You are currently browsing the tag archive for the ‘Kenneth Branagh’ tag.

Hirvee tauko taas mutta tärkeimmästä kai aloitan… Mulla oli oma oikea joulukuusi tänä jouluna! 😀 Kuten kirjoitin, päätin hyvissä ajoin että kun en kerran pääse Suomeen sukuloimaan, niin kuusi mun ainakin pitää saada. Pähkäilyä se vaati, koska minulla ei ole autoa, jolla kuusen kotiin kuskata, mutta kyllähän se kantamallakin ihan hyvin onnistui — joulukuusia myytiin aika useiden supermarketeiden pihoilla, joten valitsin kotiani lähimpänä olevan marketin sekä pienimmän kuusen, joka niiltä löytyi 😉
Siitäkin huolimatta kotimatkalla tuntui vähän kuin olisin kantanut ruumista kätkettäväksi, kuusi kun oli kääräisty oranssiin muovisäkkiin ja ilta oli epäilyttävien tekojen suorittamiseen sopivan pimeä.

Niin, siis ihana kuusi mulla oli koristeineen päivineen, ja joulu meni ihan mukavasti. Rankkaa yrittää muistella näin pitkän ajan jälkeen, koska kevätlukukausi on jo täydessä käynnissä enkä pysty ajattelemaan (melkein) mitään muuta… Tää on viimeinen lukukausi ja keväällä valmistutaan, ja kaikki meidänluokkalaiset on samanaikaisesti sekä hermona että innostuneita. Aika suuri osa luokasta aikoo hakea ensi vuodeksi Capilanon ”kolmannelle opiskeluvuodelle” eli 3D-animointiopetusohjelmaan, itse en kuitenkaan aio. Haluaisin ensin koettaa onneani 2D-maailmassa.

Cloudy with a Chance of Meatballs julkaistiin vihdoin DVD:nä vuoden alussa, ja kaveripiirissäni vallitsi juhlatunnelma sen ansiosta pitkään uudenvuodenaaton jälkeen.
(Siitä puheen ollen, en juhlinut uutta vuotta muuten mitenkään, paitsi uudenvuodenaaton aamupäivällä pari luokkakaveriani ja minä käytiin Grouse Mountainilla, yhdessä Vancouverin laskettelukeskuksista — emme tosin lasketelleet/lautailleet vaan yksinkertaisesti TELMIMME LUMESSA. Se oli juuri niin kivaa kuin kuulostaakin, ja juuri niin kivaa kuin muistin. Koko kaupungissa ei tietenkään ole ollut lumen hiventäkään koko talvena, mutta laskettelukeskuksessa oli toinen ääni kellossa… Joten pääsin nauttimaan joululomallani sekä kuusesta että lumesta! Kyllä kelpas! :D)
Hohhoijaa, että rakastan sitä leffaa.

Muita hyviä leffoja, Guy Ritchien Sherlock Holmes oli varsinainen spektaakkeli (Sherlock Holmes tekee juuri oikein kaiken sen missä 300 epäonnistui räikeästi — ja KYLLÄ, tiedän ettei Guy Ritchie ohjannut 300-elokuvaa; tarkoitukseni on sanoa että 300 ja SH tuntuivat pyrkivän samanlaiseen ilmaisuun ja vain jälkimmäinen oli itsevarmasti ohjaksissa) ai niiiiin ja käytiinhän me joululoman aloittajaisiksi katsomassa tietysti Disneyn Princess and the Frog, josta kyllä tykkäsin, joskaan en enemmän kuin esimerkiksi Aladdinista. Mutta meillehän leffan tärkein pointti oli ettei Disney ole hylännyt 2d-animaatiota kokonaan, joten sen näkeminen oli meille aikamoinen tapaus. Disneyllä on tuotannossa pari muutakin piirrettyä elokuvaa pitkästä aikaa, ja odotan innolla esimerkiksi huhuttua elokuvaversiota Andersenin Lumikuningattaresta.
(Avatar puolestaan tylsistytti minut kuoliaaksi. Myönnän että se näyttää upealta, mutta voiko kukaan rehellisesti sanoa että välitti puoleen taikka toiseen kuinka yhdellekään henkilöistä käy? Viimeistä piirtoa myöten täydellinen ulkoasu vain korosti elokuvan tylsyyttä ja hahmojen ohuutta. En menisi suosittelemaan.)

SIGGRAPH Spark FX-efektifestivaali (joka viime vuonna näytti alkuperäisen Star Wars -trilogian ja tarjosi mulle saman tien parhaan illan jonka olen tullut Vancouverissa viettäneeksi) on taas tulollaan! Yhtä mahtavia elokuvia kuin SW ei tänä vuonna ohjelmatietojen mukaan nähdä, mutta pari esitystä houkutteli mua sekä paria luokkakaveria. Varsinkin The Fifth Element, joka on melkoinen nostalgiapläjäys, ja The Wizard of Oz (jota tosin en välttämättä pääse katsomaan koska se näytetään työvuoroni aikana).

* * *

Koulusta olisikin sitten rutkasti kirjoitettavaa, aloitan taas tärkeimmästä — tai siis ei, valmistumisprojekti on tärkein, mutta tällä hetkellä toiseksi tärkein on se, että kevään ekassa animointitehtävässä (jälleen kerran kahden hahmon dialogi) käytetään päähenkilöitä Dreamworksin The Road to El Dorado -elokuvasta! El Dorado on yksi suosikkianimaatioistani, kuten olenkin jo maininnut, ja päähenkilöillä Tuliolla (ääni Kevin Kline) ja Miguelilla (ääni Kenneth Branagh!) on aivan hurjan hauska näytellä. …Suhtaudun animointiin aika pitkälti näyttelemisenä. Derrr.

Tämä stilli kuvastaa oivallisesti mitä ajattelin kun saimme tehtävänannon käteen ja luin sen ensimmäisen kerran:
SCOOOOOORE
😛
Minulla oli heti ensinäkemältä (siitähän on jo peräti vuosikymmen!?!) erittäin lämpimät välit elokuvan hahmoihin. Pääparin välinen kemia on ihan omaa luokkaansa, ja animoinnin suhteen olen vain jotenkin niin samalla aaltopituudella niiden kanssa. Elokuvan puhtaasti mielikuvituksellinen juoni ei siinä haittaa, pikemminkin päinvastoin, kun se ympäröi elokuvan varsinaista sydäntä eli vääjäämättä kehittyvää tunteiden ja tavoitteiden kriisiä kahden, sanalla sanoen, SIELUNKUMPPANIN välillä; ja mitä animoituun näyttelemiseen ja visuaalisiin gageihin tulee, on El Dorado silkkaa helmeä helmen perään.

Elokuvan animointityyli on suhteellisen realistinen ja samoin ovat hahmodesignit, joten tehtävä tarjoaa yhtä paljon teknistä haastetta (hahmojen mittasuhteiden ja liikkumistyylin säilyttäminen) kuin luovaa (fyysinen ”roolisuoritus”). Siksi on onni että pidän leffasta ja hahmoista niin julmetusti, sillä tässä tapauksessa tyylin säilyttäminen mahdollisimman tarkasti hädin tuskin tuntuu työltä. Olen sitten tehtävänannon katsonut El Doradon ehkä tusina kertaa (tutkimustarkoituksessa tietysti… öhöm), enkä vieläkään ole kyllästynyt. Ansaitsisi tätä pitemmän kirjoituksen… Mutta haluaisin sanoa, että elokuvan juoni ja henkilöt olivat ja ovat edelleen melko ainutlaatuiset yhdysvaltalaisten 2D-animaatioelokuvien maailmassa. Edes menemättä Dreamworks-animaatiodiktaattori Katzenbergin historiaan Disneyn kanssa, leffan taiteesta ja musiikista käy päivänselväksi, että El Dorado pyrkii kilpailemaan samalla kentällä kuin Disney, mutta meininki on tässä elokuvassa sen verran Disneystä eroava, moraalisesti moniulotteisempi ja hyvällä tavalla outo… Uskon vakaasti, että eurooppalaisella ohjaajalla, tai oikeammin sanottuna yhdellä ohjaajista, on tässä hieman uskaliaamman tunnelman luomisessa suuri osuus. (Samat ominaisuudet myös johtivat siihen, että vaikka animaatiomaailma pitää El Doradoa pienoisen klassikon maineessa, valtayleisön vastaanotto oli jähmeä.)

On muuten kiva tuntea vihdoinkin ihmisiä jotka näkevät El Doradon samoin silmin kuin minäkin. Animaatiofriikit on kunnon höpsöjä 🙂

Koulujuttujen takia on taas tämä bloggaaminen jäänyt myöhäiseen yöhön, enkä enää ole ihan täysin hereillä… Pakko jättää tämä merkintä kesken ja jatkaa lennosta ensi tilassa. Sori kamut, hyvää yötä 🙂

[HUOM. Nyt on niin vähän aikaa kirjoittamiselle, että jälki on valitettavasti tavallista hutaistumpaa.]

Perjantai: designia koulussaaaa! Jeee! Myöhästyin tunnin verran hahmosuunn. kurssilta kun laukuista soitettiin lentokentältä et ne tuodaan aamulla. Mikä helpotus saada laukut takas, joukossa myös lumilauta, tietysti… Jouduin jättään matkalaukut olkkariin kun ei ollu aikaa kantaa niitä alakertaan omaan huoneeseeni ennen kouluun lähtöä, olin jo valmiiksi myöhässä. Kaivoin kuitenkin yhdestä laukusta tuliaisen Peachille joka oli pyytänyt jotain matkamuistoa. En osannut päättää mikä olisi hyvä ennen kuin muistin sen tykänneen niin paljon mun Haisulimukista. Mä olin ostanu sille sitten Pikku Myy -mukin. Lahja osoittautui sekä mieleiseksi että tarpeelliseksi. Kivaa levittää vähän joulumieltä. Harmi etten ollut tuonut kellekään muulle mitään, mutta eiväthän ne olleet kysyneetkään. Ja voihan sitä aina ensi kerralla, milloin se sitten tuleekaan 🙂

Aamupäivä hahmosuunnittelua, iltapäivä layout-suunnittelua, ja kumpaakin opettaa John, sama designope kuin syksyllä. Oon vielä aiiivan surkea layouteissa, mutta tunneilla oli silti kivaa. Jotkut meidänluokkalaisista väänsi mun mielestä aivan ammattilaistasoisia layouteja, ja kateus pisteli vähän. En tiedä edes mitä kysymyksiä mun pitäisi niiltä kysyä jotta saisin apuja omaan maisemien/lavastusten suunnitteluuni. Mutta tällain kysymättä, se mikä niitä tuntui yhdistävän vaikutti omasta mielestäni kuitenkin olevan kiinnostus tiettyyn aiheeseen — yksi esim. on innostunut moskeijoista sun muusta lähi-idän arkkitehtuurista, ja oli taiteillut aivan tyrmäävän aavikkokaupungin. Yhtä taas kiehtovat sudet, joten se oli kehitellyt eräänlaisen ”susien unelmakämpän” — millaiseen maastoon sudet kaikkein mieluiten asettuvat, mitä pesän läheltä pitää löytyä. Jne. En ole vielä keksinyt minkä innostuksen kipinän saisin siirrettyä layout-suunnitteluun. Aloin piirrellä talvista metsämaisemaa, ja sekin kyllä mua tavallaan kiinnosti (kaavailen sitä yhden aikaisemmin suunnittelemani hahmon elinympäristöksi), mutta jospa mun pitäisi viime aikojen lukumatkani huomioonottaen luonnostella vanhaa purjelaivaa tai satamaa? 😀 Tehtävä ei ole mulla vielä kunnolla alussa, mutta se pitääkin palauttaa vasta ensi viikolla.

Illalla koulun jälkeen olin sopinut hakevani Bennyn. Ensin mun oli käytävä ostamassa kissankuljetuskoppa ja muuta rompetta. Onneksi entiselle kämpälleni saapuessani Benny suostui menemään koppaan hyvin rauhallisesti. Entinen vuokraemäntäni jopa antoi minulle kyydin kotiin (olin suunnitellut meneväni bussilla). Olin melkein yhtä jännityksissäni kuin Benny itse saapumisestaan uuteen kotiinsa. Benny kuitenkin näytti alkavan tottua taloon suhteellisen nopeasti, vaikka liikkuikin vielä hyvin varovaisesti tutkien. Mietinhän mä etukäteen sitäkin, että jospa Benny on niin leimautunut entiseen taloonsa, että karkaa ja yrittää vaeltaa sinne heti ensi tilassa, mutta siitä ei näytä olevan mitään pelkoa. Benny kehräsi koko ajan, nukkui yönsä mun huoneessa ja vaikutti todella tyytyväiseltä. Ekana päivänä se ei uskaltanut mennä paljonkaan yläkertaan, mutta seuraavana päivänä se jo hiiviskeli uteliaasti ympäri taloa. Kämppiksiä (joista kaksi palasi illalla) se vierastaa vain ihan pikkuisen, toivottavasti se muutaman päivän päästä ”juttelee” jo niille ihan kuin ei mitään.

La:

Noukin pari sarjista Big Pete’siltä, sitten leffaan (Valkyrie) ja ulos syömään — kaiken kaikkiaan nautinnollinen iltapäivä.

Muistilistalle Mouse Guard -sarjis. Näin ensimmäistä kertaa, kiinnostuin. En viel ostanu, olisin halunnu kokooma-albumin Big Pete’sillä tarjolla olevien irtonumeroiden sijasta, täytynee tilata. Tällä silmäyksellä vaikutti vähän kuin Ruohometsän kansalta yhdistettynä Sormusten herraan (toki hiirillä, ei kaniineilla).
Ostin:
Terry Mooren Echo, eka alppari. Hyvältä vaikuttaa. Tärkeimmät henkilöt ovat sympaattisia ja todentuntuisia heti alusta lähtien. Moore flirttailee supersankarigenren kanssa. Se mikä mua Mooren puoleen vetää on kuitenkin aika kekseliäät ja hyvin uskottavat ihmissuhdekuvaukset, ja niiden saa hyvällä syyllä odottaa olevan myös Echon keskiössä. Ihmissuhteet ne Echoonkin imaisevat sisään. Sarjiksen arvoituksellinen ”superpuku” jopa näyttäisi tuovan osiensa kantajat — toisilleen tuntemattomat, jokainen haastavassa vaiheessa omassa elämässään — rajoitettuun telepaattiseen yhteyteen, mikä on pohjimmiltaan niin maan Mooremaista. Lisäksi tykkään kovasti hänen piirustustyylistään.
The Stand (Tukikohta) viimeisin (neljäs) numero eivätkä tavalliset pulliaiset ole vieläkään kaikki kuolleita. Pidän siitä, että sarjis käyttää itsevarmasti viisi viipyilevää numeroa periaatteessa tarinan pohjustamiseen, eli hyvin sama henki kuin kirjassa. Hyväksyn täysin.

Valkyrie USKOMATON. Suosittelen kiihkeästi. Varon aina käyttämästä sanaa ”eeppinen” internetin laimentamassa merkityksessä, vaan perinteisessä merkityksessä tämä elokuva ansaitsee sen adjektiivin.
Hyvä on, loppukohtauksessa olisi voitu minun puolestani käyttää vain yhtä flashback-sitaattia niin usean sijasta, ehkä se oli vähän ylilyöntiä, mutta niin pienestä en valita kun elokuva on muilla tavoin niin minun makuuni. Tom Cruisesta en ole ikinä suuremmin tykännyt, mutta vaikka joku Cruisea parempi näyttelijä olisi ehkä voinut elokuvaa entisestään parantaa, ei Cruise tätä elokuvaa puolestaan yhtään huononna. Sitä paitsi ilman Cruisen tasoista staraa Valkyrie ei olisi välttämättä saanut sitä julkisuutta jonka se omin päin ansaitsee.

Jännite on koko elokuvan ajan niin korkealla, että se on jo erityistä. Valkyrie on onnistunut (suorastaan hikoiluttava) trilleri siitä huolimatta, että kaikki tietävät miten salaliiton käy — jännityksen säilymiseen vaikuttaa ehkä eniten taitava tasapainoilu yksityiselämän panosten ja eeppisten panosten korkeudesta muistuttamisten välillä.

Cruisen esittämä von Stauffenberg, vaikka hän on melkein ainoa jonka yksityiselämään kurkataan, jää mielestäni eräänlaiseksi pelastajahahmoksi johon me muut (sivuhenkilöt) voimme ankkuroida toiveemme, ja hieman etäiseksi. Tälle katsojalle sympaattisemmiksi osoittautuivat sivuhenkilöt (no mitäpä muuta voi odottaakaan leffan pursutessa brittisuosikkejani, ensimmäinen kerta kun aikanaan kuulin tästäkin elokuvasta tapahtui Kenneth Branaghin urauutisten kautta) joille onneksi annetaan kullekin tilaa loistaa: mikään ”TOM CRUISE (…ja pari ulkomaanpelleä nurkassa)” -elokuva Valkyrie ei tosiaankaan ole. Von Haeftenin (Jamie Parker) — ei Cruisen — viimeinen kohtaus oli se, joka sai minut itkemään.

Lomat on nautittu!

mlif_shallowgrave.jpg

…Ja My Life in Film hyvästelty toistamiseen. En tiedä ovatko sarjan suomalaisfanit jo löytäneet BBC:n ikivanhat entiset nettisivut MLiF:lle, mutta kun itsekin löysin ne vasta äskettäin niin jospa oletan että aivan kaikki eivät ole niistä kuulleet. Käy aikasi kuluksi, löytyy kivoja stillkuvia, käsikirjoittajan suppeaa making of -blogia, storyboardeja ynnä muuta.
Kiitän vielä kerran oivasta uusinnasta. En ole kuullut mitään huhuja DVD-julkaisusta, niisk.
(Kyllä vain, Bethin kädessä on kuvaan päässyt Hugo-kala.)

* * *

Jäikö memmaa yli, mutta maito/kerma ja sokeri sapettavat jo lisukkeina? Kohtasin eeppisellä Ylläksenmatkallani helpon jälkkärin, jonka mämmi-appelsiini -makuyhdistelmä oli jotain mitä en aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksikaan. Pitkitäpä päänsisäisjuhlimista tällä reseptillä:

1/3 mämmiä
2/3 tiikerijäätelöä
^Mämmistä enemmän tai vähemmän pitävät voivat tietenkin muutella määriä mielensä mukaan.

  • Anna jäätelön pehmetä hiukan, joko yhdessä isossa kulhossa tai valmiiksi jälkiruokakuppeihin annosteltuna.
  • Lusikoi sen joukkoon mämmiä ”tiikerikakkutyyliin” ja sekoita varovasti (ei mielellään yhdeksi tasaväriseksi mössöksi — mutta eihän mikään tässä reseptissä ole kiveen kirjoitettu).
  • Anna jähmettyä vähän aikaa pakkasessa.

Tooooosi hyvääää! Annosten mahdolliseen koristeluun sopii vaikka sokeroitu appelsiininkuori tai appelsiinimarmeladi. Tai valkosuklaalastut tai maissimuromurska tai taitaitai.

* * *

Kaikki puhuu pelkästä jääkiekosta tai Ilkka Kanervasta. Phöh. MINÄ KIELTÄYDYN!
Koska jännitän portfolioni matkaa (onneksi postin nettisivujen tarjoaman seurannan mukaan se näkyy ehtivän määränpäähänsä vaadittuun aikaan) eikä muutakaan kirjoittamisen arvoista ole meneillään, tulee tässä sepostettua taas aikamoisia turhuuksia omaksi huviksi.

Star Stories, Ylellä ”Starat”, on ollut todellinen lahjakkuuksien laari. (Ykköskausi löytyykin DVD:llä ja kakkoskauden ostomahdollisuutta odotan kuola noruen.) Lisäksi lähes kaikki sen koomikoista ovat varsin vetoavia persoonallisuuksia, valmiita aivan mihin tahansa viihteen nimissä, sekä nuoria ja nättejä. Tämän listan tekeminen oikein sattuu, kun ei voi valita jokaista:

Top 5 Star Stories -näyttelijät

1. Jaettu ykkössija…
Kevin Bishop:
”People say, ”you’re really good at doing camp”, but actually, I love it and it’s just the real me.”
&
Tom Basden

Babyface-Bishopin ruokottomat imitaatiot ja lauluääni veivät sydämeni, mutta toisaalta vähemmän esillä olleen Basdenin kukkoilu John Leslienä iski nauruhermooni melkeinpä kovimmin koko sarjan aikana.
(Ei, eipä nimi John Leslie sanonut minullekaan mitään — mutta Basden teki hahmosta niin roisin että pudotti täysin tällaisen brittilastenohjelmiin vihkiytymättömänkin.)

2. Alice Lowe
Vaikka on ollut vain yhdessä jaksossa, sympaattisin SS:n komedienneista (ja uskokaa minua, kilpailu on sillä saralla kovaa). Pakko myöntää että My Life in Film vaikuttaa Lowen sijoitukseen. Se tullee aina olemaan minulle lisäpisteen arvoinen.

3. Oliver Maltman
Sen verran tehokas naurattaja, ajoituksen- ja äänenkäyttäjä että hänen hahmonsa ovat suorastaan unohtumattomia vaikkeivät imitaatiot olisikaan kaikkein uskottavimpia — tosin sama päteekin valtaosaan SS-esiintyjistä. Parasta Maltmanin hahmoista on vaikeaa valita, mutta kyllä George Harrisonilla on ihan spesiaali paikka muistoissani. ”You think you have it rough? Try being in a band with Paul McCartney! …No George, you can’t have a ham sandwich! …Look George, I’m sticking two thumbs in the air! …Bastard.”

4. Rhys Thomas
Rouheaääninen, ilo silmälle (jos pinnallisemmat perustelut sallitaan), ehkä sarjan paras tosikkotyyppien esittäjä sekä roolisuorituksissaan vailla häpeän häivääkään.

5. Daisy Beaumont
Pelottava ja pelottavan hyvä, pistää peliin aina 110%.

(6. Kaikki loput. Oi mää tykkään teistä nii hirveesti!)

Koska sarja on Suomessakin jo viimeistä jaksoa vaille nähty, on viimeistään aika ryhtyä ajattelemaan tulevaisuutta:

Top 5 staraa joista Star Storiesin pitäisi tehdä jakso

1.
Kenneth Branagh

Mukana myös Emma Thompson; William Shakespeare ja Laurence Olivier (varmaan haamuina); Keanu Reeves, Helena Bonham-Carter, Alicia Silverstone, Fry & Laurie, Jude Law ym…

Brittien suhtautuminen Branaghiin on ihan valmiiksi aika armotonta. Itse olen Branagh-fani, mutta haluaisin silti kovasti nähdä mitä SS hänestä nyhtäisi.

2.
J.K. Rowling

Mukana myös Harry Potter -elokuvien näyttelijät ja ohjaajat; haudan takaa Roald Dahl, J.R.R. Tolkien ja C.S. Lewis; sekä (ihan ilman mitään muuta syytä kuin se että tykkään hänen kirjoistaan) Alan Hollinghurst.

Täytyyhän tämä tuhkimotarina sentään ikuistaa. Komediaa luulisi irtoavan runsaasti aina ahdasmielisten hihhulien nostattamasta saatananpalvontakohusta alkaen. Suosituin brittikirjailija sitten… Öö, Shakespearen, vai oliko se ”sitten Agatha Christien”?

3.
Keane

Mukana Coldplay, Oasis, U2, Bob Geldof, Elton John, Gwen Stefani…

Oliver Maltman näyttää niin sopivasti Keanen Tom Chaplinilta, että jo sen vuoksi pakko tehdä. Ja sarja on aiemminkin näpäkästi esitellyt muusikkoja, itse asiassa melkein kaikki yllä mainituista.

4.
Russell Crowe

Maalitaulu otsassa. Käsikirjoitus lähestulkoon kirjoittaa itsensä. Ja ruudulle pääsisivät myös Paul Bettany, Jennifer Connelly, Meg Ryan, Al Pacino…

5. jne.
Hugh Grant… Baldwin-veljekset… Gyllenhaalit… Niin, ja kenestäköhän pitäisi tehdä jakso jotta John Cusack saataisiin ruutuun — varmaan sitten Cusackista itsestään (vaikkei miekkonen ole varsinaisesti skandaalien keskipisteessä ollutkaan). Meg Ryan & Dennis Quaid… Matt Damon & Ben Affleck… Nyt alkaa listasijat loppua kesken.

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas
(Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter
(USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman ”Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen ”metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard
(Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, ”pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (”Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä ”Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts
(Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen ”itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

Mmmm. Uskallan nyt kertoa onnellisena, että maanantaina postista hakemani palkinto on 32-tuumainen laajakuva-LCD-telkkari. Ja maanantai kun sattuu vielä olemaan yksi viikon parhaista TV-illoista! Veljen ja minun leuat loksahtivat stereona, kun asetuimme katsomaan Rescue Me:tä (”Asema 62”) — oli melkein kuin olisimme olleet itse paikan päällä.

Mitään muuta erityisen merkittävää juttua ei tällä kertaa ole… En viitsi hirveästi kirjoittaa leffaprojektistakaan, kun on vaitiolosopimukset ja kaikki.
Mutta huoli pois, vähemmän jännittäviä kirjoittamisen aiheita riittää aina.

Koska olen viettänyt ja erittäin todennäköisesti myös tulen viettämään hyvin suuren osan ajastani kirjastossa, mielessäni on väistämättä usein käynyt ajatus sellaisessa työskentelemisestä. Siksi blogi Kirjastossa töissä löysi minussa innokkaan lukijan viime viikolla. Se on kuin backstage-passi lainaustiskin taakse ja varastojen syövereihin. Vaikka blogi karsiikin raskaalla kädellä kirjastotyön taianomaisuutta (hyvää iltaa, minä olen semmoinen ihminen joka käyttää sanaa ”taianomainen” sanan ”kirjastotyö” yhteydessä) saa se myös nauramaan kippurassa, yleensä asiakkaiden toilailuille, siten vahvistaen käsitystäni, että kirjastonhoitaminen voisi loppujen lopuksi olla minulle hyvinkin tyydyttävää työtä ellei — niin, olisi niitä asiakkaita… Vaikka täsmälleen saman lausunnon voisi oikeastaan antaa aika monesta ammatista! (”Miten täällä kerkee tehä töitä ku asiakkaita lappaa koko ajan!” sanoi entinen leipuri.)

* * *

Nauratti, kun on kuullut sanottavan, että lemmikkieläimet pidentävät ihmisen ikää, ja sitten meidän Sylvi raapaisi mua kämmeneen niin että elämänviivaan tuli naarmu. Eli elämänviivaa se ainakin pidensi kirjaimellisesti.

* * *

Jotkut tajuamistani asioista ovat niin rönsyilevän ja pitkän ajatusketjun tuloksia, että jos kirjoitan ne alusta asti ylös, pelkään ettei kukaan saa niistä selvää. Niitä on vaikea ymmärtää ellei pääse ajatusketjun kelkkaan alusta asti. Ja vaikka luulisin saapuneeni johonkin muka syvälliseen johtopäätökseen, niin eiväthän ne silti kiinnostaisi yhtään ketään. Siksi blogissani kerrotaan koko ajan niin arkipäiväisistä asioista, ja viihteestä, jota en suinkaan pidä turhana. (Miksi ihmeessä minä tätä blogia taas oikein pidänkään? Joskus unohdan itsekin. No jaa…) Mutta yksi tällainen hoopoilu tekisi mieleni kirjoittaa muistiin.

Huom. Se on myös melko todenmukainen esimerkki siitä, miltä blogimerkintäni näyttävät ennen rankkaa typistämistä ja editointia:

* * *

The opportunity to watch and work with the performers on the set and see the rushes every day gave me a unique insight into the characterisation, construction and requirements of the film: it seemed the most natural thing in the world to be on site, though in fact the composer is usually brought in after a film is completed.

[…] throughout the score I held a musical mirror up to the dialogue and action; my approach was in many ways operatic. There are in addition long music cues, which meant that I was able to write neatly rounded pieces that could ultimately stand on their own.”

— Patrick Doyle
Henry V :n elokuvamusiikista

Kuuntelen piirtäessäni, ja muutenkin työskennellessäni, mahdollisuuksien mukaan musiikkia. Kaikeksi hankaluudeksi sen pitäisi ihanteellisesti olla itse valitsemaani musiikkia, minkä takia minua aina ärsyttää jos elävänmallinkurssilla sattuu olemaan radio päällä. (Hädin tuskin pystyn maalaamaan kun joku katrihelena soi taustalla. Olen liian ujo sanomaan että sammuttakaa se, eikä kukaan muu huoneessa näytä olevan moksiskaan, joten kärvistelen vain happaman näköisenä.)

Kun piirrän näitä nykyisiä storyboardeja, minulla ei ole juuri muita kriteereitä musiikin laadulle kuin että sen täytyy olla esihyväksyttyä (omasta toimestani, toisin sanoen sen täytyy olla omassa omistuksessani eikä vaikkapa radiota) ja sen täytyy sopia senhetkisen työn tunnelmaan. Jälkimmäinen kriteeri on tällä hetkellä nautinnollisen laaja: kaikki vähänkin alakuloinen, uhkaava, painostava, salaperäinen, mahtipontisen dramaattinen tai surullinen kelpaa, Interpolista Verdiin. Otin kuunteluun myös useita soundtrackeja, eritoten Henry V :n (Kenneth Branaghin leffaversio) siksi etten ollut kuunnellut sitä vuosiin. Minua ihan hiukkasen huolestuttikin, voisiko se olla niin upea kuin muistin. No, pistin sen soittimeen ja työhalut lähtivät, sillä kun se alkoi, en voinut muuta kuin käydä makaamaan sängylle, pistää silmät kiinni ja kuunnella koko cd:n yhtä kyytiä. Musiikki sai minut itkemään. Reaktio johtui osaksi assosiaatioista elokuvan kohtauksiin, osaksi musiikin vaikutusvoimasta, silkasta hengestä ja elävyydestä, osaksi kunnioituksesta säveltäjä Patrick Doylen (jolle tämä mestariteos oli uransa ensimmäinen elokuvascore! 😯 VOIJUMANKELKKA) nerokkuutta kohtaan. Tämä musiikki näytteli yhtä elokuvan pääosista. Tiedän kyllä että olen huono musiikkikriitikko ja että moinen kuulostaa epäkypsältä, epäomaperäiseltä ja epäluotettavalta hehkutukselta, mutta vain sellaisten mielestä, jotka eivät ole kyseistä soundtrackia kuunnelleet. Mieluiten läpikuunnelleet, ja keskittyneet siihen, miten musiikki heidän mielikuvitukseensa vaikuttaa. Soundtrack oli ihme kyllä parempi kuin muistoni siitä. Itse asiassa aloin miettiä, olisiko se peräti parempi kuin koko elokuva, sillä leffan näkemisestä oli minulla ehtinyt kulua vielä vähän kauemmin kuin levyn kuuntelemisesta. Olisi tosi kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä joku sellainen, joka ei lainkaan ole nähnyt kyseistä elokuvaa, olisi tästä soundtrackista! Itse kuulemistani soundtrackeista se on ainakin suosikkini. (Tästä tuli hinku tehdä top5-lista suosikkileffasäveltäjistäni, mutta yritän kovasti olla luisumatta sivuraiteelle.) Oletko tuttuni, joka ei vielä ole nähnyt Branaghin Henry V :tä? Ilmoita, saat lainaan sen soundtrackin. Tekisit minulle palveluksen. Eritoten keskittymällä sen kuuntelemiseen täysillä tunnin ajan ja kertomalla, saako musiikki kenties teidänkin kyynelkanavanne tulvimaan.

No sitten oli tietysti pakko katsoa heti itse elokuva, ja onneksi se oli yhtä mahtava kuin soundtrack. Turhahan niitä tosin on keskenään verrata, kun molemmat ovat niin suuri osa toisiaan. Mutta leffa ei toimisi läheskään yhtä hyvin ilman musiikkiaan, kun taas musiikki toimii kuin sukset alamäessä ihan omillaankin.

Elokuvakin sai minut itkemään (pieneksi osaksi tosin sen takia, että minulla on se vain rupuisella VHS-kasetilla, joka tuskin on koskaan edes nähnyt parhaita päiviään). Miten välittäisin tunteeni tätä luomusta (joka oli Branaghin ohjaajanuran ENSIMMÄINEN ELOKUVA VOI PRRWRlADJHDF!! Ihan HULLUA) kohtaan sanoja kirjoittamalla? En minä mikään Shakespeare ole. Kohtauksia, joissa musiikin, runouden, näyttelijäsuoritusten ja visuaalisuuden summa nousee korkeamman matematiikan puolelle, on tajuton määrä. Ja mikä alku! Vähäeleisten alkutekstien taustalla soiva musiikki paitsi saa heti koukkuun, myös luo koko tarinan tunnelman, juuri oikea valinta tämän nimenomaisen elokuvan aloitukseksi. Tämän alun nähtyään/kuultuaan kokemusta ei pysty jättämään kesken.
No niin no niin, hyviä kohtia riittää riittämistään, enhän minä aikonut näin pitkään kirjoittaa. Tässä on vaan niin paljon kehuttavaa.

Siinä kyyneleitä kuivatessani pähkäilin sitten jälleen kerran, että olenko minä joku tyhjän itkijä, kun niin monet elokuvat saavat minut vetistelemään? Eivätkä vain elokuvat, vaan kirjat, musiikki ja näytelmät… Taulut eivät sentään ihan vielä. (Koputan puuta. Miten noloa olisi ruveta nyyhkimään keskellä jotain galleriaa?!) Paitsi itse maalaamani, jälleen kerran vääristä syistä.

Toisaalta, kunnon itku on joskus hyvästä. Miksi sitä muuten katsoisi tieten tahtoen uudestaan sellaisia leffoja tai lukisi uudestaan sellaisia kirjoja joiden tietää itkettävän? …Monta kertaa? Mitä muita vaihtoehtoja on? Ei aina pysty yksinkertaisesti ajattelemaan itseään kyyneliin. Taidetta tarvitsee muun muassa siihen. Saa kyynelehtiä luvan kanssa. Parempi itkeä omasta tahdostaan kuin pakosta. …Ei hitto, onko niin että tämä itkuherkkyys on vain kontrollin hapuilua? Itkemällä fiktion vuoksi patoan todellisuuden vuoksi tulollaan olevat itkut??

En edes voi syyttää itkuherkkyydestäni kuukautisia, sillä itken aivan kuun ympäri. Erityisesti ihmettelen, miksi yllättyisin siitä, että joku miesihminen kertoisi itkeneensä esimerkiksi Narnia-kirjoja lukiessaan? Sillä minä todella olisin yllättynyt. Vaikka ei sen pitäisi yllättää minua, koska tiedän kokemuksesta niiden olevan itkettäviä. Minun pitäisi opetella avomielisyyttä.

Siis kyllähän minä olen iloinen, että pystyn itkemään, ja että tarinat herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, mutta en voinut olla ajattelematta, että jos joku ulkopuolinen todistaisi minun katsovan keskiviikkona Henry V :tä (jonka tämä ulkopuolinen sentään lukisi korkeakulttuuriin kuuluvaksi jo pelkillä Shakespeare-pojoilla) itkien, katsovan torstaina Housea (”No, ei kenties korkeakulttuuria mutta nykyisen laatuviihteen parhaimmistoa” — kyseessä oli se jakso jossa odottava äiti kuoli leikkaukseen ja vauva selvisi) jaksoa itkien, ja perjantaina lukevan Being Alexander :ia (joka on kiltisti sanottuna kevytkirjallisuutta) itkien, tämä ulkopuolinen saattaisi hyvinkin todeta että koska itken noin herkästi, tunteeni ei voi olla aitoa. Sen täytyy olla teeskenneltyä. Hän pitäisi minua samanlaisena kuin poikaa joka huusi sutta, tai kanaa joka toitotti taivaan putoavan. (Kana tosin ei teeskennellyt, mutta toitottipa kuitenkin täysin turhaan. Kumpi onkaan pahempaa, tyhmyys vai tahallinen vilpillisyys? Sen tiedän että tyhmyys aiheuttaa enemmän vahinkoa.) Ajatellaanko, että ihminen, joka itkee usein, itkee turhaan? Ovatko sellaisen ihmisen kyyneleet arvokkaammat, joka ei vuodata niitä yhtä usein? Korvaako laatu määrän? Joskus toivon, että voisin sanoa vaikka jotain sellaista kuin ”Tämä kirja sai minut itkemään, mikä on äärimmäisen harvinainen tapahtuma”. Se olisi törkeä vale. Mutta olen haluton sanomaan ”Tämä kirja sai minut itkemään, kuten niin moni surullinen kirja” — se ei saisi kirjaa kuulostamaan läheskään yhtä hyvältä. Edellinen lausunto kuulostaa kehulta, jälkimmäinen toteamukselta. Tämä on kuin tunnesyrjintää. Paljon itkevää ei pidetä tunteellisena, vaan aivan päinvastoin?
Harvoin itkevät ovat kykeneväisiä aivan yhtä suuriin valheisiin ja teeskentelyyn kuin paljon itkevät. Ei tunteiden piilottelu niitä yhtään sen todemmiksi tee.

Mihin tämä johti? Yksi ajatus nousi päättömyyksistä päällimmäiseksi:
Eniten olen kiitollinen siitä, että kasvaessani kukaan ei käyttäytynyt minua kohtaan siten kuin itkeminen ei olisi suotavaa. Kukaan ei hyssytellyt, suuttunut, pettynyt tai katsonut vinoon.

Toisaalta… Esimerkiksi veljeni, jonka (jos yhtään vanhempiani tunnen) itkemistä ei vieroksuttu ollenkaan sen enempää kuin minun, itkee huomattavasti harvemmin. TOISAALTA toisaalta, hän ei lue. Lainkaan. Ellei ole pakko. Hän on luonteeltaan lähes vastakohtani (mutta kuitenkin hyvä mies. Vai olisiko tämä ”hyvä” juuri se vastakohta? Heh). Johtuuko itkuherkkyys luonteesta, sukupuolesta tai koulutuksesta, jos ei kasvatuksesta?
Itkisinkö näin paljon, jos se olisi ollut pannassa lapsuudessani vai itkisinkö ehkä enemmän — lapsena itkemättä jääneitä asioita? Vai saiko moinen suvaitsevaisuus minut herkemmäksi itkemään kuin normaalin ihmisen pitäisi olla? Olenko minä se normaali, vai muut normaaleja ja minä seinähullu?

Tuohon kysymykseen päättyvät melkein kaikki muutkin ajatusketjuni, joten tämäkin posti on hyvä lopettaa sillä.

Kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta en millään pysty nousemaan sängystä aikaisin. Noäääh, teatteriinhan saattaa hyvällä tuurilla päästä ostamalla lipun juuri näytöksen kynnykselläkin… Jätän mieluusti illan kulttuuritoiminnot kohtalon huomaan jos vain saan nukkua vielä tunnin pitempään.

Aamutoimet ottavat myös tietysti aikansa. Ihanaa olla kiireettä, juoda aamukahvi peittopesässä (huoneeni on niin pieni että melkein pystyn keittämään vettä nousematta sängystä) sekä esitteitä, toivottoman vanhaa matkaopasta ja juna-aikatauluja tutkimalla rakentaa matkasuunnitelmaa.

Ulkona on oikullinen ilma, en tiedä mitä ihmettä pukisin ylleni. Välillä siellä sataa ja välillä paistaa. No, eiköhän sateenvarjo ratkaise asian… Uudet farkut, tietysti; vihreä toppi ja ohut oranssi pitkähihainen — erittäin mukavat mutteivät näyttäisi liian nuhjuisilta teatterissakaan. Ja farkkutakki, koska kaupungilla myös tuulee kylmästi.

Harhailen vähän aikaa etsiessäni Moor Street Stationia, josta junat Stratford-upon-Avoniin lähtevät (New Streetin sijasta). Birminghamissa on se outo ominaisuus, sikäli kuin näin lyhyen vierailun aikana pystyn moista arvostelemaan, että tie asemille on osoitettu sangen näkyvin ja käytännöllisin kyltein, mutta sitten sisäänkäynnit niihin (…tai, todellakin, ostoskeskuksiin) ovat niin huomaamattomia, että kun on päässyt tietämättään ihan muutaman metrin päähän asemasta niin tuntee eksyneensä, koska ei millään huomaa missä sen portti on. Näin käy minullekin hetkiseksi Moor Streetin aseman kieppeillä. Kun kävelen hämmennyksissäni katua pitkin ja käännyn erään kulman taakse edessäni on aivan yhtäkkiä seinää vasten nojaava mies ILMAN JALKOJA.

Kyseessä on tusinaruinaaja, mutta kohtaamisen äkillisyys yhdistettynä yllättäen tyhjän tilan näkemiseen siinä missä istujan jalkojen pitäisi olla saa minut hävettävästi säpsähtämään. Selvittämättömässä mielentilassa pää jyskyttäen kiiruhdan ohi ja vasta parin sekunnin päästä säikähdykseni hälvenee sen verran, että kuulen omatuntoni soimauksen. Käytökseni täytyi vaikuttaa sanomattoman ennakkoluuloiselta ja kusipäiseltä — hyvä kun en vinkaissut pelosta, silmäpako sentään!!

Raiteita näkyy aidanraosta, tästä pääsee sisään Moor Streetille! Livahdan asemalle. Tunnen oloni epätodelliseksi, Liisa Ihmemaassa -tyyliin, kun pääsen etsimiini paikkoihin vain jostain rupuisista, varjomaisen huomaamattomista sisäänkäynneistä ja melkein aina sattumankauppaa. Paikka näyttää aivan pienoisrautatien asemalta sinisine, siroine rauta-aitoineen ja tiilisine lipunmyyntirakennuksineen. Ei ole paljoakaan jonoa. Edelläni lippua ostamassa on ilmeisesti amerikkalainen nuori nainen, joka kysyy harmaapäiseltä myyjämieheltä Stratford-upon-Avoniin menevistä junista, ja mies sanoo että pari aamujunaa on peruttu, joten seuraava lähteekin varttia vailla yksitoista. Hmm, onhan se aikamoinen odotus, mutta ainakin jää aikaa syödä jotain. Otan meno-paluun, ”day return” — se on siitä kätevä, että liput voi käyttää missä tahansa lähtöpaikan ja määränpään välillä kulkevassa junassa päivän aikana. Ei tarvitse etukäteen miettiä millä junalla tulen kylästä pois. Arvelenpa tulevani vaikka viimeisellä.

Lähden kuljeskelemaan aamiainen haaleana johtotähtenäni. Menen pienen matkan päähän Bullring-ostoskeskukseen, jossa en ole vielä käynytkään. Varsin kaunista, avaraa. Ulkoseinä on persoonallisen lelumainen mosaiikkityylisine metalliympyröineen jotka muistuttavat hieman pölykapseleita. Kerroksessa, johon ensiksi kulkeudun, on sopivasti kioski — sen hyllyillä ostajaa odottelevia sämpylöitä ja voileipiä katsellessa ei kylläkään kuola valu. Sitten huomaan smoothie-kojun nimeltään ”Love Juice”. (Hihihi mikä nimi!) Kiva, smoothieta täydellisempää aamiaista saa mielestäni etsiä. Otan mansikkasmoothien. Taas huomaamme ettei nimi ruokaa pahenna, sillä smoothiella on joku söpöstelevä nimi ”strawberry sunrise”, mutta se on namia. Ja terveellistä! Imuroin smoothien siltä istumalta.

Loppuajan ennen junan lähtöä vietän Bullringin Borders -kirjakaupassa. Harmittaa, etten ole käynyt täällä aikaisemmin, sillä nyt ei ole läheskään tarpeeksi aikaa vietettäväksi tässä ihanassa kirjakeitaassa. Tosin Bordersissa myydään tunnetusti myös levyjä ja dvd:itä, ja julisteita ynnä muuta oheiskrääsää, ja Starbucks-kahvia, mutta itse keskityn tällä kertaa kirjoihin. Ja sittenkin lorvin niin kauan romaanien parissa että ehdin vilkaista sarjakuvaosastoa vain sivusilmällä, ähhh! Borders jää listalle paikoista joihin täytyy yrittää ehtiä maanantaina (toivottoman tiukille menee). On lähdettävä takaisin asemalle.

Pelkään ensin mahdollisuutta nousta vahingossa väärään junaan, vaikka tiedänkin olevani oikealla laiturilla, mutta onneksi junanvaunuissa lukee valonauhalla Stratford-upon-Avon. Junaan nousevat ihmiset ovat aika selkeästi enimmäkseen turisteja, ja pikkuisen resuisissa mutta mukavissa vaunuosastoissa on reilusti tilaa kaikille. Aurinko paistaa ja ilma on lämmennyt. Napsin vähän eilen ostamiani Pringlesejä minipurkista enkä malta kääntää katsettani pois ikkunasta. Tuntuu kuin olisimme vasta parin minuutin matkan päässä keskustasta, kun ympärillä on jo ihanan vihreitä peltoja ja maalaistaloja. Matkalla maasto on aika litteää ja vesistöjen vähyys pistää suomalaiseen silmään, mutta maisemat ovat tosi herttaisia. Niityillä on eläimiä sen seitsemää sorttia, lehmiä, hevosia, lampaita, vuohia, ja yhdellä niityllä on niin iso parvi mustia variksia (tai korppeja, oikeastaan olen liian kaukana ruvetakseni arvuuttelemaan mitä lintuja ne ylipäänsä ovat) että näyttää kuin nekin olisivat olevinaan laiduntavia lehmiä.

Vajaan tunnin matkan jälkeen, muutamine välipysähdyksineen, olemme perillä. Juna-asema on melkein huvittavan pieni. Olen jo tutkinut matkan aikana juna-aikataulun perinpohjin, mutta kysyn vielä varmuuden vuoksi lipunmyyjältä moneltako lähtee viimeinen juna Birminghamiin. Vastaus on kaksikymmentä yli kahdeksan. Sitten ärsyynnyn väentungoksesta pienenpienessä asemarakennuksessa ja pusken ulkoilmaan. Aurinko paistaa täysillä, aah!! Siitä vain kylää kohti.

* * *

Kirjallinen (ja — myönnettäköön heti kättelyssä — muutaman vuoden vanhentunut) matkaoppaani toteaa että Stratford-upon-Avon ei ole muuta kuin jättimäiseksi matkamuistomyymäläksi alennettu munaton ja mauton näkemys ”Olde England”ista, kliseklimppi joka vetoaa ainoastaan mitään ymmärtämättömiin turisteihin, ja sen ovat sentään kirjoittaneet englantilaiset, joten kai he tietävät mistä puhuvat. Oppaassa (Let’s Go — Britain & Ireland 2002) on Stratford-upon-Avonista oma alalukukin nähtävyyksistä niille, jotka eivät halua törmätä vierailullaan mihinkään Shakespeareen liittyvään. Öö, tässä minun vinkkini: ellet halua nähdä mitään Shakespeareen liittyvää, pääsisit helpommalla jos jättäisit menemättä koko kylään. Pelkkä ehdotus.

Tai ehkä joku tulee Stratford-upon-Avoniin aivan vilpittömästä halusta nähdä perhosfarmi ja teddykarhumuseo, eikä siinä mitään vikaa ole. Mietin vain, että jos itse olisin menossa perhosfarmille ja saisin selville, että William Shakespearen synnyin- ja hautapaikat ovat samassa kylässä, puhumattakaan Englannin kenties arvostetuimman Shakespeare-näytelmäkomppanian kotiteatterista, en panisi pahakseni vilausta niistä matkan varrella, kliseklimppi tai ei.

Onhan kylänraittia kulkiessa jossakin määrin nähtävissä, että ”tyypillistä” englantilaista teekuppilakuvaa on pyritty vahvistamaan, mutta minua siinä ei kyllä häiritse oikein mikään. Kadut ovat hassun kapoisia, vähän kuin olisi jossain Legolandissa, useimmat talot ovat vanhan näköisiä (niiden oikeasta iästä en mene takuuseen) ja kauppoja on hurjasti. Ihmisiä ja autoja on enemmän kuin tänne luulisi edes mahtuvan!

Al Pacinon nautittavassa Looking For Richard -elokuvassa on yks kohtaus, jossa Pacino ja se kakkosohjaaja (? en muista tarkkaan) Kimball käy Shakespearen synnyinpaikalla ja on siellä niinku
”…No jo on pieni peti.”
”Tunnetko sä mitään? En mäkään.”
”Luulis että täällä sais sellaset hirveet vibat.”

Niin no, se nyt ei oikeastaan liity tähän mitenkään, mutta minua eivät innosta maksulliset Shakespeare-kierrokset tällä haavaa, tulin tienoolle enemmän tunnelman takia. Sheikkisnähtävyydet sijaitsevat hajallaan ympäri kylää. Itse halajan pysytellä pienehköllä alueella ja jos onni suo, nautiskella ilmielävästä näytelmästä — liekö Willen ja perheensä taloilla minulle enemmän tarjottavaa? Jos en saa lippua, käyn ilman muuta jossakin niistä, ja siinäkin tapauksessa että saan lipun, menen käymään Shakespearen haudalla, koska se on kaikista kätevimmän matkan päässä. Ja myös helppo löytää. Seuraa vain kylän läpi kulkevaa Avon-jokea.

Avon-joen äärellä, jonne juuri saavun, sijaitsee myös Royal Shakespeare Companyn puisto, RSC Gardens. Se vie piiiitkän pätkän joen rannasta. Siinä kohden, missä nyt olen (tulin suoraan asemalta johtavalta tieltä), on ihanaa tuuheaa nurmikkoa ja sorapolkuja eikä paljon puita, ja siellä täällä on penkkejä ja jäätelökojuja. Ihmisiä on vilisemällä, eikä ihme näin kauniilla ilmalla ja näin sievässä paikassa.
Harmillista vain, että joka puolelle on heitelty niin paljon roskia. Piknik-aterioitsijat eivät ollenkaan viitsi korjata jälkiään. Tyhmän näköistä. Kenen on syy?!? 👿
Joessa ui iso liuta joutsenia ja hanhia. Ihania kaikki tyynni, siellä on joutsenenpoikasiakin, harmaita ja pörröisiä! En tiedä mitä lajia hanhet ovat, mutta nekin ovat harmaita… Oho, tuossa kyltissä lukee että ne ovat kanadanhanhia ja että niitä ei saa syöttää maalla, saa syöttää vain niiden uidessa vedessä. Mutta kyltistäkään ei ole mitään apua, kun hanhia tulee maihin ja rupeaa syömään ihmisten yltympäriinsä viskomia jätteitä. *Pffhrrhuuuh* Ärh.
Pitää lopettaa tämä pikkujutuista hermostuminen.

Katselen kun ihmiset heittelevät linnuille veteen ruokaa ja ostan yhdestä jäätelökojusta kokistölkin. Jatkan sen kanssa hidasta löntystelyäni, ja äkkiä edessäni on Royal Shakespeare Theatre, nätti pyöreä tiilirakennus aivan joen rannassa. Sen seinillä roikkuu pitkiä kankaita joissa lukee ”The COMPLETE WORKS”.
Jotenkin olen onnistunut olemaan huomaamatta koko teatteria ennen kuin olen käytännöllisesti katsoen sen rappusilla. Alan viimein arvella, että ehkä nämä toistuvat sattumasisäänkäynnit johtuvatkin puhtaasti omasta huikeasta hajamielisyydestäni eikä porttien huomaamattomuudesta — nähkääs, kun ei katso mihin menee, joka päivä on yllätyksiä täynnä!!! 🙄

Teatterin pienehkössä aulassa on vähemmän ihmisiä kuin odotin, mikä rohkaisee mieltäni lippujen saamisen suhteen. Mutta mitä katsomaan? Mitä esitetään? Ulkojulisteissa mainittu ”The Complete Works” -festivaali saa lisävalaistusta aulan julisteista ja esitteistä: kyseessä on festivaali, jonka aikana yhdessä vuodessa eli huhtikuusta 2006 huhtikuuhun 2007 RST:ssa ja siihen kuuluvissa ”sivuteattereissa” (Swan ja Courtyard) esitetään, kuten arvata saattaa, KAIKKI Shakespearen teokset! Tähän kuuluvat myös kaikki runot ja sonetit. Moinen mullistaa mielen. Olisipa ihanaa pystyä näkemään ne! The Complete Works -esite tekee minuun vielä suuremman vaikutuksen kertomalla, että joistakin näytelmistä esitetään useampikin erilainen produktio. Apuun on siis rientänyt monia esiintyjäryhmiä ympäri maailmaa, ja eri teatterimuotojen rajattomalta vaikuttava tarjonta saa pään pyörälle. Perinteisten näytösten lisäksi on avant-gardea, balettia, musikaalia, parin viikon aikana tyhjästä rakennettavia esityksiä joiden harjoituksia yleisö voi seurata ja jotka huipentuvat yhden illan valmiiseen esitykseen, mm. ”Venus ja Adonis” -runo esitetään nukketeatterina ja New Yorkista saapuva Tiny Ninja Theater esittää kahtena iltana Hamletin muovininjoilla dramatisoituna… Yksi sana: SUPERIA.

[Muuten… Jos minulla olisi ollut matkalla mukana kaveri, olisin voinut antaa tälle merkinnälle otsikon ”The Complete Dorks”. Haha!]

Olo on vähän typertynyt, kun en ole tiennyt tällaisesta mittavasta festivaalista mitään etukäteen. Sen sentään tiesin, että RSC kiinnittää näytelmiinsä usein kuuluisia nimiä — nytkin repertuaarissa pyörii Myrsky, jonka Prospero on Patrick Stewart. Kuningas Learin, jonka esitykset alkavat maaliskuussa, nimiosassa on Ian McKellen.
Mutta täytyy yrittää ryhtyä keskittymään nyt siihenkin, mitä näytelmiä esitetään juuri tänä viikonloppuna. Elokuun kohdalla esitteessä on peräti kymmenen näytelmää. Innostun, kun yksi niistä on Paljon melua tyhjästä — Kenneth Branaghin elokuvana eräs suosikki-Shakespearetulkinnoistani ja siten läheinen, hävyttömän helppo seurata, ja sitä paitsi hauska. Mutta siitä ei olekaan näytöksiä tänä viikonloppuna. Nyyh, ja siinois vielä Beatricena sympaattinen, hurmaava, kyvykäs komedienne Tamsin Greig suuresta tv-rakkaudestani Green Wing :istä… 😦 Että pitikin mennä sivu suun tilaisuus nähdä Greig ihkaelävänä.

HYVÄT uutiset ovat kuitenkin luettavissa teatterin aulan infonäytöltä, ylhäällä nurkassa: päivän näytöksiin Julius Caesarista sekä Love’s Labour’s Lostista (Turhaa lemmen touhua) on edelleen lippuja saatavilla! Eikä kassan jono edes näytä pitkältä. Liityn jo valmiiksi jonottajiin, ehdinhän hyvin tehdä lopullisen päätöksen odotellessani vuoroani. Ihmisiä virtaa jo sisään suurelle näyttämölle: puoli kahden näytös Julius Caesarista alkaa varttitunnin kuluttua. Katsottuani aikataulut läpi vielä kerran on selvää, että minun on parasta mennä iltapäivänäytökseen jotka alkavat aivan näillä hetkillä, sillä seuraavat näytökset alkavat seitsemän jälkeen, ja jos menisin teatteriin silloin, en ehtisi viimeiseen Birminghamin junaan. Olen nähnyt LLL:stä Branaghin leffaversion, joka oli, no, ihan okei, vaikka olisi Ken voinut paremmankin näytelmän valita filmattavaksi ja taatusti voinut saada muutamiin osiin paremmat näyttelijätkin. Julius Caesar kiinnostaa huomattavasti enemmän, vaikka en ole koskaan nähnyt kyseistä näytelmää enkä lukenut siitä riviäkään — jännittää siis hieman pysynkö juonen perässä. Lopputuloksen toki tiedän.
Ainakin 50% Julius Caesaria koskevasta tiedostani on peräisin Asterixeista ja siten omalla tavallaan epäluotettavaa… Erittäin hauskaa kuitenkin! Sitä paitsi kuulemani perusteella ei Shakespearenkaan näkemys ole historiallisesti se kaikkein vakavimmin otettava.

Joku teatterin työntekijä käväisee kysymässä jonossa olevilta ihmisiltä, ovatko he lipun varanneita vai lippua ostamassa. En oikein kuule syytä moiseen mutta kai kysymykseen joku syy on. Itse ilmoittaudun jälkimmäiseksi.

Silloin eräs ystävällisen näköinen vanha pariskunta, ei jonosta, lähestyy minua kohteliaasti. ”Anteeksi,” rouva tiedustelee (tietenkin englanniksi), ”oletko ostamassa lippua Julius Caesariin?”
Vastatessani myöntävästi, rouva kysyy haluaisinko ostaa heidän ylimääräisen lippunsa, sillä pariskunnalla on niitä kolmin kappalein mutta heidän kaverinsa ei päässytkään tulemaan. Ostan ihan mielelläni, sillä vaikka maksankin siitä saman verran kuin maksaisin tiskille niin ainakaan minun ei tarvitse enää jonottaa yhtään, ja sitä paitsi autan lähimmäisiäni jotka tuskin olisivat muuten saaneet käyttämättömästä lipusta rahoja takaisin. Rouva sanoo, että sitten minä kylläkin joudun istumaan heidän vieressään, ja vakuutan ettei se haittaa. Ihan kiva saada juttuseuraa, ja hehän voivat väliajalla avustaa jos en tajuakaan mitään.

Teatteriseurani esittäytyy: Margaret ja Ray Hanney. (En kylläkään ole varma nimen ”Hanney” kirjoitusasusta, mutta tuolta se kuulosti.)
”Mistäpäin olet kotoisin?” Kun sanon Suomesta, Margaret hihkaisee arvanneensa sen heti, ”enkö arvannutkin, Ray? Ei voi olla totta!” Olen puoliksi imarreltu ja puoliksi hämilläni siitä, että ulkomaalaisuuteni on näköjään paitsi päivänselvää niin myös kavennettavissa peräti Suomen kansalaisuuteen asti. Mietin itsekseni mistäköhän sen saattoi arvata, hassusta aksentistani, perunanenästä, vaaleudesta? Margaret selittää että heidän poikansa oli vuosia sitten vaihto-oppilaana Suomessa, pitää edelleen tiiviisti yhteyttä ystäviinsä siellä ja matkustaa sinne silloin tällöin. Poika on tosin nyt jo nelissäkymmenissä. Hän on arkkitehti ja — koska ihailee kovasti Alvar Aallon töitä — hakeutui nuorena opiskelijavaihtoon Jyväskylään.

Lienee arvattavissa että on minun vuoroni hihkaista ”Ei voi olla totta!” kun kerron olevani Jyväskylästä. Päivittelemme kaikki sattumaa ja siirrymme samalla saliin.
Enpä voi sanoa tuntevani perhettä, jonka luona Hanneyiden (miten tuo kirjoitetaan?!) poika asui Suomen vuotenaan, vaikka nimi ”Kautto” kuulostaakin jotenkin tutulta.
[Huom. Myöhemmin kotona kuulen heti äidiltäni ja veljeltäni, että perheen poika Ari Kautto on valmentanut jotain jyväskyläläistä jalkapallojoukkuetta. Minä kun en hirveästi seuraa urheilua…]
Hanneyt myös kertovat mistä kaupungista tulevat, mutta häpeäkseni en enää millään muista sitä. Tiedän vain ettei se ollut Birmingham eikä Stratford-upon-Avon.

Paikkamme ovat melko edessä mutteivät liiaksi, ja vaikka ne ovat sivussa, katsomo on rakennettu niin käytännöllisesti että koko näyttämö näkyy loistavasti. Yleisö on runsaslukuinen, mutta siellä täällä katsomossa näkyy tyhjiä paikkoja, eli olisin luultavasti saanut lipun muutenkin. Ei silti harmita, pikemminkin tuntuu onnekkaalta että vielä kymmenisen minuuttia ennen esitystä ihmisillä on mahdollisuus päästä näytökseen! Onkohan kyse vain onnenkantamoisesta, vai tapahtuuko tällaista useinkin? ”Let’s Go” ainakin ehti säikäyttää sillä aikaisin nousemisella. Luulen kyllä, että jos joskus tulen tänne uudestaan (ja se olisi kyllä ihanaa), teen varauksen hyvissä ajoin. Varaisin liput eri näytelmään vaikka joka päivälle jonka täällä viettäisin, parhaalle kaksi.

Minä saan istua paikalla, joka on lähimpänä katsomon keskustaa, ja Hanneyt antavat minulle käsiohjelmansa luettavaksi. Siinä riittää asiaa. Päätän ostaa oman esityksen jälkeen. Margaret ja Ray ovat mukavaa seuraa. He kertovat käyvänsä usein katsomassa Shakespearea ja ovat intona festivaalista, he ovat tavallaan RSC:n kanta-asiakkaita. Istun Margaretin vieressä, joten puhun enimmäkseen hänen kanssaan. Margaret oli äidinkielen opettaja ja on siksikin erittäin perehtynyt Shakespeareen. Sanon etten ole milloinkaan aiemmin nähnyt tai edes lukenut JC:tä, mutta että olen innoissani näytöksestä, ja Margaret lupaa etten tule pettymään: näytelmä on saanut ylistävät arvostelut ja sitä paitsi, (tämä kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta samalla tavallaan anteeksipyytävästi aivan kuin Margaret tietäisi lausuvansa täyden itsestäänselvyyden, kuten ”Nyt on elokuu”) Royal Shakespeare Company laukoo huteja äärimmäisen harvoin. Kysyn näkivätkö he nyt pyörivän Much Ado About Nothingin, se kun kuuluu niihin jokusiin Shakespeare-näytelmiin joihin olen tutustunut, joten olin kiinnostunut näkemään sen ja haluaisin tietää mitä he pitivät siitä. Oloni on vähän haikea, kun Margaret kehuu produktiota. Se oli kuulemma omaperäinen, terävä ja hersyvä versio joka sisälsi runsaasti latinalaista musiikkia ja tanssia. Voi että…

Emme kuitenkaan ehdi tällä erää jutella enempää, sillä yleisön puheensorina alkaa hiljentyä ja salin valot pimentyä. Kukaan ei minun muistini mukaan kehottanut katsojia sulkemaan kännyköitään (mutta omani on ainakin visusti virraton). Ehkäpä sekin on itsestäänselvyys… ja niinhän sen pitääkin.

Ja sitten PAU! Kuin salamaniskusta näyttämö räjähtää täyteen valoa ja roomalaisia. Kiivasta hoilausta, rummutusta ja tömistystä. Ääni on huumaava. Keuhkoissa alkaa tuntua oudolta, ihan kuin ne kasvaisivat, ja selkäpiitä värisyttää.

Täysipainoisen teatteriarvostelun kirjoittaminen olisi valitettavasti tässä vaiheessa vaikeaa. Sitä paitsi se olisi varmaan myös tylsää luettavaa, koska en löydä esityksestä mitään moittimisen aihetta! Se häivyttää ulkopuolisen maailman ja melkeinpä oman itsenikin kaukaisuuteen. Ilokseni kärryillä pysyminen ei tuota ongelmia. Jokaikistä näyttelijää on nautinto katsella ja kuunnella. En pysty näkemään mikrofoneja, mutta pakkohan niitä on olla — tuntuu kuin kykenisin kuulemaan esiintyjien joka henkäyksenkin.

Kolmikkomme pysyy näytöksen aikana hiirenhiljaa, mutta väliajalla meillä riittää juttua. Näkemämme on ollut poikkeuksellisen mukaansatempaavaa jopa minulle, jolla on muutenkin taipumusta melko voimakkaaseen eläytymiseen, ja Margaret huomauttaa yksityiskohdasta, jota olen hädin tuskin huomannutkaan: näytelmässä ei ole käytetty lainkaan rekvisiittaa näyttelijöiden pukujen lisäksi. Olen varsin vaikuttunut siitä, että näin intensiivinen ja uskottava tunnelma on onnistuttu luomaan ilman mitään muita välineitä kuin rooliasuja, äänitehosteita, nerokasta valaistusta ja tietysti näyttelijäsuorituksia. (Murhakohtauksessa tosin oli litroittain tekoverta, mutta se on ymmärrettävä poikkeus.) Toisaalta, kaikkein yksityiskohtaisimmat ja autenttisimmatkaan lavasteet eivät voisi vetää vertoja katsojien oman mielikuvituksen rakentamille.

Yllätyin että Caesar erkani elämästä jo juuri ennen väliaikaa. Murhan sijasta näytelmän eräänlainen lakipiste tulevat olemaan Brutuksen ja Antoniuksen puheet Caesarin muistojuhlassa. Lisäksi luulin Julius Caesarin olevan pitempi näytelmä, mutta Margaret sanookin siitä karsitun joitakin kohtia. Minulle on hämmästyttävää, että joku voi katsoa Shakespearen näytelmän ja saman tien sanoa mitä siitä puuttuu, mutta niin kai siinä käy kun on nähnyt/lukenut sen tarpeeksi monta kertaa (ja kun on tehnyt sitä työkseen, heh). Kaipa osaisin aika monien elokuvien osalta tehdä saman, jos nyt itseäni imartelen.

Seisomme ulkona rappusilla ja syömme jäätelöt, jotka herrasväki Hanney ystävällisesti tarjoaa. He rupattelevat hyväntuulisesti tuntevansa (herkullisen karmivasti katsomon puolelta ilmestyneen ja meikillä vanhennetun) ennustajaa esittäneen nuorukaisen vanhemmat. Rayn kommentti ”He’s as crazy tall as his father!” saa minut jostain selittämättömästä syystä kikattamaan.
Mutta on hymyni muutenkin herkässä. Olen auvoissani pysyttyäni esityksen perässä 99-prosenttisesti joten ei ihme että virnuilen väliajan kuin vähämielinen. Olen tullut bussilla, lentokoneella ja junalla Shakespearen kotikylään, seison joen rannassa olevan teatterin portailla syömässä ilmaista jäätelöä, seuraan parhaiten toteutettua näytelmää jonka olen vielä kuunaan nähnyt, hotellihuoneessani on kylpyamme, ruoho on vihreää, aurinko porottaa eikä yhtikäs mikään voisi kääntää tätä päivää pahoin päin.

Tiivis tunnelma jatkuu väliajan jälkeen. Caesarin haamuilu taistelun alla vie hapen. Vastoin arvailujani tässä tarinassa ei ole roistoa, tosin eipä Shakespearelta olisi yksioikoisen ylevää käsittelyä pitänyt odottaakaan. Brutuksen yhtäkkinen vastuun ja vainoharhaisuuden taakka nostaa hänet kenties tärkeimmäksi hahmoksi — mutta historian käänteistä viis, kaikki henkilöt ovat riivatun inhimillisiä (vai sanoisinko inhimillisen riivattuja?), ja heistä jokaisen näkökulmalla on painoa.

Näytelmän päätyttyä haluaisin oitis nähdä sen uudestaan.

* * *

Yleisö valuu salista aulaan hyväntuulisen oloisena. Sekä teatterin myymälän että käsiohjelmakojun kohdalle muodostuu ruuhkaa, joten menemme ensin ulos portaille vähäksi aikaa. Kiitän Margaretia ja Raytä jälleen kerran sydämellisesti sekä lipusta että seurasta.
Hanneyt tekevät lähtöä kotiin, kysyvät mitä teen loppupäivän ja kerron käyväni Shakespearen haudalla ja syömässä, ja siinä kaikki, koska minulla ei ole hirveästi aikaa. Ennen lähtöään Hanneyt sanovat, että minun kannattaa palata joskus Shakespeare-kierrokselle. Ehkäpä kohtaamme vielä.

Menen takaisin aulaan ja ostan itselleni käsiohjelman. Myös teatterin myymälän pahin tunku on hellittänyt. Vaikka myymälä on kooltaan pieni, sieltä löytyy röykkiöittäin kamaa, joitakin fiksuja ja joitakin tylsiä matkamuistoja, kaikki tietysti Shakespeare- tai RSC-teemaisia.
T-paidat ja muut vaatteet ovat hyvää laatua, mutta silti naurettavan kalliita ja niiden designitkin ovat aika mielikuvituksettomia. Pikkuesineet kuten kynät, muistilehtiöt ja lelut ovat siinä suhteessa paljon onnistuneempia myyntiartikkeleita. Tarjolla on myös elokuvia, mutta valikoima ei pökerrytä – kukapa täältä elokuvansa ostaisi, helpommalla saa netistä tms. Kuulujen näyttelijöiden lukemat CD-levyt sekä DVD:lle taltioidut RSC:n esitykset kiinnostavat (ne ovat sentään jotain sellaista, mitä ei saa ihan joka kaupasta), mutta yritän sittenkin etsiä jotain joka todella koukuttaisi. Onneksi myymälässä on myös mukavan eklektinen kirjavalikoima, vain yksi hylly, mutta mitä monipuolisimpia teoksia: näyttelijöiden elämäkertoja, Sheikkis-tutkimuksia, kuvakirjoja, näytelmiä, huumoria, historiikkeja jne. sulassa sovussa vierekkäin.

Silmäni osuvat lopulta pokkariin nimeltä Shakespeare is hard, but so is life. Nimi viehättää oitis, ja hetken selailun jälkeen päätän ostaa sen. Kirjailija on Fintan O’Toole. Teoksessa analysoidaan neljää Shakespearen näytelmää vetävällä tavalla, eikä se myöskään aiheuta matkatavaroissani suurta painonnousua. Ja sitä paitsi, kirjan ostamista joutuu harvoin katumaan! 😀

Seuraavaksi mukaan tarttuu pötkö vanhanaikaisia Predicamints-minttukarkkeja, nekin kivan nimensä ansiosta. Rullassa lukee ”Please don’t feed the actors.” Se on sen verran nätti etten tiedä tohdinko avata sitä. Ostan lisäksi Julius Caesar –näytelmän postikorttisetin, olihan se niin komeaa katsottavaa. Olisin ostanut näytelmän (hyvännäköisen) virallisen julisteenkin, mutta uskomatonta kyllä, kassalta kuulen ettei niitä ole myytävänä. Julisteet olisivat ehdottomasti minun lisäykseni kaupan runsaisiin antimiin.

Tukeva vaikkakin pieni muovikassi, jonka saan ostoksilleni, on aika kiva matkamuisto sekin.

Nyt on aika lähteä apostolinkyydillä kirkkoon… Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, johon Shakespeare muutamine sukulaisineen on haudattu. Siis ihan kirkon sisään. Eiköhän tämä päivä hipoisi täydellisyyttä muutenkin, mutta kun täällä kerran ollaan voi jonkin aidon Shakespeare-kohteen sentään käydä katsomassa.

Lähden kulkemaan joen rantaa kirkkoa kohti, puiston näkymät vaihtelevat vieressäni. Porukkaa ei ole täälläpäin läheskään yhtä paljon kuin teatterin tuntumassa, eivätkä roskatkaan pilaa yhtä näkyvästi maisemaa. Joen ylle kumartuvat puut, joiden oksat viistävät vettä, saavat olon hämmästyttävän kotoisaksi. Yhden niityn keskellä poikkean yleisö-wc:ssä. Tiedän että mahdolliset lukijat tuskin ovat kiinnostuneita vessareissuistani, ja mainitsenkin tämän vain koska se on yleiseksi mukavuuslaitokseksi niin suuri ja siisti, että hämmästyisin jos Suomesta löytyisi samanlainen puistovessa.

Holy Trinity –kirkon yksi ulkonurkka on kattoon asti rakennustelineiden ja pressujen peitossa, sitä kai korjaillaan parhaillaan. Kirkkoa ympäröi kaunis puisto ja itse kirkko on jo ulkopuolelta rosoisen tunnelmallinen — yksinkertaisesti ihan ikänsä näköinen.

Sisältä kirkkoa on nykyaikaistettu hiukan enemmän. Nätti muttei mitenkään erikoinen, vaikkakin ikkunoiden lasimaalaukset ovat suorastaan häikäiseviä. Ihmisiä on tällä hetkellä paikalla vain pari, mutta täysin vailla vieraita kirkko ei taida olla koskaan. Täälläkin on myymälä, jota vilkaisen pelkästään ohimennen ovensuusta. Sisäänpääsy kirkkoon on ilmainen, sen sijaan kuoreen (vai onko se ”kuoriin”?! Mikä häpeä, en ole edes varma siitä mitä kirkon ”kuori” tarkoittaa, mutta semmoisia sanoja nyt vaan on uskonnossa…) tai sanottakoon nyt vaikka hautasiipeen pääsy maksaa puolitoista puntaa.

Siinä ne ovat vierekkäin, William Shakespearen, Anne Hathawayn, heidän tyttärensä Susannan, vävynsä John Hallin ja tyttärentyttärensä ensimmäisen aviomiehen Thomas Nashin ahtaan oloiset leposijat… Seuraa ainakin riittää. Shakespeare kastettiinkin täällä, mistä ovat vitriinissä ”kirkonkirjat” näyttönä. Vanha kirjoitus on niin pientä etten koeta luottaa siihen, mutta niin esitteessä kyllä sanotaan.

Shakespearen rintakuva, joka tehtiin n. 1623 eikä ole siis turhaa turistirihkamaa sekään, katsoo vasemmalta (pohjoiselta) seinältä hautojen yli vastapäiseen seinään ihkaoikea komea sulkakynä kädessään. Sulkakynä myydään erikseen. …Vitsivitsi. Mutta jok.tap., kynä tosiaan on vaihdettavissa olevaa rekvisiittaa, ja vaihdetaankin vuosittain, Shakespearen oletettuna syntymäpäivänä.

Shakespearen haudalla olevaan laattaan kaiverrettu hautakirjoitus on hänen oma hengentuotteensa.
En voi kuvitellakaan että asialla olisi itselleni merkitystä sitten kun olen kuollut (ja sitä paitsi tuhkaaminen voisi olla minulle enemmän mieleen vaikken olekaan ajatellut näitä erityisen ahkerasti), ja jälkeeni jäävät läheisetkin voisivat minun puolestani muistella jollain ihan muulla tavalla kuin hautavisiiteillä, mutta olisihan se totisesti jotain kynäillä oma hautakirjoituksensa. Antaisin tuntemattomille jotain päiviteltävää. En varmaan kuitenkaan keksisi yhtä mehevää kuin Wille:

GOOD FRIEND FOR JESUS’ SAKE FORBEAR
TO DIG THE DUST ENCLOSED HERE!
BLEST BE THE MAN THAT SPARES THESE STONES,
AND CURST BE HE THAT MOVES MY BONES.

(Otin hieman vapauksia ja selvensin vanhanaikaista kirjoitusta omin päin, U-kirjainten paikalla oli V.t ynnä muuta sellaista…)

Lähtiessäni kävelen kirkon ympäri ja sitten suuntaan taas rantaan kävelläkseni takaisin keskustaan samaa reittiä kuin tulinkin. On vielä sen verran aikaa ennen junan lähtöä, että ehdin syödä jossain kiireettä, mutta muuhun sitä ei taida riittää.

Joen rannalla, melkein kirkon takana, eräs suuri puu muodostaa tiheine riippuvine oksineen polun ylle niin ylvään tunnelin, että pysähdyn ottamaan kuvan ennen kuin kuljen sen läpi. Paikka on hämärän satumainen. Puun alla olevalla penkillä istuu kaikessa rauhassa tupakoiva nuori mies, jota en huomannut lehtiverhon takaa kuvaa ottaessani. Hän nyökkää hymyillen tervehdykseksi ja sanoo ”Hope I didn’t ruin your photo.”
Soperran vastaukseksi ”No, no, not at all!” Onneksi sentään hymyilen samalla. Tietokone jäätyy mutta jalkani jatkavat itsestään matkaa polkua pitkin. Heti puun alta päästyäni mieleeni juolahtaa kymmeniä täysin kelvollisia lauseita, joilla olisin voinut jatkaa keskustelua, eikä vauhti edes hidastu. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Esimerkiksi homo sapiensin juhlitut aivot ovat noin puolta suuremmat kuin muinaisen homo erectuksen. Ja silti edelleen niin ilmiselvästi puutteelliset.

* * *

Taivas alkaa pilvistyä ja tuntuu siltä kuin kohta ripottelisi. Kylällä on ravintoloita moneen makuun. En halua mennä mihinkään aivan minikahvilaan, koska ne näyttävät niin täyteen ahdetuilta. Kuljen Bella Italia –nimisen keskikokoisen ravintolan ohi juuri kun ensimmäiset sadepisarat alkavat putoilla. Ravintola näyttää mahdottoman söpöltä, viihtyisältä ja lämpimältä ja saa minut jo melkein suostuteltua pelkällä ulkonäöllään. Kyseessä on ketjuravintola, sillä näin Bella Italian vilaukselta myös Birminghamissa, mutta mitäpä siitä. Koko tarjoiluhenkilökunta myös näyttää ja kuulostaa oikeasti italiaanoilta, tiedä sitten onko se ravintolaketjun taka-ajatus vai silkkaa sattumaa. Tutkailen ikkunaan teipattua ruokalistaa ja annos Polla alla Griglia (pariloitua kanaa, tietysti lisukkeineen) kuulostaa niin hyvältä, että pujahdan kana kiikarissani viivana sisään. Ravintola on vilkas muttei kuitenkaan tungoksen vallassa; istahdan omin nokkineni kahden hengen rauhalliseen nurkkapöytään, tarjoilija tuo oitis ruokalistan ja kysyy haluaisinko tilata juotavaa. Sanon ottavani kivennäisvettä.

Ruokalistaan käsiksi päästyäni mieli alkaakin tehdä kipeästi pizzaa. Minkäs teet — la donna è mobile, varsinkin kun saan lukea, että JOKAISESSA pizzassa on mozzarellaa! Kaikki pizzat ovat mozzarellapizzoja!! Nammmm. Päädyn melko perinteiseen valintaan, Campagnaan: paahdettuja herkkusieniä ja savukinkkua ja MOZZARELLAA.

Löysin muuten netistä Bella Italian menun PDF :nä, juuri tällaiselta se näytti. Jos kiinnostaa. (Voi kyllä ruveta nälättämään.) Ravintolan seinällä ovat kuitenkin lisäksi liitutaululle kirjoitettuna päivän erikoiset, joita ei ole ruokalistassa.

Pizza on virallisesti PARAS PIZZA, JONKA OLEN IKINÄ SYÖNYT. Saattaa se johtua siitäkin, etten ole ravinnut itseäni muulla kuin kulttuurilla melkein koko päivänä, mutta rohkenen epäillä. Pohja on ohut ja rapea, mozzarella on päällä isoina pyöreinä viipaleina, herkkusienet (jotka eivät ole peltipurkkia nähneetkään) ovat mehukkaita, ja savukinkku vie kielen mennessään. Voi elämä!
Olen silloin tällöin moraalin muistuttaessa olemassaolostaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä mutta sitten aina tulee joku tällainen elämys eteen. Siinä on paljon miettimistä, mutta lykkään asian pitkäpiimäisempää käsittelyä toistaiseksi. Pidettäköön sitä riippuvuutena. (Ja onko pizzan nauttiminen nyt sitten yhtään sen reilumpaa herkkusieniparkojakaan kohtaan?)

Tarjoilija kysäisee kerran ohikulkiessaan, mitä pidän pizzastani.
”Oh… It is excellent”, henkäisen autuaana suupalojen välillä. Tarjoilijalla näyttäisi olevan naurussa pitelemistä, onneksi ei halveksivasti. En tosin tässä vaiheessa piittaisi siitäkään, sillä keskityn kiekon tuhoamiseen niin perusteellisesti.

Jälkkäri kuului alusta asti suunnitelmaan. Ruokalistalla olevat annokset kuulostivat kaikki niin hyviltä, että oman järkikultani takia lopetan kärsimykseni lyhyeen — ei kuitenkaan olisi mitään mahdollisuutta maistaa niitä kaikkia — ja valkkaan liitutaululta yhden ”päivän erikoisen”, joka on vieläpä tarjouksessa: Crepes caramel, eli lettuja omatekoisen karamellikastikkeen (siis joka on tehty sokeria sulattamalla) ja vaniljajäätelön kera.

Letut ovat aina herkkua, varsinkin nämä, sillä ne ovat pitsinohuita ja itsetehdyssä karamellikastikkeessa on kyllä ihan oma hurmaava makunsa. Miinusta tulee ainoastaan siitä, että annoksen kanssa ei anneta lusikkaa vaan jälkiruokahaarukka, jolla ei ole mitään toivoa saada ihanaa kuumien lettujen jälkeensä jättämää sulanutta jäätelöä ja kinuskimössöä kitaansa. Vasta jälkeenpäin tajuan, että lusikan olisi varmaan saanut pyytämällä — derr. Olisi ehkä sittenkin voinut kokeilla jotain hienompaa jälkkäriä, mutta jääköön ensi kertaan, ovat letutkin sentään loistava lopetus aterialle.

Unohdin aiemmin kirjoittaa, että täällä maksetaan ravintoloissa tarjoilijoille tippi. Ainakin Silvian mukaan; en ollut asiasta saletti, joten kysyin häneltä torstaina. Säällinen tipin määrä olisi kuulemma 10-15 prosenttia laskusta. Tippasin kuitenkin molemmilla kerroilla Red Peppersissä 20 prossaa ja niin teen täälläkin, sillä olen harvinaisen tyytyväinen osakseni saamaan kestitykseen ja kohteluun. Tai olen vain harvinaisen hyvällä tuulella.

Juhlatunnelmastani huolimatta matkalla junalle alkaa jo ramaista. Ilta on pimeä, kolea ja edelleen sataa ripottelee. Viimeinen juna Birminghamiin on kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta tulee kuitenkin, ja on vielä väljemmin kansoitettu kuin tulomatkalla. Juna on myös uudempaa mallia unettavan mukavine istuimineen. Tiedän etten voi millään estää unen tuloa, joten laitan kännykkäni herätyskellon värinähälytyksellä soimaan vähän ennen saapumisaikaa Moor Streetille (puoli kymmeneltä). Sammahdan sataprosenttisesti. Onneksi herätys toimii.

Hotellilla on pakko päästä kylpyyn. Likoan, rypistyn ja tuumin että oli tämä sitten ihan paras päivä. Valkkaan hajamielisesti joitakin vaatteita huomista varten ja tarkistan juna-aikatauluja Staffordiin päin. Ei näytä siltä että tarvitsisi nousta kovin aikaisin, mutta aion silti mennä tavallista inhimillisempään aikaan uinailemaan, kaikki energia tulee tarpeeseen.

Toisaalta olen jännityksissäni huomisen vuoksi, toisaalta taas väsyksissä matkustelustani. Katson vähän aikaa töllöä rauhoittuakseni, Jimmy Carr (hauska) on jossain talkkarissa vieraana ja sen letkautukset naurattavat paljon. Se, että trendipellehaastattelijat eivät ole pysyä sarkastisen jumpulan perässä, naurattaa melkein yhtä paljon kuin Jimmy.

Ai niin, muistan mistä History Boys oikein oli tuttu: nimi on tarttunut muistin perukoille jostain leffalehdestä, englantilaistekoa oleva näytelmä on nimittäin hitti Broadwaylla ja siitä on tehty elokuva, jonka ensi-ilta on myöhemmin syksyllä.

Näen vihannoivia pajupuita vielä nukahtaessani. Jälleen kerran: ihan paras päivä.

Arkisto