You are currently browsing the tag archive for the ‘Mauri Kunnas’ tag.

Korvatunturilla
tontut ahkeroi
lastut lentää pajasta ja vannesaha soi

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

Viime hetkeen saakka
on kaikki hajallaan
mutta lahja jokainen valmistuu ajallaan

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas
(Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter
(USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman ”Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen ”metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard
(Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, ”pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (”Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä ”Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts
(Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen ”itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

(Huh, sain tuotua kotiin läppärini perheen huomasta. Nyt pärjäilen vähän aikaa vaikka Ansku poteekin.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mauri Kunnas:
The best & the wörst of Nyrok City

Nyrok City on kunnioitettavasta kilpailusta huolimatta edelleen hauskin koskaan lukemani suomalainen sarjakuva.
The best & the wörst of Nyrok City sisältää aiemmin julkaistun NC-albumiparin sekä läjän ennennäkemättömiä sikailuja. Kokoelman omistamista ei enää mitenkään käy lykkäämän.

Jotkut saattavat luulla, ettei nuoriso kykene arvostamaan Nyrok Cityä, mutta näin ei ole; siitä eivät vain läheskään yhtä paljon voi nauttia sellaiset ihmisparat, jotka eivät tiedä edes Beatlesin jäsenten nimiä (Pete Parasta ja Stuta unohtamatta), puhumattakaan jostain Pierivistä Kivistä. Elokuvien katsominen on tietysti myös aina elämässä hyödyksi. Toisin sanoen, ihan iästä riippumatta, populaarikulttuurin yleissivistys vasta nostaa NC:n verrattomaksi viihdekokemukseksi. Mitä syvempi sivistys, sitä suurempi lukunautinto. Ja sitä kovemmin Nyrok City naurattaa.

Tarkoitukseni ei ole leuhkia joten kiiruhdan kertomaan, että muutama heitto menee auttamatta yli hilseettömien hiusteni — kuka mahtoikaan olla Jussi Himanka? Viittausta ei nykyajan nuorelle aikuiselle tee yhtään merkittävämmäksi se, että kuulee äitimuorilta kyseessä olleen joku radion Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja. ??Mikö ihmöön radio? Guess you had to be there…

Mutta moiset pienet arvoitukset ovat niin armottoman vitsimyrskyn seassa, ettei nauru ikinä ehdi keskeytyä. (Henkilökohtaisesti, vaikka esim. Juice Leskisen tai Hectorin tai Alatalon Mikon musiikkiurien alkuajat ovatkin minulle täysin hämärät, ovat suomalaisella moisten kansallis-öh-sankareiden tuotokset ja olemukset sen verran takaraivossa, että heihin kohdistuvat vitsit toimivat poikkeuksetta.)
Mauri Kunnaksen öh-dottomasti kansallissankarillinen käsiala konstailemattomissa, vauhdikkaissa piirroksissa luo Nyrokin perustukset. Kunnaksen karikatyyrit ovat huippuja, kuten hänen lastenkirjojensakin lukijat jo tietävät. Lisäksi Nyrok Cityn rujoudessaan runollisissa lausahduksissa suomen kielen ihana taipuisuus sekä luontainen häpeämätön outous ovat harvinaisen arvossaan.

Jo näiden ominaisuuksien perusteella sarjista uskaltaa kyllä suositella kaikille suomen hallitseville, popguruja tai ei.

René Goscinny & Jean-Jacques Sempé:
Nikke vauhdissa

(Pikku Niken uudet seikkailut 3)

Suokaa anteeksi toisto, mutta en nyt ole keksinyt parempaa aloituslausetta kuin jo viime kerralla aiheesta kirjoittaessani:
”Jos et ole vielä tutustunut Nikke-kirjoihin, anna kun halaan sinua säälistä, sillä lapsuutesi on varmaan ollut kylmä ja lohduton. Mutta lapsuuttaan ei ole koskaan liian myöhäistä elää uudestaan!” Kolmas (ja viimeinen) todella vaikuttavan kokoinen kirja Suomessa ennenjulkaisemattomista edesottamuksista viihdyttää kaikenikäisiä. Ennestään Nikkeen tutustuneet voivat luottaa siihen, että näitä ”uusia seikkailuja” lukee yhtä mielellään kuin vanhojakin, ja nämä sopivat loistavasti myös uusien lukijoiden tutustuttamiseen, sillä kaikki Nikke-kirjat ovat samanlaisia: valtavan hauskoja, täynnä näppäriä ja napakoita, elämäniloisia ja vilkkaasti tarkkailevia tarinoita. Heikkoa lenkkiä ei tässä sarjassa ole.

Goscinny kirjoittaa (…kirjoitti? Noääh, kaikkien seikkailunjanoisten sankari elää joka tapauksessa ikuisesti) kuten pikku Nikke saattaisi oikeasti jutustella. Kovin moni aikuinen ei aloita esittelyä ystävästään sanomalla ”Ruffen isä on poliisi!” tai ”Albert on opettajan lellikki, eikä sen kanssa voi tapella, koska sillä on silmälasit” tai ”minun paras kaverini Simon on tosi paksu ja syö koko ajan”. Niken kavereiden kuvaukset eivät ole niinkään stereotyypittämistä tai pelkistämistä kuin sitä, että hänen pitää päästä kertomaan ihan kaikista se tärkein/kiinnostavin asia. Ja nehän ovat sitä paitsi aivan totta.
Onkohan alkuteoksissakin käytössä hahmojen lempinimet, vai ovatko ne suomentajan keksintöä? Ainakin ne luovat osaltaan todentuntuista kontrastia lasten ja aikuisten maailman välille. Kaverusten toisistaan käyttämiin kutsumanimiin verrattuna (Jori, Kloku jne.) aikuisten käyttämät nimitykset (Geoffroy, Clotaire…) ovat kummia ja huvittavia, ja useimmiten niiden kuuleminen tietää vaikeuksia.
Kerta toisensa jälkeen Goscinny uppoutuu nautittavan helpon oloisesti lapsen ajatuksenjuoksuun, poikkeaa kutkuttavasti kaaoksen puolella ja tyylikkäästi luotsaa vitsit leikkisään loppunäpäytykseen.

Sempén kuvitukset ovat minusta taidetta ”Isolla Iillä”. Pistäsin seinälle jos olisi tilaa.

En tiedä onko parhaat säästetty viimeisiksi, vai onko kyseessä joku tauon aiheuttama illuusio, mutta ”…uusista seikkailuista” tämä kolmas lienee hauskin. Näitä lukiessa on vaarana vain se, että myös kaikki vanhat kirjat pitää saada heti uudelleen luettaviksi yhdellä kertaa, varsinkin jos edellisestä lukukerrasta on ehtinyt kulua tovi, eikä muita asioitaan saakaan sitten hoidettua koko päivänä.

* * *

Aah, on ihanaa, kun on niin paljon hyviä kirjoja joista valita.

Arkisto