You are currently browsing the tag archive for the ‘Narnia’ tag.

ANTEEEEEEEEEEKKKSI kun en ole ehtinyt blogata! Oikeesti olisin halunnut, mutta sama vanha laulu täytyy toistaa taas. Silloin kun tapahtuu jotain bloggaamisen arvoista, ei ehdi kirjoittaa.

Niin että tämä on tällainen väliposti ja anteeksipyyntö ennen kuin palaan vähän säännöllisempään bloggausrytmiin. Turha mun on lupailla että ehtisin kertoa kaikesta mitä bloggaustauolla tapahtui, mutta yksi tapaus on pakko nopeasti mainita: Voyage of the Dawn Treader. Oon kirjottanu aikoinaan niin paljon aiemmista Narnia-leffoista että olisi epäreilua jos en edes mainitsisi viimeisintä.
Valitettavasti joulun tienoilla ilmestynyt kolmas Narnia-leffa oli HIRVEÄ PETTYMYS. Eikä edes näyttänyt nätiltä kompensoidakseen kuravesikäsikirjoitusta.

…Juu noin lyhyeksi tosiaan jätän siitä kirjoittamisen, ainakin tähän hätään 😦 Siitä on vaan niin kauan aikaa ettei enää jaksa pölöttää leffan huonoudesta kokonaisen blogimerkinnän verran. Anteeks.

En oo vieläkään oman alan töissä, mutta haku on päällä ja mieliala on korkealla, yritystä löytyy!

Kun on kaikenlaista muutakin luovaa kierroksessa kuin pelkästään työnhaku, on helpompi pysyä positiivisena. Cloudscapen kanssa oon osallistunut vaikka minkälaisiin varainker(j)uuaktiviteetteihin jotta saatais ”21 Journeys” -sarjisantologian (siis sen jossa mun sekä käsikirjoittajakaverini sarjis on mukana) painatukseen tarvittavat rahat kokoon, ja siinä onnistuimme loistavasti. Vain hassu kuukausi tai pari, niin kirja on käsissämme! 😀
Huono puoli tässä on se, että piirsin kyseisen sarjakuvanovellin neljä kuukautta sitten. Tässäkin ajassa on ehtinyt sen verran ”KEHITTYÄ TAITEILIJANA” (blyääärgh) etten enää voi olla täysin ylpeä stooristamme, koska tässä vaiheessa pystyisin piirtämään sen paljon paremmin… Vaikka olinkin niin tyytyväinen tuotokseen silloin kun sen kolme-neljä kuukautta sitten sain valmiiksi. HUOH.

Sit oon kokeillu työn puolesta kaikenlaisia huipputarvikkeita, pari viikkoa sitten oli Golden-akryylimaalien koulutustilaisuus josta saatiin kahjot määrät promomatskua mukaan, ja toiseks saatiin tällä viikolla kokeilla noin satamiljoonaa erilaista akvarellipaperia ihan ilmaiseksi.
…Ei kyllä tule myöhemmin yhtä halvaksi, koska (sokkotyyliin suoritetuissa) kokeissa mun suosikit kaikki oli sieltä kalliimmasta päästä… Saa laadusta näköjään maksaa. EI SITTEN TEIÄN TAVALLISTE PULLIAISTEN TARVII IHMETELLÄ MIKS TAITEILIJOILLA ON POKKAA PYYTÄÄ SATASIA JOSTAIN PIENESTÄ MAALAUKSESTA — siks kun materiaalit maksaa sairaasti).

Mutta hienosti mulla täällä menee, vaikka oonkin koko ajan hurjassa menossa. Älkääkä peljätkö että oisin unohtanu tän blogin. Ei sinne päinkään: koko viimoset kuukaudet on ohimoissa pistelly että ”äääh vieläkään en oo blogannut” — nyt saa loppua pistely.

Benny voi hyvin. Tykkään Bennystä ja se tykkää musta. Me halitaan joka ilta ja se juttelee mulle koko ajan, kunhan vaan tajuaisin mitä se yrittää sanoa, mut on se vaan niin ihana.

Kirjoittelen pian lisää! Rakkaita terveisiä kotiväelle, ja kiitti kaikille jotka on jaksanu tän tauon aikana roikkua mukana.

isthisaboat

^ComingSoon.net äkkäsi ensimmäisen The Voyage of the Dawn Treader -kuvan, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua: itse Dawn Treader -alus (Kaspianin matka maailman ääriin -suomennoksessa nimeltään Sarastus) rakennusvaiheessa tulevan kuvauspaikan tuntumassa. Tosin minä en näe päätä enkä häntää (vai sanoisinko keulaa enkä perää) tuossa laivassa, olisiko ylösalaisin?! Mutta silti tiedonmurusetkin tulevasta leffasta saavat minut niin hilpeäksi, että jos asuisin Australiassa niin saattaisin käydä varta vasten paikan päällä stalkkimassa.
Kuva julkaistiin alun perin tämän australialaisen Bayside Bulletinin artikkelin yhteydessä, joka julistaa että jo settirakentelut ovat lisänneet säpinää lähiravintoloissa, puhumattakaan kuvauksista, jotka alkavat syyskuussa ja joista osa kuvataan oikeasti merellä! Eli Dawn Treaderista tehdään siis ilmeisesti merikelpoinen. Jos tehdään ja se säilytetään leffan jälkeen ja avataan yleisölle, olen ihan taivaissa! Aikamoinen nähtävyys se olisi, itselleni jopa matkan arvoinen joskus hamassa varakkaassa tulevaisuudessa. [Kunhan nyt saisin edes ensin käytyä siellä San Diegossa katsastamassa HMS Surprise :n.]
Mahdollisesti kuvauksissa käytetään kahta laivaa kuten Master and Commander…issä, eli yksi merenkulkuun ja yksi jota heilutellaan korkeintaan vesitankissa. Tai sitten yksi ulkoisesti uskottavan näköinen merenkulkuun kun taas laivan sisätiloissa tapahtuvat osuudet kuvataan hyteiksi lavastetuissa studioissa… Ja kummassakin tapauksessa käytettäisiin varmasti lisäksi pienoismalleja. Oli kummin vain, en malta odottaa valmiin paatin näkemistä. Olenkin jo maininnut Voyagen olevan suosikkini Narnia-kirjoista, joten on monen monta asiaa joita odotan innolla tämän leffan ollessa kyseessä! 😀

Master and Commanderista puheen ollen, edelleen ComingSoon uutisoi varoen, että taho, joka omistaa Aubrey-Maturin -kirjojen kuvausoikeudet, on ”ottanut yhteyttä” Russell Croween. Riittää toivon kipinäksi… Ei tuosta uskalla jinxaamisen pelossa paljon muuta sanoa, noin alustavassa vaiheessa.

Sitten kolmas peukku-uutinen — vaikka kesätyönhaku ei vielä tähänkään mennessä ole tärpännyt, monta rautaa on tulessa ja tällä viikolla etenin jopa työhaastatteluun asti. En kuitenkaan saanut paikkaa, pienoinen harmi, sillä työ kuulosti mulle aika sopivalta. Olisin ollut osa-aikainen sekatyöläinen lasten kuviskoulussa. Luulen syyn hylkäämiseeni olleen koulun alkaminen syksyllä, silloin kun aikatauluni ei enää salli yhtä monia työtunteja. Koulun alku lähestyy ja sitä mukaa vähenevät työnsaantimahdollisuuteni, sillä monikaan paikka ei näköjään halua palkata työläisiä lyhyeksi aikaa. Pitäisi jo melkein alkaa valehdella kouluun palaamisesta. MUTTA! Sain oljenkorren ulottuvilleni tänä vuonna Vancouverissa järjestettävän World Police & Fire Games -tapahtuman muodossa. Ensi kertaa kyseisten geimssien mainoksen nähdessäni luulin, että niissä kenties kilpailtaisiin poliisintehtävissä tai palojen sammuttamisessa 😛 mutta kyseessä onkin urheilukilpailut. Spelit kestää kymmenen päivää elokuun alussa, ja yksi nettikauppa etsi sen ajaksi ”energisiä henkilöitä” myyntipisteeseensä tapahtuma-alueelle. Varmaan ihan vaan sellanen T-paitaständin tyylinen, mutta työrupeaman määräaikaisuus houkutteli minua (ehtisin sekä ansaita edes vähän kesärahoja että käydä elokuun lopulla Suomessa), kuin myös tapahtuman kansainvälisyys. Nyt ei muuta kuin toivomaan, että teeskentelin hakemuksessani energistä henkilöä tarpeeksi vakuuttavasti. 😆

Yksi puhelinmyyntifirma ottaisi kyllä töihin kenet hyvänsä miten lyhyeksi aikaa hyvänsä, mutta kun en yksinkertaisesti millään kykene puhelinmyyntiin.

* * *

En ole vielä käynyt katsomassa uutta Potter-leffaa, mutta pari päivää sitten näin pätkän nimeltä Moon, jota voin mielihyvin suositella. (En tiedä onko Suomessa vai tuleeko?) Sam Rockwell pääosassa on odotetusti erinomainen — suokaa anteeksi tämä itsestäänselvyyksien kirjoittelu. Sitäkin kiitettävämpi näyttelijänsuoritus on, kun ottaa huomioon että hän kommunikoi kuvaustilanteessa enimmän aikaa paikanmerkkaajan (tms?) eikä lopullisella filmillä nähtävän henkilön kanssa, mutta lopputulos on sataprosenttisen saumaton. Niin realistinen että henkeä salpaa. Missään muussa elokuvassa, jossa olen nähnyt saman –ööö tuotanoin mitenkähän tän vois olla spoilaamatta– ”lähtökohdan” kuin Moonissa, ei ole hahmojen kanssakäynti ollut näin vangitsevaa. (Tosin ne muut elokuvat ovat olleet komedioita eivätkä yleensä edes kovin hyviä.) Ja elokuvan hypnoottista musiikkia JANOSIN kuunneltavakseni heti päivänvaloon astuttuani. Juoni tuntui kaiken lopuksi valitettavasti hieman yhdentekevältä; en aio spoilata, mutta siinä vaiheessa kun hoksasi mitä päähenkilölle oli tehty, elokuvan seuraamien hahmojen merkitys jotenkin latistui sen johdosta… Ehkä olen vain tunteeton.

Katsojaa ei kuitenkaan aliarvioitu. Tervetullutta oli myös ajan hengen välittäminen — ei siinä mielessä että elokuvan voisi tunnistaa tapahtuvaksi jollakin tietyllä vuosikymmenellä tms, vaan elokuvan maailmassa vallitsevan hengen, vireen. Sitä avitti yksi mainos elokuvan alkupuolella ja pari audiouutispätkää lopussa. (Mainosten käyttäminen elokuvissa yleisesti ottaen miljöön kiteyttäjänä alkoi rasvata analyyttisiä rattaita aivoissa.) Myös lavastuksella ja rekvisiitalla oli siinä osansa, mutta lavastus oli niin uskottava ja oikeasti käytössä olevan näköinen ettei sen ansioita edes juuri ajatellut. Tuo sanookin sen onnistumisesta paljon. Toteutuksen puolesta elokuvan voi uskoa sijoittuvan joko tulevaisuuteen, nykyaikaan tai lähimenneisyyteen (jos siis Kuussa olisi meidän todellisuudessamme teollista toimintaa.) Juonen puolesta taas tapahtumapaikan voisi siirtää Kuusta melkein mihin tahansa muualle ja päähenkilön millaisiin työtehtäviin hyvänsä, kunhan se on yksinäinen. Eristäytyneisyys on tärkeä elementti kyseisessä tarinassa ja siihen Kuu tarjoaa äärimmäisen ympäristön, mutta mikä lie autiosaarikin toimisi. Tunnelma teki suuremman vaikutuksen kuin juoni, mutta kuten sanottu, tykkäsin.

Ja homma jatkuu, hitusen painavammissa merkeissä (tai niin painavissa kuin minulta on lupa odottaa…).
* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.

* * *

Eräässä lukemassani nettihaastattelussa Christopher Markus, yksi Prince Caspianin käsikirjoittajista, vastasi uteluun kirjan vaikuttavimmista kohtauksista, että luettuaan Prinssi Kaspianin kymmenvuotiaana kirjan alku innosti hänet etsiskelemään raunioita omasta pihapiiristään.

Ymmärrän tasan tarkkaan, mitä Markus tarkoittaa. Narnian tarinat ovat täynnä kohtauksia jotka käynnistävät pienen kakkosmoottorin aivoissa putputtamaan ”Mitä jos sittenkään ei ole täysin mahdotonta, että…” *|

Sama pätkä kirjasta kuuluu sitä paitsi epäilyksettä myös omalle suosikkilistalleni (anteeksi lievä itseni toistaminen). Uskaltaisin sanoa Pevensien sisarusten rauniolöydön ja sen paljastumisen heidän omaksi linnakseen (mitä lukija on tietysti päästetty arvailemaan jo pitempään, mutta se ei tee asian lopullisesta selviämisestä yhtään vähemmän liikuttavaa) olevan yksi Narnian tarinoiden mielikuvitusta ruokkivimmista hetkistä, ja Prinssi Kaspian -kirjan suurimpien vahvuuksien joukossa.

Vaikka kohtaus on erinomainen kirjan aloitus, kirjan takaumarakenteen säilyttäminen ei mielestäni ollut mitenkään pakollista. Kohtausta olisi voinut käyttää elokuvan alkuna, mutta se tehoaa odotetulla tavalla vaikkei sitä nähdäkään heti ensimmäisenä. Elokuvan ensikohtaukseksi on siirretty Kaspianin pako Mirazin linnasta — takaa-ajoksi muutettuna, vauhdikkuudessaan ja kuvauksellisuudessaan se vetää heti mukaan elokuvan maailmaan ja tavoittaa saman jännityksen ja seikkailuhengen kuin kohtauksella oli kirjassa.

Kuten viime postauksessa sanoin, suosikkihetkeni koko elokuvassa olivat Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen, ja minulle se, että nuo kohtaukset onnistuivat, on jo puoli elokuvaa. Saapumiskohtaus sai minut tuntemaan itseni suorastaan painottomaksi. Pidin ensimmäisessä elokuvassa alkutekstien junakohtauksen musiikista: sitä arvosti enemmän elokuvan toisella katsomiskerralla, jolloin sen huomasi todella onnistuneesti kiteyttävän sen, kuinka suuren ja arvoituksellisen tapahtumaketjun alku tuo alakuloinen junamatka olikaan. Prince Caspianissa saman kappaleen käyttäminen toikin tipan linssiin — tietysti maisemien lisäksi.
Lapsinäyttelijöiden välinen kiintymys oli jo saapumiskohtauksessa silminnähtävissä ja toi läpi elokuvan lämpöä pätkiin, joita olisin muuten vierastanut yleisön kosiskeluna. Vaikka Pevensieille kirjoitetut vuorosanat ovat suureksi osaksi heppoisen kuuloisia, kemia pelastaa paljon. Pystyn molemmissa Narnia-elokuvissa vaivatta uskomaan heidän olevan perhettä. (Voin tunnustaa, että ensimmäisen elokuvan jälkeen en enää pystynyt ajattelemaan Pevensien sisarusten näyttelijöiksi ketään muita.)

Ensimmäistä kertaa Narniasta Englantiin palatessaan, Pevensiet olivat käyneet läpi suuren muutoksen, Englanti ei. Prinssi Kaspianissa Narniaan palatessaan Pevensiet eivät olleet muuttuneet, Narnia oli, ja reilusti. Elokuva ottaa enemmän kuin kirja kantaa siihen, miten Narniassa vietetyn ajan muisto — aikuisuus — vaikutti heidän elämäänsä Englannissa. Siis ekan ja tokan kirjan välissä. (Ja muuten: käytän julkaisujärjestystä, en kronologista järjestystä.) Itsekin olen pyöritellyt sitä mielessäni vuosien varrella. Monenlaisille tulkinnoille olisi tässä asiassa ollut varaa, eikä yhtä voi välttämättä sanoa ”oikeammaksi” kuin toista. Peterin (William Moseley) ja Susanin (Anna Popplewell) Englanti-elämää valotetaan enemmän kuin nuorempien sisarusten, en tiedä miksi — ehkä Edmundin ja Lucyn vuoro ”psykiatrin sohvalla” tulee The Voyage of the Dawn Treader -elokuvassa. 😀 Voyage, aah…
Elokuva-Susanin käyttäytyminen jäi minulle hämärähköksi: Narniasta kotiin palaaminen oli ilmeisesti hänelle niin suuri pettymys, että hän mieluummin jäisi iäksi kotiin Englantiin kuin pääsisi Narniaan vain joutuakseen jättämään sen uudestaan? …Ja, öö, tämä on masentanut hänet niin että hän viettää kaiket koulupäivät yksin ja välttelee poikien tutustumisyrityksiä, täh? 😕 Saa nähdä saanko tuosta jotenkin kiinni toisilla katsomiskerroilla.
Peterin suhteen elokuvantekijät päätyivät tulkintaan, jossa hän on tarrautunut liian itsepintaisesti Narnia-menneisyyteensä. En usko että Peter ikävöi valtaa hallita muita, vaan sitä että hänellä oli aikuisena oikeasti jotain kontrollia omaan elämäänsä, ja nyt lapsuuteen palanneena hän ei koe sen olevan hallinnassaan. Omalla tavallaan Peter yrittää löytää itsensä — hän vain ikävä kyllä näkyy tekevän sen hyökkäämällä lähes ketä tahansa vastaan, joka vähättelee häntä tai kyseenalaistaa hänen kykynsä huolehtia itsestään. Ei täysin epärealistinen reaktio nuorelta. (En tiedä, olivatko tekijät noillä jäljillä, mutta tuon minä ainakin sain siitä irti.)

Tällainen henkilönäkemys tuo Caspian-leffan alkuun sen ironisen makupalan, että (Englannissa menneisyyden kuormittama/katkeroittama) Peter pääsee kaipaamaansa Narniaan, mutta siellä on sisaruksineen vielä selkeämmin menneisyyden vanki kuin Englannissa, koska heidän valtakautensa on ollutta, mennyttä ja haudattua.
…Tai niin ainakin aluksi vaikuttaa. Kirjassahan edes suuri osa narnialaisista ei täysin jaksanut uskoa tarinoita Pevensien kuningasperheestä todeksi, telmarilaiset vielä vähemmän; elokuvaversiossa taas epäuskoa ei ole käsitelty juuri lainkaan. Myös Piipari/Trumpkin, joka kirjassa suhtautui vanhoihin ”satuihin” pitkään skeptisesti, hyväksyy elokuvassa lapsinelikon henkilöllisyydet heti, luullen tosin että he ottivat hatkat Narniasta omasta tahdostaan. **| Uskon ja skeptisyyden/rationalisoimisen vastakkainasettelu oli kirjassa tärkeää, elokuvassa se oikeastaan on esillä vain Lucyn ainoana nähdessä Aslanin (NIIIIIIN ja jok’ikinen narnialainen tuntuu leffassa uskovan Aslanin olevan totta, vaikka useat epäilivät sitä kirjassa).
Mutta tuon teeman tutkimisen sijaan Kaspian-elokuvan (mahdollisesti ihan tarkoituksella, ei ainoastaan suurilla panoksilla pelaavan seikkailuelokuvan luomisen sivutuotteena) voi nähdä pohdinnanalkuina johtajuudesta. Voiko sen ottaa, onko se pakko ottaa; viivyttelemättä, vai siihen kasvaen; riittääkö sen perusteeksi alaisten tai vertaisten luottamus, vai luottamus omiin kykyihin; millaiset johtajan tarkoitusperien tulisi olla; ja onko johtajuus lopulta lainkaan tavoittelemisen arvoista, vai vain nimellinen järjestäytyneisyyden symboli, vai suoranainen taakka? Jne. jne.

Kyllä, Elokuva-Peter on todella erilainen kuin kirjan Peter (tosin omasta mielestäni samalla huomattavasti ihmismäisempi), joten elokuvan kontekstissa Peterin kränä Kaspianin kanssa ei ole liian kaukaa haettu ajatus, vaikka kirjassa sitä ei lainkaan ollutkaan.

Ainakin kymmenen vuotta kirjan Kaspiania vanhempi näyttelijä (Ben Barnes) saa ajattelemaan, että hahmoa ei olisi ollut pakko muuttaa, muttei sentään ärsytäkään — käsikirjoituksen Barnes nimittäin tulkitsee hyvin uskottavasti, vaikka kirjan hahmo ei hänestä heti ole tunnistettavissa. Näyttelijöiden ikä tukee sitä käsikirjoituksen kiintopistettä, että Peter, Susan ja Kaspian ovat aikuisuuden kynnyksellä: Elokuva-Susanille ja Elokuva-Peterille se tarkoittaa mm. sen tajuamista, ettei pelkkä Narniaan kulkeutuminen tuo automaattista onnea & autuutta, vaan oma asenne merkitsee ympäristöä enemmän ja teot aikomuksia enemmän. Niinpä Peter ja Susan eivät joudu lähtemään omaan maailmaansa, vaan ovat valmiita lähtemään sinne (kuten kirjassakin); ja Kaspian on kokemustensa, enemmän kuin perimänsä, kautta valmis kuninkaaksi.

Eli vaikka elokuva on poikennut eräistä kirjan pääteemoista, se kestää minusta jokseenkin tarkempaakin tarkastelua kuin vain pintapuolista.

* * *

…kestääkö kolmannenkin blogimerkinnän verran?? 😛 Lisää Caspian-löpinää saattaa edelleen olla tulossa, mutta nyt pidän hetkisen taukoa aiheesta.

*| …jossakin vaatekaapissa ei kerran tulekaan seinä vastaan; lyhtypylväälle voi kasvaa juuret; rapistuneet rauniot paljastuvatkin ikivanhaksi linnaksi ja vieläpä sinun entiseksi kodiksesi; jossakin Etelämeren saaren luolassa saattaa olla portti toiseen maailmaan; tyhjältä vaikuttavan talon omistaja onkin NÄKYMÄTÖN ja PAIKALLA ja TARKKAILEE SINUA; maassa kulkevat oudot ojat ovatkin jättiläiskirjoitusta…

**| Peter Dinklagen roolisuorituksessa ei tosiaankaan ole valittamista, mutta minulle tuli kirjan epäileväistä, osuvasti piikittelevää ja temperamenttista Piiparia kova ikävä.

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian (Narnian tarinat: Prinssi Kaspian) on viimein saapunut Suomeen, joten tiedätte mitä blogiltani on odotettavissa.
Leffahuumassa en tällä hetkellä jaksa jäsennellä kirjoitustani juuri mitenkään — eli teitä on varoitettu. Eikä päätön posottaminen taatusti jää tähän yhteen merkintään.

* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.
* En ole uskovainen mutta Narnia-fani kylläkin.

Päällimmäinen ajatus: kivakivakivakivakivakivajeejeejejejejejejejeeeee nähtävä uudesztaan 😀
Vaikka sisäinen elokuvanystävä päästäisi katkeran naurahduksen esim. ajoittaiselle läpipaistavalle laskelmoivuudelle tai sisäinen lukutoukka tuhisisi suoriksi vedetyille juonenkäänteille, se kaikki hukkuu sisäisen metsänmöyrijälapsen riemunkiljahduksiin hänen nähdessään ”vanhat ystävänsä” valkokankaalla. (Tai viimeistään sisäisen teinin ”oohoo!” -maukaisuihin alati maalauksellisemmaksi muuttuvalle Skandar Keynesille, jonka esteettisten ansioiden arvostaminen tosin saa bloggaavan kävyn tuntemaan itsensä ties miksikä yhteiskunnan viholliseksi. 😦 )

Ja yhtä tärkeänä: Pevensiein Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen onnistui kostuttamaan silmäkulmani melkein kuten ensimmäisessä elokuvassakin. Hyvät, haikeat (ja taianomaiset, muttei alleviivaavalla tavalla) kohtaukset, joissa lasten reaktiot olivat herkät ja tarinan suuruus tuntui taas olevan läsnä.

Nurinkurista, että Andrew Adamson joutui tätä elokuvaa tehdessään kiinnittämään erityistä huomiota siihen, ettei Riipitsiip muistuttaisi aivan liikaa Shrek 2 ja 3 -leffojen Saapasjalkakissaa, vaikka Adamson on avoimesti sanonut käyttäneensä Riipitsiipiä lähestulkoon Saapasjalkakissan hahmon perustana. Valitettavasti ei kuitenkaan ole aiheetonta olettaa, että useampi yleisössä on nähnyt Shrekit kuin lukenut Prinssi Kaspianin, varsinkin USA:ssa.

Onneksi niin Antonio Banderasin ääninäytteleminen kuin Shrek-elokuvien slapstickiin vivahtava animaatiojälki ovat erottaneet Saapasjalkakissan kirjallisesta jyrsijäesikuvastaan, ja niinpä valmista ja kirjalle varsin uskollista Riipitsiipiä katsellessa vertailujen mahdollisuuskin tuntui melko kaukaiselta — Prinssi Kaspianin maailma kun on niin erilainen, realistisempi ja likaisempi (mikä ei johdu pelkästään siitä että Shrekit ovat animaatioita ja Narnia-leffat ainakin nimeksi live-actionia). Jos Riipitsiip olisi jotenkin pilattu olisin surrut suuresti, joten tämä sinänsä kelvollinen hiirihahmo oli minulle isompi ilonaihe kuin kirjoja lukemattomat elokuvankatsojat voinevat ymmärtää. Hänestä kun olisi voitu tehdä niin paljon huonompikin.

Riipin ulkonäkö lähenteli täydellistä. Kirjan mukaiset pelkistetyt asusteet, eikä hahmosta oltu rakennettu liian ylisöpöä tai pehmolelumaista. Animoitu erinomaisesti, mikään ei liikkeissä pistänyt silmään, istui niin digitaalisesti luotujen hahmojen kuin näyttelijöidenkin joukkoon.
Eddie Izzard ei ole ns. ”ainoa näyttelijä jota täksi hahmoksi voisi kuvitella”, mutta sopii Riipitsiipin ääneksi erittäin hyvin. Izzard teki jo Riipin ensikohtauksesta (joka oli muutettu, ja kenties jopa kirjaa parempi) purevan, omalla tavallaan huomattavan ylevän ja siinä mielessä sekä selvästi kirjasta tutun että todella valloittavan. Hahmo oli johdonmukaisen asenteellinen. …Mikä olikin tärkeää, koska Riipin tarpeettomasti käsikirjoitukseen uutuuksina ympätyt tylsät letkautukset taistelukohtauksissa olisivat muuten ottaneet hermoon. Riipitsiipin rohkeus oli kautta elokuvan tietysti sekä vaikuttavaksi että vitsikkääksi tarkoitettua, mutta tuossa ei ole valittamisen aihetta, sillä siinä mielessähän Riipin rooli kirjassakin on kirjoitettu. Tasapaino hiiriasenteen ja ”comic relief”in välillä oli säilytetty tyydyttävästi.

Olen nyt suhteellisen innoissani The Voyage of the Dawn Treader -elokuvasta. Jos Riip on kelvollinen Prince Caspianissa, en näe mitään syytä miksei hän olisi loistava suuremmassa roolissaan Voyagessa. Kuulisin mielelläni Eddie Izzardin tulkinnan Riipitsiipin henkisemmistä hetkistä kyseisessä tarinassa, jotka ainakin kirjan sivuilla saavat palan kurkkuuni ja ovat nostaneet Riipitsiipin yhdeksi epätodennäköisiltä kuulostavista roolimalleistani.

Velho ja leijona on parempi kirja kuin Prinssi Kaspian, joten olisiko itsestään selvää, että ensimmäinen elokuva on parempi kuin tämä? 😕 Vaikka tämä uudempi elokuva on teknisesti kehittyneempää työtä, ei sitä enää voi kutsua varsinaisesti elämykseksi. Tykkäsin silti.
Toisaalta Prince Caspianissa, niin kirjassa kuin erityisesti elokuvaversiossa, on paljon turhaa, mutta toisaalta taas mikään siitä turhasta ei ole sentään erikoisen ärsyttävää…

Vain yksi tyrmäävä pettymys. Ihmissusikohtaus on PI-LAT-TU. Ymmärrettävä takaumarakenteen hylkääminen aiheutti varmaan kohtauksen sijoittamisvaikeuksia, mutta sen sijaan että se olisi jätetty pois, siinä nähtiin tekosyy tuoda Valkeana Velhona valloittanut Tilda Swinton (joka on tietysti mahtava näyttelijä mutta tässä leffassa aivan tarpeeton) hetkeksi kankaalle. Ikävä arvostella kun itsellä ei ole minkäänlaisia parannusehdotuksia, mutta mm. Ihmissuden tajuton ylinäytteleminen imi kaiken kirjassa kokemani hyytävyyden klassikkorepliikistä. Ja sitten täysi erikoisefektisirkus ja vielä Velhonmanaus kun kirjassa sama kohtaus oli hämärä, klaustrofobinen, tautinen, haiseva ja hiuksianostattava. Hemmetti kun harmittaa.

Sarjassamme ”Damned if you do, damned if you don’t”… Ensin olin iloinen että Miraz oli paljon pirullisempi ja fiksumman oloinen kuin kirjassa, mutta tää on niin tätä: vaikka oveluus teki hänestä nautinnollisemman pahiksen, se nakersi uskottavuutta hänen lankeamiseltaan Glozellen ja Sopespianin yksinkertaiseen yllytysjuoneen.
Välimerellisistä maisemista tempaistut telmarilaisten (pahisten) esittäjät olivat muutenkin varsin miellyttäviä seurata. He sopivat sekä telmarilaisten ”syntytarinaan” että Narnian tunnelmaan. Ja koska he eivät tosiaankaan puhuneet englantia äidinkielenään, vahvat aksentit eivät tällä kertaa aiheuttaneet Hollywood-närästystä (koska eivät siis kuulostaneet joidenkin Amerikanpellejen yrityksiltä vetää ”yleiseurooppalaista” aksenttia).

Aslan’s How’n vuosisatain takaiset seinämaalaukset toivat ainakin minulle ihastuttavasti mieleen Pauline Baynesin alkuperäiset Narnia-kuvitukset. Tuskin sattumaa?

Big Bulgy Bear! 🙂 oli ihan yhtä ihana kuin kirjassa, vaikka sai kameran ”omakseen” vain kahdesti elokuvan aikana ja vain yhden replan. Tohtori Cornelius sen sijaan ei tehnyt vaikutusta. Ei häirinnyt, näyttelijä ei ollut surkea, ei vain ollut oikean näköinen eikä kuuloinen, mikä hieman kirpaisi, koska tykkäsin hahmosta lukiessani. Ja miksei Corneliuksen puoliverisyydestä aiheutuvaa kitkaa syntyperäisten kääpiöiden kanssa mainittu sanallakaan?
Tosin, tuon aiheen vierestä jatkaakseni: oli mukavaa, ettei mitään viittauksia ensimmäiseen kirjaan/elokuvaan selitetty puhki. Esimerkiksi Kivipaadelle saavuttaessa kukaan ei puhjennut tarinoimaan siitä, mitä sillä aikoinaan tapahtui. Kenties hämmentävää ensimmäistä elokuvaa näkemättömille ja muutenkin tarinaa tuntemattomille, mutta hyvä juttu tunnelman kannalta. Päähenkilöiden taustan tunteminen toi lisämaustetta, toisinaan jopa koko sisällön, lasten keskinäiseen kommunikointiin.
Juonimuutoksista huolimatta leffa uskoakseni tarjoaa katsojalle enemmän, jos tämä on lukenut Narnian tarinat tai vähintään Prinssi Kaspianin. Minun puolestani tästä elokuvasta ammattiarvosteluja kirjoittavat saisivat mainita heti kättelyssä, ovatko he lukeneet kirjat vai ei.

Paljon jäi kirjoittamatta, mutten enää tänään ehdi. Palaan asiaan.

[EDIT: Palasin asiaan.]

Aivan ensimmäisenä: FOO FIGHTERS TULEE KESÄLLÄ PROVINSSIROCKIIN!

Ääääääää! Pitää muistaa hengittää välillä. Ääääääääää!
Aiemmin ehdin jo kirjoittaakin että FF on bändi jota olen (sanotaanko vaikka) fanittanut pisimmän ajan elämässäni Manhattan Transferin lisäksi ja ettei se ole koskaan ollu AIDOLLA keikalla Suomessa. Joten vaikka en tosiaan kuulu festivaali-ihmisiin, LÄSNÄOLO ON PAKOLLINEN. EEEEEEEEE!!!

…I’ll wait to hear your final call …bet it all

* * *

[Jäsentämättömyysvaroitus!
Spoilerivaroitusta ei tarvita, sillä jos et vielä tässä vaiheessa elämääsi ole Prinssi Kaspiania lukenut, se ei selvästikään kiinnosta]

Pari postausta sitten pääsin Narniasta märehtimisen makuun. Seuraavana Narnia-elokuvanahan leffateattereihin tulee kesällä Prince Caspian (Prinssi Kaspian), joka onkin luonteva jatko-osa (The Lion, the Witch and the) Wardrobelle (ja josta olen aivan liian innostunut käydäkseni normaalista. Jo tämä kuva aiheuttaa minulle hikan).
pcstills_narniawebcom.jpg

Itse ainakin pidän Narnia-sarjan alkuperäistä julkaisujärjestystä parempana kuin kronologista järjestystä: …Wardrobe on jännittävämpi avaus satumaahan kuin The Magician’s Nephew (Taikurin sisarenpoika); kun taas Pevensiein tempautuminen Narniaan vain huomatakseen heidän siellä viettämänsä ajan muuttuneen hädin tuskin muistetuksi, vuosituhannen takaiseksi taruksi on kiehtovampi jatko Wardrobelle kuin The Horse and His Boy (Hevonen ja poika).

Kyseiseen aikakupruun liittyy niin monia ajatuksensiemeniä, että niin Pevensien perheen kuin varsinkin Kaspianin kokemusten kuvitteleminen kirjaa lukiessa kutkutti lapsena (ja edelleenkin) ihanasti mielikuvitustani. Pevensiet eivät ainoastaan ole jo kertaalleen muuttuneet aikuisista lapsiksi (mahtoiko heistä tuntua siltä kuin he olisivat aikuisia lasten ruumiissa? Miltä tuntuisi kasvaa aikuiseksi kaksi kertaa, kahdessa eri ulottuvuudessa?), vaan heidän ”manaamisensa” Narniaan on Kaspianille sama juttu kuin jos Kuningas Arthur palaisi nykymaailmaan. *| Ajattelin millaista olisi, jos olisi kuullut koko ikänsä sankaritarinoita joiden ei voi varmasti tietää olevan totta, ja jos epätoivoisessa tilanteessa, viimeisenä mahdollisuutena, päättäisi pyytää apuun jotain legendoja, ja ne ilmestyisivät OIKEASTI. Eivätkä ne olisikaan mitään supersankareita vaan itseäsi nuorempia.

Ehkäpä minä olen vain vähään tyytyväinen — itse asiassa tiedän olevani — mutta minulle tuo ajan kulun, totuuden ja myyttien (sekä ”tosimaailman” että narnialaisten näkökulmasta) kiehunta riittäisi jo yksinään innostumisen syyksi. Lisäksi pidän kyllä Caspianissa niin monista muistakin asioista, että jos pääsen näkemään ne yhtä hyvin toteutettuina kuin …Wardrobessa, mainiota:

  • Caspianiin on päätynyt hiukan enemmän pimeyttä ja vaaraa kuin Wardrobeen. Päitä putoilee tekstissä välillä niin …niin mutkattomasti, niin sivumennen kirjoitettuna, että tekstin jämptiys ja tiiviys moisten veritekojen kuvaamisessa tuntui aikoinaan melkein järkyttävältä. Mutta silti ne kuuluvat juuri sellaisinaan tähän tarinaan. Tästä ei voi tulla ihan yhtä pienille suunnattua kuin ensimmäinen Narnia-elokuva oli. Jos kauhunäyt on jätetty pois eli kässäri on kesytetty lisäkatsojien toivossa, murjotan.
  • Kohtauksen lyhyydestä huolimatta, Caspian sisältää värisyttävimmän ihmissusikohtauksen Tarinaa vailla loppua **| edeltävässä lastenkirjallisuudessa. (”Olen nälkä. Olen jano…”) Koko kohtaus kuuluu selkeästi kirjan huippuhetkiin oli ihmissutta tai ei.
  • O-jee uskollinen Edmund.
  • Parikin rakastettavaa hahmoa. Hiiri Riipitsiip (engl. Reepicheep), joka saa aina taistella isompien eläinten ennakkoluuloja vastaan eikä siksi ole tottunut ottamaan mitään itseensä kohdistuvia vitsejä köykäisesti, on liioittelevassa kunniantunnossaankin pohjimmiltaan niin hyväsydäminen ja uskomattoman rohkea, että on todennäköisesti suosikkihahmoni sarjassa. (Ja Riipitsiipin ääneksi on huhuttu Eddie Izzardia, mikä kuulostaa todella lupaavalta. Varmasti tuo rooliin jotain sellaista mitä kenelläkään muulla näyttelijällä ei ole, mutta oi kunpa ulkonäön kanssa ei ruvettaisi liikaa söpöstelemään.)
    Myrtsi Piipari -kääpiö (Trumpkin) on unohtumaton ensitapaamisesta lähtien.
    Kaspianiin, kuten jo sanoin, on puolestaan kivaa samaistua hänen päästessään tapaamaan satuiluksi luulleensa olennon toisensa jälkeen.
    En vielä sataprosenttisesti tue päätöstä, että Kaspianiksi otettiin vanhempi näyttelijä kuin kirjan hahmo on — mutta toisaalta ensimmäisessä elokuvassa kirjan ja käsikirjoituksen väliset muutokset yllättivät monesti toimivuudellaan, joten ehkä tällä kertaa ei tarvitsisi niinkään paljon stressata.

Seuraa loistava video ”Death Star Canteen”, jonga jogu on tehnyt legoanimaationa Eddie Izzardin stand-up -vitsin pohjalta. (Huom: englanniksi.)

Hauskinta, mitä olen tällä viikolla nähnyt — kannattaa katsastaa saman legofanin muutkin Izzard-videot! ”Horses” on hulvaton.
Jos jokin yleensä Riipitsiipin onnistuu pilaamaan niin ei ainakaan Izzard.

*| Ah, aikatemppuilu.
Tuli sellainen hassu ajatus mieleen, että entä jos aika on kuin palapeli, niin ettei ole väliä milloin minkäkin palan laittaa paikalleen, kunhan ne menevät oikeisiin paikkoihin? Jos jollekin palalle ei vaan millään löydä paikkaa eikä edes saa selvää mikä kuva siinä on tarkoitus olla, niin kunhan keskittyy hetken jonkin toisen kohdan kokoamiseen sekin pala osuu sitten johonkin sopivasti ihan kuin itsestään.

**| Ehdottomasti mainittava: jos pidät Narnia-kirjoista, pidät vielä enemmän Tarinasta vailla loppua.

On ollut parina iltana hetkellinen jäytävä tunne, etten kuulu yhtään mihinkään. No ilman muuta kuulun omaan perheeseeni, mutta mikä ihme siinä onkaan ettei ihmiselle kelpaa se mitä hänellä jo on? Ja miksi pitäisikään johonkin kuulua? En oo ennenkään kuulunu ja ihan hyvin on menny.
Onko tämä sitä joulunjälkeistä masennusta? Aika myöhään tuli, jos näin on. En ole koskaan kärsinyt sellaisesta, joten en yksinkertaisesti tiedä.

Mutta eipä valiteta pienistä. Capilanoon on hakuaika jo alkanut, ja se päättyy maaliskuun lopussa. Hakusuunnitelmani (josta lisää myöhemmin) edistyy tällä hetkellä siten, että olen kahdella elävänmallinkurssilla ja katson runsaasti hyviä elokuvia 😀 !
Hemmottelin itseäni ostamalla muutaman itselleni merkityksellisen DVD:n vihdoin ihkaomaksi, ja latasin niiden parissa akkuani viikonloppuna.

* * *

Ensinnäkin, yhdeksän sanaa jotka saavat syömmeni soimaan.
Master and Commander: The Far Side of the World
. (Tupla-DVD.) Tiedän, että jauhan tästä elokuvasta ihan jatkuvasti mutta EI VOI MITÄÄN. Joka katsomiskerralla olen tykännyt siitä entistä enemmän. Jos vielä muutaman kerran katson sen, aika- ja avaruusjatkumo uskoakseni nyrjähtää ja MaC:istä tulee maailman paras elokuva, jolloin sille jaetaan takautuvasti kaikki oskarit joita se jäi vaille mm. samana vuonna ilmestyneen Taru sormusten herrasta -trilogian päätöselokuvan takia. *| Itse asiassa sitä varten perustetaan kokonaan uusi palkinto. Ja teemapuisto.

Tuoteseloste: jännitystä; väkevää selviytymistaistelua; ihmisiä suoraan yleisön omasta elämästä; actionia ja ajatusta; kaunista luontoa; kauniita laivoja; kau-nis-ta musiikkia; merisuolaa; aikakauden tuomista lähelle; tunteista kalleimpia.
[Sekä, varoituksena vanhemmille, naperoille sopimattomia kohtia. En spoilaa mitään jos sanon, että tuskin haluatte mielikuvituksekkaan lapsenne valvovan miettien miltä mahtaisi tuntua, jos joku tekisi itsemurhan hänen silmiensä edessä. Joskus eläytyminen vaikeuttaa aikuisenkin arkea…]
Edes näyttelijävalintoja ei voi moittia. Russell Crowella piisaa eittämättä auktoriteettia Aubreyksi omasta takaa, ja kapteenimme mieltymys ontuvaan huumoriinkin säilyy sydämiinkäyvänä. Aubrey on eräänlainen tunteellinen taistelija, Paul Bettanyn Maturin taas ulkoisesti viileähkö tarkkailija. Jo luonnostaan kyseisten näyttelijöiden väliset erot (sikäli kuin tavallinen tallaaja ikinä saa totuudenmukaista kuvaa julkkiksista) tuovat Aubreyhin ja Maturiniin vastakohtien vuorottaista voimainkoettelua sanoja vahvemmaksi muodostuneen ystävyyden ylle.

Toisin sanoen, O’Brianin kirjojen sydän on tallella.

MaC:ia oli muuten odottamattoman suuri elämys katsoa omassa kotikolossani rännän ropistessa vienosti ikkunaa vasten, huone pimeänä paria kynttilää lukuunottamatta. Leffan äänisuunnittelu on niin vakuuttavaa, että alkuun minun oli vaikea erottaa olivatko erinäiset narahtelut ja kopsahdukset peräisin yläkerran naapurista vai laivan sydämenlyönneistä. Mutta juuri elokuvaanhan ne kuuluivat — tuulivoimalla matkustavan puisen maailman lakkaamattomaan lauluun. Silmät sidottuinakin MaC:in äänimaisema kertoisi milloin ollaan kannella, milloin sen alla ja milloin maissa (jos nyt näin kaunista kuvitelmaa ylipäänsä mitenkään malttaisi olla kurkistelematta siteen alta).

En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, miten jatkuvaa puun ääntely on laivaan sijoittuvissa kohtauksissa, vaikka ehkäpä juuri ainaisen läsnäolon takia siihen ei kiinnitäkään huomiota. Se on luonnollista kuin linnunlaulu, niinkin luonnollista ja helppoa jättää taustalle että luo jättimäisen osan MaC:n uskottavuudesta. Aikaisemmin, erityisesti elokuvateattereissa, vesielementin massiivisuus oli minulle jotenkin etualalla (vaikka kyllähän silloinkin sisäkohtauksia piti erinomaisina), mutta tämä pienempi katsomisympäristö sai minut tuntemaan entistäkin vahvemmin olevani sisällä laivassa.

* * *

Sitten yksitoista sanaa (11! Voi vuohen villat näitä nimihirviöitä 😯 ) jotka saavat suupielet koholle.
The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe. (4:n levyn aarrearkku.) Outo pikku sattuma: kävin katsomassa tämän teattereissa useampaan otteeseen, ja lähes kaikilla kerroilla minulle osui sama lipunmyyjä, mikä alkoi loppupuolella käydä varsin noloksi.

Tästä en juuri nyt jaksa kirjoittaa niin perusteellisesti kuin se varmasti ansaitsisi, mutta palatkaamme asiaan joskus.
Heti on silti annettava tunnustus harvinaisen onnistuneelle kirjaelokuvalle. Narnia-faninakin pidän väistämättömiä kirjan ja elokuvan välisiä muutoksia elokuvan toimivuutta parantavina. Oikeastaan nautin useammasta kuin yhdestä kohtauksesta enemmän kuin kirjassa. Henki säilyy joka tapauksessa melkein yhtä vahvana: ohjaaja Andrew Adamson oivaltaa että asioista joista on lapsena nauttinut ei mikään estä nauttimasta aikuisenakaan, ja mikä kenties tärkeämpää, parempaa pääosanelikkoa saisi hakea vaivalla. Osaksi lapsinäyttelijöiden ryhmäkemian, osaksi kässärin ansiosta elokuvassa perhetunteelle päätyy enemmän painoa kuin kirjassa.
Elokuva on myös kaunis katsella. Tätä tuotantoa on pidetty hyvänä ja hoivattu. Ja seuraavaa lausuntoa ei tosiaan ole millään muotoa tarkoitettu romanttiseksi tai muutenkaan epäilyttäväksi, mutta Skandar Keynes Edmundin roolissa on kaunis, kaunis lapsi. Sillä on kasvot, hiukset ja iho kuin nukkemestarin taiteilemat.

[EDIT: Niin, nyt kun tarkemmin mietin, tämänkin elokuvan ikäraja on aika paikallaan.]
Odotan innolla jatkoa (Prince Caspian, luonnollisesti), mutta ilmoitettua kolmatta elokuvaa (The Voyage of the Dawn Treader) jo hieman jännitän, sillä se on suosikkini kirjasarjassa ja sen epäonnistuminen osuisi raskaammin…

Sivuhuomautuksena, kuulin monesti lopputekstien aikana sattumalta teini-ikäisten ja muiden jeesusfoobisten katsojien kommentteja niin elokuvasta kuin alkuperäiskirjoistakin kristinuskon ”pakkosyöttämisenä”. Maailman informoidut lukijat eivät kuitenkaan tätä sanaa käytä. Kyllä, C.S. Lewis, käännynnäiskristitty, käytti monilta osin samaa symbolismia– tai ei, ei pelkästään symbolismia vaan ideologiaa, Narnia-saagassa, mutta lainasi yhtä paljon muustakin mytologiasta kuin kristillisestä. Yksityiskohtiin menemättä, a] Lewisin tärkeä inspiraatio ansaitsee kunnioitusta, mutta b] kristinuskolla ei ole monopoliasemaa mitä anteeksiantoon, uhrautumiseen ja hyväksyntään tulee. Eikä muuten mikään muukaan uskonto voi kehuskella kehittäneensä kyseiset käsitteet tyhjästä. Ja jos Narnia-sarja on kristillistä aivopesua, miksei sillä ole ollut minuun (vaikutusalttiissa iässä kirjat ensi kertaa lukeneena ja sen jälkeen säännöllisesti niiden pariin palanneena) ja moniin muihin minkäänlaista käännyttävää vaikutusta
Jaa, vängätä voi iät ajat. Narnia-kirjoissa oli kuitenkin seikkailujen seassa moraaleja joihin kykenin samaistumaan uskonnosta riippumatta. Avainsana lieneekin ”samaistumaan”. Eikös tietyn tulkinnan mukaan jokainen peilaa kaikesta lukemastaan ja näkemästään vain itseään.

* * *

Ja sitten ostin vielä brittikomediasarjoja DVD:illä. Ti End.

*| Toki Sormusten herra -trilogia oli hyvä, mutta kun gaala oli sen kahmimien palkintojen suhteen melkein kahden edellisen vuoden äpärä, Master and Commander…in yhtä hyvien (KYLLÄ!) teknisten taiteilijoiden puolesta kieltämättä kismitti hiukan. Vaikka tiesikin, ettei oskarit mitään merkitse.

Mmmm. Uskallan nyt kertoa onnellisena, että maanantaina postista hakemani palkinto on 32-tuumainen laajakuva-LCD-telkkari. Ja maanantai kun sattuu vielä olemaan yksi viikon parhaista TV-illoista! Veljen ja minun leuat loksahtivat stereona, kun asetuimme katsomaan Rescue Me:tä (”Asema 62”) — oli melkein kuin olisimme olleet itse paikan päällä.

Mitään muuta erityisen merkittävää juttua ei tällä kertaa ole… En viitsi hirveästi kirjoittaa leffaprojektistakaan, kun on vaitiolosopimukset ja kaikki.
Mutta huoli pois, vähemmän jännittäviä kirjoittamisen aiheita riittää aina.

Koska olen viettänyt ja erittäin todennäköisesti myös tulen viettämään hyvin suuren osan ajastani kirjastossa, mielessäni on väistämättä usein käynyt ajatus sellaisessa työskentelemisestä. Siksi blogi Kirjastossa töissä löysi minussa innokkaan lukijan viime viikolla. Se on kuin backstage-passi lainaustiskin taakse ja varastojen syövereihin. Vaikka blogi karsiikin raskaalla kädellä kirjastotyön taianomaisuutta (hyvää iltaa, minä olen semmoinen ihminen joka käyttää sanaa ”taianomainen” sanan ”kirjastotyö” yhteydessä) saa se myös nauramaan kippurassa, yleensä asiakkaiden toilailuille, siten vahvistaen käsitystäni, että kirjastonhoitaminen voisi loppujen lopuksi olla minulle hyvinkin tyydyttävää työtä ellei — niin, olisi niitä asiakkaita… Vaikka täsmälleen saman lausunnon voisi oikeastaan antaa aika monesta ammatista! (”Miten täällä kerkee tehä töitä ku asiakkaita lappaa koko ajan!” sanoi entinen leipuri.)

* * *

Nauratti, kun on kuullut sanottavan, että lemmikkieläimet pidentävät ihmisen ikää, ja sitten meidän Sylvi raapaisi mua kämmeneen niin että elämänviivaan tuli naarmu. Eli elämänviivaa se ainakin pidensi kirjaimellisesti.

* * *

Jotkut tajuamistani asioista ovat niin rönsyilevän ja pitkän ajatusketjun tuloksia, että jos kirjoitan ne alusta asti ylös, pelkään ettei kukaan saa niistä selvää. Niitä on vaikea ymmärtää ellei pääse ajatusketjun kelkkaan alusta asti. Ja vaikka luulisin saapuneeni johonkin muka syvälliseen johtopäätökseen, niin eiväthän ne silti kiinnostaisi yhtään ketään. Siksi blogissani kerrotaan koko ajan niin arkipäiväisistä asioista, ja viihteestä, jota en suinkaan pidä turhana. (Miksi ihmeessä minä tätä blogia taas oikein pidänkään? Joskus unohdan itsekin. No jaa…) Mutta yksi tällainen hoopoilu tekisi mieleni kirjoittaa muistiin.

Huom. Se on myös melko todenmukainen esimerkki siitä, miltä blogimerkintäni näyttävät ennen rankkaa typistämistä ja editointia:

* * *

The opportunity to watch and work with the performers on the set and see the rushes every day gave me a unique insight into the characterisation, construction and requirements of the film: it seemed the most natural thing in the world to be on site, though in fact the composer is usually brought in after a film is completed.

[…] throughout the score I held a musical mirror up to the dialogue and action; my approach was in many ways operatic. There are in addition long music cues, which meant that I was able to write neatly rounded pieces that could ultimately stand on their own.”

— Patrick Doyle
Henry V :n elokuvamusiikista

Kuuntelen piirtäessäni, ja muutenkin työskennellessäni, mahdollisuuksien mukaan musiikkia. Kaikeksi hankaluudeksi sen pitäisi ihanteellisesti olla itse valitsemaani musiikkia, minkä takia minua aina ärsyttää jos elävänmallinkurssilla sattuu olemaan radio päällä. (Hädin tuskin pystyn maalaamaan kun joku katrihelena soi taustalla. Olen liian ujo sanomaan että sammuttakaa se, eikä kukaan muu huoneessa näytä olevan moksiskaan, joten kärvistelen vain happaman näköisenä.)

Kun piirrän näitä nykyisiä storyboardeja, minulla ei ole juuri muita kriteereitä musiikin laadulle kuin että sen täytyy olla esihyväksyttyä (omasta toimestani, toisin sanoen sen täytyy olla omassa omistuksessani eikä vaikkapa radiota) ja sen täytyy sopia senhetkisen työn tunnelmaan. Jälkimmäinen kriteeri on tällä hetkellä nautinnollisen laaja: kaikki vähänkin alakuloinen, uhkaava, painostava, salaperäinen, mahtipontisen dramaattinen tai surullinen kelpaa, Interpolista Verdiin. Otin kuunteluun myös useita soundtrackeja, eritoten Henry V :n (Kenneth Branaghin leffaversio) siksi etten ollut kuunnellut sitä vuosiin. Minua ihan hiukkasen huolestuttikin, voisiko se olla niin upea kuin muistin. No, pistin sen soittimeen ja työhalut lähtivät, sillä kun se alkoi, en voinut muuta kuin käydä makaamaan sängylle, pistää silmät kiinni ja kuunnella koko cd:n yhtä kyytiä. Musiikki sai minut itkemään. Reaktio johtui osaksi assosiaatioista elokuvan kohtauksiin, osaksi musiikin vaikutusvoimasta, silkasta hengestä ja elävyydestä, osaksi kunnioituksesta säveltäjä Patrick Doylen (jolle tämä mestariteos oli uransa ensimmäinen elokuvascore! 😯 VOIJUMANKELKKA) nerokkuutta kohtaan. Tämä musiikki näytteli yhtä elokuvan pääosista. Tiedän kyllä että olen huono musiikkikriitikko ja että moinen kuulostaa epäkypsältä, epäomaperäiseltä ja epäluotettavalta hehkutukselta, mutta vain sellaisten mielestä, jotka eivät ole kyseistä soundtrackia kuunnelleet. Mieluiten läpikuunnelleet, ja keskittyneet siihen, miten musiikki heidän mielikuvitukseensa vaikuttaa. Soundtrack oli ihme kyllä parempi kuin muistoni siitä. Itse asiassa aloin miettiä, olisiko se peräti parempi kuin koko elokuva, sillä leffan näkemisestä oli minulla ehtinyt kulua vielä vähän kauemmin kuin levyn kuuntelemisesta. Olisi tosi kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä joku sellainen, joka ei lainkaan ole nähnyt kyseistä elokuvaa, olisi tästä soundtrackista! Itse kuulemistani soundtrackeista se on ainakin suosikkini. (Tästä tuli hinku tehdä top5-lista suosikkileffasäveltäjistäni, mutta yritän kovasti olla luisumatta sivuraiteelle.) Oletko tuttuni, joka ei vielä ole nähnyt Branaghin Henry V :tä? Ilmoita, saat lainaan sen soundtrackin. Tekisit minulle palveluksen. Eritoten keskittymällä sen kuuntelemiseen täysillä tunnin ajan ja kertomalla, saako musiikki kenties teidänkin kyynelkanavanne tulvimaan.

No sitten oli tietysti pakko katsoa heti itse elokuva, ja onneksi se oli yhtä mahtava kuin soundtrack. Turhahan niitä tosin on keskenään verrata, kun molemmat ovat niin suuri osa toisiaan. Mutta leffa ei toimisi läheskään yhtä hyvin ilman musiikkiaan, kun taas musiikki toimii kuin sukset alamäessä ihan omillaankin.

Elokuvakin sai minut itkemään (pieneksi osaksi tosin sen takia, että minulla on se vain rupuisella VHS-kasetilla, joka tuskin on koskaan edes nähnyt parhaita päiviään). Miten välittäisin tunteeni tätä luomusta (joka oli Branaghin ohjaajanuran ENSIMMÄINEN ELOKUVA VOI PRRWRlADJHDF!! Ihan HULLUA) kohtaan sanoja kirjoittamalla? En minä mikään Shakespeare ole. Kohtauksia, joissa musiikin, runouden, näyttelijäsuoritusten ja visuaalisuuden summa nousee korkeamman matematiikan puolelle, on tajuton määrä. Ja mikä alku! Vähäeleisten alkutekstien taustalla soiva musiikki paitsi saa heti koukkuun, myös luo koko tarinan tunnelman, juuri oikea valinta tämän nimenomaisen elokuvan aloitukseksi. Tämän alun nähtyään/kuultuaan kokemusta ei pysty jättämään kesken.
No niin no niin, hyviä kohtia riittää riittämistään, enhän minä aikonut näin pitkään kirjoittaa. Tässä on vaan niin paljon kehuttavaa.

Siinä kyyneleitä kuivatessani pähkäilin sitten jälleen kerran, että olenko minä joku tyhjän itkijä, kun niin monet elokuvat saavat minut vetistelemään? Eivätkä vain elokuvat, vaan kirjat, musiikki ja näytelmät… Taulut eivät sentään ihan vielä. (Koputan puuta. Miten noloa olisi ruveta nyyhkimään keskellä jotain galleriaa?!) Paitsi itse maalaamani, jälleen kerran vääristä syistä.

Toisaalta, kunnon itku on joskus hyvästä. Miksi sitä muuten katsoisi tieten tahtoen uudestaan sellaisia leffoja tai lukisi uudestaan sellaisia kirjoja joiden tietää itkettävän? …Monta kertaa? Mitä muita vaihtoehtoja on? Ei aina pysty yksinkertaisesti ajattelemaan itseään kyyneliin. Taidetta tarvitsee muun muassa siihen. Saa kyynelehtiä luvan kanssa. Parempi itkeä omasta tahdostaan kuin pakosta. …Ei hitto, onko niin että tämä itkuherkkyys on vain kontrollin hapuilua? Itkemällä fiktion vuoksi patoan todellisuuden vuoksi tulollaan olevat itkut??

En edes voi syyttää itkuherkkyydestäni kuukautisia, sillä itken aivan kuun ympäri. Erityisesti ihmettelen, miksi yllättyisin siitä, että joku miesihminen kertoisi itkeneensä esimerkiksi Narnia-kirjoja lukiessaan? Sillä minä todella olisin yllättynyt. Vaikka ei sen pitäisi yllättää minua, koska tiedän kokemuksesta niiden olevan itkettäviä. Minun pitäisi opetella avomielisyyttä.

Siis kyllähän minä olen iloinen, että pystyn itkemään, ja että tarinat herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, mutta en voinut olla ajattelematta, että jos joku ulkopuolinen todistaisi minun katsovan keskiviikkona Henry V :tä (jonka tämä ulkopuolinen sentään lukisi korkeakulttuuriin kuuluvaksi jo pelkillä Shakespeare-pojoilla) itkien, katsovan torstaina Housea (”No, ei kenties korkeakulttuuria mutta nykyisen laatuviihteen parhaimmistoa” — kyseessä oli se jakso jossa odottava äiti kuoli leikkaukseen ja vauva selvisi) jaksoa itkien, ja perjantaina lukevan Being Alexander :ia (joka on kiltisti sanottuna kevytkirjallisuutta) itkien, tämä ulkopuolinen saattaisi hyvinkin todeta että koska itken noin herkästi, tunteeni ei voi olla aitoa. Sen täytyy olla teeskenneltyä. Hän pitäisi minua samanlaisena kuin poikaa joka huusi sutta, tai kanaa joka toitotti taivaan putoavan. (Kana tosin ei teeskennellyt, mutta toitottipa kuitenkin täysin turhaan. Kumpi onkaan pahempaa, tyhmyys vai tahallinen vilpillisyys? Sen tiedän että tyhmyys aiheuttaa enemmän vahinkoa.) Ajatellaanko, että ihminen, joka itkee usein, itkee turhaan? Ovatko sellaisen ihmisen kyyneleet arvokkaammat, joka ei vuodata niitä yhtä usein? Korvaako laatu määrän? Joskus toivon, että voisin sanoa vaikka jotain sellaista kuin ”Tämä kirja sai minut itkemään, mikä on äärimmäisen harvinainen tapahtuma”. Se olisi törkeä vale. Mutta olen haluton sanomaan ”Tämä kirja sai minut itkemään, kuten niin moni surullinen kirja” — se ei saisi kirjaa kuulostamaan läheskään yhtä hyvältä. Edellinen lausunto kuulostaa kehulta, jälkimmäinen toteamukselta. Tämä on kuin tunnesyrjintää. Paljon itkevää ei pidetä tunteellisena, vaan aivan päinvastoin?
Harvoin itkevät ovat kykeneväisiä aivan yhtä suuriin valheisiin ja teeskentelyyn kuin paljon itkevät. Ei tunteiden piilottelu niitä yhtään sen todemmiksi tee.

Mihin tämä johti? Yksi ajatus nousi päättömyyksistä päällimmäiseksi:
Eniten olen kiitollinen siitä, että kasvaessani kukaan ei käyttäytynyt minua kohtaan siten kuin itkeminen ei olisi suotavaa. Kukaan ei hyssytellyt, suuttunut, pettynyt tai katsonut vinoon.

Toisaalta… Esimerkiksi veljeni, jonka (jos yhtään vanhempiani tunnen) itkemistä ei vieroksuttu ollenkaan sen enempää kuin minun, itkee huomattavasti harvemmin. TOISAALTA toisaalta, hän ei lue. Lainkaan. Ellei ole pakko. Hän on luonteeltaan lähes vastakohtani (mutta kuitenkin hyvä mies. Vai olisiko tämä ”hyvä” juuri se vastakohta? Heh). Johtuuko itkuherkkyys luonteesta, sukupuolesta tai koulutuksesta, jos ei kasvatuksesta?
Itkisinkö näin paljon, jos se olisi ollut pannassa lapsuudessani vai itkisinkö ehkä enemmän — lapsena itkemättä jääneitä asioita? Vai saiko moinen suvaitsevaisuus minut herkemmäksi itkemään kuin normaalin ihmisen pitäisi olla? Olenko minä se normaali, vai muut normaaleja ja minä seinähullu?

Tuohon kysymykseen päättyvät melkein kaikki muutkin ajatusketjuni, joten tämäkin posti on hyvä lopettaa sillä.

Arkisto