You are currently browsing the tag archive for the ‘Liev Schreiber’ tag.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

Hyvä on, ei Ghostbusters kaikkia ongelmia poista, mutta yllättävän monta kyllä. Sunnuntai-ilta oli ihhhh-hana ❗ Venyi vain aika paljon myöhempään kuin suunnittelin. Me käytiin ensin syömässä Templetonissa ja oltiinkin sitten niin täynnä, ettei ostettu mitään leffaevästä. Onneksi ostimme liput ennen ravintolassa käyntiä, sillä palatessamme teatterille jono oli vaikuttava.

Yleisön joukossa ei näkynyt rooliasuja, mutta muutamallakin katsojalla oli paidoissaan Ghostbusters-logo. Näytöksessä oli äänekäs ja innostunut tunnelma loppuun asti, mikä laajensi kokemuksen, ja aplodeista suurimmat sai (tietysti) herra Stay Puft, ”Marsipaanimies”.
On se vaan niin hemmetin hauska leffa. Paljon hauskempi kuin muistin. Naurettiin niin että vatsaan koski, ja koko kotimatkakin vielä hihitettiin ja laulettiin ja siteerattiin parhaita pätkiä.

Unohdettiin ettei SeaBus enää siihen aikaa sunnuntaiyönä kulje, joten siitä tuli pieni mutka matkaan, kun piti palata linja-autolla, mutta kotiin päästiin kuitenkin. Tomoko ja minä olimme yhtä mieltä siitä, että täytyy alkaa seurata tarkemmalla silmällä, milloin kaupungissa esitetään vanhempia elokuvia. Ja kun seuraavana päivänä tarkastin leffalistaukset, niin eikös sieltä vain pistänyt silmään Pan’s Labyrinth! Ja (omasta mielestäni) vielä parempaa: Kadonneiden lasten kaupunki! Ensi maanantaina! Iiiiiikkkk, täytyykö mun alkaa järjestellä koulutyöt elokuvien esitysaikojen ehdoilla?

No niin, maanantaina sitten vihdoinkin sain viimeisteltävän materiaalin viivyttelevältä puhtaaksipiirtäjältä, ja tietysti mun piti puurtaa melkein koko yö jotta sain sen valmiiksi tiistaiaamuksi. Mutta ei se kyllä mielipidettäni tämän toimeksiannon kiehtovuudesta muuttanut, ja tiistaisen tunnin aikana palasi virkeyskin, kun aloimme opetella ”efektien” (periaatteessa erikoisefektit käsittävät kaiken, mikä ei ole hahmoanimaatiota) animointia. Vettä, tulta, savua sun muuta.
Sitä paitsi keskiviikot ovat vielä vapaita.

Kävin katsomassa muistaakseni keskiviikkona Defiance :n. Erinomaisista näyttelijöistä ja painavasta aiheesta huolimatta umpitylsä elokuva. En syytä ketään joka haluaa katsoa tämän pelkästään Liev Schreiberin takia, onhan hän katsomisen arvoinen aina ja kaikkialla, mutta teitä on varoitettu. Lisäksi parrasvaloissa on taas syvästi inhoamani ”aksenttiongelma”.

Valtaosa amerikkalaistekoisista elokuvista päätyy ratkaisuun ”puhutaan englantia puuronpaksulla aksentilla jotta katsojat varrrmasti ymmärtävät että nyt puhumme Vierasta Kieltä!” ja minua ärsyttää. En ole ikinä voinut olla pitämättä sitä yleisön älyn aliarviointina. Aksentin käyttö on minusta perusteltua vain silloin, kun ei-englantilainen henkilö puhuu elokuvassa englantia; jos henkilö puhuu OMAA äidinkieltään, joka on vain valtavirtayleisön hyväksi muutettu englanniksi, mitä syytä aksentille silloin muka on?! Toiseksi, aksentit tekivät puheesta vaikeasti ymmärrettävää; ja kolmanneksi, roolihenkilöiden kommunikoidessa venäläisten kanssa näyttelijät puhuivat venäjää — mikä oli ympäröivän aksenttikeiton huomioon ottaen mielestäni outo valinta.

Äskettäin nähtyyn (englantiin käytännöllisesti suhtautuvaan) Valkyrieen verrattuna tämä inhoamani ominaisuus sekä mielivaltainen vuorottelu venäjän kanssa ihan särki korviani.

* * *

Torstaina kouluun tullessani kuulin heti aamulla luokkakavereiltani, että Vancity -teatteri, sama joka esittää Pan’s Labyrinthin ja Kadonneiden lasten kaupungin, pyörittää parhaillaan muutaman päivän kestävää SPARK FX -minifestaria merkittäviin efektielokuviin keskittyen (siksi siis mukana myös edellä mainitut elokuvat), ja viime hetken lisäys ohjelmistoon (taidettiin suorastaan julkistaa vasta tänä aamuna) on lauantaina alkuperäinen STAR WARS -TRILOGIA! Pyhä jyssäys!
”Niin että sähän varmasti haluut tulla mukaan? Me tilataan just lippuja netistä. Ne myy hirmu nopeesti!”
ETTÄ HALUANKO?!

Uusi toivo oli lippuostoksia tehdessämme jo loppuunmyyty, mutta nappasimme Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun, ja päätimme mennä kaiken varalta teatterille aikaisin koska Uuteen toivoon on kuitenkin vielä pienen pieni mahdollisuus saada viime hetken lippuja kassalta.

Päivä siis alkoi mitä mainioimmin, eivätkä tunnitkaan olleet hullumpia. Mutta sitten otin koululta kotiin mukaan avaruustenava-maquetteni maalattavaksi, ja vaikka yritin pakata sen reppuun mahdollisimman varovasti, yhteen sen käsivarteen tuli matkustaessa pari äkäistä säröä. Käsivarsi ei onneksi irronnut, ja kunhan lähiaikoina hankin liimaa ja sitten liiman kuivuttua tasoittelen säröjä hiekkapaperilla, niin eiköhän maali sen jälkeen peitä ne jotakuinkin tyydyttävästi. Ei onneksi käynyt tuon pahemmin. Kun on liput kahteen Star Wars -leffaan kunnon teatterissa ei päivää pilaa mikään.

Ja taas jotain uskomatonta! Löysin (ja latasin menestyksellä) torrentin Hitman-sarjakuvasta! (”Varasta, mutta varasta kaikkein parasta!”) Siinä on sarjislehden kaikki numerot digimuodossa! Ja minä kun en koskaan uskonut saavani lukea Hitmania loppuun asti! Olen ollut tosi kiireinen joten luin vasta pari numeroa, mutta toisaalta haluankin nautiskella löydöstä hyvän aikaa. Elämä on ihanaa! Hitman on niiiin voittaja!

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas
(Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter
(USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman ”Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen ”metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard
(Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, ”pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (”Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä ”Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts
(Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen ”itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

…eli kirjoitan ihan mitä sattuu.
Tämmöistä kaikkea minulle on tapahtunut.

* * *

Ehti olla Konsan pääsykokeet jo kauan sitten, oliko se huhtikuun yhdestoista… Jännitti kyllä ihan hemmetisti. Melko hyvin ne silti mielestäni menivät, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska tajusin viimeisenä ihmisenä maailmassa että haen Konsalle täysin vääristä syistä. Olisi kieltämättä reilumpaa niiden taholta päästää sisään joku joka ottaisi oikeasti opiskellakseen kolme vuotta eikä vain skouppailisi itselleen mielikuvitusbändin jäseniä. Mutta ylpeys, itsekunnioitus tms. pakotti minut silti yrittämään pääsykokeissa parhaani — rehellisyyden rajoissa tietysti. Sitä paitsi alkaa olla niin paljon muutakin mielenkiintoista meneillään, että pitää tosissaan miettiä olisiko opiskeleminen, tai sanotaanpa, olisiko nimenomaan musiikin opiskeleminen se asia, johon seuraavaksi haluaisin keskittyä.

* * *

Olen ollut ulkona talosta suhteellisen paljon ja jutellut ihmisten kanssa ja muutenkin omaksunut hämmentävässä määrin normaalikkojen piirteitä. Pysyvästikö? Kuka tietää.
Mutta silti on hyvä asua yksin Harjun katveessa. Pari ekaa yötä tuntui kuin olisin ollut hotellissa, mikä johtui osaltaan myös siitä että telkkarini oli niin koomisen kokoinen pikkuisessa huoneessa. Olen kuitenkin tykännyt tästä alusta asti — tykkäänhän hotelleistakin. Nyt haisee jo erittäin kodikkaalta. (Olen pesänrakentajatyyppiä, en pesänsiivoajatyyppiä.)

* * *

Äiti opiskeli Kuopiossa (se on mulla geeneissä 😛 ) ja siellä ollessaan sai minut, niin että olen aina ilmoittanut syntymäpaikakseni Kuopion. Mutta kun menin hankkimaan viime viikolla uutta passia poliisilaitokselta, virkailija kysyi tietoni nähtyään, että olenkohan ihan sataprosenttisen varma syntymäpaikastani. Miten sitä nyt ikinä voisi sataprosenttisen varma olla? Eiväthän vanhemmat jumankauta valehtelisi, mutta toisaalta, omaan muistiin niistä ajoista ei voi luottaa yhtään enempää kuin Uudenvuodenaatosta. Virkailija sanoi, että väestörekisterin mukaan syntymäpaikkani on Jyväskylä. Järjestelin sitten uudelleen historiaani ja parissa sekunnissa tulin siihen tulokseen, että eihän tälläkään ole tässä elämässä mitään väliä, ellei sitten käy ilmi että olen tosiasiassa adoptoitu, mutta juuri silloin virkailija sanoikin, että äitini on täytynyt olla Jyväskylässä kirjoilla, sillä lapsen syntymäpaikaksi merkitään aina äidin virallinen kotipaikka syntyipä sitten missä tahansa. Upouudessa passissani tulee lukemaan myös upouusi syntymäpaikkani. Passikuva on kyllä yhtä typerä kuin aikaisemminkin.

* * *

Kävin lauantaina Helsingissä, kun minulla oli siellä sellainen viritys — ei valitettavasti romanttinen viritys vaan yksi koulutukseen liittyvä viritys, mutta olen niin uskomattoman vastahakoinen puhumaan keskeneräisistä suunnitelmista edes tutuille ihmisille että en voima nähköön rupea kirjoittamaan koko juttua tähän. Puoliksi se johtuu myös taikauskosta. (Olettehan kuulleet ilmaisun ”jinx”?) All part of my unique charm!

Käytin tietysti tilaisuuden hyväkseni ja poikkesin Good Fellowsissa. Rakas, rakas Good Fellows! Olin valmistautunut matkaan huolella ja tehnyt pitkän, pitkän lahjalistan itselleni, siltä varalta ettei aivan kaikkia haluamiani sarjiksia olisi paikalla — voisin siitä vain siirtyä seuraavaan kohtaan listalla. Aioin käydä listaa läpi niin pitkään kuin rahani riittäisivät.
Ainut vajaus joka hiukan kaiveli oli yksi kovakantisista Strangers In Paradise -kirjoista. Olin varma että niillä olisi se ja se oli ykkösenä listallani, mutta se on kuulemma tulossa myöhemmin, vaikka jenkeissä se on jo muistaakseni julkaistu. (Pehmeäkantisina paikalla olisi ollut samaa sisältöä kuin etsimässäni kirjassa, siis jos olisin ostanut useamman pienen albumin, mutta satun vain haluamaan sen kirjana. Minulle sarjakuvan nautittavimpia muotoja ovat kirjat tai kokoelmat tai pitkät sarjakuva”romaanit” ennemmin kuin lehdet. Kai se on perua Asterixin, Tintin ja Lucky Luken seurassa vietetystä nuoruudestani. Ne tarinat kun tuntuivat aina jotenkin paljon pitemmiltä kuin sarjakuvalehdet, eivätkä pelkästään hieman suuremman sivumäärän vuoksi… Sarjakuvalehden lukee niin nopeasti.)

Siinä menivät vihoviimeisetkin rahani. Onneksi tällä viikolla tulee lisää (ja onneksi olin ostanut paluulipun Jyväskylään etukäteen). Paremmin en olisi voinut varojani kuluttaa: tällä läjällä sarjakuvia elän vaikka kokonaisen viikon.

Kaupan mies kommentoi lähtiessäni ostosteni monipuolisuutta. Ehkä ammattilaisen sanaan voi luottaa ja kutsua sarjakuvamakuani sittenkin monipuoliseksi. Mutta melko auttamattomasti ajastaan jäljessä se kyllä on. Minulle on nimittäin sattunut käymään niin, että kun innostukseni sarjakuviin alkoi, olin tyhjätaskuinen teini. Vaikka en tosiaankaan elänyt sarjistyhjiössä, päädyin silti harva se päivä merkitsemään kaukokatseisesti muistiin sarjakuvia, joita haluaisin ostaa sitten joskus kun minulla olisi tarpeeksi rahaa (sarjiksien lukeminen kaupassa on vähän eri juttu kuin lehtien lukeminen tavarataloissa, eikä kirjastossakaan ihan kaikkia himoitsemiani kohteita ollut). Olen pitänyt kiinni unelmistani. Viime aikoina kun olen ollut tällä tavoin toinen jalka hau– työelämässä, olen täyttänyt vanhoja haaveitani, ja niin mahtavaa kuin se onkin, olen sen seurauksena jokseenkin laiminlyönyt ajan hermolla pysymisen. Mutta yksi askel kerrallaan, sanon minä.

Ai mutta joka tapauksessa, jälleen yhtenä esimerkkinä yllättävästä sosiaalisesta suuntautumisestani, kerroin myyjälle/kaupan omistajalle(?) että lähden moisten kantamusten kanssa, koska pääsen tämmöisiin sarjiskauppoihin harvoin ja otan tilaisuuden vakavasti, ja sitten olimme molemmat yhtä aikaa sitä mieltä, että omin käsin ostaminen lyö laudalta nettikaupan. Ja hetken ajan maapallolla oli kaikki harmoniassa. Ja sitten olin itse ihan tajuttomassa harmoniassa uusien omistamieni kirjojen kanssa. Hymyilin niille muovikassin, äärimmillään ponnistelevan muovikassin, läpi. Jokainen niistä hymyili takaisin: ”En malta odottaa että päästään kotiin!” ”Lue minut ensin!” ”Lue minut tässä kadulla! Ei kukaan välitä!”

Odotettavissa ”Elämänlaatua parantamassa” -kirjoituksia.

En silti ehtinyt juuri sillä hetkellä uppoutumaan saaliiseeni, koska menin katsomaan Spider-Man 3:n. Tuhlausta, kun se tulee Jyväskyläänkin, mutta teki mieli palvoa isoa valkokangasta.
(Eikö muuten potuta pikkusen ne ”jokainen ansaitsee tulla palvotuksi” Magnum-mainokset?! Melkein joka ikinen televisiomainos potuttaa minua nykyisin. Ne ovat kaikki niin epätoivoisia. Miten pahasti Upcider oikein haluaa minun juovan sitä? Tismalleen sama kuin joku tollo roikkuisi baarissa toisen hihasta ja ruinaisi ruinaamasta päästyään. Upcider sanoo ”kulutettiin näin paljon rahaa mainokseen, sinun asiakkuuteesi! Kato nyt miten ihmiset lentää ja omenat on virheettömiä. Pistettiin tähän mainokseen ainakin miljoona! Se on epätoivon miljoona!” Oikeastaan ainut telkkarimainos josta tällä hetkellä yhtään pidän on Felixin suolakurkkumainos jossa se yksi mies vie viimeisen kurkkupurkin sen korston nenän edestä kaupassa. Hyvä että tuollaisia sopivasti kökköjäkin mainoksia on jäljellä. Itse en ikävä kyllä syö suolakurkkuja.)
Öh, tämä merkintä on jo muutenkin niin rönsyilevä, että vaikken olisikaan luovuttanut pois elokuva-arvosteluoikeuksiani, en silti kirjoittaisi pitkää selostusta leffasta. Mutta, sekalaista:

[HUOM: SPOILEREITA.]

  • Tykkäsin aika tavalla. Ei tunnelmaltaan eikä tarinaltaan yltänyt ekojen Hämisleffojen tasolle, mutta nepä ovatkin minulle melkoisia mestariteoksia (vaikka Menninkäinen näyttäisi kuinka hassulta), joten ei siinä hirveästi häpeämistä ole. Ostan kyllä tämänkin jossain vaiheessa. Saa tehdä lisää minun puolestani.
  • Näyttelijäkaarti lisäsi leffanautintoa ihan suhteettomasti. Tobey Maguire on tietysti nappivalinta Hämikseksi (vaikka tämän lukiessanne muistakaa että en oikeasti ole Hämis-sarjakuvien seuraaja, enkä siis asiantuntija), mutta myös tämän takia olin odottanut leffaa innolla: samassa merrassa Maguire, Thomas Haden Church, Topher Grace, James Franco, James Cromwell ja J.K. Simmons, OHHO HEI KATO BRUCE CAMPBELL KÄVÄISI TAAS ÄSKEN KANKAALLA!
  • Hämis pahana, ainakin elokuva-Hämis, on sen verran naurettava ajatus ettei siitä voi syntyä muuta kuin komediaa, ja niin sitä oli paljolti lähestyttykin. Oikeastaan pidin siitä kevennyksenä.
  • Koska koiranleuat puhuvat Topher Gracesta ”köyhän miehen Tobey Maguirena”, Gracen roolihahmon ja Hämiksen yhtäläisyydet ovat kieron istuvia. Tosin se ei ole ainut syy, eikä moinen vertailu tee oikeutta kummallekaan, mutta on se kieltämättä pikkuisen huvittavaa.
  • Grace mahtavana pikku kusiaisena (kuten myös toisenlaisella tasolla Venomina) oli jotain, mihin olisi keskityttävä enemmän. Paljon enemmän kuin Hämiksen jossakin määrin epäuskottavaan kolmio– eikun neliödraamaan (olin unohtaa Harryn — tai hetkinen: jos Eddie Brock lasketaan, eikös se ole viisiödraama?), josta sukeutuivat leffan turhimmilta tuntuvat kohtaukset. Bryce Dallas Howard on mitäänsanomaton kun taas Kirsten Dunst jostain syystä ärsyttää minua aivan missä roolissa ja missä elokuvassa tahansa. (Vaikka jopa minun on myönnettävä, että kyllä Dunst oli aivan mahtava Dickissä! ”War’s not healthy for children and other living things” ”Yeah!”)
  • Vaikka Sandman hiekkapatsaana olikin hyvin höpsö näky, eikä sen kokoa lopulta yksinkertaisesti jaksanut uskoa, niin Thomas Haden Church ei petä. Ukko on aivan magneettinen. [Tähän X-Men -viittaus.] Näin pieneksi jäävä rooli (kiitos taas kerran, romanttinen haahuilu) oli tuhlausta. No, onpa jälleen yksi syy jatko-osille. Ja katsoa Sideways uudestaan! Okei okei… vaikka elohiiressä olisi jo tarpeeksi syytä katsoa Sideways uudestaan.
  • Ha, ha, Harry pyrähti Peterin apuun juuri kuten maailmanjärjestys vaatikin! Pete+Harry=4eva!
  • –> Uppistakeikkaa…

Onneksi Ryan Phillippe ei muuten sitten olekaan seuraavassa Batman-leffassa. YÄKK. BRYÖH. Pettymys vihlaisi kun luin että Liev Schreiber oli ollut kiinnostunut Harvey Dentin roolista, mutta ei Aaron Eckhartkaan yhtään huono valinta ole. Ehkä tämä on sittenkin vain omaksi hyväkseni — yksikin Schreiberin ja Christian Balen välinen dialogi voisi nyrjäyttää korvani tai jotain sen suuntaista. Juu, en ole tainnut kertoakaan, että Liev Schreiberilla on todennäköisesti Paras Puheääni. Bale on kiihkeästi kannoilla.

* * *

Voi että tätä. Kun elämässä tapahtuu jotain kirjoittamisen arvoista, ei yleensä millään ehdi kirjoittaa. Ja sitten kun ei tapahdu, käy näköjään näin.

Kunhan tässä huvikseni näpyttelen.

5 HYVÄÄ kohtaa EI-niin-hyvistä elokuvista

Tämä ei siis ole Top 5-lista, vaan viisi kohtausta jotka sattuivat tänään tulemaan mieleen. Ja kyseessä on tietysti vain oma kulahtanut mielipiteeni.

Huom. Sisältää juonipaljastuksia… Luulisin? Ei sillä että kyseisiä juonenkäänteitä olisi kenenkään vaikeaa arvata.

1. The Sum of All Fears (Peloista Pahin)
Ben Affleckin nynnerösti tulkitsema Jack Ryan ryömii Räjähdyksen maahan iskemästä helikopterista. Kaikki on harmaata ja hiljaista lukuunottamatta heikkoa huminaa, kuin korvat olisivat lukkiutuneet.

Olisin mieluusti nimennyt jonkin jämäkän Liev Schreiberin kohtauksen, Schreiber kun on parasta koko elokuvassa (ja myöntäkää pois, me kaikki toivomme että Peloista pahin olisi kertonut hänestä), mutta tässä välitettiin värisyttävästi Räjähdyksen aiheuttama aistikatkos. Eikä Affleckinkaan tarvinnut rasittaa itseään näyttelemisellä kun post-production tiimi hoiti kohtauksen kotiin.
Siitä on kauan kun luin alkuperäiskirjan, mutta siinäkin kuvaus Räjähdyksen jälkeen kuulonsa ja osittain näkökykynsä menettäneen hepun (muistaakseni poliisi tai turvamies?) paniikinsekaisista mielenliikkeistä teki aikamoisen vaikutuksen.

2. The Broken Hearts Club: A Romantic Comedy (Ystävyyden kirot)
Ensinnäkin, halusin kuollakseni tykätä Broken Hearts Clubista, mutta kliseitä alkoi tulla liian kovalla tahdilla. Se mikä kuitenkin jätti ihan omin voimin elokuvasta suloisen jälkimaun oli Howien (Matt McGrath) ja Marshallin (Justin Theroux) palaaminen yhteen.

Vieläkin se saa meikäläisen herkistelemään. Jos se olisi osa parempaa elokuvaa, kyseessä olisi minulle klassikkokohtaus. Kaksikon soutu ja huopaus on muutenkin todenmakuisin ja sieppaavin juonne tässä haaleassa tarinakokoelmassa. Ihailin molempia näyttelijöitä. Kyseisessä kohtauksessa pysytään hahmoille uskollisina, eli (lopultakin!) enemmän tai vähemmän järkiinsä tullut Howie ei saa suollettavakseen elämää suurempaa rakkaudentunnustusta; hänen koruton ja käsiin leviävä itseilmaisunsa kuulostaa vain niin todelta. Juuri kun tarvitsisi epätoivoisesti täsmälleen oikeita sanoja, silloinhan niitä on kaikista vaikeinta löytää.

3. Charlie’s Angels (Kyllä, Charlien h****tin enkelit!)
Joka ainoa kerta kun Sam Rockwell BUSTS A MOVE. Valehtelematta, olen katsonut CA:n puolentusinaa kertaa hänen pitelemättömän tanssitaitonsa takia. Äijä.

4. Blade: Trinity
Parker Posey (JEE! …Täytyyhän laatunäyttelijöidenkin jollain elää) vampyyrijengeineen kiduttamassa Ryan Reynoldsia (joka sentään näyttää piruilevan koko sontaleffan kustannuksella). Kieroutuneen, absurdin ja shokeeraavan humoristinen valopilkku. Nämä kaksi ovat sotkun ainoat kiintoisat päähenkilöt (ja näin sanoo joku joka sentään pitää Blade ykkösestä!! 😯 ) ja sitä paitsi Poseyn roolihahmo on virkistävän poikkeava luomus verrattuna monien elokuvien vampyyribimboihin jotka korkeintaan toivovat olevansa yhtä raivoisia ja roiseja. Muuten tämä leffa koetteleekin sitten sietokykyäni niin, että tuskin haluaisin vain yhden kohtauksen takia vilkaista sitä uudestaan.

5. Bruce Almighty (Bruce – taivaanlahja)
Uutisankkuri Steve Carell sekoaa lähetyksessä. Ensimmäinen elokuva jossa näin Carellin, ja heti olin koukussa. Ihan oikeasti oikeasti, pidän Jim Carreysta kuin karkista, mutta on myönnettävä tosiasiat: Steve Carell on monin verroin hauskempi. Eikä se johdu vain siitä, että Bruce Almighty oli niin vastenmielinen; Carell ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Muuten, jenkkiversio ”The Office”sta (Konttori), mukana Carell osana ilmiömäistä näyttelijäkaartia, alkaa Neloselta hyvin pian. Brittikonttorin fanit saattavat haluta teilata amerikkalaisen toisinnon suoralta kädeltä — myös minä olin aikoinani valmistautunut vihaamaan sitä, mutta toisesta jaksosta lähtien sarja on tehnyt vertailut turhiksi, seissyt tukevasti omilla jaloillaan ja naurattaa ihan silmittömästi. Omaksi parhaaksenne, antakaa ihmeessä sille mahdollisuus.

Arkisto