You are currently browsing the tag archive for the ‘Master and Commander: The Far Side of the World’ tag.

isthisaboat

^ComingSoon.net äkkäsi ensimmäisen The Voyage of the Dawn Treader -kuvan, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua: itse Dawn Treader -alus (Kaspianin matka maailman ääriin -suomennoksessa nimeltään Sarastus) rakennusvaiheessa tulevan kuvauspaikan tuntumassa. Tosin minä en näe päätä enkä häntää (vai sanoisinko keulaa enkä perää) tuossa laivassa, olisiko ylösalaisin?! Mutta silti tiedonmurusetkin tulevasta leffasta saavat minut niin hilpeäksi, että jos asuisin Australiassa niin saattaisin käydä varta vasten paikan päällä stalkkimassa.
Kuva julkaistiin alun perin tämän australialaisen Bayside Bulletinin artikkelin yhteydessä, joka julistaa että jo settirakentelut ovat lisänneet säpinää lähiravintoloissa, puhumattakaan kuvauksista, jotka alkavat syyskuussa ja joista osa kuvataan oikeasti merellä! Eli Dawn Treaderista tehdään siis ilmeisesti merikelpoinen. Jos tehdään ja se säilytetään leffan jälkeen ja avataan yleisölle, olen ihan taivaissa! Aikamoinen nähtävyys se olisi, itselleni jopa matkan arvoinen joskus hamassa varakkaassa tulevaisuudessa. [Kunhan nyt saisin edes ensin käytyä siellä San Diegossa katsastamassa HMS Surprise :n.]
Mahdollisesti kuvauksissa käytetään kahta laivaa kuten Master and Commander…issä, eli yksi merenkulkuun ja yksi jota heilutellaan korkeintaan vesitankissa. Tai sitten yksi ulkoisesti uskottavan näköinen merenkulkuun kun taas laivan sisätiloissa tapahtuvat osuudet kuvataan hyteiksi lavastetuissa studioissa… Ja kummassakin tapauksessa käytettäisiin varmasti lisäksi pienoismalleja. Oli kummin vain, en malta odottaa valmiin paatin näkemistä. Olenkin jo maininnut Voyagen olevan suosikkini Narnia-kirjoista, joten on monen monta asiaa joita odotan innolla tämän leffan ollessa kyseessä! 😀

Master and Commanderista puheen ollen, edelleen ComingSoon uutisoi varoen, että taho, joka omistaa Aubrey-Maturin -kirjojen kuvausoikeudet, on ”ottanut yhteyttä” Russell Croween. Riittää toivon kipinäksi… Ei tuosta uskalla jinxaamisen pelossa paljon muuta sanoa, noin alustavassa vaiheessa.

Sitten kolmas peukku-uutinen — vaikka kesätyönhaku ei vielä tähänkään mennessä ole tärpännyt, monta rautaa on tulessa ja tällä viikolla etenin jopa työhaastatteluun asti. En kuitenkaan saanut paikkaa, pienoinen harmi, sillä työ kuulosti mulle aika sopivalta. Olisin ollut osa-aikainen sekatyöläinen lasten kuviskoulussa. Luulen syyn hylkäämiseeni olleen koulun alkaminen syksyllä, silloin kun aikatauluni ei enää salli yhtä monia työtunteja. Koulun alku lähestyy ja sitä mukaa vähenevät työnsaantimahdollisuuteni, sillä monikaan paikka ei näköjään halua palkata työläisiä lyhyeksi aikaa. Pitäisi jo melkein alkaa valehdella kouluun palaamisesta. MUTTA! Sain oljenkorren ulottuvilleni tänä vuonna Vancouverissa järjestettävän World Police & Fire Games -tapahtuman muodossa. Ensi kertaa kyseisten geimssien mainoksen nähdessäni luulin, että niissä kenties kilpailtaisiin poliisintehtävissä tai palojen sammuttamisessa 😛 mutta kyseessä onkin urheilukilpailut. Spelit kestää kymmenen päivää elokuun alussa, ja yksi nettikauppa etsi sen ajaksi ”energisiä henkilöitä” myyntipisteeseensä tapahtuma-alueelle. Varmaan ihan vaan sellanen T-paitaständin tyylinen, mutta työrupeaman määräaikaisuus houkutteli minua (ehtisin sekä ansaita edes vähän kesärahoja että käydä elokuun lopulla Suomessa), kuin myös tapahtuman kansainvälisyys. Nyt ei muuta kuin toivomaan, että teeskentelin hakemuksessani energistä henkilöä tarpeeksi vakuuttavasti. 😆

Yksi puhelinmyyntifirma ottaisi kyllä töihin kenet hyvänsä miten lyhyeksi aikaa hyvänsä, mutta kun en yksinkertaisesti millään kykene puhelinmyyntiin.

* * *

En ole vielä käynyt katsomassa uutta Potter-leffaa, mutta pari päivää sitten näin pätkän nimeltä Moon, jota voin mielihyvin suositella. (En tiedä onko Suomessa vai tuleeko?) Sam Rockwell pääosassa on odotetusti erinomainen — suokaa anteeksi tämä itsestäänselvyyksien kirjoittelu. Sitäkin kiitettävämpi näyttelijänsuoritus on, kun ottaa huomioon että hän kommunikoi kuvaustilanteessa enimmän aikaa paikanmerkkaajan (tms?) eikä lopullisella filmillä nähtävän henkilön kanssa, mutta lopputulos on sataprosenttisen saumaton. Niin realistinen että henkeä salpaa. Missään muussa elokuvassa, jossa olen nähnyt saman –ööö tuotanoin mitenkähän tän vois olla spoilaamatta– ”lähtökohdan” kuin Moonissa, ei ole hahmojen kanssakäynti ollut näin vangitsevaa. (Tosin ne muut elokuvat ovat olleet komedioita eivätkä yleensä edes kovin hyviä.) Ja elokuvan hypnoottista musiikkia JANOSIN kuunneltavakseni heti päivänvaloon astuttuani. Juoni tuntui kaiken lopuksi valitettavasti hieman yhdentekevältä; en aio spoilata, mutta siinä vaiheessa kun hoksasi mitä päähenkilölle oli tehty, elokuvan seuraamien hahmojen merkitys jotenkin latistui sen johdosta… Ehkä olen vain tunteeton.

Katsojaa ei kuitenkaan aliarvioitu. Tervetullutta oli myös ajan hengen välittäminen — ei siinä mielessä että elokuvan voisi tunnistaa tapahtuvaksi jollakin tietyllä vuosikymmenellä tms, vaan elokuvan maailmassa vallitsevan hengen, vireen. Sitä avitti yksi mainos elokuvan alkupuolella ja pari audiouutispätkää lopussa. (Mainosten käyttäminen elokuvissa yleisesti ottaen miljöön kiteyttäjänä alkoi rasvata analyyttisiä rattaita aivoissa.) Myös lavastuksella ja rekvisiitalla oli siinä osansa, mutta lavastus oli niin uskottava ja oikeasti käytössä olevan näköinen ettei sen ansioita edes juuri ajatellut. Tuo sanookin sen onnistumisesta paljon. Toteutuksen puolesta elokuvan voi uskoa sijoittuvan joko tulevaisuuteen, nykyaikaan tai lähimenneisyyteen (jos siis Kuussa olisi meidän todellisuudessamme teollista toimintaa.) Juonen puolesta taas tapahtumapaikan voisi siirtää Kuusta melkein mihin tahansa muualle ja päähenkilön millaisiin työtehtäviin hyvänsä, kunhan se on yksinäinen. Eristäytyneisyys on tärkeä elementti kyseisessä tarinassa ja siihen Kuu tarjoaa äärimmäisen ympäristön, mutta mikä lie autiosaarikin toimisi. Tunnelma teki suuremman vaikutuksen kuin juoni, mutta kuten sanottu, tykkäsin.

Portfolio harjoittelupaikkaa varten askarruttaa ja stressaakin jo, vaikka sen kokoamiselle on aikaa pari viikkoa. Don sanoi että Studio B:n väki on harjoitteluportfolioissa eniten hahmosuunnittelun ja poseerauksien perään, mikä on huono juttu sikäli että hahmosuunnittelu ei oo mun vahvuus, mutta hyvä juttu sikäli että poseeraukset (heti elävänmallinpiirtämisen jälkeen, tarkoitan) ON. Ikävä kyllä el.mal.piirustukseen ne ei kiinnitä kuulemma paljonkaan huomiota. Toisaalta, Don myös sanoi että kaikkein parasta olisi saada animointitaidot näkymään portfoliossa (jo ennen silmäystäkään näytevideoon), ja omalla kohdallani siihen tuskin olisi parempaa välinettä kuin croqit. Ehkä laitan yhteensopivia croqeja eräänlaisena kuvasarjana portfolion sivujen alareunaan… En vielä yhtään tiedä. Kehittelyä vaan.

Toinen melko hyvä juttu on, että saatan saada ihan mukiinmenevän layoutinkin portfolioon, sillä se, jota juuri nyt tunneille työstän, on alkanut innostaa mua — parempi myöhään kuin ei milloinkaan — ja vaikka se ei ole läheskään yhtä hieno kuin muiden meidänluokkalaisten leiskat, mulle se on kyllä huomattavaa edistystä. Siis perspektiivisäännöt ei huoleta mua yhtään — olis ihme jos en niitä tajuaisi ottaen huomioon että perspektiivi opetettiin jo kuviskoulussa kun olin (muistaakseni?) alle kymmenvuotias, enkä olis päässy Capilanoonkaan ilman sitä tietoa — mutta jos layoutin aihe ei mua kiinnosta, sen piirtäminen on melkoista piinaa. Ja kun mulla ei ole hajuakaan siitä, millaisille hahmoille tai millaiseen tarinaan tän layoutin olisi tarkoitus tulla, niin on vaikeaa loihtia siihen inspiraatiota. Kun meriasiat nyt kuitenkin tällä hetkellä nappaa, niin sataman irvikuvaa piirtelen, enkä ole ihan yhtä tuskissani kuin aikaisemmin layoutläksyjen kanssa.

Anteeks kun kirjoitan pelkästään koulusta; asia on vaan niin, että mun elämä on tän viikon ollut aivan pelkkää koulua. Tällä viikolla sain käsistäni hirmu työlään animointitehtävän, sen kahden hahmon dialogin. Valvottuja öitä ja liikaa muiden tuntien laiminlyöntiä, ottaen huomioon miten viimeistelemätön lopputulos oli…
Mutta tosi hyvä arvosana nelijalkaistehtävänannosta piristi jonkin verran. Jos siistin sitä hiukan ja teen toimeksiannon ulkopuolista työtä eli inbetweenejä (onneks niitä ei ole paljon sillä animoin Jolly Jumperin hyvin pakkomielteisesti jättämättä kuvitteelliselle inbetweenerille paljonkaan töitä), pätkä näyttää loisteliaalta demovideollani. Jollyn kasvonpiirteitä minulla ei ikävä kyllä ole aikaa lisätä.

2-hahmodialogivideoiden katsominen torstaina oli hulvatonta, ja torstaina saatiin myös tämän lukuvuoden viimeinen animointitehtävänanto. Koulu loppuu jo huhtikuun puolivälissä! Äääk että aika rientää! 😦 Mua oikeesti harmittaa että koulu loppuu kesäksi, ja että mulla on enää yksi lukuvuosi jäljellä tässä koulussa ja tässä seurassa. Huooookaus.
Kevään vika tehtävä kuitenkin on jälleen jotain superia. Siinä on käytettävä taas jotain olemassaolevaa hahmoa — Don ”suositteli vahvasti” Stitchiä tai jotain Stitchin tyylistä, toisin sanoen pienehköä, normaalirakenteista/kiinnostavarakenteista (ei jotain muumia tai kananmunaa) ja liikkeissään dynaamista. Se joka ei keksi muuta hahmoa jonka Don hyväksyy, käyttäköön Stitchiä.

Tehtävän varsinainen toiminta ei ollut liian tiukasti määriteltyä. Hahmoa pistää (tai nipistää, tai puraisee, tai ampuu, tai pussaa tai muuten häiriköi) jokin pieni lentävä olio; hahmo hyppää ilmaan; sitten, lentävää kiusankappaletta huitoen, hahmo pakenee kuvasta. Oltava koomista ja tempo on erityisen tärkeää. Koko homma kestää n. kuusi sekuntia, mutta piirrosten on oltava viimeisteltyjä. Kohtaukselle on valittava nopeatempoinen taustamusiikki kokonaan ennen animoinnin aloittamista, ja musiikin olisi tarkoitus inspiroida animaatiota.

Onneksi keksin hahmon heti samana päivänä (Stitch on ihan kiva muttei lähelläkään kärkisijoja jos on mahdollisuus valita melkein mikä tahansa hahmo animoitavaksi koko jäljellä olevan kevätlukukauden ajaksi): The Incredibles (Ihmeperhe) -leffan Edna Mode. Jeeeee mahhtavaaa! Tästä tulee niiiin mukava tehtävä! Musiikki-ideoita mulla oli aluksi ihan liikaa, mutta kavensin niitä yritykseksi löytää jotain, joka sisältäisi vaskipuhaltimia ja olisi Incredibles-soundtrackin tyyliin dramaattisen svengaavaa. Olen aina ihaillut sitä, kuinka vapaa, herkullisen tarkka mutta notkea (kuin mestarivoimistelija) ja ilmaisuvoimainen/tulkitseva niinkin vaskipuhallinpainotteinen soundtrack osaa olla. Säveltäjäähän (Michael Giacchino) siitä on tietenkin kiittäminen. Tällä hetkellä kallistun animaationi musavalinnassa Leonard Bernsteinin suuntaan (Candide :n ripeimmät hetket tarjoavat hengeltään ja sävellyshetkeltään mun mielestä sopivaa säestystä lyhyelle Incredibles -tribuutilleni.)

Incredibles-soundtrackista puheen ollen, se on mun suosikki Pixar-soundtrackeista — kyllä, tykkään siitä jopa enemmän kuin Giacchinon Oscar-palkitusta Ratatouille -scoresta… Niin siis tota muistatteko kun kehuin Sarah Vowellin Assassination Vacation -kirjan äänikirjaversiota ja etenkin sen musiikkia? Giacchino sävelsi sen 😀 Tämä tapahtui sen jälkeen kun Sarah Vowell oli näytellyt Violetin (Suomessa Ilonan) roolin The Incrediblesissä, tietysti. Kivaa eiks? Haluatteko tietää millaista on olla minä? Päivästä toiseen tällainen trivia pitää pääni kiireisenä sen sijaan että miettisin tärkeitä elämänvalintoja.

No eiääh. Kyllä mä mietin ihan vähän syvällisempiäkin juttuja. Ne vain sattuvat kuulostamaan sitä tyhmemmiltä mitä kauemmin niitä yrittää pukea sanoiksi JA sitä paitsi liittyvät liian usein elokuviin. Kai mä yhden voisin koettaa:
[SPOILERIIIII!!!]

Katsoin taas kerran Master and Commander…ia juuri tänään ja tajusin että Calamy varmaan tappoi ensimmäistä kertaa omin käsin ihmisen (tai useamman) juuri hiukan ennen omaa kuolemaansa.

Uskoikohan Calamy Jumalaan ja taivaaseen? Uskoiko Calamy kuolemansa hetkellä joutuvansa helvettiin tapettuaan juuri vihollisen? Avasiko taistelu hänen silmänsä kenties jollekin muulle, maallisemmalle velvollisuudelle (vakaumukselle että jokainen laivassa suojelee jokaista laivassa viimeiseen hengenvetoon asti), vai oliko Calamyllä tämä velvollisuus sydämessään heti merille lähdöstään saakka? Osasiko hän suorastaan odottaa sitä? Kuinka paljon hän tiesi todennäköisestä kohtalostaan/suunnitelmistaan? Halusin aloittaa elokuvan uudestaan alusta, ja katsoa jokaisen Calamyn kohtauksen sillä silmällä mikä hänen henkilökohtaista velvollisuudentuntoaan ajoi, toisin sanoen mitä hänen filosofiallaan varustettu ihminen mahtaisi ajatella henkensä antamisesta sekä toisen hengen ottamisesta. Keskenkasvuisen kuolema on epäreilu, ja elokuvakerronta ohjastaa reaktioitamme katsojina, mutta niiskutamme Calamylle kun heti hänen vieressään on läjä aivan yhtä epäreilusti kuolleita, niin maanmiehiä kuin vihollisiakin. Olisi muuten varmasti kiinnostavaa nähdä koko elokuva ranskalaisten näkökulmasta kerrottuna, ranskalaiset päähenkilöinä — leffan loppu olisi hyvin mahdollisesti tasan yhtä villitsevä ja hienovaraisen huvittava.
Voisin listata kysymyksiäni muutaman kappaleen verran. Rakastan tätä elokuvaa eivätkä sen avaamat ajatushanat oikeasti ole yhtään niin masentavia kuin miltä juuri kirjoittamani saattaa kuulostaa. Se vaan antaa joka katsomiskerralla jotain uusia makuja, uusia suhteita ja uusia yksityiskohtia nautittavaksi. Uusia kysymyksiä, melko vähän vastauksia.

(Jotain täydennystä löytyy sentään kirjasarjasta. Mutta ei nimenomaan Calamyn suhteen. Sitä paitsi lukeminen herättää oman liudan kysymyksiä.)

Koulu koulu koulu! Ihana koulu! Ihana meidän oma luokka! EI niin ihana jatkuvasti läpimärkä kaupunki.

Hyvä on, sekään ei ollut niin kauhean ihanaa, että matkalaukkuni eivät pysyneet perässäni. Laukut eivät kuulemma ehtineet Seattlessa kaikessa koneenvaihdon tulipalokiireessä kanssani samaan koneeseen. Minä siis saavuin kotiin keskiviikkona ja matkalaukkuni seuraavat perjantaina.

Sitä lukuunottamatta matka sujui mukavasti. (Puhumattakaan mahtavasta lomasta.) Ja eipähän tarvinnut miettiä laukkujen purkamista kun saavuin kämpille myöhään illalla. Kaikki kämppikseni olivat vielä omilla reissuillaan ja talo tyhjänä, ja ainoana eväänäni oli lentokentältä ostamani kinkkuleipä. Paljon muuta ei tehtävissä ollut kuin pehkuihin painuminen, mutta tästä huolimatta aikaero valvotti harmillisesti aamuyöhön asti. Seuraavana päivänä olisi jo koulua. Onneksi ei heti aamusta. Tuntimme alkoivat oikeastaan jo maanantaina (ja täällä ei juhlita loppiaista), mutta kahdelta päivältä pois jääminen, vaikka kirpaisikin, ei vielä ammottavaa aukkoa sivistykseen jätä.

Mutta kouluun raahauduttuani sain huomata lukeneeni lukujärjestystä huolimattomasti. Meillä on kyllä tunteja myös keskiviikkoisin (anatomiaa), mutta se kurssi alkaa vasta muutaman viikon päästä ja siihen asti keskiviikkoisin on vapaata. Pari luokkakaveriani oli silti paikalla tuttuun tapaan, omaan tahtiinsa työskennellen, joten jäin vähäksi aikaa koululle silkasta palaamisen ilosta. Sain ainakin hiukan kurottua rästitöitäni umpeen, sillä tein tiistaina saadut animointiläksyt loppuun kavereiden ohjeistuksella. Ei niissä vielä paljon tehtävää ollutkaan: tämän lukukauden ensimmäinen animointitehtävä tehdään ryhmätyönä siten, että yksi henkilö valitsee dialoginpätkän ja poseeraa kohtauksen; deadlinen koitettua poseeraukset luovutetaan vierustoverille, joka animoi kohtauksen (karkeasti, mutta silti hahmon volyymit säilyttäen); animaattori luovuttaa työnsä seuraavalle vierustoverille, joka tekee clean-upit eli puhtaaksipiirustukset; ja seuraava vierustoveri tekee inbetweenit sekä lopuksi kuvaa kohtauksen.
Joka iikka käyttää samaa animaatiohahmoa, nimittäin Billyä Family Dogista. Myös dialogi on valittava kuudesta vaihtoehdosta, jotka ovat kaikki Foghorn Leghorn- eli Kukko Koppava -sitaatteja.

Tehtävän tarkoitus on opettaa miten animaatio (jos puhutaan nyt pelkästään animoinnista eli piirustuksista, eikä koko tuotannosta, johon liittyy niin hemmetisti enemmän kuin pelkkää piirtämistä) suurimmassa osassa tapauksista syntyy, vaikka Don sanoikin, että tämä tehtävä muuttuu joka vuosi hitusen enemmän historiantunniksi. Mutta on hyvä saada käytännön kuva siitä, mistä teollisuus on ponnistanut ja minkä kaltaisia töitä aloittelija joutuu mahdollisesti perinteisessä animaatiostudiossa tekemään.

Kuten sanottu, vielä tässä vaiheessa riitti, että valitsin puhepätkän ja tein poseeraukset, ja olin valmis torstain tunnille.

Valvotun yön takia uni oli tulla silmään jo bussimatkalla kotiin, ja kolean sateisen kauppareissun jälkeen menin nukkumaan aikaisemmin kuin varmaan kertaakaan Vancouverissa ollessani.

Torstaina olin sitten vastoin tapojani pirteänä jalkeilla aamutunneilla — tällä lukukaudella meillä alkaa melkein joka päivä tunnit jo aamulla, toisin kuin syksyllä. Nyt oli koko luokka tietysti paikalla ja olin haljeta liitoksistani jälleennäkemisen innosta! Pistin omat poseni eteenpäin ja sain animoitavakseni Juanin poseeraukset. Menen varmaan työskentelemään koululle viikonloppuna.
Paitsi animointia aamuisin, meillä on nyt keväällä torstaisin myös ohjauskurssi iltapäivisin. Meidän pitää kurssin lopputyöksi kuvata oma live-action lyhäri. Jännittää aika lailla… Mutta kurssi vaikuttaa kiinnostavalta, ja lisäksi me tullaan siellä katsomaan paljon elokuvia — tai no, ainakin kohtauksia. Elokuvia tosin tulee katsottua jonkin verran muutenkin. Nyt kun olen palannut Vancouveriin, aion ihan ensi tilassa käydä katsomassa Valkyrien. Lähimmät kaverini olivatkin jo ehtineet käydä katsomassa sen, himputti… Mutta olenhan tottunut käymään elokuvissa yksinäni.

Sain tuntien lomassa luonnosteltua vähän seuraavaa maquetteanikin varten. Pidin joululomalla eräänlaisen Young Ones -maratonin, jonka aikana onnistuin naurultani jopa määrittelemään hiukan Vyvyanin naamaa.
(Huom. ja join teetä varmaan litroittain — toinen suosikkini, jota katsoin joululomalla kun kerrankin taas ison telkkarin ääreen pääsi, oli tietysti Master and Commander… Ja noihin molempiin tuntuu tee sopivan niin oivallisesti seuraksi. Vaikka M&C-pääparin lemppari lieneekin kahvi. Kirjasarjassa on jotenkin uskomattoman herttaista, miten merellä kaikissa mahdollisissa olosuhteissa pitää olla kahvia ja paahtoleipää kapun aamiaispöydässä. Kääk, kun en pysty näköjään yhtään blogimerkintää kirjoittamaan ilman M&C-mainintaa!)
Mutta vaikka tänään luokassa en pystynyt ottamaan mallia itse sarjasta, mietin ja piirustelin aika tyydyttävin lopputuloksin asentoehdotuksia patsaalle.

TYO-nelikosta minun on vaikeaa valita suosikkia, mutta Vyvyan inspiroi sen verran enemmän, että ”ikuistan” hänet ensimmäisenä. Oon vihdoin tilannut TYO:n DVD:nä (aikaisemmin en ookaan omistanut sitä muulla kuin videonauhoilla) enkä malta odottaa sen saapumista… Pitäisi tulla maanantaina. Haluaisin kovasti esitellä sen luokkakavereilleni, mutta toisaalta, on se jopa animaatio-opiskelijoiden mittapuulla niin omituinen sarja, että pystynkö kestämään jos katsojat eivät ymmärrä… No, kuka tietää. Ehkä minun luottamukseni luokkakavereitani kohtaan on tässä tapauksessa liian vähäistä. Ja itsellenihän minä sen ensisijaisesti tilasin.

Maquettejen tekeminen jokaisesta neljästä päähenkilöstä on innostava mutta (ainakin minun mielestäni) tarkkaa suunnittelua vaativa urakka. En halua joka patsaan olevan eri tyylinen, esim. yksi realistinen, toinen karrikoitu, vaan niiden täytyy näyttää samaan ”sarjaan” kuuluvilta, ja tämän tyylin määritteleminen jo yksinään vaatii minulta luonnosta luonnoksen perään… Nelikon täytyy olla keskinäisiltä mittasuhteiltaan suurinpiirtein oikea (Neil pisin, Mike lyhyin)… Haluan patsaiden olevan tunnistettavia jonkin muunkin ansiosta kuin puvustuksen ja hiusten, ja sen vuoksi on tärkeää keksiä joka kundille ominainen asento. Hahmot — paitsi ehkä sittenkin Mike — eivät oikeastaan eroa toisistaan ruumiinrakenteeltaan paljonkaan, vaan eroavaisuudet ovat kehonkielessä. The Young Ones-hahmojen persoonallisuudet näkyvät niin loistavasti siinä, millä tavoin kukin näyttelijä LIIKKUU. Tämän persoonallisuuden esilletuominen liikkumattomassa patsaassa on haaste, eikä välttämättä tule onnistumaan minulta, mutta olen ainakin tietoinen sen tärkeydestä projektilleni.

Lopputuloksia ei kannata odottaa hyyyyvin pitkään aikaan. (Pitäis vielä maalata se avaruustenavakin.) Onhan koulu kuitenkin etusijalla ja mulle muovailemisen koko tarkoitus on tällä hetkellä pelkkä rentoutuminen.

Kirjaimellisesti. Ei auta kuin lainata ”NG LI”nen klassikkomainosta kun on viettänyt koko tähänastisen joululoman niin imeytyneenä Aubrey-Maturin -sarjaan. Ainakin vuoden palvellut blogin yläkuvakin sai vaihtua M&C -elokuvastillin palaseen, mutta sopiipa lumivihmainen kuva sentään vuodenaikaan. Lomaan valmistautuessani arvioin O’Brian-addiktioni surkuhupaisasti alakanttiin, sillä matkalukemiseksi tuomani pari Aubrey-Maturin -kirjaa eivät millään riitä kesyttämään nälkääni koko loppulomaksi 😦 Jos jatkan niiden ahmimista nykytahtiin, minulla ei enää riitä lentokonelukemista paluumatkalle!

Mutta kun ei malta olla lukematta! Sarja sen kuin paranee, saaden tavallista järkyttävämmän käänteen The Reverse of the Medal -kirjan lopussa. Syksyn kommunikaatiotunneilla (tai oikeammin käsikirjoitusteoriatunneilla) paradigmatarinan rakennuspalikoihin kuuluva KATASTROFI määriteltiin mm. näin: ”Mieti ensin mikä olisi kaikkein pahinta, mitä protagonistillesi voisi tapahtua. Pistä se sitten tapahtumaan.” Reverse of the Medalissa tämä määritelmä osuu naulan kantaan, ja kuinka kivuliaasti!

Jack Aubreyn ollessa kyseessä, suurimman mahdollisen onnettomuuden paljastaminen on tuskin edes mikään SPOILERI —
hänet ”erotetaan kunniatta” laivastosta. Identiteettikriisi on seurauksille melkein riittämätön sana. O’Brianin hahmot eivät ole painomusteesta ja kirjaimista rakennettuja, vaan sarjan lukijalle lähes todellisia ihmisiä, eikä mikään osoita tätä vahvemmin kuin reaktio seuraavan kirjan (The Letter of Marque, jota juuri nyt yritän säästellä joululoman loppuun asti) sydäntäsärkevään alkuun: tragedian muuttaman ja kovettaman Jackin tapaaminen järkyttää ja saa mielen raskaaksi tosielämässä asti, eikä ihan vähäksikään aikaa.

Koska viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että Aubrey-Maturin -sarjaa on kohdeltava eepoksena eikä yksittäisinä romaaneina, malttamattomuuteni päästä käsiksi jäljellä oleviin kirjoihin on paisunut järjettömäksi. Mikä vielä järjettömämpää, suren sarjan väistämätöntä loppumista jo näin ennenaikaisesti.
Jokaisen purjehduksen myötä myös tärkeimmät sivuhenkilöt herättävät yhä hellyttävämmin a] sellaisen tunteen kuin heistä tietäisi paljon enemmän kuin O’Brian ehti panna mustaa valkoiselle mutta b] samanaikaisesti valtavan hingun lukea heistä enemmän kuin kirjoissa varsinaisesti kerrotaankaan — tässä tusinan kieppeillä kieppuvissa kirjoissa erityisesti alttiin uskolliset Pullings ja Mowett, niin kylmähermoiset merillä mutta kaikissa muissa asioissa niin sinisilmäiset, melkein kuin Jack aikoinaan.

En todellakaan ole ensimmäinen joka huomauttaa tästä piirteestä, mutta Jackin ja Stephenin suurista erilaisuuksista huolimatta se asia, joka heitä yhdistää, on perustavanlaatuinen viattomuus (muistan lukeneeni heistä varsin kuvaavan lauseen ”innocents of a different kind”, mutten muista kuka sen kirjoitti). Kummassakin tämä ominaisuus vain vaikuttaa eri kohteisiin, tai sanoisin eri kulkusuuntaan. Kuin toinen olisi kasvi joka kasvattaa vartensa maan pinnalle ja toinen kasvattaisi juurakkoa.
Jack on luottamuksen antaja ja avoin; ammatistaan huolimatta hänellä on luontoa hyvän tahdon ja sopusoinnun levittäjäksi joka luottaa muiden ihmisten rehellisyyteen (ja ylempiarvoisiinsa) joskus liiaksikin; hänen merellinen arvostelukykynsä on usein väärää laatua maissa. Stephen taas jopa pyrkii vaikeaselkoisuuteen ja hänen kykynsä yksinkertaiseen luottamukseen vaikuttaa päällisin puolin olemattomalta; hän ottaa vastaan luottamusta, ei heijasta sitä; mutta hänen ajankulusta piittaamaton lumoutuneisuutensa niin suurista kuin (vielä useammin) pienistä luonnon ihmeistä on puhdasta, lapsenomaista kiitollisuutta huomattavasti enemmän kuin tiedemiehen uteliaisuutta. He ovat toimija ja tarkkailija.

SITTEN LÖYTY TÄMMÖNEN — jonkun blogissa (huom. englanniksi) ammattimaisen tarkka analyysi Master and Commanderin… ensikohtausten elokuvakerronnallisista ansioista. Ei mikään uunituore postaus mutta minusta erittäin kiinnostava. O’Brian -kirjoistakin netissä löytyy jo niin paljon materiaalia/keskustelua (seassa myös paljon laadukasta), että jos minä ryhtyisin niitä listaamaan, niin enhän ehtisi kaikkia lukeakaan.

* * *

Sori kun höpötin kirjoista tuon aikaa. Kuulumistenvaihto jäi nyt rentoutumiselta vähälle, mutta eiköhän kaikki voi päätellä että lentomatka meni hyvin ja että oon nyt Jykylässä… Niin ja joulunpyhät oltiin Rukalla ja oli aika hauskaa. Oli sovittu perheen kanssa ettei meidän tarvitse toisillemme joululahjoja ostaa, mutta sain silti lahjoja ja kunnolla! Mites esim. uusi lautakassi että saan vietyä laskuvälineeni Vancouveriin? Ja laskettelulasit. Ja karkkia kovasti ja niin edelleen. Nam! Että kivaa on ollu; kotitöitä on pitäny tehdä vähän liikaa; en oo pakottanu itteäni piirtämään tarpeeksi ja pitämään taitoja yllä lomalla; ihanaa kun saa kattoo isoo telkkarii. En aio tehdä uudenvuodenaattona yhtään mitään (paitsi siis juuri katsoa telkkaria) kun olen tämmöinen homebody eli kotikeho.

”We do not have time for your damned hobbies, sir!” Kappas kummaa kun blogerointi alkaa jälleen Master and Commander…in merkeissä (muistuttaisin vain että Maikkari uusii kyseisen elokuvan tämän viikon lauantaina, siinä siis yksi tilaisuus tarkistaa puhunko puuta heinää leffan laadusta)…
Piirustusprojektin päätyttyä siunaantui heti perään pari uutta samanmoista, ryppäinä kun tuppaavat tulemaan. Sitten voi taas olla viikkoja hiljaisempaa. Kuuluu työnkuvaan. Niinpä omat raapustelut jäävät tällä haavaa taas elävänmallinkursseille.

Aivoteolliselta, jolle olen kuvituksiani tehnyt, on todennäköisesti tulossa yhä enemmän ja erilaisempia piirustus- ja kenties jopa hahmosuunnitteluhommia. Tulevat tehtävät kuulostavat aika mielenkiintoisilta, ja saattaisin tulla ideointiprosessiin mukaan aikaisemmassa vaiheessa kuin vasta kuvituksessa. Tästä lähdetään testaillen. Nuo hommat olisivat melkoinen onnenpotku, kun ei tarvitsisi hakea jotain ”oikeaa” työpaikkaa (ei sillä etteikö Aivoteollinen olisi oikea työpaikka, mutta ajauduin siihen jotenkin siten ettei se tuntunut miltään työnhakuprosessilta vaan onnekkaalta sattumalta). Teen kyllä todellakin mieluummin ATT:n satunnaisia toimeksiantoja kuin väännän jotain käyntikortteja aloittelijana mainostoimistossa. Varsinkin tässä tilanteessa, kun on tuota animaatiosäätöä.

Argh. Sain vasta eilen kuulla, että Pixar: 20 Years of Animation (20 vuotta animaatioita) -näyttely saapuu Helsinkiin, Taidemuseo Tennispalatsiin! Ja sen avajaiset olivat tänään!
Avajaistilaisuudessa oli haastelemassa yksi Pixarin visuaalisista suunnittelijoista, Harley Jessup, ja esitettiin The Pixar Story -dokumentti, joka ei ole teatterilevitykseen tulossa, vaan näkyilee vain alan festivaaleilla. Voihhhhh! Vaikka olisin porhaltanut äkkiseltään avajaisiin en usko että millään olisin mahtunut dokumenttinäytökseen tai sitä edeltävään puhetilaisuuteen, koska siihen on saanut lunastaa lippuja jo 21.1. lähtien ja kyllähän Suomessa kiinnostuneita riittää. Ensimmäistä kertaa elämässäni pikkuisen harmittaa etten asu Helsingissä.

Olisihan minun Pixar-fanina (jopas oli iso yllätys) pitänyt tietää näyttelyn tulosta Suomeen aikaisemmin, ja syy on tietenkin täysin omani. Mutta puolustuksekseni täytyy sanoa, että kun kuulin näyttelystä keskellä kesää, kävin lukemassa sen tiedot Pixarin omalta nettisivulta jossa menneiden näyttelypaikkojen lisäksi listattiin vain kaksi seuraavana vuorossa olevaa näyttelyn kiertue-etappia — ei kaikkia tulevia. Luulin että siinä lueteltiin kaikki kiertuekaupungit, eikä Suomea surukseni tosiaankaan listassa näkynyt, vaan viimeisenä (tai se siis oli senhetkinen luuloni) mainittiin Melbourne, Australia.

Mutta vaikka dokumenttia ajattelenkin kaiholla, niin eiköhän se jonakin päivänä myyntiin saada. Ja jos käy epäinhimillisen hyvä tuuri, näen Harley Jessupin tai jonkun muun Pixarin monista isoista tekijöistä joskus toiste.
Onhan onni, että näyttely sentään tuli Helsinkiin (ainoana etappina Pohjoismaissa) ja viipyy niin pitkään, että siellä ehtii käydä ihan useampaan kertaan (kuten luultavasti käynkin). Käykää kaikki! Ja pankaa merkille oheistoiminta kuten Pixarin pitkien elokuvien suomeksi puhuttujen versioiden näytökset Tennispalatsin Finnkinossa lauantaisin.

On ollut parina iltana hetkellinen jäytävä tunne, etten kuulu yhtään mihinkään. No ilman muuta kuulun omaan perheeseeni, mutta mikä ihme siinä onkaan ettei ihmiselle kelpaa se mitä hänellä jo on? Ja miksi pitäisikään johonkin kuulua? En oo ennenkään kuulunu ja ihan hyvin on menny.
Onko tämä sitä joulunjälkeistä masennusta? Aika myöhään tuli, jos näin on. En ole koskaan kärsinyt sellaisesta, joten en yksinkertaisesti tiedä.

Mutta eipä valiteta pienistä. Capilanoon on hakuaika jo alkanut, ja se päättyy maaliskuun lopussa. Hakusuunnitelmani (josta lisää myöhemmin) edistyy tällä hetkellä siten, että olen kahdella elävänmallinkurssilla ja katson runsaasti hyviä elokuvia 😀 !
Hemmottelin itseäni ostamalla muutaman itselleni merkityksellisen DVD:n vihdoin ihkaomaksi, ja latasin niiden parissa akkuani viikonloppuna.

* * *

Ensinnäkin, yhdeksän sanaa jotka saavat syömmeni soimaan.
Master and Commander: The Far Side of the World
. (Tupla-DVD.) Tiedän, että jauhan tästä elokuvasta ihan jatkuvasti mutta EI VOI MITÄÄN. Joka katsomiskerralla olen tykännyt siitä entistä enemmän. Jos vielä muutaman kerran katson sen, aika- ja avaruusjatkumo uskoakseni nyrjähtää ja MaC:istä tulee maailman paras elokuva, jolloin sille jaetaan takautuvasti kaikki oskarit joita se jäi vaille mm. samana vuonna ilmestyneen Taru sormusten herrasta -trilogian päätöselokuvan takia. *| Itse asiassa sitä varten perustetaan kokonaan uusi palkinto. Ja teemapuisto.

Tuoteseloste: jännitystä; väkevää selviytymistaistelua; ihmisiä suoraan yleisön omasta elämästä; actionia ja ajatusta; kaunista luontoa; kauniita laivoja; kau-nis-ta musiikkia; merisuolaa; aikakauden tuomista lähelle; tunteista kalleimpia.
[Sekä, varoituksena vanhemmille, naperoille sopimattomia kohtia. En spoilaa mitään jos sanon, että tuskin haluatte mielikuvituksekkaan lapsenne valvovan miettien miltä mahtaisi tuntua, jos joku tekisi itsemurhan hänen silmiensä edessä. Joskus eläytyminen vaikeuttaa aikuisenkin arkea…]
Edes näyttelijävalintoja ei voi moittia. Russell Crowella piisaa eittämättä auktoriteettia Aubreyksi omasta takaa, ja kapteenimme mieltymys ontuvaan huumoriinkin säilyy sydämiinkäyvänä. Aubrey on eräänlainen tunteellinen taistelija, Paul Bettanyn Maturin taas ulkoisesti viileähkö tarkkailija. Jo luonnostaan kyseisten näyttelijöiden väliset erot (sikäli kuin tavallinen tallaaja ikinä saa totuudenmukaista kuvaa julkkiksista) tuovat Aubreyhin ja Maturiniin vastakohtien vuorottaista voimainkoettelua sanoja vahvemmaksi muodostuneen ystävyyden ylle.

Toisin sanoen, O’Brianin kirjojen sydän on tallella.

MaC:ia oli muuten odottamattoman suuri elämys katsoa omassa kotikolossani rännän ropistessa vienosti ikkunaa vasten, huone pimeänä paria kynttilää lukuunottamatta. Leffan äänisuunnittelu on niin vakuuttavaa, että alkuun minun oli vaikea erottaa olivatko erinäiset narahtelut ja kopsahdukset peräisin yläkerran naapurista vai laivan sydämenlyönneistä. Mutta juuri elokuvaanhan ne kuuluivat — tuulivoimalla matkustavan puisen maailman lakkaamattomaan lauluun. Silmät sidottuinakin MaC:in äänimaisema kertoisi milloin ollaan kannella, milloin sen alla ja milloin maissa (jos nyt näin kaunista kuvitelmaa ylipäänsä mitenkään malttaisi olla kurkistelematta siteen alta).

En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, miten jatkuvaa puun ääntely on laivaan sijoittuvissa kohtauksissa, vaikka ehkäpä juuri ainaisen läsnäolon takia siihen ei kiinnitäkään huomiota. Se on luonnollista kuin linnunlaulu, niinkin luonnollista ja helppoa jättää taustalle että luo jättimäisen osan MaC:n uskottavuudesta. Aikaisemmin, erityisesti elokuvateattereissa, vesielementin massiivisuus oli minulle jotenkin etualalla (vaikka kyllähän silloinkin sisäkohtauksia piti erinomaisina), mutta tämä pienempi katsomisympäristö sai minut tuntemaan entistäkin vahvemmin olevani sisällä laivassa.

* * *

Sitten yksitoista sanaa (11! Voi vuohen villat näitä nimihirviöitä 😯 ) jotka saavat suupielet koholle.
The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe. (4:n levyn aarrearkku.) Outo pikku sattuma: kävin katsomassa tämän teattereissa useampaan otteeseen, ja lähes kaikilla kerroilla minulle osui sama lipunmyyjä, mikä alkoi loppupuolella käydä varsin noloksi.

Tästä en juuri nyt jaksa kirjoittaa niin perusteellisesti kuin se varmasti ansaitsisi, mutta palatkaamme asiaan joskus.
Heti on silti annettava tunnustus harvinaisen onnistuneelle kirjaelokuvalle. Narnia-faninakin pidän väistämättömiä kirjan ja elokuvan välisiä muutoksia elokuvan toimivuutta parantavina. Oikeastaan nautin useammasta kuin yhdestä kohtauksesta enemmän kuin kirjassa. Henki säilyy joka tapauksessa melkein yhtä vahvana: ohjaaja Andrew Adamson oivaltaa että asioista joista on lapsena nauttinut ei mikään estä nauttimasta aikuisenakaan, ja mikä kenties tärkeämpää, parempaa pääosanelikkoa saisi hakea vaivalla. Osaksi lapsinäyttelijöiden ryhmäkemian, osaksi kässärin ansiosta elokuvassa perhetunteelle päätyy enemmän painoa kuin kirjassa.
Elokuva on myös kaunis katsella. Tätä tuotantoa on pidetty hyvänä ja hoivattu. Ja seuraavaa lausuntoa ei tosiaan ole millään muotoa tarkoitettu romanttiseksi tai muutenkaan epäilyttäväksi, mutta Skandar Keynes Edmundin roolissa on kaunis, kaunis lapsi. Sillä on kasvot, hiukset ja iho kuin nukkemestarin taiteilemat.

[EDIT: Niin, nyt kun tarkemmin mietin, tämänkin elokuvan ikäraja on aika paikallaan.]
Odotan innolla jatkoa (Prince Caspian, luonnollisesti), mutta ilmoitettua kolmatta elokuvaa (The Voyage of the Dawn Treader) jo hieman jännitän, sillä se on suosikkini kirjasarjassa ja sen epäonnistuminen osuisi raskaammin…

Sivuhuomautuksena, kuulin monesti lopputekstien aikana sattumalta teini-ikäisten ja muiden jeesusfoobisten katsojien kommentteja niin elokuvasta kuin alkuperäiskirjoistakin kristinuskon ”pakkosyöttämisenä”. Maailman informoidut lukijat eivät kuitenkaan tätä sanaa käytä. Kyllä, C.S. Lewis, käännynnäiskristitty, käytti monilta osin samaa symbolismia– tai ei, ei pelkästään symbolismia vaan ideologiaa, Narnia-saagassa, mutta lainasi yhtä paljon muustakin mytologiasta kuin kristillisestä. Yksityiskohtiin menemättä, a] Lewisin tärkeä inspiraatio ansaitsee kunnioitusta, mutta b] kristinuskolla ei ole monopoliasemaa mitä anteeksiantoon, uhrautumiseen ja hyväksyntään tulee. Eikä muuten mikään muukaan uskonto voi kehuskella kehittäneensä kyseiset käsitteet tyhjästä. Ja jos Narnia-sarja on kristillistä aivopesua, miksei sillä ole ollut minuun (vaikutusalttiissa iässä kirjat ensi kertaa lukeneena ja sen jälkeen säännöllisesti niiden pariin palanneena) ja moniin muihin minkäänlaista käännyttävää vaikutusta
Jaa, vängätä voi iät ajat. Narnia-kirjoissa oli kuitenkin seikkailujen seassa moraaleja joihin kykenin samaistumaan uskonnosta riippumatta. Avainsana lieneekin ”samaistumaan”. Eikös tietyn tulkinnan mukaan jokainen peilaa kaikesta lukemastaan ja näkemästään vain itseään.

* * *

Ja sitten ostin vielä brittikomediasarjoja DVD:illä. Ti End.

*| Toki Sormusten herra -trilogia oli hyvä, mutta kun gaala oli sen kahmimien palkintojen suhteen melkein kahden edellisen vuoden äpärä, Master and Commander…in yhtä hyvien (KYLLÄ!) teknisten taiteilijoiden puolesta kieltämättä kismitti hiukan. Vaikka tiesikin, ettei oskarit mitään merkitse.

Tämä ei ole tosiaan yhtikäs mitään oikeiden Photoshop-taitureiden luomusten rinnalla, mutta halusin vain näyttää blogin lukijoille eli vanhemmilleni millaista jälkeä Wacom-kynällä saa aikaan:

painttesthi1.jpg

Täällä pikkuisen isompi ja tarkempi versio.
Tavallisella hiirellä moisen maalaaminen fotarissa olisi ollut minulle mahdottomuus. Olisin ehkä saanut jotain hyvin samannäköistä valokuvan pohjalta taidefilttereitä vekslaamalla, mutta tämä on maalattu tyhjän päälle omalla käsialallani ja erilaisilla Photoshop-pensseleillä, täysin ilman automaattisia muotoja, vektoripiirtämistä tai filttereitä. Ymmärrätte varmaan miksi olen niin hurmaantunut Wacom-kynästä.

Maalasin merta, koska minun on viime aikoina ollut taas ikävä Master and Commander…ia. Haluaisin vuokrata sen ja katsoa sen joku ilta animaatioluokassa, jossa on ihanan iso telkkari. Leffan soundtrackia voin onneksi kuunnella milloin mieli vain tekee.

* * *

Kuten näkyy olen jäänyt kronikoimisessa niin pahasti jälkeen, että annan periksi ja hyppään suoraan tähän päivään. Pari tärkeintä tapahtumaa väliajalta:

Viime lauantaina oli ilotulituskisan voittajan julistus. En mennyt paikan päälle, katsoin finaalipamautukset P-Vancouverin puolelta Ambleside -nimisessä puistossa, vaikkei näkynytkään ihan yhtä hyvin kuin English Baysta. Samana iltana luin netistä (vuokranantajani ovat järkänneet langattoman yhteyden, jehee!), että Kanada voitti, mikä on vääryys, koska Kiina oli parempi. Kuka tällasta antaa tapahtua? Kännykkä-äänestäjät taatusti asialla. Kanadalaisten hyväksi englannin kielellä: this is what happens when the ”7th judge” is YOU.

Kävin Big Pete’s:illä, mutta niillä ei ollut yhtään Pixar art -kirjaa. Kummallista. Ostin silti muutaman sarjiksen, joista kirjoitan kun kerkiän.

Maanantai oli vapaapäivä, koska oli BC Day. British Columbia Day, osavaltion kansallispäivä tai joku sellainen — en tiedä muuta kuin etten millään malttanut odottaa kouluun pääsyä taas tiistaina.

Kokeilin Okanagan -siideriä, ja uskoni Kanadan siideritarjontaan palautui. Mahtavaa — terassilounaalla varsinkin.

Tänään lähdetään Whistleriin (jossa 2010 talviolympialaiset pidetään) Tylerin ja sen kavereiden kanssa. Meidän ryhmäläisiä lähtee pieni porukka.

Äskettäin hyökkäsi aikamoinen konseptipiirustusten aalto päälle. En ole mikään organisoinnin kultatyttö, joten sain huhkia niiden loppuun saattamiseksi vähän hämärinä kellonaikoina. Töiden valmistuminen on kuitenkin erinomaisen palkitsevaa. Kiireinen työtahti ei minua häiritse niinkään paljon kuin pelko siitä, että alan toistaa itseäni.

Tarkennan: lähes kaikissa konseptikuvissa on mukana ihmisiä. (Ylläri, kysehän on kuitenkin kohtaamismarkkinoinnista.) Joissakin on suorastaan ihmisjoukkoja. Ajatus itseni toistamisesta on tympeä, mutta ikävä kyllä, kun on piirtänyt kymmeniä kuvia markkinointitilanteista eli yhteensä taatusti yli sata ihmistä (olisikin muuten pitänyt laskea), alkaa mielikuvitukseni pettää ja on yhä vaikeampaa keksiä näille hepuille erilaisia ulkoisia piirteitä. En todellakaan haluaisi tehdä konseptipiirustusta, jossa kaikki keskeiset henkilöt näyttävät samalta. Helpotin tosin konsepteja sillä tavoin, että jos konseptissa on useassa kuvassa olevia henkilöitä kuten tuotteen promoajia, piirrän yhden ja saman promoajan moniin tilanteisiin.

Virvoitusjuomakonseptia kuvittaessani karsin monotonisuutta ujuttamalla Delta State -sarjan päänelikon pariin kuvaan. Sivustakatsojasta olisi varmaan vaikuttanut säälittävältä kuinka paljon hupia se minulle toi — oli hetkisen hauskaa kuvitella kuinka Deltajengi *| käyttäytyisi niissä tilanteissa. Puhtaasti omaksi ilokseni. Delta State on muuten hyvä sarja ja olen hirmuisen kiitollinen sen uusinnasta, mutta siitä lisää joskus toiste. En ole varma onko jipponi tekijänoikeuslain vastainen. Oma luovuus ehtyi, voi itku. Rikkooko joku Stenvall ankkamaalauksineen tekijänoikeuksia? Plaa plaa. Ihan sama, viekööt Kanadaan käräjille, en jaksa taistella. Mutta jos veisivät niin tietäkää, että olisi haastajillakin tasan yhtä pienet huvit kuin mulla.
Tänään valmiiksi saamissani kuvituksissa taas olisin käyttänyt inspiraationa Green Wingiläisiä, mutta heidän kohdallaan näköisyys meni niin täysillä poskelleen ettei heitä millään tunnistaisi. Joten siltä osin olen turvassa.

Pitihän sitä jotain variaatioita keksiä, jotten kypsy ihmisten piirtämiseen ennen aikojani ja pimahda ja ala piirtää kaikille liskon häntää tai muuta hupsua. Työt kun eivät tekemällä lopu. Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä. Onneksi elävänmallinkurssi oli perjantailta peruttu, se olisi varmaan sinä nimenomaisena päivänä kaatanut paatin!

Uskon ainakin tuon verran voivani turvallisesti kirjoittaa, vaikka olenkin luvannut pysyä vaiti markkinointikonseptien sisällöstä. 😉

* * *

Ah, että Green Wing on niin herkkua. Tällainen fanituskirjoittelu on kyllä aika ärsyttävää ja itsekeskeistä (…tosin, mitäs varten blogit ovat olemassa?) mutta kun Green Wingistä puhutaan, vastarinta on turhaa. Miten kauan samojen kohtausten katsominen jaksaakaan oikein naurattaa? Case in point: tohtori Statham, jonka hiha on syttynyt palamaan, juoksee paniikissa huoneeseen, jossa on joku nainen ”vesisynnyttämässä” synnytysaltaassa kätilö altaan vierellä; Statham hyppää altaaseen sammuttaakseen hihansa ja takaisin vedenpinnalle pulpahdettuaan katsoo parhaaksi ilmoittaa ”DON’T WORRY, I’M NOT YOUR BABY!!”

Juu ja kaikki mitä Guy tekee on herkkua.
Mac: ”You’re part of my team.”
Guy: ”You’re part of my anus.”

Se on kanssa varsinaista herkkua, että Master And Commander tulee kolmoselta huomenna! (Jos ne tälläkin kertaa laittaa uutiset elokuvan väliin niin boikotti pamahtaa.) Pakko katsoa, vaikka oon nähnyt sen jo moneen kertaan. Mutta kun en ihmeiden ihme kyllä vieläkään omista sitä missään tallennusmuodossa…
</tylsistyttävä fanitus>
(Äh, ketä oikein huijaan?!?)

*| Ei viittaus legendaariseen Animal House -elokuvaan.

…LAIVAT OLI PUUTA, HIIO-HOI!

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Fortune of War

Nähtyäni leffan Master and Commander: The Far Side of the World muutama vuosi sitten kiinnostuin heti O’Brianin 1800-luvulle sijoittuvista merisotaromaaneista. Sivumennen sanoen elokuva on täysi kymppi, ässä, terästä, ja sietää monituisia katsomiskertoja. Jälkeenpäin kirjoja luettuani voin vakuuttaa että elokuva herättää O’Brianin maailman henkiin hämmästyttävällä tavalla, mutta historialliset aspektit ovat kirjoissa rikkaampia, yksityiskohtaisempia eivätkä tippaakaan puisevia. Elokuvaversion ja kirjasarjan suhde on sellainen, että jos pidät toisesta pidät pakosti toisestakin.

Näitä ”Aubrey-Maturin” -kirjoja on valmistunut 20 (21. jäi keskeneräiseksi mutta julkaistiin sellaisenaan O’Brianin kuoleman jälkeen) ja osa niistä on myös suomennettu. En tiedä onko syy omassa hajamielisyydessäni vai siinä että olen pitänyt niin pitkiä taukoja kirjojen välillä, mutta yksittäisten Aubrey-Maturin -kirjojen juonia on hyvin vaikeaa muistaa jälkeenpäin. Tärkeimmät tapahtumat ovat mielessäni, mutta olisi melkein mahdotonta sanoa tarkalleen tapahtuivatko ne esim. kolmannessa vai neljännessä kirjassa. Tätä saattaisi suopeasti ajatellen pitää merkkinä siitäkin, että jatkuva juoni kulkee kirjojen läpi niin sujuvasti, ettei kirjojen väliselle erottelulle ole edes tarvetta… Eli antaa aaltojen viedä vain.

Olen siis ehtinyt vasta sarjan kuudenteen kirjaan. The Fortune of War käynnistyy vuonna 1812, jolloin Yhdysvaltojen ja Englannin välille syttyvä sota näyttäisi saavan englantilaiskapteeni Jack Aubreyn ennen suorastaan kuuluisan onnen kääntymään. Laivan lääkäri Stephen Maturinin hämärähommat Englannin tiedustelupalvelun leivissä jatkuvat, samoin sydänsurut. Parille riittää koettelemuksia maalla, merellä ja hullujenhuoneella.

Jackin ja Stephenin luja ystävyyssuhde on ilman pienintäkään epäilystä kirjojen kivijalka. Sitä paitsi he ovat toistensa vastakohtina erinomainen parivaljakko lukijan mielenkiinnon kannalta, 1800-luvun dynaaminen duo: rehti ja rohkea toiminnan mies jolle laivasto on koko elämä ja hänen älykköystävänsä omine monimutkaisine intohimoineen. Stephenin introspektiiviset tuokiot keskellä vilkasta merielämää ovat surumielisen koskettavia ja puhuttelevia. Läpeensä sympaattisen pääparin lisäksi näissä kirjoissa vetoavat usein pilkahteleva tyylitajuinen huumori, ihmisiin eikä sotamanööverien kronologisointiin keskittyvä kerronta ja harvinaisen eläväisen ajankuvan rakentaminen. O’Brianin kirjat ovat kaukana hienostelevista historiallisista pölypusseista.

Olipa kyseessä sitten kirja tai elokuva, kiintymykseni voittavat teokset jotka luovat oman maailmansa johon hetkeksi sulkeutua — ja vaikka O’Brian ei olekaan 1800-luvun Englannin laivastoa sentään luonut, siihen on totisesti helppoa hukuttaa itsensä.

Keane:
Under The Iron Sea

I think a lot of people who like the band are weirdos, twisted deviants, but very unhip.

— Irvine Welsh

Welshin (joka ohjasi Keanen uudesta ”Atlantic” -kappaleesta videon tai oikeammin lyhytelokuvan) väitteen näyttävät todistavan ainakin oudot julkkisfanit Bret Easton Ellis, Rufus Wainwright ja Elton John (…hei Elton John nyt ainakin on kaikkea muuta kuin hip). Ja onhan se niin, että Keane tappelee näennäistä ”cooliutta” vastaan kynsin hampain ja viittaa rock-kliseille kintaalla, mikä on loistojuttu. Tunteet ovat jatkuvasti pinnassa naurunalaiseksi joutumisen uhallakin. Tällaista bändiä ja tällaista itseluottamusta (trion lähimenneisyyden passiivis-aggressiivisista erimielisyyksistä huolimatta) ei löydy mistään.

Musiikillisesti kaikki on suurempaa ja täydempää kuin Keanen ensilevyllä. UTIS seilaa sumuisemmilla vesillä. Se on MASSIIVISTA jääräpäisen tarttuvaa poppia jossa on hieman synkkää särmää. Ei kyseessä kuitenkaan ole niin suuri muutos kuin bändin lausunnoista olisi voinut päätellä. Bändin soundi on edelleen aivan vinkuvan puhtoinen — tunnelmoivista efektikerroksista huolimatta kovin studiosteriili.

Toinen asia, joka minua murehduttaa Keanen kohdalla, on sanoituksien epätasainen laatu. En väitä että lyriikoiden pitäisi olla aina hyviä jotta bändi olisi hyvä; esimerkiksi Musen, jonka musiikista nautin paljonkin, sanoitukset ovat minusta ainakin puolet ajasta höpönpöpöä. Mutta Keanen sanoituksissa vallitseva yksinkertaisuus on joskus aivan liikaa (”…don’t care what she said, only in your head, time will help you out, still you don’t see how…” no nih…), varsinkin kun bändin pääpiru, pianisti Tim Rice-Oxley on sen päälle vielä mielestäni turhankin kärkäs selittämään julkisuudessa uuden levyn jokaisen laulun perimmäistä viestiä. Se ärsyttää eniten jos korvia korventava sanoitus pudottaa musiikillisesti loistavat kappaleet (räikeimpänä esimerkkinä sydäntäriipaisevalla melodialla varustettu ”A Bad Dream” ) keskinkertaiselle tasolle.

Joskus taas keskinkertainen sanoitus ei haittaa pätkääkään koska biisi kokonaisuutena on vain niin täydellinen (esim. riivaava pop-timantti ”Crystal Ball”). Paikoitellen Keanen sanoituksista sitten löytyykin oivalluksia joita varsinkaan laulettuna ei hevin unohda — täysosuman tarjoilee mieltäylentävä (ja samanaikaisesti haikea) ”The Frog Prince”, joka lisäksi tuo näppärästi esille albumin satuteemaa ja on tällä hetkellä suosikkini. Myös unenomainen ”Atlantic” edustaa Keanen uusia onnistumisia, ja biisien enemmistö yltää lähes yhtä hypnoottiseksi. Joka kappaleessa on sellainen koukku joka jää mieleen päiväkausiksi. Atmosfääri on etusijalla ja levy on harkittu kokonaisuus.

”Limited Edition” UTIS kannatti ostaa videomateriaalia pursuavan bonus-DVD:n takia — rotunörtti Rice-Oxley on aina todellinen ilo silmälle. 😉 Ja onpa se muuten nätisti pakattu!

Aku Ankan taskukirjat

Vanhoja tai uusia, taskarit ja kesä ovat yhtä erottamattomat kuin hukkumiskuolemat ja Juhannus!

* * *

Ja nyt sitten Portugalia kannustamaan.

Arkisto