee Unkrich suostui kohtauksen pidentämiseen, minkä jälkeen kohtaus kävi läpi suht normaalin animointi / ohjaajan palaute / palautteen käyttäminen ja kohtauksen hiominen / (toista tarvittaessa) –tuotantokierron kunnes se oli valmis. Ajoitusta hiottiin tarkasti — esimerkiksi kuinka pitkään henkilöt saattoivat pitää keskittyneen katsekontaktin keskenään ennen kuin se muuttuu huvittavasta ihan vaan hämmentäväksi.

Baena puhui myös espanjalais-Buzzin näyttelemisen ja ilmeiden vertailemisesta tavalliseen Buzziin sekä kolmanteen leffassa nähtävään Buzz-asetukseen (tämän muistin pyyhkiydyttyä) joka oli paljon militaarisempi ja stoalaisempi. Baena käytti espanjalais-Buzzilla erilaisia kulmakarvan muotoja kuin lelun muilla ”asetuksilla” ja jopa rikkoi tietokonemallin kasvoja saadakseen Buzzin alahuulen pistämään esiin tämän normaalista ilmeestä poikkeavalla tavalla. Vaikka tämä alkaakin ehkä jo mennä jonkun mielestä turhan nörttimäiseksi, niin minua kiinnosti silti 😀

(Iisisti etsivä - tämä kuva on ihan markkinointimateriaalia eikä luennolta pihistetty)

Jos olen unohtanut jonkin osan luennosta, olen pahoillani ja yritän lisätä myöhemmin muistamani jutut ajan kanssa tähän blogeroon. Baena vastaili myös kaiken näyttämänsä jälkeen yleisön kysymyksiin, mutta niistä en harmillista kyllä muista juuri mitään. Muistan kyllä että yksi kysymys oli miten kameranliike tehtiin uusiksi jos alkuperäinen blokattu kohtaus kesti vain seitsemän sekuntia ja kohtaus lopullisessa elokuvassa kesti kaksikymmentä sekuntia. Vastaus: kun ohjaaja oli vakuuttunut siitä että kohtausta kannatti pidentää, layoutosasto blokkasi kohtauksen uudestaan niin että kameranliike muutettiin seitsemän sekuntia kestävästä kaksikymmentä sekuntia kestäväksi, ja Baena aloitti tältä pohjalta animointinsa. Baena tosin sanoi tienneensä ettei tämäkään vielä satavarmasti merkinnyt sitä, että tanssikohtaus nähtäisiin lopullisessa elokuvassa. Se olisi saatettu joutua leikkaamaan pois loppuvaiheessa elokuvan keston tai ties minkä takia. Mutta eipä leikattu ja sen pituinen se.

Yksi kysymyksistä liittyi leffan dubbaukseen: jos alkuperäisversiossa Buzz muuttui amerikkalaisesta espanjalaiseksi, miten oli laita Espanjassa esitetyssä versiossa? Baena sanoi pitäneensä ainakin itse espanjalaisdubbauksen ratkaisusta, jossa Buzzin puhe muuttui katalaanista karrikoiduksi eteläespanjalaiseksi murteeksi. Espanjan eteläosissa flamencokin on suositumpaa ja voimallisempaa kuin muualla maassa.

* * *

Baenan esitystä seurasi toisen Pixarilaisen, Teddy Newtonin, luento Day & Night -lyhäristä. Melkein yhtä kiehtova, ja Newtonin konseptitaide mm. The Incredibles :ille on meikäläiselle melkoinen inspiraatio. (Anteeksi kun kirjoitan lyhyemmin Newtonin luennosta kuin sitä edeltävästä mutta minulla on tänään paljon tehtävää ja niin hyvä kuin se olikin, innostuin silti vähän enemmän Baenan luennosta.) Newton kertoi lyhärin perustuvan pieneen luonnokseen jonka hän oli raapustanut vuosia sitten — avaimenreikä jonka läpi näkyi juttuja mutta joka oli myös itse piirroshahmo ja pystyi liikkumaan. Kun Pixarilla etsittiin ideoita uusiin lyhäreihin, Newton muisti tämän vanhan piirustuksensa ja päätti kehittää siitä lyhäriluonnoksen jonka voisi esitellä ”pomolleen” John Lasseterille. Newton imitoi kivasti Lasseteria pitch-tilaisuudessa, jossa Newtonilla ei hetkeen ollut tietoakaan pitikö tämä ideasta vai ei, koska Lasseterilla oli niin hidas vaelteleva puhetapa: ”Hmmmm, juu, kyllähän minä tuota… Pidän siitä. Ihan hyvältä kuulostaa, ettäsiis… Mutta tuo idea… Joo. Minäpä pistän sen Toy Story 3 :n eteen.” 😉

Newton listasi inspiraatioitaan tämän nimenomaisen teoksen ollessa kyseessä (mm. Chuck Jones, erityisesti tämän pikkupätkä ”The Dot and The Line”, psykologi Wayne Dyer jonka ääni on Day & Night :issa kuultava ”radioääni”, Tom Hatten…) ja kertoi tuotantoprosessista jota käytettiin 2D- ja digianimaation yhdistämiseen. Day & Night oli tavallaan kolme lyhytelokuvaa yhdessä. Yksi oli 2D -elokuva, yksi kokonaan päivänvalolla valaistu digielokuva ja yksi yövalaistusta käyttävä — mitä Newton ei ollut ideansa ensihuumassa tajunnut. Silti, jälleen hieman ”kameraa huiputtamalla” kaikki osat saatiin pelaamaan yhteen.

Yksi yleisön kysymyksistä tiedusteli voidaanko Pixarilta odottaa lisää 2D-animaatiota kun sitä jo maistettiin Day & Nightissa, mutta Newton joutui vastaamaan ettei mitenkään lähitulevaisuudessa. Pixarin 3D-tuotantolinja toki jatkuvasti kehittyy kokemuksen ja ohjelmistojensa kehittämisen myötä, mutta 2D-tuotanto itse asiassa menee siinä määrin Pixarin tuotantotavasta sivuraiteelle, ettei sitä hänen tietääkseen tällä hetkellä suunnitella. Mun pitää yrittää lisäillä muita yleisön kysymyksiä sitä mukaa kuin myöhemmin tulee mieleen…

* * *

Näiden esitysten jälkeen Baena ja Newton antoivat nimmareita. Jaossa oli Day & Night -julisteita joihin Newton tapasi piirtää nimmarin kysyjille pikku riipustuksen lyhärin piirroshahmoista. Kateeksi kävi niitä katsojia jotka olivat tuoneet The Art of The Incredibles -kirjansa Newtonin signeerattavaksi. Mulla ei ole vieläkään kyseiseen aarteeseen rahat riittäny 😦 mutta sainpahan kuitenkin mainitsemani julisteen ja siihen röpellyksen! Newton ja Baena olivat kohteliaisuuden perikuvat — juttelivat jokaisen nimmareita jonottavan kanssa muutaman sanan vaikka joutuivat kirjoittamaan niin mahdottomat määrät, ja pysyivät lauhkeina vaikka jono oli niin pitkä. Kun itse pääsin parin luokse, en voinut olla hymyilemättä koko aikaa, olin vain niin innoissani. Vaihdoin muutaman sanan Newtonin kanssa edellisiltaisesta Dreamworksin How to Train Your Dragon -esityksestä ja kiittelin kiittelemästä päästyäni hänen omasta luennostaan. Kun vuoroni tuli astua Baenan luokse, olin jo vähän paremmin koossa. Baena oli uskomattoman mukava ja kun nimeni paljasti minun olevan muualta kotoisin, hän kysyi olinko täällä animaatiota opiskelemassa. (Suurin osa herrojen esityksiä seuranneista oli Vancouverin animaatio-opiskelijakansaa.) Capilanon animaatio-ohjelman pääope Don oli ollut myös luennoilla ja oli ollut vain pari askelta edelläni jonossa; sanoin että valmistuin keväällä animaatiokoulusta ja opettajani oli juuri tuo harmaapäinen nallukka jolle hän äsken jutteli. Baena vitsaili hetkisen Donin nimestä (opemme koko nimi kun merkitsee jotain muuta espanjaksi) ja sanoi että tämä oli mukava heppu. Baena lisäsi signeeraamaansa SPARK-festivaaliohjelmaan (ohjelmassa oli niin hyvä leffastilli Buzzista ja Jessiestä, ettei minua pätkääkään harmittanut ettei jaossa ollut TS3 -julisteita jotka Baena olisi voinut signata) pienen Buzz-luonnoksen ja kuulipa jopa nimeni oikein 😀 Olin seitsemännessä taivaassa!

Yritän kirjoittaa muista SPARK -tapahtumista illalla tai muuten vaan mahdollisimman pian. Juuri nyt on alettava rämpiä Basic Inquiryyn elävänmallinpiirustukseen. Vaikka huomenna pääsenkin halvemmalla koulun elmalkerhoon, tällaisessa sateisessa sunnuntaissa on jotain mikä saa mut haluamaan elmalpiirustussessioon!

Portfolio harjoittelupaikkaa varten askarruttaa ja stressaakin jo, vaikka sen kokoamiselle on aikaa pari viikkoa. Don sanoi että Studio B:n väki on harjoitteluportfolioissa eniten hahmosuunnittelun ja poseerauksien perään, mikä on huono juttu sikäli että hahmosuunnittelu ei oo mun vahvuus, mutta hyvä juttu sikäli että poseeraukset (heti elävänmallinpiirtämisen jälkeen, tarkoitan) ON. Ikävä kyllä el.mal.piirustukseen ne ei kiinnitä kuulemma paljonkaan huomiota. Toisaalta, Don myös sanoi että kaikkein parasta olisi saada animointitaidot näkymään portfoliossa (jo ennen silmäystäkään näytevideoon), ja omalla kohdallani siihen tuskin olisi parempaa välinettä kuin croqit. Ehkä laitan yhteensopivia croqeja eräänlaisena kuvasarjana portfolion sivujen alareunaan… En vielä yhtään tiedä. Kehittelyä vaan.

Toinen melko hyvä juttu on, että saatan saada ihan mukiinmenevän layoutinkin portfolioon, sillä se, jota juuri nyt tunneille työstän, on alkanut innostaa mua — parempi myöhään kuin ei milloinkaan — ja vaikka se ei ole läheskään yhtä hieno kuin muiden meidänluokkalaisten leiskat, mulle se on kyllä huomattavaa edistystä. Siis perspektiivisäännöt ei huoleta mua yhtään — olis ihme jos en niitä tajuaisi ottaen huomioon että perspektiivi opetettiin jo kuviskoulussa kun olin (muistaakseni?) alle kymmenvuotias, enkä olis päässy Capilanoonkaan ilman sitä tietoa — mutta jos layoutin aihe ei mua kiinnosta, sen piirtäminen on melkoista piinaa. Ja kun mulla ei ole hajuakaan siitä, millaisille hahmoille tai millaiseen tarinaan tän layoutin olisi tarkoitus tulla, niin on vaikeaa loihtia siihen inspiraatiota. Kun meriasiat nyt kuitenkin tällä hetkellä nappaa, niin sataman irvikuvaa piirtelen, enkä ole ihan yhtä tuskissani kuin aikaisemmin layoutläksyjen kanssa.

Anteeks kun kirjoitan pelkästään koulusta; asia on vaan niin, että mun elämä on tän viikon ollut aivan pelkkää koulua. Tällä viikolla sain käsistäni hirmu työlään animointitehtävän, sen kahden hahmon dialogin. Valvottuja öitä ja liikaa muiden tuntien laiminlyöntiä, ottaen huomioon miten viimeistelemätön lopputulos oli…
Mutta tosi hyvä arvosana nelijalkaistehtävänannosta piristi jonkin verran. Jos siistin sitä hiukan ja teen toimeksiannon ulkopuolista työtä eli inbetweenejä (onneks niitä ei ole paljon sillä animoin Jolly Jumperin hyvin pakkomielteisesti jättämättä kuvitteelliselle inbetweenerille paljonkaan töitä), pätkä näyttää loisteliaalta demovideollani. Jollyn kasvonpiirteitä minulla ei ikävä kyllä ole aikaa lisätä.

2-hahmodialogivideoiden katsominen torstaina oli hulvatonta, ja torstaina saatiin myös tämän lukuvuoden viimeinen animointitehtävänanto. Koulu loppuu jo huhtikuun puolivälissä! Äääk että aika rientää! 😦 Mua oikeesti harmittaa että koulu loppuu kesäksi, ja että mulla on enää yksi lukuvuosi jäljellä tässä koulussa ja tässä seurassa. Huooookaus.
Kevään vika tehtävä kuitenkin on jälleen jotain superia. Siinä on käytettävä taas jotain olemassaolevaa hahmoa — Don ”suositteli vahvasti” Stitchiä tai jotain Stitchin tyylistä, toisin sanoen pienehköä, normaalirakenteista/kiinnostavarakenteista (ei jotain muumia tai kananmunaa) ja liikkeissään dynaamista. Se joka ei keksi muuta hahmoa jonka Don hyväksyy, käyttäköön Stitchiä.

Tehtävän varsinainen toiminta ei ollut liian tiukasti määriteltyä. Hahmoa pistää (tai nipistää, tai puraisee, tai ampuu, tai pussaa tai muuten häiriköi) jokin pieni lentävä olio; hahmo hyppää ilmaan; sitten, lentävää kiusankappaletta huitoen, hahmo pakenee kuvasta. Oltava koomista ja tempo on erityisen tärkeää. Koko homma kestää n. kuusi sekuntia, mutta piirrosten on oltava viimeisteltyjä. Kohtaukselle on valittava nopeatempoinen taustamusiikki kokonaan ennen animoinnin aloittamista, ja musiikin olisi tarkoitus inspiroida animaatiota.

Onneksi keksin hahmon heti samana päivänä (Stitch on ihan kiva muttei lähelläkään kärkisijoja jos on mahdollisuus valita melkein mikä tahansa hahmo animoitavaksi koko jäljellä olevan kevätlukukauden ajaksi): The Incredibles (Ihmeperhe) -leffan Edna Mode. Jeeeee mahhtavaaa! Tästä tulee niiiin mukava tehtävä! Musiikki-ideoita mulla oli aluksi ihan liikaa, mutta kavensin niitä yritykseksi löytää jotain, joka sisältäisi vaskipuhaltimia ja olisi Incredibles-soundtrackin tyyliin dramaattisen svengaavaa. Olen aina ihaillut sitä, kuinka vapaa, herkullisen tarkka mutta notkea (kuin mestarivoimistelija) ja ilmaisuvoimainen/tulkitseva niinkin vaskipuhallinpainotteinen soundtrack osaa olla. Säveltäjäähän (Michael Giacchino) siitä on tietenkin kiittäminen. Tällä hetkellä kallistun animaationi musavalinnassa Leonard Bernsteinin suuntaan (Candide :n ripeimmät hetket tarjoavat hengeltään ja sävellyshetkeltään mun mielestä sopivaa säestystä lyhyelle Incredibles -tribuutilleni.)

Incredibles-soundtrackista puheen ollen, se on mun suosikki Pixar-soundtrackeista — kyllä, tykkään siitä jopa enemmän kuin Giacchinon Oscar-palkitusta Ratatouille -scoresta… Niin siis tota muistatteko kun kehuin Sarah Vowellin Assassination Vacation -kirjan äänikirjaversiota ja etenkin sen musiikkia? Giacchino sävelsi sen 😀 Tämä tapahtui sen jälkeen kun Sarah Vowell oli näytellyt Violetin (Suomessa Ilonan) roolin The Incrediblesissä, tietysti. Kivaa eiks? Haluatteko tietää millaista on olla minä? Päivästä toiseen tällainen trivia pitää pääni kiireisenä sen sijaan että miettisin tärkeitä elämänvalintoja.

No eiääh. Kyllä mä mietin ihan vähän syvällisempiäkin juttuja. Ne vain sattuvat kuulostamaan sitä tyhmemmiltä mitä kauemmin niitä yrittää pukea sanoiksi JA sitä paitsi liittyvät liian usein elokuviin. Kai mä yhden voisin koettaa:
[SPOILERIIIII!!!]

Katsoin taas kerran Master and Commander…ia juuri tänään ja tajusin että Calamy varmaan tappoi ensimmäistä kertaa omin käsin ihmisen (tai useamman) juuri hiukan ennen omaa kuolemaansa.

Uskoikohan Calamy Jumalaan ja taivaaseen? Uskoiko Calamy kuolemansa hetkellä joutuvansa helvettiin tapettuaan juuri vihollisen? Avasiko taistelu hänen silmänsä kenties jollekin muulle, maallisemmalle velvollisuudelle (vakaumukselle että jokainen laivassa suojelee jokaista laivassa viimeiseen hengenvetoon asti), vai oliko Calamyllä tämä velvollisuus sydämessään heti merille lähdöstään saakka? Osasiko hän suorastaan odottaa sitä? Kuinka paljon hän tiesi todennäköisestä kohtalostaan/suunnitelmistaan? Halusin aloittaa elokuvan uudestaan alusta, ja katsoa jokaisen Calamyn kohtauksen sillä silmällä mikä hänen henkilökohtaista velvollisuudentuntoaan ajoi, toisin sanoen mitä hänen filosofiallaan varustettu ihminen mahtaisi ajatella henkensä antamisesta sekä toisen hengen ottamisesta. Keskenkasvuisen kuolema on epäreilu, ja elokuvakerronta ohjastaa reaktioitamme katsojina, mutta niiskutamme Calamylle kun heti hänen vieressään on läjä aivan yhtä epäreilusti kuolleita, niin maanmiehiä kuin vihollisiakin. Olisi muuten varmasti kiinnostavaa nähdä koko elokuva ranskalaisten näkökulmasta kerrottuna, ranskalaiset päähenkilöinä — leffan loppu olisi hyvin mahdollisesti tasan yhtä villitsevä ja hienovaraisen huvittava.
Voisin listata kysymyksiäni muutaman kappaleen verran. Rakastan tätä elokuvaa eivätkä sen avaamat ajatushanat oikeasti ole yhtään niin masentavia kuin miltä juuri kirjoittamani saattaa kuulostaa. Se vaan antaa joka katsomiskerralla jotain uusia makuja, uusia suhteita ja uusia yksityiskohtia nautittavaksi. Uusia kysymyksiä, melko vähän vastauksia.

(Jotain täydennystä löytyy sentään kirjasarjasta. Mutta ei nimenomaan Calamyn suhteen. Sitä paitsi lukeminen herättää oman liudan kysymyksiä.)

Lauantaina 28.7 aamupäivällä Yis ja minä katsastettiin Lynn Canyon Park (älä sekoita Capilano Suspension Bridgeen blaa blaa) ja sen riippusilta, jotka olivat upeat. Tunsin olevani kotona — siis ei sillalla, vaan itse puistossa. Luontopoluilla oli ehkä hitusen liikaa väkeä muistuttaakseen Suomea. Mutta ah niitä puita. Yis’n ja minun metsänkatselutahti oli onneksi melko sama.

Vancouverissa on meneillään vuosittainen HSBC Celebration of Light -ilotulituskilpailu, ja yöllä minä, Yis ja David meiän ryhmästä mentiin katsomaan niitä. Ilotulitukset ammutaan English Bayssa kelluvalta lautalta, ja suosituin katselupaikka on samaisen lahden rannalla. Lauantai-iltana ilotulittaja oli Kanada. Musiikkia myöten se oli paras ilotulitusesitys, jonka olen ikinä elämässäni nähnyt.
Hauskaa katsoa ilotulituksia välillä lämpimään kesäaikaankin. Puhumattakaan siitä, että rannalla showta katsomassa oli SUUNNATON ihmislauma ja tunnelma ja suosionosoitusten volyymi sen mukaiset. Yleisön äänireaktioita ilotulitusnäytöksen aikana oli myös mielenkiintoista seurata. Päätin että seuraava ilotulitusnäytös on pakko tulla katsomaan, jos se on puoliksikaan yhtä hyvä kuin tämäniltainen.

* * *

Tänään olin vähän myöhässä koulusta, ja inhosin itseäni sen takia, olihan uuden kurssin (animation design — siis kuulemma hahmojen, taustojen ynnä muun suunnittelua) aloituspäivä. En luokkaan tullessani nähnyt opettajaa, joten kysyin oven vieressä istuvilta Yis’ltä ja Tylerilta mitä oli meneillään, ja ne sanoivat että meidän pitää ihan alkuvartiksi piirtää cowboy — ope kuulemma halusi jonkun aivan basicin piirroksen kartoittaakseen vähän meidän tyyliä. Kipitin siis oman pöytäni ääreen ja piirsin viiksekkään lassoniekan. Huomasin vilaukselta näkökenttäni laitamilla, että takanani istuva Kim(berly) oli leikannut ja värjännyt tukkansa. Ja hankkinut silmälasit ja… kasvattanut parransängen ja HHHEEEEEEEETkonen Kimhän oli muuttunut unelmien nörttiprinssiksi.

Oikein arvattu. Uusi opettajamme Colin — kakskytseitsemänvuotias ja jo sekä animaattori että perheenisä, jaikkista! No, minkäs teet. Keskittymiskykyni tulee ehkä olemaan ihan pikkuisen koetuksella, mutta ei nyt totisesti sen enempää kuin Darrenin tunneillakaan.

Ekan cowboyn piirtämisen jälkeen Colin esitteli vähän vinkkejä alustavan character designin tekemiseen, jossa tärkeintä olisi saada hahmon luonne, tunnetila ja hallitsevat fyysiset piirteet esille. Samasta aiheesta kymmenen minsan tehtävä: piirrä cowboy; eri kuin äskeinen; hahmon designin ilmennettävä luonnetta ja poseerauksen puolestaan tunnetilaa; Colin kiertäisi tsekkaamassa työtämme ja antaisi tarvittaessa neuvoja, joita voisimme käyttää parannellun, tai vaihtoehtoisen, version piirtämiseen hahmosta.
Vaikka tehtävä tuntui aluksi hellyttävän helpolta, open parannusehdotukset hahmon poseeraukseen olivat valaisevia. Huomasin niiden seurauksena kasvonpiirteiden olevan epäsuhdassa hahmon vallitsevan piirrostyylin kanssa, ja asento toimisi paremmin vahvasti liioiteltuna, jotta hahmosta muodostuisi selkeä silhuetti. Käytin näitä muutoksia piirroksen kakkosversiossa. Tosin mitään muita parannusehdotuksia Colinilla ei ollut, ja se sanoi asianlaidan olevan epätavallinen, eli olin taas huolestuttavan ja äklöttävän tyytyväinen itseeni.

Tämän tehtävän palautettuamme tuli loppupäivän tehtävä, jota saataisiin tehdä omaan tahtiin, sillä se palautetaan huomenna. Kolme hahmoa, edelleen villin lännen maisemista; yhdestä (päähenkilöstä) kolme poseerausta ja muista vain yhdet. Meidän piti aloittaa ideoimalla, piirtämällä vaan ihan kaikkea mitä mieleen tulee, ja kehitellä sitten eteenpäin niitä hahmoja jotka sieppaisi meitä.

Loppupäivän kuluessa yllätyin täysin siitä, miten mieluisaksi tehtävä minulle osoittautui. Alussa ajattelin että mnäääh, cowboyt eivät ole ollenkaan mun juttu, mutta jotenkin sitä rupes rakentaan niille kolmelle omalle hahmolle höpöä taustatarinaa, ja sitä mukaa kun itelle selkeni ketä/millaisia ne hahmot on, niin oli yhä hauskempaa piirtää niitä eri asennoissa tai tilanteissa. Hylättyjen hahmoluonnostenkin joukkoon kertyi monta (ainakin itseäni) huvittavaa pikku ideaa. Sain tehtävän iisisti lopetettua ennen tuntien päättymistä, siitäkin huolimatta että pidin vähän väliä lukemistaukoja.

…Colin oli nimittäin tuonut läjän läkähdyttävän ihania ”The Art of…” -kuvakirjoja monista Pixarin elokuvista, esimerkkeinä hahmokehittelystä, ja animaatiosuunnittelusta yleensäkin. Käytännöllisesti katsoen hotkaisin The Art of Monsters, Inc. ja The Art of The Incredibles -kirjat — kyseiset elokuvat ovat varmaan kaksi suurinta Pixar-suosikkiani, joten otin ne käsittelyyn näin ekana päivänä — ja tiesin oitis mitä halusin ostaa itselleni syntymäpäivälahjaksi. Vaikka kirjoja saikin lukea luokassa milloin vain halusi, niin ainakin nuo kaksi minun olisi pakko omistaa. Monsters, Inc.in konseptitaide oli hulvatonta, totaalisen aseistariisuvaa ja sai minut nauramaan ääneen, haluaisin yksinkertaisesti ympäröidä itseni sillä; ja The Incredibles-kirjan tarjoama syventävä näkemys elokuvantekijöiden sanomaan (tietysti upean konseptitaiteen lisäksi) toi palan kurkkuun melkein yhtä tehokkaasti kuin itse elokuva. Mielihaluni työskennellä elokuvien parissa sai uuden sysäyksen. Siis tarkoitan että paljon suuremman kuin tavallisesti — tavallisesti se näet saa uuden sysäyksen joka kerta kun katson elokuvan josta pidän. En ole ihan varma, mutta ehkä juuri tuo on osoitus siitä, että minun pitäisi tutkia mahdollisuuksia suunnata määrätietoisesti ura-alueelle elokuva/animaatio.

Colin mainitsi näiden kirjojen tullessa puheeksi elokuvien olevan työmielessä aivan eri maailma kuin tv-sarjat tai mainokset: telkkarin aikataulut ovat tiukkoja ja budjetti niin paljon pienempi. Kattokaa huviksenne miten monelta kuvittajalta on konseptitaidetta Monsters, Inc. -kirjassa. Eikä läheskään kaikki kuvittajat joilta Pixar tilas töitä edes mahtunu tohon kirjaan. Ja ne tilas ideointikuvituksia useampaa vuotta ennen elokuvan tuotannon alkamista. Tuo kaikki vaatii rahaaaaaa jota tv-sarjoihin ei samaan tahtiin syydetä, mutta ne konseptitaiteilijat saa Pixarilta ison tilin lisäksi jotain vielä arvokkaampaa. Esimerkiksi mahdollisuuden työskennellä omaan tahtiinsa. Ja tosi avoimen toimeksiannon [koska kyseessä on niin alustava vaihe elokuvan suunnittelussa]. ”Mutta piirrossarjoissakin oppii paljon, ja saa takuuvarmasti selville rakastaako oikeesti sitä työtä mitä tekee. Jos jaksaa tehdä, ei palkka ole todellakaan pöllömpi. Ja telkkarisarjoissakin saa tilaisuuksia työskennellä ihan huippujen hullunerojen ihmisten kanssa, joilla on ihan huippuja ideoita.”

Lonsdale Quayn lähellä on sarjakuvakauppa joka näyttää siltä että niiltä voisi löytyä leffaopuksia. Huomenna käyn etsimässä sieltä itselleni lahjaa — en ole vielä ostanut mitään oikein kommeeta muistoa täältä. I deserve this, damn it!

Arkisto