You are currently browsing the tag archive for the ‘Lee Pace’ tag.

Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.

[Sanoessani ”tänään” tarkoitan tietenkin virallisesti eilistä.]

Tänään sekoitin apteekissa omin kätösin lääkettä. Eläinlääkettä. Ja vielä omalle kissalle — jottei asiakkaiden kissat kuolisi jos jotain menisi hullusti. No ei sentääään… se oli maailman helpoin lääkkeenvalmistusohje: ”Lisää vettä ja ravista”.
Meidän Osku kun on ottanut vähän battlea — haastajana sellainen öykkärikissa joka terrorisoi aina välillä meidän pihaa (epäreilusti, koska Sylvi on sitä monta kertaa pienempi ja Osku paljon vanhempi. Mutta sillä lailla se Luontoäiti vaan operoi). Osku tulikin pari päivää sitten kotiin aivan verissä päin. Se oli kuin jostain kissojen slasher-filmistä. Kauhua ja voivotusta, ja nyt me yritetään syöttää sille antibioottia ja se sylkee puolet pois. Pikku ukko parka. 😦 Mutta kyllä se varmaan voi jo paremmin kun jaksaa vähän kiipeilläkin. Me ei päästetä sitä vielä lainkaan ulos, mutta toivottavasti se toinen riitapukarikin sai sevverran nenilleen ettei tule heti takaisin maleksimaan meidän nurkkiin.

Lisäksi kuorin tänään omenan niin, että sain irrotettua koko kuoren yhtenä pitkänä riekaleena. Paras!

Aloin ihan lämpimikseni piirtää storyboard-luonnoksia yhdestä Sick Puppyn kohtauksesta (ei siis mitään turhan kunnianhimoista :P). Päästin itseni kyllä siinä mielessä helpolla, että kyseisessä kohtauksessa ei ole mielettömästi toimintaa, mutta uskon että ei piirretty kuva ikinä turha ole. Mielelläni ainakin aloitin sellaisesta kohtauksesta joka on yksi suosikkejani koko kirjasta, vaikkei se niin äksönintäyteinen olisikaan: kun kohtaus on jäänyt mieleen hyvin, sitä on ehtinyt alitajunnassaan pyöritellä vuosien varrella miten sen voisi kuvata ja sitä piirtää mielikseen.

Kävi se harjoituksesta. Kiperintä oli kameran liikkeiden kuvaaminen: hahmojen ”liikuttelu” sujui selkeästi (ja henk.koht. näkemykseni hahmojen ulkonäostä oli myös useiden lukukertojen ansiosta aika hanskassa) vaikka ite sanonkin, mutta miten ilmaista esimerkiksi se, että kamera kuvaa sitä kohti käveleviä hahmoja edestäpäin, liikkuen (”pull”?) heidän edellään JA SAMALLA laskeutuen SEKÄ tiltaten ylöspäin, kunnes hahmot ohittavat matalalta ”katsovan” kameran sen molemmilta puolilta? Se olikin sellainen pähkinä purtavaksi, että harjoitus jatkuu edelleen. Pystyisin kaiketi omin sanoin ja rekonstruktion keinoin esittämään tarkoitukseni, mutta kun koko storyboardaamisen ideahan olisi mukamas se että pystyy pukemaan ideat selkeiksi kuviksi! Ja sehän ei tule enää kuuloonkaan että valitsisin jonkin toisen kameranliikkeen — vaikka se olisi parempikin ja vaikka koko kohtausta ei ikinä filmatakaan — koska ”Ei Pysty” on ruma sanapari.

Mutta enhän toki tästä vielä lannistu. Piirtäminen oli todella elähdyttävää kun oli tutut hahmot ja tuttu dialogi pohjana. Aion tehdä samanlaisia harjoituksia aina kun aikaa liikenee; tekisi ainakin mieleni piirtää muutkin samaan kohtaukseen läheisesti liittyvät pätkät Sick Puppysta.

Romaaniin verrattuna oikeassa leffakässärissä ei tietenkään olisi yhtä paljon yksityiskohtia joita käyttää piirtämisen ja mielikuvittelemisen apuna, mutta näin amatöörinä lienee ihan hyväksyttävää harjoitella valmiiksi mietityn, vaikkapa runsaankin, kirjallisen kuvaston avulla. Varsinkin jos se on itselle läheinen.

* * *

Monista syistä, jotka saavat näin myöhään yöllä jäädä listaamatta, olisi aivan mahtavaa, jos Wes Anderson ohjaisi Sick Puppysta elokuvan. (Käsikirjoitus olisi ehkä parasta antaa Hiaasenin itsensä työstettäväksi. Ja kuten aiemmin tuli mainittua, Lee Pace esittäisi Twillyä. Muita näyttelijöitä on mietittävä vielä. Elokuvan originaalimusiikista huolehtisi ilman muuta Mark Mothersbaugh. Ja soundtrackilla voisi olla Kula Shakerin ”S.O.S.” ja Ray LaMontagnen cover Gnarls Barkleyn ”Crazy” – kappaleesta ja CCR:n ”Fortunate Son”, ja, ja ja ja…)

Olenko muuten maininnut aikaisemmin että olen täysin Yahoo!n orja? Kuten haukansilmäiset ehkä huomasivatkin on sivupalkkiini ilmestynyt, ihan vain omaksi huvikseni, uusi rss-feed suoraan Team Portugalin pukkarista öö, FIFAworldcup.yahoo.comista.
Screw Joga Bonito — Portugali tulee ja Portugali tappaa 😛 ( 😉 )

😀 😀 😀
Valmistuneen on helppo hymyillä, vaikka olisi tullut kuinka kurjia arvosanoja. Eivät ne tosin kurjia olleet, hah! …paitsi Lopunnäytetyöstä, mitä osasin odottaakin. Joko voi sanoa että olen elämässäni ollut vain muutamasta asiasta VÄHEMMÄN kiinnostunut kuin opinnäytetyöni aiheesta? Olin kuitenkin vaihtanut aihetta jo kertaalleen joten pelkäsin etten ikinä valmistu opinto-oikeuteni aikana jos aloitan vielä kerran tyhjän päältä.

Mutta jottei pääasia unohtuisi: valmistuin ryminällä keskiviikkona 31.5., joten yhden huolenaiheen voin deletoida muistista. Ja muutin perheeni ullakolle. Se on itse asiassa paljon mukavampaa kuin miltä kuulostaa.

…Samoin on oman äitinsä yrityksessä työskentely. Ensimmäinen työpäivä Uuraisten Apteekissa oli eilen. Töissä on juuri odotusteni mukaista mitä aktiviteetteihin ja stressaavuuteen tulee: koulukauhujen jälkeen tämä on kuin olisi palannut lastentarhaan. Päiväunet valitettavasti puuttuvat.

Varsinainen syy tämän päiväkirjamerkinnän tekemiseen (kun ei valmistumisestakaan näköjään keksi mitään muuta sanottavaa — että olenkin laiska kirjoittaja) on hurmioni siitä, että kun stressi on viimein taaksejäänyttä elämää, ehtii lukea lukemasta päästyäänkin!
No mutta, pidemmittä puheitta elämänlaatua parantamaan.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Anne Brontë:
The Tenant of Wildfell Hall

En suinkaan ole mikään englantilaisten klassikoiden erikoistuntija, mutta täytyy sanoa, että itse pidän Tenant of Wildfell Hall:ista oikeastaan enemmän kuin Charlotte Brontën Jane Eyre:sta (joka on kylläkin ainoa toinen lukemani Brontë-romaani …vielä tähän mennessä). Vaikka kirjan ”tarina tarinan sisällä” (Helenin päiväkirja) onkin massiivinen ja saattaa hämmentää lukijaa jälleen ”nykyaikaan” palatessa, kahden voimakkaan kertojan näkökulmat toimivat äärimmäisen kiehtovasti yhdessä. Tarinan (omana aikanaan shokeeraava) feminismi tuskin tänä päivänä enää kuohahduttaa, mutta Oikeenlainen Kemiahan ei tunnetusti koskaan vanhene. Varsinainen page-turner, hurmaava historiallinen romanssi joka säilyttää jännityksensä viime metreille saakka. Lisää Brontë-siskoksia kehiin!

Ja ajatelkaa miten mahtavaa: Suomalaisessa Kirjakaupassa myydään näitä Wordsworth Classics -pokkareita ALLE 2 € KPL! Aarteempaa lukuelämystä ei takuulla mistään halvemmalla saa. Samasta mä sen Jane Eyrenkin aikanaan ostin. Se harmittaa kyllä silmittömästi, että kaikki uudet kirjat on sitten järjestään niin kalliita että ostohaluinen saa varautua vararikkoon. 😥 Näin yhdenkin Lucky Luke -juhlakirjan Kipassa ja oikein vesi herahti kielelle, mutta se maksoi 40 €!!! PRKL, kirjat senkun kallistuu ja kalja senkun halpistuu, ja sitten joku vielä jaksaa ihmetellä että nuoriso oireilee 😡
Onneksi kirjastot eivät sentään vielä ole ryöstömetsästyksestä huolimatta kuolleet sukupuuttoon.

Carl Hiaasen:
Sick Puppy

Vaikka uskottelenkin itselleni että Native Tongue on lempparini Hiaasenin kirjoista, totuus on, että paras niistä on aina se jota on juuri lukemassa. Kirjailijoita, jotka pystyvät moiseen, on paljon vähemmän kuin äkkiseltään luulisi. Olen lukenut Sick Puppynkin useasti (vasta nyt ostin) — Hiaasenille ominaiseen tapaan se on rikos/jännitystarina, jossa Floridan luontoa raiskaava rahanahne poliittinen roskaväki saa kintereilleen uuden ajan epäkorrektin ekosoturin, Twilly Spreen.
Hiaasenin kirjoitustuntuma, hillittömät hahmot ja vahva näkemys oikeudenmukaisuudesta iskevät suoraan sydämeeni. Hänen kirjansa ovat mielipuolisia, lennokkaita, tragikoomisia ja jännittäviä, sekä oudolla tavalla tyydyttäviä (oman mielipiteeni mukaan osatekijä tähän on, että lukijan kohteeton kostonhimo saa täyttymyksen protagonistien monimutkaisten, uskaliaiden ja oikeudentunnossaan äärimmäisten juonien kautta) — ne herättävät näkemään sekä ihmisen typeryyden että ylevyyden.
Parasta, kuten aina, on kuitenkin kyltymättömästi rakastamani mustankarstainen huumori:

The instructor of the anger-management course presented himself as a trained psychotherapist. Dr. Boston was his name. On the first day he asked everyone in class to compose a short essay titled ”What Makes Me Really, Really Mad.” While the students wrote, Dr. Boston went through the stack of manila file folders that had been sent to him by the court. After reading the file of Twilly Spree, Dr. Boston set it aside on a corner of the desk. ”Mr. Spree,” he said in a level tone. ”We’re going to take turns sharing our stories. Would you mind going first?”

Twilly stood up and said: ”I’m not done with my assignment.”

”You may finish it later.”

”It’s a question of focus, sir. I’m in the middle of a sentence.”

Dr. Boston paused. Inadvertently he flicked his eyes to Twilly’s folder. ”All right, let’s compromise. You go ahead and finish the sentence, and then you can address the class.”

Twilly sat down and ended the passage with the words ankle-deep in the blood of fools! After a moment’s thought, he changed it to ankle-deep in the evanescing blood of fools!

He stuck the pencil behind one ear and rose.

Dr. Boston said: ”Done? Good. Now please share your story with the rest of us.”

”That’ll take some time, the whole story will.”

”Mr. Spree, just tell us why you’re here.”

”I blew up my uncle’s bank.”

Twilly’s classmates straightened and turned in their seats.

”A branch,” Twilly added, ”not the main office.”

Dr. Boston said, ”Why do you think you did it?”

”Well, I’d found out some things.”

”About your uncle.”

”About a loan he’d made. A very large loan to some very rotten people.”

”Did you try discussing it with your uncle?” asked Dr. Boston.

”About the loan? Several times. He wasn’t particularly interested.”

”And that made you angry?”

”No, discouraged.” Twilly squinted his eyes and locked his hands around the back of his neck. ”Disappointed, frustrated, insulted, ashamed–”

”But isn’t it fair to say you were angry, too? Wouldn’t a person need to be pretty angry to blow up a bank building?”

”No. A person would need to be resolved. That I was.”

Dr. Boston felt the amused gaze of the other students, who were awaiting his reaction. He said, ”I believe what I’m hearing is some denial. What do the rest of you think?”

Twilly cut in: ”I’m not denying anything. I purchased the dynamite. I cut the fuses. I take full responsibility.”

Another student asked: ”Did anybody get kilt?”

”Of course not,” Twilly snapped. ”I did it on a Sunday, when the bank was closed. That’s my point — if I was really pissed, I would’ve done it on a Monday morning, and I would’ve made damn sure my uncle was inside at the time.”

© Carl Hiaasen
(I quote for love)

Jos kuvittelin Sick Puppya elokuvana pääni sisällä, tapasin sijoittaa John Cusackin Twillyn rooliin, mutta ikäkysymyksen huomioon ottaen olen tullut siihen tulokseen, että Lee Pace olisi ekoseko-Twillyksi nappivalinta. Kuulen sen nytkin suoltavan ylläolevaa dialogia.

(”What Makes Me Really, Really Mad:” ) Mutta eihän kukaan Hiaasenia filmaa. En tajua miksi!? Olisivatko Hulluwoodissa kehitelleet jonkin harhaluulon ”Stripteasen kirouksesta”? Mies itsekin on sanonut, että koska kuivan sarkastinen kertojanääni on tähdellinen hänen kirjoilleen, tunnelman siirtäminen valkokankaalle olisi liki mahdotonta.
Silti, täytyy aina jaksaa toivoa…

Arkisto