You are currently browsing the tag archive for the ‘Max Fischer’ tag.

[Julkaistu takautuvasti, kiirettä.]

Kimberly muutti; naapuritalon piha on Halloweenistettu hienosti; animoinnin kävely- ja juoksutehtävät oli hirmu vaikeita eikä mulla taida vieläkään olla ne ihan lapasessa (täytyy harjoitella omalla ajalla). Mutta seuraavaksi siirrytään dialogin äänittämiseen ja huulisynkkaamiseen, eli animaatiomme pääsevät puhumaan, mitä odotan innolla.

Odotin innolla myös Halloweenia, joka oli varsinaisesti ensimmäiseni. Juhlinta levittäytyi usealle päivälle, sillä sovimme luokan kanssa pukevamme Halloween-asut kouluun jo torstaina, torstai kun on pitempi koulupäivä kuin perjantai, jolle Halloween osui. Asuni ei vaatinut yhtä paljon valmisteluja kuin muutamien muiden luokkalaisteni, mutta vaatteiden ostelu kirpputorilta, kävelyn ja juoksun animoinnin sekä historian lukemisen lisäksi, vähensi yöuniani harmillisesti koko viikon.

Asun valitseminen ei ollut vaikeaa: ensimmäisen Halloween-pukuni piti tietysti olla jotain minulle erittäin tärkeää ja rakasta (ja jotain, mikä ei vaatisi paljon ompelemista, koska olen siinä aika toivoton), joten päätin jo hyvissä ajoin pukeutua Maxiksi. Siis Max Fischeriksi Rushmoresta. Maxin koulupuku oli helppo hankkia — löysin vaatekappaleet kerralla kirpparilta, vaikkei löytämäni solmio ollutkaan aivan oikean värinen, mutta asu oli silti täysin tunnistettava. Lainasin paksusankaiset feikkisilmälasit Chelsealta, sillä omani eivät ole tarpeeksi Maxin lasien näköiset, ja pidin piilareita niiden kanssa. Tukkani olikin jo valmiiksi tumma ja lähes yhtä lyhyt kuin Maxilla, ja näytti tunnistettavalta kun järjestelin kampaukseni litteäksi ankaralla jakauksella. Ainut puuttuva puvun osa oli punainen baskeri (ja hyvä on, myös Maxin rintataskua koristava Rushmore-vaakuna, puhumattakaan hammasraudoista). Tein ”täsmällisyys”- ja ”läsnäolo” -pinssit pahvista, eli eiväthän ne näyttäneet kummoisilta, mutta ne ovat tärkeä osa asua. Olin tyytyväinen.

Luokkalaisistamme kukaan muu kuin Courtney ei ilmeisesti ole nähnyt Rushmorea eikä siis tunnistanut hahmoani, mutta se ei menoa haitannut. Torstai oli odotetusti jopa tavallista riehakkaampi, ahmimme karkkia, otimme kuvia ja videoita, ja pääsin todistamaan Zorron ja Hämähäkkimiehen dance-battlea. Melkein kaikki luokassa olivat pukeutuneet antaumuksella. Oikein odotan jo seuraavaa Halloweenia.

Torstaina oli myös sculpey-maquettejen arviointipäivä. Omani, jonkinlainen avaruustenava, ei vielä tunnilla ollut valmis uuniin, mutta silti arviointikunnossa: siltä puuttui vielä vain yksi jalkaterä. En saanut mitään erityistä palautetta, vain ”hyvä”. (Opettajalla oli tosin aikamoinen kiire päällä.) Patsaani poseeraus sai kuitenkin lisäksi kehun — suhteellisen ansaitusti, arvelin. Luokan maquettet olivat loistavia. Monet olivat ehtineet jo paistaa ja maalata omansa, ja meikäläinenkin maalaa avaruustenavan, kunhan saan sen paistettua ensi viikolla.

Harmi kun ei ollut aikaa kirjoittaa muovailuprosessista sen ollessa käynnissä. Olen kuitenkin oppinut paljon seuraavaa maquettea varten, ja kuten taisin sanoakin, aion aloittaa seuraavan heti kun saan tämän ensimmäisen valmiiksi. Sain viimein päätettyä aiheenkin. En normaalisti ole mikään figuurien ostelija tai keräilijä, mutta yhdestä sarjasta olen tosissani halunnut sellaisia, ja se on The Young Ones. TYO-figuurejahan ei valitettavasti ole olemassakaan, joten miksen vähintään yrittäisi tehdä niitä itse?

Otin pari kuvaa maquette-prosessista. (Toisen kuvan ”saksikäsi” oli pelkkää väliaikaista hupailua.)

maq

  • Foliosisus pakataan tiukaksi. On ärsyttävää muovailla, jos tuntee pinnan antavan hiukkaakaan periksi, kun sitä painelee muovailuvälineillä.
  • Omalla kohdallani patsaan käsien muotoilu etukäteen ”normaalissa” asennossa (sormet suorina) toi nyrkkiin tai muihin käden asentoihin mukavaa elävyyttä ja kolmiulotteisuutta. Muovailin siis ensin käden, sitten taivutin sormet nyrkkiin, ja lopuksi siloittelin saumoja vähän. Tein saman toiselle kädelle, joka osoitti etusormella.
    Muovailin kädet erikseen, lähestulkoon viimeisinä, ja sitten kiinnitin ne patsaan ranteisiin. Jälleen kerran, nämä eivät ole mitään virallisia ohjeita, tämähän oli vasta ensimmäinen patsaani, mutta tuo tapa osoittautui ainakin minulle toimivaksi.
  • Ranteisiin kannattaa jättää paljasta rautalankaa, johon kädet on helppo tuikata — folio oli toisessa ranteessa tiellä ja uhkasi muuttaa etukäteen muovailemani käden muotoa.
  • Rautalangan leikkaaminen oikean pituiseksi vaatii, että patsaan mittasuhteet ovat melko tarkasti tiedossa, ja siinä luonnokset ja turnaround ovat avainasemassa. Turnaround helpotti muovailua sanomattomasti, vaikka patsaani lopullinen pose onkin erilainen kuin perus-turnaround -asento.

Aivan ensimmäinen töherrys hahmosta (jota piirtäessäni en vielä tiennyt sitä käytettävän maquetten aiheena), turnaround sekä mittasuhdeluonnos:

maq0

turnaround

maqprop

  • Omaan patsaaseeni ei kuulunut pintatekstuuria vaan sen kuului olla mahdollisimman sileä, mutta vastaisen varalle Adamin niksi tekstuurin luomisesta: siihen voi löytää täydellisen työkalun mistä vain. Kokeilemalla kaikkea mahdollista (pullonkorkkien pyörittämistä sivuttain, kolikoita, vanhaa hammasharjaa, jne. jne…) voi löytää pintakuvion, joka sopii juuri tiettyyn patsaaseen. Aina ei tarvitse kaivertaa kaikkea.
  • Pinnan siloittamiseen suositeltiin spriihin dipattua pumpulipuikkoa, ei vettä. Sculpeyn pinta kuivuu todella hitaasti jos siihen käyttää vettä, kun taas alkoholi haihtuu muutaman hetken kuluttua sculpeyn pinnalta, mutta antaa samat siloitusmahdollisuudet. Minulle desinfiointiaine ei kuitenkaan toiminut yhtä hyvin kuin pinnan ”veistäminen” sileäksi jäätelötikulla. Pumpulipuikko jätti oman maquetteni pintaan ärsyttävää nukkaa. Ehkä puikko oli heikkoa laatua.
  • Patsaaseeni ei kuulunut poimutettuja vaatteita, mutta jos poimuja tekee, täytyy varoa ettei luo sculpeykerrosten väliin tiivistä ilmakuplaa, josta ilma ei pääse paistamisen aikana mitenkään pakenemaan. Muuten laajeneva ilma saattaa räjäyttää kuplan. Jos tekee tarkoituksella suljetun kuvun tai kuplan, siihen kannattaa pistää pieni reikä.

Unohdin kuvaamisen tyystin loppusuoralla, oli varmaan niin kiire katsoa piirrettyjä, mutta tässä joka tapauksessa viimeinkin paistovalmis maquette.

maq6

maq7 maq8 maq9

maq11
Avonaisen suun muovaileminen/kaivertaminen osoittautui paljon helpommaksi kuin etukäteen pelkäsin; tarvitsi vain miettiä suun rakenne (mikä osa on minkäkin lomassa jne.), eli homman strategia vähän niinku askel askeleelta valmiiksi ennen kuin oikeasti otti veistimen käteen. Suljettu suu olisi silti ollut yksinkertaisempi toteuttaa, mutta virnistys tuntui jotenkin kuuluvan patsaaseen olennaisesti. Harmi että minun kuvaustaidoillani suun yksityiskohtia ei tarkemmin erota.

Saattaa kulua viikkoja ennen kuin maquette on maalattu, mutta postaan sitten kuvan.

Ja kyllä, taustan Haisuli-muki seurasi koululle ihan Suomesta asti 🙂 Olemme hankkineet luokkaan kahvinkeittimen, ja vaikken vielä olekaan tapetoinut työpistettäni inspiroivalla taiteella, voin sentään nauttia kahvini söpösti.

( 🙄 En sitte parempaa otsikkoa keksinyt, kaikkien Rushmoren loistavien repliikkien joukosta.)

Sain Capilanosta mm. kortin, jossa kutsuttiin kansainvälisten opiskelijoiden orientointitilaisuuteen 28. elokuuta. Siellä on ilmainen lounas! Hekottelin kortille. Aina kun muistan päässeeni koulutusohjelmaan, ilahdun tavallaan uudestaan. Muulloin taas on kumman turta olo. Että sillä tavoin hyödyttömästi tässä on elelty. Puolet ajasta hypin hilpeästi seinille ja toisen puolen tuijottelen johonkin lamautuneena yrittäen käsittää mitä edessäni on. (Noin kuvaannollisesti.) Kuten arvata saattaa, kummassakaan mielentilassa en saa edistettyä matkasuunnitelmiani paljonkaan. Onneksi edes jotkin asiat oudosti muistuttavat itse itsestään, kuten vakuutusyhtiö, joka lähetti laskun ensi vuodelle, mikä sysäsi minut selvittämään jonkin verran lähtööni liittyviä vakuutusasioita (vaikkeivät ne vielä kokonaan hanskassa ole, mutta ovatpahan vireillä). Opiskeluviisumin haku ja muut paperityöt hyytävät jo etukäteen — en pidä kirjaa juuri mistään enkä ole kotonani virallisuuksien viidakossa. Mutta laitan tämän jotenkin onnistumaan.

Jotkin asiat yrittävät lannistaa, niin kuin esimerkiksi sen mietiskely, onko koko luokka täynnä hädin tuskin high schoolista päästettyjä teinejä joiden jengiin en sovi millään (tosin kukapa teinijengiin haluaisikaan, mutta en mielelläni olisi Antiikinaikainen Luuseri heti koulun alusta lähtien), tai sen, saanko jonkun surkean kämpän tai surkean kämppiksen, tai käykö kulttuurishokki sekä aidossa metropolissa seikkailu kohtalokkaaksi. Mutta sitten on niitäkin toiveita — odotan animaation opiskelua ihan järjettömästi, Vancouverissa odottaa yksi kaveri, ehkä saankin kelpo kämpän, varteenotettavalla todennäköisyydellä luokkatoverini ovatkin huipputyyppejä iästä riippumatta — jotka saavat ajattelemaan, että se on helposti paperisodan arvoista.

* * *

Pääsin nauttimaan Rushmoren Criterion-julkaisusta. (Slings & Arrows ei vielä ehtinyt saapua.)

En osaa kirjoittamalla täysipainoisesti tuoda julki rakkauttani Rushmoreen, joka heti (lähes kymmenen vuotta sitten) sen nähtyäni valtasi hartiavoimin paikan suosikkielokuvieni listan kärjessä, eikä suostu hievahtamaan vaikka sitä parempia elokuvia silloin tällöin tehtäisiinkin. Eli epäloogista kyllä se on edelleen lempparini myös ohjaaja Wes Andersonin elokuvista. Max Fischer (Jason Schwartzman) on ajaton antisankari, silti kiistämättä yksi elämän voittajista, monimutkainen, moniulotteinen ihminen ja ehdottomasti roolimalliainesta. Olen havaitsevinani muutamia luonteen yhtäläisyyksiä Maxin ja itseni välillä (hyvässä ja pahassa — tämä saattaa tosin kertoa vain sen etten minä ole kypsynyt yhtään sitten viidennentoista ikävuoteni…), mutta tämän elokuvan ollessa kyseessä on toki pelottavan/lämmittävän helppoa löytää osa itseään jokaisesta tärkeimmästä hahmosta, kuten häpeilemättömän hempeästi eläytyvän Andersonin myöhemmissäkin ohjaustöissä.

Anderson yhdistää herkkyyden mielikuvituksellisuuteen omissa maailmoissaan, joissa tunteita ei piilotella. Vaikka maailmat tuntuvatkin hyvin tosilta ja kutsuvilta, ne ovat silti niin selvästi eri maailmoita kuin omamme, että niissä tunteiden voidaan sallia läikkyvän aivan eri tavalla pinnassa? Voiko todellisuudessa koskaan saavuttaa samaa? Tämä on yksi asioista, jotka samanaikaisesti sekä vetävät minua Andersonin elokuvien puoleen että pistävät sydäntä. Silti niiden ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa tekevän minua surulliseksi. Sekään maailma, jossa tällaisia elokuvia tehdään, ei nimittäin voi olla läpeensä paha. Wes Anderson välittää. Anteeksi tämä siirappisuus, mutta niin asia on.
Anderson kommentoi DVD:llä, että ”cooliuden” koko ydin hänen nuoruudessaan, ja miksei nytkin, oli piilottaa tunteensa ja olla kirjaimellisesti viileä. Maxia hän vertaa itseensä mutta kuvailee tätä enemmänkin roolimalliksi, jollaista hänellä itsellään ei koskaan Maxin iässä ollut: Maxia (joka on stipendin turvin opiskelevana puoliorpona outo lintu Rushmoren hienostokoulussa, niin paljon kuin hän kouluaan rakastaakin, ja sieltä lennettyään vielä oudompi valtion koulussa) ympäröi omalla tavallaan luokkiin [hahaa, koulusanaleikki!] jakautuneen yhteiskunnan paine, hän käsittää miten hänen tulisi käyttäytyä sulautuakseen joukkoon, mutta hän haluaa tuoda esiin oman näkemyksensä, oman kokemuksensa elämästä aivan liian määrätietoisesti ja palavasti voidakseen käyttäytyä siten. Max pystyy moiseen valintaan, koska hän haluaa, isolla H:lla Haluaa, löytää oman äänensä JA saada sen kuuluviin — ja siinä urakassa kun ei coolius auta. He’s a winner, he just doesn’t win at certain things that other people expect him to.

Maxin ja hänen isänsä Bertin suhde on yksinkertaisesti oiiiiii. Isän elämä vaikuttaa Maxin porhaltamiseen verrattuna rennolta ja mutkattomalta — mikä on pienoinen ihme, sillä ei voi olla lainkaan helppoa olla tällaisen pojan isä, vieläpä yksinhuoltaja. Mutta Bertin rakkaus ja tuki ovat järkkymättömät teki Max sitten millaisia käsittämättömyyksiä tahansa, ja vaikka Max onkin hämmentynyt ja äkkipikainen, tunne on hänenkin puoleltaan pohjimmiltaan yhtä vahva. Kaksikon yhteisissä kohtauksissa on vastustamatonta lämpöä. Arvailen aina, että ilman perhettä (toisin sanoen perheenjäsentä) joka on niin erilainen kuin hän itse, Max saattaisi olla jossakin hoitolaitoksessa hermot silppuna.

Olipa valitettavan katkonaista ja yhteen päivään ankkuroitunutta kirjoittelua. Olisi parempi koota ajan kanssa kunnon ”arvostelu”/selostus kaikesta Rushmoreen liittyvästä hehkutuksestani, mutta kun piti päästä sanomaan.

* * *

Owen Wilson saa minulta täyden tunnustuksen oltuaan omalta osaltaan kirjoittamassa lempielokuvaani, mutta miehen osuudesta kommenttiraidalla saa vain juuri ja juuri enemmän selkoa kuin Eli Cashin tv-haastattelusta The Royal Tenenbaumsissa.

Andersonin ja Wilsonin mukaan yhdessä aikaisemmista käsikirjoitusversioista Max pyrki syrjäyttämään rehtori Guggenheimin ja rehtoriksi rehtorin paikalle. VOI KUNPA TUO ELOKUVA JOSKUS TEHTÄISIIN.

Lisäksi, telkkarista S&A:ta katsottuani ja heti putkeen Rushmoreen uppouduttuani en voinut olla kuvittelematta jonkin sortin yhdistelmää noista kahdesta. Entä jos Max Fischer Players esiintyisi New Burbagen teatterifestivaaleilla? (Herman Blume houkuteltaisiin festarin uudeksi sponsoriksi. Maxin mieltymys pyrotekniikkaan, slangidialogiin ja blockbusterien näyttämöversioihin koettelisi Geoffreyn itsehillintää. Ja MFP –troupen versio mistä hyvänsä Shakespearen näytelmästä olisi tietysti täyttä dynamiittia. Entä ovatko Darren Nichols ja Max sukulaissieluja vai kilpailijoita samasta persoonallisuudesta veriseen loppuun asti? Kahta kauhukakaraa ei yksi festivaali vedä. …Ja kumpi voittaisi miekkailussa, entä kumpi aseettomassa mittelössä?) OIKEESTI VÄHÄN OIS IHANAA!

Sylar ja Max Fischer — kadonneet kaksoset?

Ja tiedoksi pilkkakirveille, että vaikka vohkin monia muita sarjoja ameerriikan tahtiin, Heroes ei satu olemaan yksi niistä — ei minullakaan kaikkeen ole aikaa.

[Tiedän, ei pitäisi piitata yhtään suunsoitosta mutta kun ”Suomen ajassa katsovien” mollaajat ovat yksi ärsyttävimmistä keskustelupalstojen alaryhmistä enkä haluaisi antaa niille lisää polttoainetta.]

'Did someone say my name?'Max Fischer (Jason Schwartzman) on elokuvabestikseni Rushmoren päähenkilö, ja täytyy sanoa että viime Heroes-jakson perusteella Sylarin ja Maxin yhteneväisyydet yltävät ulkonäköä syvemmälle. Kumpikin on vakuuttunut olevansa tarkoitettu johonkin valtavaan — vaikka Max tuskin menisi niin pitkälle että tappaisi ihmisiä, mutta on kyllä välillä niin maaninen, katkeroitunut, suuruudenhullu, ylenkatsovan kohtelias ilmestys niiden ohjaustöidensä kanssa, että ihmekös tuo jos Sylarista tuli minulle heti sataprosenttisesti mieleen aikuistunut Max Fischer. (En tietenkään tarkoita että henkisesti aikuistunut, Maxista näkee jotenkin että tuskinpa se ikinä kovasti viisastuu.)

Netti on onnistunut ärsyttämään minua viime aikoina. En oikein ole jaksanut blogiinkaan keskittyä.
Ei, en viittaa pelkästään keskustelupalstoihin, en minäkään sentään niin herkkänahkainen ole. Haluan pitää hetken taukoa tästä paikasta, jotta uskoni ihmisten perimmäiseen empatiaan ehtisi uudistua.

Sitä ennen haluan kuitenkin lähettää kuvallisen joulutervehdyksen apteekilta kaikille paikalle osuville. Nämä ovat siitä jouluikkunasta, jonka rakensin joku viikko sitten.

…Onnellista ja hyvää joulua!

Arkisto