You are currently browsing the tag archive for the ‘Justin Theroux’ tag.

Hiiulihei, olen kipeenä! Tuo ei yleensä ole hyvä uutinen, mutta tällä kertaa olen melkein iloinen, sillä nyt minulla on hyväksyttävä syy pötkötellä ja katsoa telkkaria. Paljon muuta en ole muutenkaan viime päivinä tehnyt (tietysti maanantaisia elmalpiirustuksia sekä työpaikkojen nettimetsästämistä lukuunottamatta) ja omatunto alkoi jo kolkutella. Nyt ei tosiaankaan kolkuttele! Onko sikainfluenssaa — ei mitään tietoa. Enhän minä edes tiedä mikä erottaa sen tavallisesta flunssasta. Mutta oli tämä sitten kumpaa tahansa, ainakaan en tunne olevani läheskään kuolemaisillani, joten hiiulihei!

* * *

Vielä lyhyen aikaa sitten (tai lyhyeltä se vaikuttaa) romanttisten komedioiden vakiokaartiin kuuluva Väärä Mies oli pidättyväinen, epäspontaani (=romanttisten komedioiden maailmankuvassa kaikkei tuomittavin luonteenpiirre 😉 ) ja epätunteellinen jähmä tai koomisesti paasava nörtti mutta sentään pohjimmiltaan normaali ettei jopa hyväntahtoinen heppu. Nykyisin nämä tyypit tuppaavat olemaan alleviivatun luupäisiä ja laiskoja ökyrikkaiden pentuja, miehiä (huom. vain ikänsä puolesta) joita kaikkien tavallisten katsojien on tarkoitus haluta tintata kuonoon. Roolin syvin olemus on kuitenkin sama kautta leffahistorian: jäädä rannalle (tai alttarille) ruikuttamaan kun sankaritar väistämättä tajuaa miespääosan olevan Se Oikea.

The Baxter -elokuvan (2005) päähenkilö, newyorkilainen kirjanpitäjä Elliot kuuluu ensimmäisenä mainittuun väärämiehistöön. Hän on herrasmies, mutta ehdottoman silminnähtävästi niin kaukana romanttisen komedian sankarista kuin vain olla voi. Elliot on onnensa kukkuloilla kihlauduttuaan Caroline -kaunottaren kanssa, mutta tämän exän, Bradleyn, ilmestyessä kuvioihin palaset loksahtavat kohdalleen: Elliot tajuaa olevansa ei ainoastaan sivuhenkilö, vaan sydänsuruun tuomittu Vääriäinen! Tarina ei alakaan hänen romanssistaan, vaan Bradleyn tavatessa nuoruudenrakkautensa joka on tullut kihlautuneeksi Väärän Miehen kanssa. Suosikkikohtaukseni koko leffassa taisi koittaa Elliotin tajutessa että on ollut Väärä Mies koko elämänsä ajan ja flashbackeissa käytiin läpi hänen romanttinen pettymysputkensa high school- komediakliseistä collegeleffakliseisiin jne… 😀 Tällä kertaa Elliot kuitenkin päättää tehdä kaikkensa pyristelläkseen kohtaloaan vastaan ja voittaakseen Carolinen itselleen. Onko elokuvan juoni kiveen kirjoitettu? Voiko Elliotista koskaan tulla sankaria, edes jonkun toisen tarinassa?

Näyttelijäkaarti on söpön lämpöinen (villalapasmainen?) ja tehtäviensä tasalla.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Showalter Elliotina on huvittava vaikeuksitta, sekä viileine pokerinaamatulkintoineen että pinnansa katketessa, ja hahmon neuroottisuudesta ja sosiaalisesta epävireestä (joo tiiän tiiän, ”paraskin puhumaan”…) huolimatta rakastettava. Vakava viimeiseen asti ja siksi hauska.

Aina ihastuttava [<-sori epäolennainen teineily], intensiivinen ja ei-tavallinen Justin Theroux tekee Bradleyn hahmosta hieman kesytetyssä määrin eksentrisen, jotta hänet voisi (täytyy tunnustaa, että Theroux’n aikaisemman uran valossa tämä yllätti) jopa kuvitella normaaliin romanttiseen komediaan. Bradley on selvästi päähenkilö tämän pariskunnan elokuvassa, koska Elizabeth Banksin (ja hyvä on, ollaan nyt tasapuolisia: myös Banks on erittäin hyvännäköinen ihmisolio) esittämä Caroline ei saa yhtä paljon koomisia kohtauksia tulkittavakseen, vaan suurimmaksi osaksi hänen tehtäväkseen jää Bradleyn komppaaminen ja valitettavasti sovinnaisempi haikailu turvatun tulevaisuuden perään. Mutta The Baxterin tarkoitushan onkin tuoda parrasvaloihin hahmo, joka on stereotyyppisissä romcomeissa taka-alalla tai itsestäänselvyys, joten olkoon kehystarinakin stereotyyppinen.

Michelle Williams esittää vielä Elliotiakin kummallisempaa Cecil-sihteeriä, joka on heti ensisilmäyksellä sankariainesta — myös koomisten kykyjen suhteen. (Williams on nappivalinta rooliin ja kuin ohimennen esittelee myös vetoavaa lauluääntä.)

Niin no, Cecilin hahmo tekee tietysti jo pelkällä olemassaolollaan elokuvasta sataprosenttisen ennalta-arvattavan…
MUTTA. The Baxter on sympaattinen ja sydämellinen parodia romanttisista komedioista ja kaupan päälle erittäin huvittava romanttinen komedia, jossa lajityyppiä lähestytään harvinaisesta ja harvinaisen ideoita ruokkivasta näkövinkkelistä. Lisäksi kaikki elokuvat, joissa soi Rufus Wainwright, saavat automaattisesti bonuspisteen. (Ja sitten haluaisin vähemmän vakuuttavalla tavalla sanoa vielä että ältsin hyvä pikkuleffa, kantsii katsoo varsinki jossä tykkäät romcomeista!! )

Talo on …eläväinen. Täällä on edelleen isäntäväen lähiperhettä käymässä, koko viikonlopun ajan. Vauvat eivät ole usein hiljaa ja vessa on jatkuvasti varattu. Muuten osaan kyllä suhtautua, mutta jos sama tapahtuisi joka viikonloppu…

Valtavassa kaupungissa on valtavasti autoja. Ja usein isokin kaupunki käy niin suurelle määrälle autoja liian pieneksi, jolloin ne törmäävät toisiinsa. Niinpä ambulanssien sireenit säestävät enemmän tai vähemmän jokaista päivää, aiheuttaen tottumattomalle sydämentykytyksiä Pohjois-Vancouverissakin, joka ei varsinaisesti ole rikosten ja väkivallan tyyssija.

Kävin tänään ruokakaupassa ja hämmennyin hedelmäosastolla, kun vaaoissa ei ollut tarrantulostimia. Aivan varmasti ostin viime kesänäkin jotain kasviksia Kanadassa ollessani, olin vain ehtinyt unohtaa miten ihmeessä ne hinnoiteltiin jos vaa’at eivät kerran sylje tarroja! Mutta seurasin kuinka muut ihmiset latoivat hedelmät huolettomasti ostoskärryihinsä ilman lappua, ja niinhän se tietysti oli että kassahenkilö ne vasta punnitsi ja hinnoitteli.

Ostokseni olivat niukkoja, mutta kassa kysyi silti, onko minulla kyseisen kauppaketjun ”bonuskorttia” kun sillä saisi kuulemma halvemmalla. Sanoin, että ei enkä mä nyt taida tässä sellaista hankkiakaan. Silloin takanani jonossa seisova mies sanoi, että käytä tätä mun korttia, ei ne oo henkilökohtaisia. Kepoisesta ruokakassistani tuli entistä halvempi.

Vancouverilaisten kohteliaisuus palautui kaikkia asioita hoitaessani mieleen yhtä välähdyksenomaisesti kuin sade. Outoa on vain, että kotimaassa moinen kävisi oikeastaan melkein hermoille, täällä ei. (Ainakaan vielä! 🙂 ) On esimerkiksi vaikeaa kuvitella että ”Nauttikaa elokuvasta!” -toivotus istuisi Suomessa elokuvateatterikokemukseen, mutta täällä leffalipunmyyjien ja popkorninlapioijien huikkaama ”Enjoy your show!” jokaiselle asiakkaalle saa suupielet kummallisesti nousemaan. Minulla on hämärä tunne, että toivotuksen pitäisi ärsyttää minua ”koska eihän se voi olla muuta kuin teeskentelyä”, mutta ne penteleet sanovat sen jotenkin niin oikein!

”Have a good day!” ”You’re welcome!” ”We’ll be right with you.” ”I’m sorry for the wait.” ”Enjoy your show!”

* * *

…Thank you, my good man, I fully intend to. Nyt ois hirveesti leffoja, jotka haluaisin täällä nähdä, mutta en tiedä riittääkö minulla kanttia kuluttaa niihin ihan älyttömiä määriä rahaa heti ensimmäisen viikon aikana. Tänä iltana menin kuitenkin liikuttavan tuttuun Park & Tilford -keskukseen, joka on kämpästäni houkuttelevasti kävelymatkan päässä, katsomaan Tropic Thunderin. Minähän katson tosiaankin ihan mitä tahansa (vaikka Ally YäkkBealiä) jos siinä on Robert Downey Jr. tai jos Justin Theroux on ollut sen kanssa jotenkin tekemisissä — ”DON’T JUDGE MEEEEEEEEEE!” Mutta ennakkotietojen perusteella uskalsin arvella saavani muutenkin rahoilleni vastinetta:

This movie… is so ridiculously funny.

—Jon Stewart

Mitään näin hyvää en kuitenkaan osannut edes odottaa. TT on minulle henkilökohtaisesti yksi tämän vuoden parhaista elokuvista. Kannattaa katsoa vaikka et yleensä edes sietäisi Ben Stilleriä tai Jack Blackia tai Tom Cruisea, tai Robert Dow— pähhähähä mitä mä oikein höpisen, kuka maailmassa muka ei voisi sietää RDJria?

Täh, ai että pitäisi tarjota vielä jotain perustelujakin näille mielipiteille?! No kerrataas ensin hiukan synopsista niille, jotka ovat ihmeen kaupalla välttyneet Tropic Thunderin laajalta mainostukselta. (Feikkinäyttelijöillä on jopa omat nettisivut, tykkään 🙂 )
”Tropic Thunder” -actiondraaman ennätyskalliita viidakkokuvauksia hankaloittavat sen kakaramaiset tähdet. Tugg Speedman (Stiller) on täyslahjaton toimintanäyttelijä jonka elämä on maineesta ja mammonasta huolimatta musertavan tyhjää, ja nyt ovat maine ja mammonakin jo hupenemaan päin; perfektionisti Kirk Lazarus (RDJr.) ottaa näyttelemisen niin vakavasti että kärsii identiteettikriisistä (”I don’t drop character ’til I done the DVD commentary!”); läski- ja pierukomedioista tunnettu Jeff Portnoy (Black) pyrkii laajentamaan uraansa vakavasti otettaviin elokuviin, mutta etusijalla hänelle ovat kovat huumeet; ikuista showta vetävä hip hop -stara Alpa Chino (Brandon T. Jackson) yrittää saada joka käänteeseen piilomainoksia omalle energiajuomalleen. Kuvattavan Vietnam-leffan pakollista rookieta näyttelee Kevin Sandusky (Jay Baruchel) joka on näiden kaasupallojen rinnalla untuvikko myös blockbustereiden absurdissa maailmassa, mutta jolla on sentään vielä järkikultansa tallella. Sitten sotilaita esittävät, toinen toistaan ongelmaisemmat näyttelijät joutuvatkin yhtäkkiä tositoimiin viidakon sekä hengenvaarallisten heroiinitehtailijoiden armoille.

Elokuva on käheyttävän hauska, ja yhtä iloinen yllätys oli Hulluwoodiin kohdistuva ronski piikittely. Tai siis, ei Tropic Thunder vielä ihan sydämeen asti sitä säiläänsä iske, mutta esimerkiksi Bowfingeriin (josta siitäkin kyllä pidän hurjasti komediana — Don’t judge meeeee! — sen parodia vain on hiukan pehmeää) verrattuna käytössä ovat kiitettävän järeät aseet. TT onnistuu sekä parodioimaan useaa genreä, satirisoimaan mojovasti leffateollisuutta, julkisuususkontoa ja viihdemarkkinointikoneistoa että olemaan samanaikaisesti todella räkänaurattavaa katsottavaa — eikä nostata vain tietäväistä/katkeraa hymyä, kuten muutama muu terävä Hulluwood-satiiri. Se on reikäpäinen muttei lähelläkään tyhmää. Ei ole vallassani päättää mitkä elokuvat kohoavat klassikoiksi mutta itselleni Tropic Thunder on kyllä klassikko jo nyt.

Suosikkikohtauksia ehti kertyä kymmeniä, heti elokuvan aloittavista feikkitrailereista alkaen. *| Yllätysmomentin puuttuminen harventaa ehkä nauruja seuraavalla (välttämättömällä!) katsomiskerralla, mutta pidättelemätön dialogi, ja etenkin lähes täydelliset näyttelijäsuoritukset niin pääosa- kuin sivuosamiehitykseltä, viihdyttävät varmasti pitkän aikaa. Katsoja ei hetkeäkään joudu tuntemaan olevansa ”myötätuntomanipuloimisen” kohteena; leffan pisteitä vain korottaa se, että Stiller ja kumppanit esittävät niin antaumuksella ja imagosta välittämättä ERITTÄIN VÄHÄ-ÄLYISIÄ JA ITSEKESKEISIÄ NÄYTTELIJÄNILKKEJÄ **| joiden harvat inhimilliset ominaisuudet jäävät reippaasti joko julkisuuden aiheuttamien tai sen ruokkimien persoonallisuushäiriöiden varjoon (Baruchelin hahmoa mukaillen: mitä tämä kertonee Tropic Thunderin oikeiden tähtien itsetunnosta? 😉 ). Hyvä on, tuohan tämäkin elokuva kiistämättä Hollywood-koneistolle lisää rahaa, mutta on parempi että se ansaitaan häpeämättömällä itsenöyryytyksellä kuin muiden nöyryyttämisellä.
Lisäksi, suhteutettuna siihen että kyseessä on sentään ison budjetin kesäkomedia, rahastuksen maku loisti poissaolollaan. Yhtenä esimerkkinä, Alpa Chinon rooliin ei oltu päästetty jotain nimekästä mutta näyttelijänkyvyiltään toivotonta rap-könttiä, vaan aivan oikea koomikko! En vain voinut olla pikkuisen miettimättä millainenkohan leffasta olisi tullut, jos Philip Seymour Hoffman olisi tosiaan ollut Jack Blackin roolissa?

*| Satan’s Alley = Bestest movie never made (DON’T JUDGE MEEEEEEEEE!).

**| …mikä retard -sanan käytöstä hiiltyneiden ns. aktivistien tulisi ottaa tarkemmin huomioon. Halventaako sana elokuvan esittämissä konteksteissa muka oikeasti ketään muuta kuin kuvailemiani ”näyttelijöitä”?

Kunhan tässä huvikseni näpyttelen.

5 HYVÄÄ kohtaa EI-niin-hyvistä elokuvista

Tämä ei siis ole Top 5-lista, vaan viisi kohtausta jotka sattuivat tänään tulemaan mieleen. Ja kyseessä on tietysti vain oma kulahtanut mielipiteeni.

Huom. Sisältää juonipaljastuksia… Luulisin? Ei sillä että kyseisiä juonenkäänteitä olisi kenenkään vaikeaa arvata.

1. The Sum of All Fears (Peloista Pahin)
Ben Affleckin nynnerösti tulkitsema Jack Ryan ryömii Räjähdyksen maahan iskemästä helikopterista. Kaikki on harmaata ja hiljaista lukuunottamatta heikkoa huminaa, kuin korvat olisivat lukkiutuneet.

Olisin mieluusti nimennyt jonkin jämäkän Liev Schreiberin kohtauksen, Schreiber kun on parasta koko elokuvassa (ja myöntäkää pois, me kaikki toivomme että Peloista pahin olisi kertonut hänestä), mutta tässä välitettiin värisyttävästi Räjähdyksen aiheuttama aistikatkos. Eikä Affleckinkaan tarvinnut rasittaa itseään näyttelemisellä kun post-production tiimi hoiti kohtauksen kotiin.
Siitä on kauan kun luin alkuperäiskirjan, mutta siinäkin kuvaus Räjähdyksen jälkeen kuulonsa ja osittain näkökykynsä menettäneen hepun (muistaakseni poliisi tai turvamies?) paniikinsekaisista mielenliikkeistä teki aikamoisen vaikutuksen.

2. The Broken Hearts Club: A Romantic Comedy (Ystävyyden kirot)
Ensinnäkin, halusin kuollakseni tykätä Broken Hearts Clubista, mutta kliseitä alkoi tulla liian kovalla tahdilla. Se mikä kuitenkin jätti ihan omin voimin elokuvasta suloisen jälkimaun oli Howien (Matt McGrath) ja Marshallin (Justin Theroux) palaaminen yhteen.

Vieläkin se saa meikäläisen herkistelemään. Jos se olisi osa parempaa elokuvaa, kyseessä olisi minulle klassikkokohtaus. Kaksikon soutu ja huopaus on muutenkin todenmakuisin ja sieppaavin juonne tässä haaleassa tarinakokoelmassa. Ihailin molempia näyttelijöitä. Kyseisessä kohtauksessa pysytään hahmoille uskollisina, eli (lopultakin!) enemmän tai vähemmän järkiinsä tullut Howie ei saa suollettavakseen elämää suurempaa rakkaudentunnustusta; hänen koruton ja käsiin leviävä itseilmaisunsa kuulostaa vain niin todelta. Juuri kun tarvitsisi epätoivoisesti täsmälleen oikeita sanoja, silloinhan niitä on kaikista vaikeinta löytää.

3. Charlie’s Angels (Kyllä, Charlien h****tin enkelit!)
Joka ainoa kerta kun Sam Rockwell BUSTS A MOVE. Valehtelematta, olen katsonut CA:n puolentusinaa kertaa hänen pitelemättömän tanssitaitonsa takia. Äijä.

4. Blade: Trinity
Parker Posey (JEE! …Täytyyhän laatunäyttelijöidenkin jollain elää) vampyyrijengeineen kiduttamassa Ryan Reynoldsia (joka sentään näyttää piruilevan koko sontaleffan kustannuksella). Kieroutuneen, absurdin ja shokeeraavan humoristinen valopilkku. Nämä kaksi ovat sotkun ainoat kiintoisat päähenkilöt (ja näin sanoo joku joka sentään pitää Blade ykkösestä!! 😯 ) ja sitä paitsi Poseyn roolihahmo on virkistävän poikkeava luomus verrattuna monien elokuvien vampyyribimboihin jotka korkeintaan toivovat olevansa yhtä raivoisia ja roiseja. Muuten tämä leffa koetteleekin sitten sietokykyäni niin, että tuskin haluaisin vain yhden kohtauksen takia vilkaista sitä uudestaan.

5. Bruce Almighty (Bruce – taivaanlahja)
Uutisankkuri Steve Carell sekoaa lähetyksessä. Ensimmäinen elokuva jossa näin Carellin, ja heti olin koukussa. Ihan oikeasti oikeasti, pidän Jim Carreysta kuin karkista, mutta on myönnettävä tosiasiat: Steve Carell on monin verroin hauskempi. Eikä se johdu vain siitä, että Bruce Almighty oli niin vastenmielinen; Carell ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Muuten, jenkkiversio ”The Office”sta (Konttori), mukana Carell osana ilmiömäistä näyttelijäkaartia, alkaa Neloselta hyvin pian. Brittikonttorin fanit saattavat haluta teilata amerikkalaisen toisinnon suoralta kädeltä — myös minä olin aikoinani valmistautunut vihaamaan sitä, mutta toisesta jaksosta lähtien sarja on tehnyt vertailut turhiksi, seissyt tukevasti omilla jaloillaan ja naurattaa ihan silmittömästi. Omaksi parhaaksenne, antakaa ihmeessä sille mahdollisuus.

Arkisto