You are currently browsing the tag archive for the ‘Lucky Luke’ tag.

Tiistaina saatiin se nelijalkais-tehtävänanto. Elukkamme pitää suorittaa kaksi hyppyä ja kiertää jonkin esineen ympäri. Perspektiivi, hypyn ja kävelyn avainfreimien läsnäolo ynnä hahmon volyymien pysyminen vakaina ovat tärkeimmät asiat, mutta ei ”näyttelemisen” yrittäminenkään haitaksi ole. Tehtävän deadline on ensi viikon torstai, joten taidan yrittää pistää Jollyn lisäksi nousemaan hetkeksi takajaloilleen… ”Pose test” piti olla valmis tämän viikon torstaina, sen ei tarvitse olla kuin käpylehmätyyliä (käpylehmätyyli= nelijalkainen vastine tikku-ukkotyylille).
Tuntien jälkeen oli LDC, joka meni LOISTAVASTI, TOSI IHANAA OLI.

Eläinelokuvat ovat arvattavasti olleet esillä luokan keskuudessa viime päivinä. Lainasin Leeltä Oliver & Company -DVD:n, puhtaasti muistojen takia. Vaikka siinä onkin kieltämättä kömpelöä nelijalkaisanimaatiota Disney-elokuvaksi (”Nelijalkaiskävelyn kaavasta ei ole mitään tietoa, kaikki elukat vaan hetkuvat musiikin tahtiin”, Don puhisi), nostalgian tulva oli vastustamaton. Oliver ja kumppanit oli mulle mukaansatempaava elokuvakokemus lapsena, ja vaikka pari hahmoa ärsyttääkin ja eläinanimaatio on epätasaista asioista jonkun verran perillä olevalle, tykkäsin siitä edelleen. Ai niin ja elokuvan pahis, Sykes, on erittäin verevä luomus.

Totta kai Dickensin Oliver Twist on parempi, mutta (kokemuksesta ja tarkkailusta: ) lapset eivät kokonaan ymmärrä eivätkä voi arvostaa alkuperäistä kirjaa, kun taas Disneytetty, muhennettu, söpönnetty versio uppoaa lapsiin täysillä (taas kokemuksesta, eikä pelkästään omastani).

Heti ensimmäinen kohtaus, ”Once Upon A Time in New York City”, sai silmät kostumaan. En edes muistanut sitä laulua (toisin kuin siihen liittyviä kuvia), mutta sehän on aika hyvä, ja sanoitus melkeinpä ajaton maalaillessaan New Yorkin myyttistä roolia populaarikulttuurissa. Nyt olen hyräillyt sitä jo pari päivää. Muut laulut olivat välillä liian kasaria, mutta kaikessa kaavamaisuudessaankin ”Why Should I Worry?” (”Streetwise”) nostaa mielialaa 90 prosentilla.

* * *

Torstai: animaation posetestin läpikäynti, ja Donin parin kommentin jälkeen tästä on erittäin hyvä jatkaa. Olen hirmu innoissani saadessani animoida Jolly Jumperia. Inspiraationi on, kuten sanottu, sarjakuva-Jolly eikä animoitu Jolly. Latasin tosin uteliaisuudesta Ranskassa 2007 tehdyn Lucky Luke -leffan Tous à l’Ouest (Go West), mutta se oli hengessä/huumorissa/tyylissä/tapahtumissa ja erityisesti tahdituksessa niiiiiin erilainen kuin sarjakuva klassikkoaikoinaan (ja hahmot välttämättömästi animaation helpottamiseksi yksinkertaistettuja, Jollykin huomattavasti pyörylämpi ja ”hoopompi” — en kelpuuta malliksi) että siinä mielessä ne vanhat Lucky Luke -telkkarianimaatiotkin olivat parempia vaikkeivät olleetkaan 2000-lukumaisen sliipattuja…

Cap from Tous à l'Ouest

Yksi pelastus tosin olivat Joen (Joe Daltonin, tietysti) reaktiot Luken nimen mainitsemiseen. Ne ovat erottamaton osa Joen persoonaa sarjakuvassa ja koko konsepti nyt vaan on sen verran huvittava, vaikka sen lukisi miten monta kertaa eri variaatioissa. Eli ne olivat muutamia lievimmin ärsyttävistä ”kuvasta elokuvaksi”-muunnoksista, vaikka niissäkin yritettiin niin helkutin tosissaan ”olla KREISEJÄÄÄÄ!! Woo-hoo!”

Katsottiin The Sword in the Stone (Miekka kivessä) luokassa tuntien jälkeen ja hertsyykkeli että siinä on huono elokuva. Ei tosin animaation puolesta, mutta kuka niin tyhjäpäistä poukkoilua jaksaa katsoa?

* * *

Perjantaille läksyt jäi niin viime tippaan että jouduin heräämän julmetun aikasin ja tekemään niitä koululla ennen tuntien alkua, mutta sitten tuli tieto ettei designope päässytkään koululle, joten tunnit oli peruttu! Siitä huolimatta että olin herännyt aivan turhaan, mua ei harmittanut ollenkaan. Kaikki meidänluokkalaiset jäivät melkoiseksi toviksi pyörimään luokkaan ja työskentelemään oman animaationsa parissa tai ihan vaan hillumaan. Oli taas kivaa — no, niin kuin aina.

Lise, joka taitaa olla tulevasta peliporukastamme ainoa jolla on ”Dungeons & Dragons: pelaajan käsikirja”, lainas sen mulle jotta voin luoda hahmoni. En tehnyt mitään korkealentoisia yhdistelmiä näin aloittelijana — halusin rodukseni Dragonbornin, joten valitsin sen jälkeen lopulta luokakseni taistelijan. Oikeasti Dragonborn/ranger tai muut epätodennäköiset yhdistelmät olivat kiehtovia, mutta jos olisin valinnut jonkin rodulleni harvinaisen luokan, olisin joutunut taktikoimaan vähän enemmän taitopisteiden yms. kanssa jotta ne olisivat kompensoineet yhdistelmää, enkä jaksanut tässä vaiheessa keskittyä sellaiseen.
Vierustoverini Will (yksi pelaajista) hyräili silloin tällöin mukamas itsekseen ja mukamas hajamielisesti ”Dragonborn paladin of lawful evil… Tum-ti-dum…” Olin varma että syy oli joko estää mua valitsemasta samaa hahmoa kuin Will tai istuttaa mun alitajuntaan rooli (paladin), jota tämänhetkinen peliryhmä oli vailla 😛 Muhun ei hymistelyhypnoosiyritykset kyllä vaikuttaneet, taistelija tai paladin olivat minulle vetoavimmat luokat jo entuudestaan. Onneks Will jaksoi selostaa pistelaskusysteemiä monessa käänteessä.

Sain Liseltä kirjan lainaksi koko viikonlopuksi, jotta ehdin hahmon luomisen lisäksi tutustua pikkuisen tarkemmin peliin (vaikka tuskin viikonlopun aikana saan opittua hirveästi)… Ties vaikka loisin joskus tulevaisuudessa toisen, repäisevämmän hahmon. En vielä tiedä milloin pelataan tai kuka pelinjohtajana (Dungeon Masterina) toimii — ehkä joko Peachin kämppis tai Lise koska ne on ainoat joiden hahmoista en ole vielä kuullut yhtikäs mitään, ja masterhan ei osallistu peliin roolihahmona.

Sunnuntaina kävin mallipiirustuksessa Basic Inquiry -galleriassa, koska en ollut viikolla ehtinyt koulun LDC:eihin. BI:ssä hyvän mallin osuminen tunnille ei ole itsestäänselvyys (ja kun sanon ”hyvä”, sillä ei ole ulkonäön kanssa mitään tekemistä), mutta tällä kertaa sattuma suosi mukiinmenevästi siinä suhteessa. Paikalla oli pari koulukaveria jotka olivat kanssani samassa veneessä, Peach ja Britt, ja pidettiin kivaa. Kamut kutsuivat mut ottamaan osaa Dungeons & Dragonsiin joskus lähiaikoina. No mikäs siinä, eihän se hullummalta huvittelulta vaikuta ja populaarikulttuurin sekakäyttäjänä tiedän siitä alkeelliset perusteet vaikken ole ikinä itse pelannutkaan (olin esim. teini-ikäisenä R.A. Salvatoren ”Forgotten Realms” -kirjojen fani, ja monet TV-sarjat pursuavat D&D-viittauksia). Eikä tarvitse rämpiä metsissä naamiaisasuissa, vaan voi pysytellä sisätiloissa pöydän ääressä… Sitä paitsi tykkään viettää aikaa kavereideni seurassa, onko se nyt niin outoa?
Meidän luokalta on tulossa ainakin kaksi muutakin pelaajaa (Lise ja Will).

(Niille jotka eivät ole D&D:stä kuulleet, se on mahdollisesti maailman suosituin pöytäroolipeli. Nopat yhdessä hahmosi ominaisuuksien kanssa ratkaisevat yhteenottojen lopputulokset. Muita kommervenkkejä en jaksa ryhtyä selostamaan.)

Olen etsinyt mieluista matkamukia, monet ihmiset kun ostavat täällä take-out -kahvinsa omaan ”travel mug”iin: kuluu vähemmän pahvimukeja, juoma pysyy kauemmin kuumana ja usein kahvilatkin antavat pienen alennuksen oman mukin kiikuttajille. Mutta halusin jonkun siistin leffa-, piirretty- tai sarjakuvateemaisen matkamukin, eikä niitä ollutkaan niin helppoa löytää kuin olin odottanut. Kuikuiltuani niin sarjis- kuin kahvitavarakauppoihin jonkin aikaa tyydyin viimein sunnuntaina ajatukseen, että jos haluan merkillisen mukin, se täytyy tilata netistä, vaikka sitä sitten joutuisikin odottamaan vähän kauemmin. Strangers in Paradise -matkamuki (viralliselta SiP-nettisivulta) muistui ensimmäisenä mieleen, mutta se on myyty loppuun jo aikoja sitten. Aloin koluta satunnaisia nettikauppoja ja etsintä johti tänne: zazzle.com.

Sitä vaihtoehtojen runsautta! Zazzlessa voi kustomoida valtavasti erilaisia tuotteita oman mielensä mukaan, paitoja, mukeja, lätsiä, kenkiä, skeittilautoja… Voi käyttää joko itse tekemäänsä grafiikkaa tai tunnettujen brändien tarjoamia moninaisia kuvituksia. Vietin kuin huomaamatta melkein koko sunnuntaiyön kehitellen erilaisia mukeja piirroshahmoista ja etenkin Pixar-leffa-aiheisista kuvavaihtoehdoista. Mutta vaikka jokainen niistä olisi kelvannut, kaikkia ei kuitenkaan olisi voinut ottaa, ja loppujen lopuksi halusin myös jotain jollaista ei ihan helposti tulisi Vancouverissa vastaan. Mahdollinen Asterix-muki oli ollut toivemukieni joukossa alun alkaen, joten aloin etsiä sopivaa mukiin läntättävää kuvaa netistä, mutta Lucky Luke -aiheiset kuvitukset kurvasivatkin yllättäen johtoon. Löysin niin piristäviä kuvia Lukesta ja Jolly Jumperista, että sellainen muki saisi taatusti hymyn aamunaamalle. Legendaarinen joka tarinan päättävä ”I’m a poor lonesome cowboy…” -ruutu oli sekin vahva vaihtoehto, mutta heti kun näin tämän hurmaavan ”Dalton City” -alpparista napatun kuvan (ja vielä suhteellisen hyvällä resoluutiolla)…

The horse and his boy

…mukin kohtalo oli sinetöity.
Siitä tuli mielestäni niin söpö että olin haljeta kärsimättömyydestä kun tiesin, että sen postittaminen jenkeistä kestäisi vähintään viikon. Kaakaota mulle Luke & Jolly -mukista ja heti :[

Mutta odotus lieventyi äkkiä, kun tajusin että Jollyhan on ehdottomasti yksi mun suosikkinelijalkaisista ja siten täydellinen seuraavan animointitehtävän päähenkilöksi! The coolest horse in the West, and the coolest horse I can think of! Olin täpinöissäni paitsi saatuani vihdoin päätettyä animoitavan hahmon, myös keksittyäni sellaisen josta tykkään niin vimmatusti. (Motivoi.) En vain tajua miksen heti ajatellut JJ:tä. Onhan sekin animoitu muutaman kerran — vaikkakaan ei kovin hyvin, joten Morrisin piirtämä sarjakuva-Jolly on se ainoa oikea Jolly.
Luke and Jolly

Päähäni on pälkähtänyt hämmentävä määrä suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Useat niistä ovat keskenään ristiriidassa. Kaikki ovat sietämättömän nerokkaita. En haluaisi sulkea mitään niistä pois.
Voiko olla, että valmistumisen jälkeinen elämä ei olekaan yhtään helpompaa…?
–EÄÄH! Kahjojen puheita!

Odotan Birminghaminmatkaani hurjasti. Olen ihmeekseni saanut kuulla, että britit viittaavat Birminghamiin nimellä ”Brum”. Hmm? Outoa. Minä viittaan siihen paljon mieluummin lyhenteellä B-ham, koska se kuulostaa aivan rap-vokalistin stagenimeltä. Parasta pitää suuni kiinni siitä asiasta Englannissa.
Silloin kauan sitten ennen kesää ajattelin lentäväni sinne vasta lauantaina 19.8, mutta eihän siitä silloin jäisi paljon käteen. Jos sinne kerran mennään niin ollaan sitten edes muutama päivä ja otetaan loman kannalta, vaikka joutuisi hieman enemmän maksamaankin. Löytyväthän lähiympäristöstä Shakespearen synnyinsija (ja kätevästi myös viimeinen leposija) Stratford-Upon-Avon sekä Cadbury World, suklaafanin Mekka (Englannista puhuttaessa siis. Suuri Eurooppalainen Suklaakiertue olisikin muuten loistoidea. Pistänpä muistiin eläkevuosia silmällä pitäen). Alton Towersin suurhuvipuistossa vastikään tapahtunut junaonnettomuuskaan ei tutisuta — jos mitään, niin eikös onnettomuuden jälkeen turvallisuussysteemeistä luulisi huolehdittavan vain entistä paremmin! Viivana vuoristoratoihin! Nyt jo melkein ärsyttää, että eihän minulla taida olla edes aikaa käydä kaikissa näissä houkuttelevissa kohteissa. Matkustan nimittäin torstaina 17.8, jolloin onkin illalla Keane-boardilaisten meet up B-hamissa. Perjantain ja lauantain olen kunnon turisti, sunnuntai on festaripäivä, ja maanantaina lähden kotiin.

Alton Towers kuulostaa kylläkin sellaiselta paikalta jossa huvin maksimoimiseksi pitäisi olla seuraa, ja minähän olen vain minä. Kovaa ja korkealla vatkaavat härvelit ovat tosin intohimoni, joten jospa jälleen kerran voittaisin sosiaaliset konventiot ja pönöttäisin koko päivän laitejonoissa ilman tutun tuttua. No äh, se jää nähtäväksi.

Majapaikakseni olen varannut huoneen Britannia -hotellista, ei sen eriskummallisemmista syistä kuin että se oli kohtuuhintainen mutta tasokas ja sijaitsee aivan keskustassa, käytännöllisesti katsottuna rautatieasemaa vastapäätä, mikä on monessa suhteessa aikamoinen etu tällaiselle hajamieliselle hiipparille. Ensinnäkin: pääsen lentokentältä junalla lähes hotellin ovelle. B: maanantaiaamun lähtö helpottuu, ei tarvitse edes taksia tilata. Akvaario: pääsen junalla lähelle festaripaikkaa (Staffordiin, josta ”shuttlebus”illa Weston Parkiin) ja muidenkin nähtävyyksien äärelle. Ja neljä: keskustassa pysyn varmasti hengissä, kauppoja ja ravinteleita kun pitäisi olla joka mutkassa.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjatorilta tuppaa aina tarttumaan jotain mukaan. Eikä se niillä hinnoilla hirveästi haittaa. Kannattaako näin halvoista hankinnoista edes kirjoittaa? No, parantavathan ne kuitenkin elämänlaatuani.

Alivaltiosihteeri (Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka):
Matka virallisuuden keskipisteeseen

Kun nyt tässä ollaan matkustustunnelmissa, niin sanonpa vaikka, että jos joku miettii mitä lähettää ulkomailla asuvalle suomalaiselle joululahjaksi tai sen tapaiseksi, valitse Alivaltiosihteeri-kirja (joita on ilmestynytkin niin monta, että myös syntymä- ja nimipäiviksi riittää). Moista kielen vääntelyä ei voi olla ihailematta, vaikkei olisi kuunnellut kuin pari ”Alkkari”-ohjelmaa elämässään. Alivaltiosihteeri on jo iät ajat säilyttänyt paikkansa Suomen huumorin kirkkaimmassa kärjessä (ainakin omasta mielestäni) hohteen haihtumatta.

Tämä Alivaltiosihteerin ”kahdeksas pääteos” kokoaa, kuten muutkin pääteokset, radiosketsejä kirjalliseen muotoon, tällä kertaa vuodelta 2002. Osan niistä olen sattunut kuulemaan, osa on jäänyt väliin. Varsinkin YO-kirjoitusten surreaalikoe tiputti minut niin täysillä sen ensi kertaa kuullessani, että en edes kyennyt kehumaan sitä tutuilleni, koska puhkesin aina nauruun kesken kaiken. Muita kuulemiani helmiä olivat elokuvamainokset Dirty Harry Potter (”…ja liekehtivä kiväärinpiippu” ) ja Ciderman (”Enemmän tyhjiä pulloja kuin Ryhmä-X:llä!” ) jne jne.
Ennenkuulemattomista upeista tuttavuuksista mainittakoon Manserockstars (Popstars-formaatista kehitetty sisarsarja, jota katsoisin taatusti mieluummin kuin alkuperäistä), Aikuisten iltapäiväkerhot (”Herrajumala, aikuisia yksin kotona”), SPR 125 vuotta (”Tämä on hemoglobaalia hommaa” ) ja sokerina pohjalla Adventtikalenterihälytys. (”Mikä hälytys täältä on voinut tulla?” -”2412 eli luvaton joulukalenteriluukun avaaminen.” -”Eeeei minulla mitään joulukalenteria ole!” )

Pätkät toimivat luettuina lähes yhtä täydellisesti kuin radiossa. Ehkä se johtuu siitä, että Frangénin, Heikuran ja Liikan äänet ovat painuneet niin hyvin mieleen; ehkä siitä, että kirjoitusasusta välittyy niin onnistuneesti trion sataprosenttisen virallinen ääninäytteleminen (tai näyttelemisen puute… ) joka juuri tuokin sketsien kuuntelemiseen oman ainutlaatuisen lisänsä. Tai ehkä Alivaltiosihteerin ilmaisu on niin kietoutunut yksinomaan sanoihin, ettei ole mitään väliä kuuleeko ne vai lukee.

Oli vastaus mikä tahansa, Alivaltiosihteeri naurattaa ääneen. Ota virallisin asentosi ja lue yksin tai vuoropuhele sketsit kaverin kanssa ja katso kumman pokka pitää kauemmin. ”Toivottavasti ihmislajin typeryys ei kokonaan vie meiltä kielen monimuotoisuutta, jotta lapsillammekin olisi jotain mitä puhua.”

Goscinny & Morris:
Lucky Luke — Apassikanjoni

Mitäpä sellaista LL-sarjakuvista voisi kirjoittaa jota ei jo ole kirjoitettu? Legendaarinen (joskin fiktiivinen) Lucky Luke, cowboy joka ampuu varjoaan nopeammin, seikkailee klassisen koomisessa villissä lännessä seuranaan superfiksu hevosensa Jolly Jumper ja… No kaikki tietävät kuitenkin. Lucky Luken ja tietysti Jollyn rentous ja neuvokkuus, sekä tarinoiden ja taiteen oivaltavuus, ”luova itsensä toistaminen” ja itseironia tekivät hänestä Asterixin ja muiden eurosankareiden ohella unohtumattoman kumppanini jo varhain, enkä varmasti ole ainoa. Myös sivuhahmot ovat selvästä stereotyypittämisestä huolimatta persoonallisia, sympaattisia, ja ennen kaikkea hauskoja. Jokainen albumi on paitsi täynnä muistoja myös ilahduttava osoitus tällaisen ”kiltinkin” huumorin kestävyydestä.

Apassikanjoni ei aivan ole sarjan paras, mutta taattua laatua. Lucky Luke etsii syytä siihen, miksi chimichuri-apassit eivät ota rauhoittuakseen Fort Canyonin ratsuväen alueella. Fort Canyonin sotilaat ovat — hupaisaa kylläkin — jostain ihmeen syystä viimeistä miestä myöten irlantilaisia. (Paitsi yksi, joka on puoliksi skotti. Eikä kukaan ikinä jätä muistuttamatta siitä.) Apilaisen saaren viskiinmenevät kasvatit, silloin kun eivät nujakoi keskenään, saavat balladeillaan hevosetkin kyynelehtimään. Luken yrittäessä hieroa rauhaa apassien ja ratsuväen välille selviää, että varuskunnan komentaja eversti O’Nollan on se, jolla on iso lintu kynittävänä äkäisen apassipäällikkö Patronimon kanssa. Meksikon puolellakin piipahdetaan.

Lännen historiaa on Lucky Luke -albumeissa ilman muuta muokattu hieman viihteellisempään muotoon. Apassien hurjuus kyllä tehdään tiettäväksi, mutta tietenkään kukaan ei loukkaannu vakavasti, ei edes ota osumaa luodista. Itse ainakin hyväksyn tämän viihteen nimissä, koska tottahan lukija ymmärtää missä määrin sarjakuva irtautuu faktoista — ja sitä paitsi väkivallattomammista ratkaisuista saa revittyä niin paljon enemmän vitsejä. Esimerkiksi lapsena tästä alpparista jäi parhaiten takaraivoon juuri apassien mielikuvituksellinen yritys päästää vihollinen päiviltä muurahaisten ja hunajan avulla. Itse asiassa se hymyilyttää edelleen eniten, varsinkin kun Lucky Luke toisen yrityksen kohdalla taivastelee kuulleensa, että apasseilla olisi tarkoitus olla paljon suurempi valikoima kidutuskeinoja.

Yleensä LL:iin kuuluu luonteenomaisesti aitojen lännenlegendojen tuominen mukaan seikkailuun (ihan keskipisteiksi asti) ja toisinaan vieläpä meidän päiviemme julkkisten käyttäminen sivuhenkilöiden malleina. Apassikanjonista en ole kuitenkaan ”bongannut” ketään, enkä tiedä sitäkään, olivatko esim. päälliköt Patronimo ja Bisteco koskaan oikeasti olemassa. Joka tapauksessa albumi päättyy niin monikansalliseen vyyhteen, että tuskin sillä voisi olla sentinkään jalansijaa todellisuudessa. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää, olihan villi länsi sulatusuunien sulatusuuni…

Arkisto