You are currently browsing the tag archive for the ‘Jon Stewart’ tag.

Tärkeää! Olemme katsoneet historiantunneilla monia sanoinkuvaamattoman hauskoja piirrettyjä, mutta viime torstaina löytyi ehdoton suosikkini: Chuck Jonesin vuonna 1942 ohjaama WB-lyhäri ”The Dover Boys at Pimento University”, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. VOITTAJA. Kaiken voittaja.
Sanat eivät riitä. Tämä täytyy nähdä omin silmin ja erityisesti kuulla omin korvin.


(linkki)

”A runabout! I’ll steal it! NO ONE WILL EVER KNOW!!”

(Entä muistaako joku, kun jenkkikäsikirjoittajien lakon aikana Conan, Jon Stewart ja Stephen Colbert ottivat toisiltaan turpiin? Nytpä tajusin mikä sen viimeisen pysäytyskuvan inspiroi.)

* * *

Kiitospäivä oli 13. päivä, ja koska en ole tottunut sitä juhlimaan, en tehnyt mitään erikoista. (Paitsi että sitä edeltävänä lauantaina oltiin Courtneyn luona ja kivaa oli.)

Kaikki liiketoiminta rullasi myös kiitospäivänä, mitä en ollut osannut odottaa. Pidän valtavasti siitä, että täällä on käytännöllisesti katsoen kaikki auki ihan joka päivä (vaikka monet kaupat tietysti sulkevat aikaisemmin la-su kuin arkena). Hieman keskiverrosta poikkeavaa päivärytmiä seuraavana ihmisenä arvostan täällä nykyisessä olinpaikassani suuresti esimerkiksi naapurin ”Prisman” JOKApäiväistä klo 23:n sulkemisaikaa, mutta harmittelen bussien aikaista yöpuulle vetäytymistä yms.
Tietysti ymmärrän että täällä on useamman valtion verran enemmän ihmisiä kuin Suomessa pyörittämässä kauppoja iltamyöhään. Muutosta kotimaan aukioloaikoihin en jaksa vaatia, onhan sitä tähänkin asti hengissä selvitty — tarkoitan vain että ”yöttömästä yhteiskunnasta” valittavilla ei ole murjotukselleen kunnon perustelua, sillä YY:tä ei vielä ole olemassakaan.

* * *

Niin pitkä kirjoitustauko on ollut etten muista mistä halusinkaan kirjoittaa… Mutta jo mainitsemastani torstaista jatkaakseni, historiassa siis käsiteltiin Chuck Jonesia. Saman päivän koe edellisen viikon asioista meni multa aivan myttyyn, mutta seuraavan varmaan suoritan suvereenisti, koska kamuni, joka oli kipeänä, oli värvännyt minut tekemään tunnin aikana mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja. Yritin kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kuin koskaan, sillä itsekin olisin murtunut jos en pääsisi torstaina kouluun.
Valikoidut piirretyt Jonesin koko uran ajalta kuvastivat ohjaajan kehitystä Disneymäisestä tyylistä neulanterävään ajoitukseen, vahvoihin poseerauksiin, taustojen ja animaatiohahmojen kanssakäyntiin jne. The Dover Boys tosiaan sujahti suosikikseni nopeammin kuin ajoasu Dan Backsliden ylle, ja sen tyylitelty animaatio (asennosta toiseen salamannopeasti, asentojen välissä tavallisten inbetweenien sijasta ”smear drawing”eja, jotka venyttävät hahmoa animaatioidenkin mittapuulla groteskisti ja lähes havaitsemattoman nopeasti) kelpaa tietynlaiseksi symboliksi Jonesin roolista animaatioinnovaattorina. Yhtä suuri kiitos Dover Boysin lumosta kuuluu Warner Bros.in luottoäänelle Mel Blancille Backsliden repliikkien tulisesta, empimättömästä ylilyönnistä.

Mutta mikä poissaolevaisen kannalta vielä surullisempaa, iltapäivän designtunnilla käytiin käsiksi Super Sculpeyyn. Viime viikolla designissa luonnosteltiin ns. arkkityyppihahmoja, joista piti valita yksi turnaroundin (rotaation) sekä maquetten (patsaan) aiheeksi. Tänään kaikki saivat turnaroundistaan palautteen (omakehuvaroitus! Turnaroundini ei kaipaa ainoatakaan parannusta!), ja sitten John päästi ääneen Animation Adamin, Resident Sculpey Expert:in.

Kesäkurssilla raadoin saadakseni muovailtua kallon, Skull-pyn. Kokonaisen hahmon muovaileminen vaikutti minusta vaikeammalta, mutta myös mielenkiintoisemmalta. Varsinkin kun jonkin verran on alkanut tykätä siitä itse keksimästään hahmosta ja opettajana on joku, joka on tehnyt patsaita vuosia, elävänmallinopettajan sijasta. Skullpyn kohdalla tekemäni virheet ovat myös opettaneet minua muutamissa pikkuasioissa (ainakin siinä, ettei foliossa kannata pihistellä). Adam kertoi hyviä vinkkejä mm. muotoilutyökalujen valmistamisesta itse, patsaiden jalustojen ”lavastamisesta”, hiusten, vaatteiden, turkin, höyhenten, suomujen tms. muovailemisesta… Hänen näytille tuomansa valmiit patsaat ja jalustat olivat upeaa työtä. Olin aiheesta paljon innostuneempi kuin toissakesänä. Seurasin kyllä koko ajan tiiviisti, mutta valitan, etten jaksa kirjoittaa tässä kaikkia neuvoja. Yritän sujauttaa niitä väliin jos kirjoitan oman muovailuprojektini edistymisestä — tosin hahmollani ei ole höyheniä, turkkia eikä edes hiuksia, joten kaikki vinkit eivät ehkä tule esille, mutta ne olivat silti niin mielenkiintoista kuultavaa, että yritän parhaani.

Yksi jippo, jota en varmaankaan ole itse pitkään aikaan kokeilemassa, mutta joka oli niin vaikuttava, että se on pakko mainita: Adam oli käyttänyt lentolisko-maquetten siipien materiaalina kumihanskasta leikattua palasta, joka oli liimattu pikkutarkasti patsaan siipien luiden päälle ja lopuksi koko komeus oli maalattu, niin ettei sculpeyn ja kumin välistä saumaa huomannut. Se oli harvinaisen uskottavan näköistä. Me oltiin tunnusteltu niitä siipiä tovi eikä kukaan ollut arvannut että ne olisi voitu tehdä kumihanskasta, tai edes ilmapallosta tai muusta sellaisesta, ennen kuin Adam kertoi meille. Tunnin juoni oli suurelta osin se, että sculpey-tuunauksen tarpeessa kannattaa etsiä välineitä kotoaan ennen kuin lähtee askartelukauppaan maksamaan itsensä kipeäksi.

Kyseisellä tunnilla en vielä ehtinyt muuta kuin tehdä hahmolleni rangan paksuhkosta rautalangasta ja täytteet foliosta, eli en vielä edes avannut sculpey-pakettiani. Mutta sculpey-patsaisiin pätee opettajiemme mukaan sama periaate kuin hahmodesigniin: tärkeintä on, että poseeraus ja rakenne ovat kunnossa. Poseeraamista helpottaa rautalankainen ”luuranko” (raajoja voi väännellä eri kulmiin, hahmoa voi taivuttaa jne. — jopa tietyssä määrin sculpeyn lisäämisen jälkeen) ja mahdollisimman suuri osa rakenteesta kannattaa yrittää tehdä foliokerroksilla eikä sculpeylla siksi, että sculpey kuulemma paistuu parhaiten, jos se on noin neljännestuuman paksuista (sitä paitsi siinä ei mene sculpeya turhaan hukkaan). Askartelu on kivaa. Kirjoitan muovailuyritykseni etenemisestä lisää tässä joskus.

Talo on …eläväinen. Täällä on edelleen isäntäväen lähiperhettä käymässä, koko viikonlopun ajan. Vauvat eivät ole usein hiljaa ja vessa on jatkuvasti varattu. Muuten osaan kyllä suhtautua, mutta jos sama tapahtuisi joka viikonloppu…

Valtavassa kaupungissa on valtavasti autoja. Ja usein isokin kaupunki käy niin suurelle määrälle autoja liian pieneksi, jolloin ne törmäävät toisiinsa. Niinpä ambulanssien sireenit säestävät enemmän tai vähemmän jokaista päivää, aiheuttaen tottumattomalle sydämentykytyksiä Pohjois-Vancouverissakin, joka ei varsinaisesti ole rikosten ja väkivallan tyyssija.

Kävin tänään ruokakaupassa ja hämmennyin hedelmäosastolla, kun vaaoissa ei ollut tarrantulostimia. Aivan varmasti ostin viime kesänäkin jotain kasviksia Kanadassa ollessani, olin vain ehtinyt unohtaa miten ihmeessä ne hinnoiteltiin jos vaa’at eivät kerran sylje tarroja! Mutta seurasin kuinka muut ihmiset latoivat hedelmät huolettomasti ostoskärryihinsä ilman lappua, ja niinhän se tietysti oli että kassahenkilö ne vasta punnitsi ja hinnoitteli.

Ostokseni olivat niukkoja, mutta kassa kysyi silti, onko minulla kyseisen kauppaketjun ”bonuskorttia” kun sillä saisi kuulemma halvemmalla. Sanoin, että ei enkä mä nyt taida tässä sellaista hankkiakaan. Silloin takanani jonossa seisova mies sanoi, että käytä tätä mun korttia, ei ne oo henkilökohtaisia. Kepoisesta ruokakassistani tuli entistä halvempi.

Vancouverilaisten kohteliaisuus palautui kaikkia asioita hoitaessani mieleen yhtä välähdyksenomaisesti kuin sade. Outoa on vain, että kotimaassa moinen kävisi oikeastaan melkein hermoille, täällä ei. (Ainakaan vielä! 🙂 ) On esimerkiksi vaikeaa kuvitella että ”Nauttikaa elokuvasta!” -toivotus istuisi Suomessa elokuvateatterikokemukseen, mutta täällä leffalipunmyyjien ja popkorninlapioijien huikkaama ”Enjoy your show!” jokaiselle asiakkaalle saa suupielet kummallisesti nousemaan. Minulla on hämärä tunne, että toivotuksen pitäisi ärsyttää minua ”koska eihän se voi olla muuta kuin teeskentelyä”, mutta ne penteleet sanovat sen jotenkin niin oikein!

”Have a good day!” ”You’re welcome!” ”We’ll be right with you.” ”I’m sorry for the wait.” ”Enjoy your show!”

* * *

…Thank you, my good man, I fully intend to. Nyt ois hirveesti leffoja, jotka haluaisin täällä nähdä, mutta en tiedä riittääkö minulla kanttia kuluttaa niihin ihan älyttömiä määriä rahaa heti ensimmäisen viikon aikana. Tänä iltana menin kuitenkin liikuttavan tuttuun Park & Tilford -keskukseen, joka on kämpästäni houkuttelevasti kävelymatkan päässä, katsomaan Tropic Thunderin. Minähän katson tosiaankin ihan mitä tahansa (vaikka Ally YäkkBealiä) jos siinä on Robert Downey Jr. tai jos Justin Theroux on ollut sen kanssa jotenkin tekemisissä — ”DON’T JUDGE MEEEEEEEEEE!” Mutta ennakkotietojen perusteella uskalsin arvella saavani muutenkin rahoilleni vastinetta:

This movie… is so ridiculously funny.

—Jon Stewart

Mitään näin hyvää en kuitenkaan osannut edes odottaa. TT on minulle henkilökohtaisesti yksi tämän vuoden parhaista elokuvista. Kannattaa katsoa vaikka et yleensä edes sietäisi Ben Stilleriä tai Jack Blackia tai Tom Cruisea, tai Robert Dow— pähhähähä mitä mä oikein höpisen, kuka maailmassa muka ei voisi sietää RDJria?

Täh, ai että pitäisi tarjota vielä jotain perustelujakin näille mielipiteille?! No kerrataas ensin hiukan synopsista niille, jotka ovat ihmeen kaupalla välttyneet Tropic Thunderin laajalta mainostukselta. (Feikkinäyttelijöillä on jopa omat nettisivut, tykkään 🙂 )
”Tropic Thunder” -actiondraaman ennätyskalliita viidakkokuvauksia hankaloittavat sen kakaramaiset tähdet. Tugg Speedman (Stiller) on täyslahjaton toimintanäyttelijä jonka elämä on maineesta ja mammonasta huolimatta musertavan tyhjää, ja nyt ovat maine ja mammonakin jo hupenemaan päin; perfektionisti Kirk Lazarus (RDJr.) ottaa näyttelemisen niin vakavasti että kärsii identiteettikriisistä (”I don’t drop character ’til I done the DVD commentary!”); läski- ja pierukomedioista tunnettu Jeff Portnoy (Black) pyrkii laajentamaan uraansa vakavasti otettaviin elokuviin, mutta etusijalla hänelle ovat kovat huumeet; ikuista showta vetävä hip hop -stara Alpa Chino (Brandon T. Jackson) yrittää saada joka käänteeseen piilomainoksia omalle energiajuomalleen. Kuvattavan Vietnam-leffan pakollista rookieta näyttelee Kevin Sandusky (Jay Baruchel) joka on näiden kaasupallojen rinnalla untuvikko myös blockbustereiden absurdissa maailmassa, mutta jolla on sentään vielä järkikultansa tallella. Sitten sotilaita esittävät, toinen toistaan ongelmaisemmat näyttelijät joutuvatkin yhtäkkiä tositoimiin viidakon sekä hengenvaarallisten heroiinitehtailijoiden armoille.

Elokuva on käheyttävän hauska, ja yhtä iloinen yllätys oli Hulluwoodiin kohdistuva ronski piikittely. Tai siis, ei Tropic Thunder vielä ihan sydämeen asti sitä säiläänsä iske, mutta esimerkiksi Bowfingeriin (josta siitäkin kyllä pidän hurjasti komediana — Don’t judge meeeee! — sen parodia vain on hiukan pehmeää) verrattuna käytössä ovat kiitettävän järeät aseet. TT onnistuu sekä parodioimaan useaa genreä, satirisoimaan mojovasti leffateollisuutta, julkisuususkontoa ja viihdemarkkinointikoneistoa että olemaan samanaikaisesti todella räkänaurattavaa katsottavaa — eikä nostata vain tietäväistä/katkeraa hymyä, kuten muutama muu terävä Hulluwood-satiiri. Se on reikäpäinen muttei lähelläkään tyhmää. Ei ole vallassani päättää mitkä elokuvat kohoavat klassikoiksi mutta itselleni Tropic Thunder on kyllä klassikko jo nyt.

Suosikkikohtauksia ehti kertyä kymmeniä, heti elokuvan aloittavista feikkitrailereista alkaen. *| Yllätysmomentin puuttuminen harventaa ehkä nauruja seuraavalla (välttämättömällä!) katsomiskerralla, mutta pidättelemätön dialogi, ja etenkin lähes täydelliset näyttelijäsuoritukset niin pääosa- kuin sivuosamiehitykseltä, viihdyttävät varmasti pitkän aikaa. Katsoja ei hetkeäkään joudu tuntemaan olevansa ”myötätuntomanipuloimisen” kohteena; leffan pisteitä vain korottaa se, että Stiller ja kumppanit esittävät niin antaumuksella ja imagosta välittämättä ERITTÄIN VÄHÄ-ÄLYISIÄ JA ITSEKESKEISIÄ NÄYTTELIJÄNILKKEJÄ **| joiden harvat inhimilliset ominaisuudet jäävät reippaasti joko julkisuuden aiheuttamien tai sen ruokkimien persoonallisuushäiriöiden varjoon (Baruchelin hahmoa mukaillen: mitä tämä kertonee Tropic Thunderin oikeiden tähtien itsetunnosta? 😉 ). Hyvä on, tuohan tämäkin elokuva kiistämättä Hollywood-koneistolle lisää rahaa, mutta on parempi että se ansaitaan häpeämättömällä itsenöyryytyksellä kuin muiden nöyryyttämisellä.
Lisäksi, suhteutettuna siihen että kyseessä on sentään ison budjetin kesäkomedia, rahastuksen maku loisti poissaolollaan. Yhtenä esimerkkinä, Alpa Chinon rooliin ei oltu päästetty jotain nimekästä mutta näyttelijänkyvyiltään toivotonta rap-könttiä, vaan aivan oikea koomikko! En vain voinut olla pikkuisen miettimättä millainenkohan leffasta olisi tullut, jos Philip Seymour Hoffman olisi tosiaan ollut Jack Blackin roolissa?

*| Satan’s Alley = Bestest movie never made (DON’T JUDGE MEEEEEEEEE!).

**| …mikä retard -sanan käytöstä hiiltyneiden ns. aktivistien tulisi ottaa tarkemmin huomioon. Halventaako sana elokuvan esittämissä konteksteissa muka oikeasti ketään muuta kuin kuvailemiani ”näyttelijöitä”?

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas
(Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter
(USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman ”Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen ”metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard
(Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, ”pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (”Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä ”Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts
(Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen ”itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.

Ensin muistin, että 2006 oli Koiran vuosi kiinalaisessa horoskoopissa, ja nimikkoeläimen vuoden olisi tarkoitus olla onnekas kyseisen merkin vuonna syntyneille — siis myös minulle. (Vuh!) Rupesin miettimään vuoteni huippuja ja alhoja, mutta sitten tajusinkin, että kiinalainen uusivuosihan ei ole vielä lähelläkään (ken esimerkiksi on syntynyt tammikuussa 1982, saattaa hyvinkin olla Kukko eikä Koira, kun taas itse rääkäisin ensinuottini turvallisesti keskellä kesää, varsinainen dog day afternoon!, siispä minun ei tarvitse vaivata päätäni moisella), eli Koiran vuosi jatkuu yhä.

Pitipä horoskooppeja sitten huuhaana tai ei… En niinkään usko horoskooppien pohjalta tehtäviin ennustuksiin kuin niiden määrittelyihin luonteestani. Ja kiinalainen horoskooppi on tuntunut omalla kohdallani yhtä osuvalta kuin länsimainen, ellei osuvammaltakin.

Koira on rehdein eläinradan merkeistä, haitaksi asti. Koiralle on olemassa oikea ja väärä, välimaastossa ei ole mitään.
Tähän merkkiin liitetään ennen kaikkea luotettavuus, empaattisuus, velvollisuuden- ja vastuuntunto, tinkimätön tasa-arvoisuus/tasapuolisuus, ajatustyö, periksiantamattomuus; uskollisuus mutta samalla riippumattomuus. Osaankohan selittää tämän tarpeeksi hyvin: Koiraa esimerkiksi loukkaa sydänjuuria myöten se, jos joku ilmaisee pientäkään epäluottamusta häntä kohtaan, sillä rehellisyys on hänelle elinehto, samanaikaisesti sekä itsestäänselvyys että hänen kallein ylpeytensä — mistäpä epäilijä sen tietäisi, hiljaisen Koiran ensi kertaa tavattuaan? Ja silti hänen on itse mahdotonta luottaa kehenkään ennen kuin vasta pitkän tuttavuuden jälkeen. Koska ihmisten aikakäsitykset tuppaavat eroamaan toisistaan radikaalisti, selvennettäköön: Koiralle ei kaksitoista vuotta ole vielä aika eikä mikään alkaa päästellä ilmoille syvimpiä tuntojaan. Mutta kun Koiran luottamuksen kerran voittaa, se kestääkin sitten lopun ikää.
No, jos jotakuta Koiran luonne enemmänkin kiinnostaa, voi lukea itse, lähteitä riittää.

Koiran vuoden väitetään olevan otollista aikaa vääryyksien korjaamiselle, oikeuden toteutumiselle, vähempiosaisten auttamiselle, heikkojen puolustamiselle… Sitä on varsin vaikea havaita viimeaikaisista tapahtumista. Jos esimerkiksi Saddam Husseinin teloitus oli olevinaan oikeuden voitto, Koiran metsästyshimo on varmaan karannut käsistä.
Toisaalta kiinalaisessa kulttuurissa koirat edustavat ominaisuuksia, joita länsimaissa ei ensimmäisenä arvaisi. Sotaisuus on yksi niistä. Kiinassa kun Koirat nähdään historiallisesti myös sodissa käytettyinä pysäyttämättöminä taistelukoirina eikä minään leppoisina takapihan Musteina ja Murreina, joten siinä mielessä kuluneen, anteeksi, kuluvan vuoden konfliktit eivät kenties olekaan niin yllättäviä. Tunteeton Koira ei missään tapauksessa ole — se ei vain kuuna päivänä aseta tunteita oikeudenmukaisuuden edelle.

Henkilökohtaisesti katsottuna vuoteeni on osunut pari menestystäkin, mutta myös melkein yhtä monta epäonnistumista, joten ennustukset jäänevät edelleen omaan arvoonsa. Silti, vaikka en muutenkaan ole erityisen masennukseen taipuvainen ihminen, tänä vuonna olen ollut keskimäärin paljon onnellisempi kuin yleensä. Ja ties mitä tapahtuu kiinalaiseen uuteenvuoteen (helmikuun 18.) mennessä. Vuorossa on Sian vuosi. Pitää järkipuheista huolimatta kipaista lukemassa millaisia tapahtumia Sian luonteenpiirteet lupaavat…

* * *

Jaa niin, niistä uusista tempuista puheenollen:
Olen kuunnellut äänikirjoja viimeksi naperona. Silloin ne olivatkin yleensä katselu-kuuntelu-kirjoja tyyliin ”Kun kuulet tämän äänen… *Plililililing!* …on aika kääntää sivua.” Monet niiden repliikeistä elävät puheessani vieläkin, eikä kukaan muu oikein tajua niitä. Paitsi pikkuveli silloin tällöin. Silloin ne ovat ratkiriemukkaita.
”Minä voin mennä vaikka sadan synkän ja kauhean kuilun pohjalle, mutta enpä haluaisi nähdä, mitä on sinun vatsasi pohjalla!”
”Ole hiljaa ja anna suolakurkkua jäätelöni päälle!”
”Sopii minulle, Ä-I-U-I-Ä!”

Ns. aikuisiälläni en ole tajunnut äänikirjojen viehätystä, kirjaa täytyy saada lukea omaan tahtiin, ja jos haluaa hautoa jotakin tiettyä lausetta pidempään, ei tarvitse pysäyttää/kelata mitään nauhaa tai levyä, jne. Ja mitä jos kertojan ääni ei kuulosta yhtään siltä kuin itse kuvittelee hahmon äänen kuulostavan?

M u t t a . Siitä lähtien kun sain Zen Vision M:äni (Zenilleni pitäisi ehdottomasti antaa jokin nimi, tietokoneellakin se näkyy tähän mennessä ainoastaan nimellä ”My Zen”. Tämä vaatii harkintaa.), haluan käyttää sitä näin alkuinnostuksessa ihan k a i k k e e n . Jopa lukemiseen! 😯 TÄH?!?

Niinpä kirjauduin audible.comiin josta saa kaksi ilmaista äänikirjaa pelkällä rekisteröitymisellä (rekisteröityminen pitää perua kokeiluajan jälkeen, ennen kuin siitä ruvetaan laskuttamaan). Uskonpa että parempiakin äänikirjasaitteja löytyy, tämä kun väitti sydämettömästi, ettei voi ”maantieteellisen sijaintini” (taas: TÄH?!?) vuoksi antaa minun ladata mm. AINUTTAKAAN ROALD DAHLIN KIRJAA. Tämä jos mikä on ihmisoikeusrikos. Viis kansainvälisistä copyright-sotkuista, Dahl kuuluu kaikille niinku helevetti tähdet ja kuu! Yritin käyttäjätiedoissani vaihtaa kotimaani vaikka miksi, ihan vain kuullakseni Derek Jacobin lukevan Dahlin Going Solo n, mutta mikään ei auttanut. 😦

Audiblessa on silti pari hyvääkin puolta… Se osoitti edes rippusen arvostelukykyä tyrkyttämällä minulle ensimmäisenä suosituksenaan Sarah Vowellin Assassination Vacation ia.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Sarah Vowell:
Assassination Vacation
(ÄÄNIKIRJA)

Useita kertoja, nähtyäni Vowellin talkshowssa jos toisessakin, olen muistuttanut itselleni että pitäisi kyllä lukea jotain häneltä — Vowell on pisteliäs, hauska, kiintoisa henkilö. Sanoisin tuntevani sielunsukulaisuutta häntä kohtaan ellei se olisi niin kolossaalista itseni imartelua. Outoa kyllä, pidän myös tosissani hänen lapsenomaisen äänensä kuuntelemisesta, ja hän lukee tämän kirjan suurimmaksi osaksi itse. Kirjaan törmääminen Audiblessa oli siis tervetullut yllätys.

Vowell kirjoittaa Assassination Vacationissa matkailustaan USA:n presidenttien murhiin liittyvillä paikoilla. Joskus hyvinkin etäisesti liittyvillä. Mitä tulee muihin kuin Lincolniin ja Kennedyyn, tiedän näistä hänen mielenkiintonsa kohteista tuskin mitään, mutta tässäpähän opin. Vaikkakin uskon kyseisen informaation olevan minulle enimmäkseen hyödytöntä, mutta osaa se olla viihdyttävää! Sitä paitsi se mikä kirjan tekee niin kiinnostavaksi ei olekaan salamurhatrivia, vaikka sekin osoittautuu todella koskettavaksi, aavemaisen ajankohtaiseksi, melkeinpä filosofiseksi, vaan Vowell itse henkilönä sekä hänen kiintymyksensä kirjan aiheeseen. Kenelle tahansa pikkupakkomielteisiin taipuvaiselle nörtille (ystävät, toverit!) monet Vowellin kuvailemista reaktioista sekä tilanteista joihin hän ajautuu kilauttavat kelloa.

Kuulijasta tuntuu kuin olisi tiiviissä ajatuksenvaihdossa Vowellin kanssa. Hänen aito innostumisensa jonkin uuden presidentillisen murhafaktan löytämisestä on hilpeän tarttuvaa, varsinkin koska hän toimii itse lukijana. Ässinä hihassa Vowellilla on erinäisten historian henkilöiden ääninä Jon Stewart (presidentti James Garfieldina juuri niin huvittava kuin saattaa odottaakin), Conan O’Brien (Robert Todd Lincoln– ÄÄÄÄÄ MITÄ VÄLIÄ KENENÄ, SE ON CONAN!!!) ja Stephen King (Abraham Lincoln), ynnä muita.

Harvakseltaan soitettu originaali välimusiikki ansaitsee myös suopean maininnan. Tunnelmaan täydellisesti sopivaa, ei vie huomiota kerronnalta, silti niin kaunista että sitä kuuntelisi aivan omillaankin. Kuuntelin kirjan alkua toistuvasti melkeinpä pelkän vienosti vinksahtaneen alkusoiton takia.

Kirja on ääneennaurattava, liikuttava, nautinnollisessa määrin karmiva ja ehdottomasti joko kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen.

Arkisto