You are currently browsing the tag archive for the ‘Jason Schwartzman’ tag.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

( 🙄 En sitte parempaa otsikkoa keksinyt, kaikkien Rushmoren loistavien repliikkien joukosta.)

Sain Capilanosta mm. kortin, jossa kutsuttiin kansainvälisten opiskelijoiden orientointitilaisuuteen 28. elokuuta. Siellä on ilmainen lounas! Hekottelin kortille. Aina kun muistan päässeeni koulutusohjelmaan, ilahdun tavallaan uudestaan. Muulloin taas on kumman turta olo. Että sillä tavoin hyödyttömästi tässä on elelty. Puolet ajasta hypin hilpeästi seinille ja toisen puolen tuijottelen johonkin lamautuneena yrittäen käsittää mitä edessäni on. (Noin kuvaannollisesti.) Kuten arvata saattaa, kummassakaan mielentilassa en saa edistettyä matkasuunnitelmiani paljonkaan. Onneksi edes jotkin asiat oudosti muistuttavat itse itsestään, kuten vakuutusyhtiö, joka lähetti laskun ensi vuodelle, mikä sysäsi minut selvittämään jonkin verran lähtööni liittyviä vakuutusasioita (vaikkeivät ne vielä kokonaan hanskassa ole, mutta ovatpahan vireillä). Opiskeluviisumin haku ja muut paperityöt hyytävät jo etukäteen — en pidä kirjaa juuri mistään enkä ole kotonani virallisuuksien viidakossa. Mutta laitan tämän jotenkin onnistumaan.

Jotkin asiat yrittävät lannistaa, niin kuin esimerkiksi sen mietiskely, onko koko luokka täynnä hädin tuskin high schoolista päästettyjä teinejä joiden jengiin en sovi millään (tosin kukapa teinijengiin haluaisikaan, mutta en mielelläni olisi Antiikinaikainen Luuseri heti koulun alusta lähtien), tai sen, saanko jonkun surkean kämpän tai surkean kämppiksen, tai käykö kulttuurishokki sekä aidossa metropolissa seikkailu kohtalokkaaksi. Mutta sitten on niitäkin toiveita — odotan animaation opiskelua ihan järjettömästi, Vancouverissa odottaa yksi kaveri, ehkä saankin kelpo kämpän, varteenotettavalla todennäköisyydellä luokkatoverini ovatkin huipputyyppejä iästä riippumatta — jotka saavat ajattelemaan, että se on helposti paperisodan arvoista.

* * *

Pääsin nauttimaan Rushmoren Criterion-julkaisusta. (Slings & Arrows ei vielä ehtinyt saapua.)

En osaa kirjoittamalla täysipainoisesti tuoda julki rakkauttani Rushmoreen, joka heti (lähes kymmenen vuotta sitten) sen nähtyäni valtasi hartiavoimin paikan suosikkielokuvieni listan kärjessä, eikä suostu hievahtamaan vaikka sitä parempia elokuvia silloin tällöin tehtäisiinkin. Eli epäloogista kyllä se on edelleen lempparini myös ohjaaja Wes Andersonin elokuvista. Max Fischer (Jason Schwartzman) on ajaton antisankari, silti kiistämättä yksi elämän voittajista, monimutkainen, moniulotteinen ihminen ja ehdottomasti roolimalliainesta. Olen havaitsevinani muutamia luonteen yhtäläisyyksiä Maxin ja itseni välillä (hyvässä ja pahassa — tämä saattaa tosin kertoa vain sen etten minä ole kypsynyt yhtään sitten viidennentoista ikävuoteni…), mutta tämän elokuvan ollessa kyseessä on toki pelottavan/lämmittävän helppoa löytää osa itseään jokaisesta tärkeimmästä hahmosta, kuten häpeilemättömän hempeästi eläytyvän Andersonin myöhemmissäkin ohjaustöissä.

Anderson yhdistää herkkyyden mielikuvituksellisuuteen omissa maailmoissaan, joissa tunteita ei piilotella. Vaikka maailmat tuntuvatkin hyvin tosilta ja kutsuvilta, ne ovat silti niin selvästi eri maailmoita kuin omamme, että niissä tunteiden voidaan sallia läikkyvän aivan eri tavalla pinnassa? Voiko todellisuudessa koskaan saavuttaa samaa? Tämä on yksi asioista, jotka samanaikaisesti sekä vetävät minua Andersonin elokuvien puoleen että pistävät sydäntä. Silti niiden ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa tekevän minua surulliseksi. Sekään maailma, jossa tällaisia elokuvia tehdään, ei nimittäin voi olla läpeensä paha. Wes Anderson välittää. Anteeksi tämä siirappisuus, mutta niin asia on.
Anderson kommentoi DVD:llä, että ”cooliuden” koko ydin hänen nuoruudessaan, ja miksei nytkin, oli piilottaa tunteensa ja olla kirjaimellisesti viileä. Maxia hän vertaa itseensä mutta kuvailee tätä enemmänkin roolimalliksi, jollaista hänellä itsellään ei koskaan Maxin iässä ollut: Maxia (joka on stipendin turvin opiskelevana puoliorpona outo lintu Rushmoren hienostokoulussa, niin paljon kuin hän kouluaan rakastaakin, ja sieltä lennettyään vielä oudompi valtion koulussa) ympäröi omalla tavallaan luokkiin [hahaa, koulusanaleikki!] jakautuneen yhteiskunnan paine, hän käsittää miten hänen tulisi käyttäytyä sulautuakseen joukkoon, mutta hän haluaa tuoda esiin oman näkemyksensä, oman kokemuksensa elämästä aivan liian määrätietoisesti ja palavasti voidakseen käyttäytyä siten. Max pystyy moiseen valintaan, koska hän haluaa, isolla H:lla Haluaa, löytää oman äänensä JA saada sen kuuluviin — ja siinä urakassa kun ei coolius auta. He’s a winner, he just doesn’t win at certain things that other people expect him to.

Maxin ja hänen isänsä Bertin suhde on yksinkertaisesti oiiiiii. Isän elämä vaikuttaa Maxin porhaltamiseen verrattuna rennolta ja mutkattomalta — mikä on pienoinen ihme, sillä ei voi olla lainkaan helppoa olla tällaisen pojan isä, vieläpä yksinhuoltaja. Mutta Bertin rakkaus ja tuki ovat järkkymättömät teki Max sitten millaisia käsittämättömyyksiä tahansa, ja vaikka Max onkin hämmentynyt ja äkkipikainen, tunne on hänenkin puoleltaan pohjimmiltaan yhtä vahva. Kaksikon yhteisissä kohtauksissa on vastustamatonta lämpöä. Arvailen aina, että ilman perhettä (toisin sanoen perheenjäsentä) joka on niin erilainen kuin hän itse, Max saattaisi olla jossakin hoitolaitoksessa hermot silppuna.

Olipa valitettavan katkonaista ja yhteen päivään ankkuroitunutta kirjoittelua. Olisi parempi koota ajan kanssa kunnon ”arvostelu”/selostus kaikesta Rushmoreen liittyvästä hehkutuksestani, mutta kun piti päästä sanomaan.

* * *

Owen Wilson saa minulta täyden tunnustuksen oltuaan omalta osaltaan kirjoittamassa lempielokuvaani, mutta miehen osuudesta kommenttiraidalla saa vain juuri ja juuri enemmän selkoa kuin Eli Cashin tv-haastattelusta The Royal Tenenbaumsissa.

Andersonin ja Wilsonin mukaan yhdessä aikaisemmista käsikirjoitusversioista Max pyrki syrjäyttämään rehtori Guggenheimin ja rehtoriksi rehtorin paikalle. VOI KUNPA TUO ELOKUVA JOSKUS TEHTÄISIIN.

Lisäksi, telkkarista S&A:ta katsottuani ja heti putkeen Rushmoreen uppouduttuani en voinut olla kuvittelematta jonkin sortin yhdistelmää noista kahdesta. Entä jos Max Fischer Players esiintyisi New Burbagen teatterifestivaaleilla? (Herman Blume houkuteltaisiin festarin uudeksi sponsoriksi. Maxin mieltymys pyrotekniikkaan, slangidialogiin ja blockbusterien näyttämöversioihin koettelisi Geoffreyn itsehillintää. Ja MFP –troupen versio mistä hyvänsä Shakespearen näytelmästä olisi tietysti täyttä dynamiittia. Entä ovatko Darren Nichols ja Max sukulaissieluja vai kilpailijoita samasta persoonallisuudesta veriseen loppuun asti? Kahta kauhukakaraa ei yksi festivaali vedä. …Ja kumpi voittaisi miekkailussa, entä kumpi aseettomassa mittelössä?) OIKEESTI VÄHÄN OIS IHANAA!

Sylar ja Max Fischer — kadonneet kaksoset?

Ja tiedoksi pilkkakirveille, että vaikka vohkin monia muita sarjoja ameerriikan tahtiin, Heroes ei satu olemaan yksi niistä — ei minullakaan kaikkeen ole aikaa.

[Tiedän, ei pitäisi piitata yhtään suunsoitosta mutta kun ”Suomen ajassa katsovien” mollaajat ovat yksi ärsyttävimmistä keskustelupalstojen alaryhmistä enkä haluaisi antaa niille lisää polttoainetta.]

'Did someone say my name?'Max Fischer (Jason Schwartzman) on elokuvabestikseni Rushmoren päähenkilö, ja täytyy sanoa että viime Heroes-jakson perusteella Sylarin ja Maxin yhteneväisyydet yltävät ulkonäköä syvemmälle. Kumpikin on vakuuttunut olevansa tarkoitettu johonkin valtavaan — vaikka Max tuskin menisi niin pitkälle että tappaisi ihmisiä, mutta on kyllä välillä niin maaninen, katkeroitunut, suuruudenhullu, ylenkatsovan kohtelias ilmestys niiden ohjaustöidensä kanssa, että ihmekös tuo jos Sylarista tuli minulle heti sataprosenttisesti mieleen aikuistunut Max Fischer. (En tietenkään tarkoita että henkisesti aikuistunut, Maxista näkee jotenkin että tuskinpa se ikinä kovasti viisastuu.)

Netti on onnistunut ärsyttämään minua viime aikoina. En oikein ole jaksanut blogiinkaan keskittyä.
Ei, en viittaa pelkästään keskustelupalstoihin, en minäkään sentään niin herkkänahkainen ole. Haluan pitää hetken taukoa tästä paikasta, jotta uskoni ihmisten perimmäiseen empatiaan ehtisi uudistua.

Sitä ennen haluan kuitenkin lähettää kuvallisen joulutervehdyksen apteekilta kaikille paikalle osuville. Nämä ovat siitä jouluikkunasta, jonka rakensin joku viikko sitten.

…Onnellista ja hyvää joulua!

Arkisto