You are currently browsing the tag archive for the ‘Nightmare Before Christmas’ tag.

Nyt on kepeä olo. Avonainen viikonloppu odottaa, ei oo koulutehtäviä eikä mitään muita suunnitelmia kuin el.mal.piirustusta sunnuntaina, ja juuri niin mä tykkäänkin asioiden olevan.

Hmm mihinkäs mä jäinkään… Tein efektitehtävää koululla viikonloppuna, katottiin parin muun työmyyrän kanssa taas leffoja ja oli kivaa… Näitähän ei kohta tarvitse edes mainita, kun se alkaa tulla niin tavaksi. Yllättäen efektitehtävä piti mielenkiintoni yllä tehokkaasti. Jaksoin istua pöydän ääressä animoimassa keskeyttämättä pitempään kuin monen muun tehtävän aikana. (Puolustuksekseni, mun mieli kyllä askartelee jollain tasolla tehtävien parissa silloinkin kun en ole piirtämässä.)

Lauantaina Benny käytti ensimmäistä kertaa hiekkalaatikkoa!! Jeee! Hyvä buddyyyy! Luulin että siihen kuluisi paljon enemmän aikaa, kun se ei ole laatikkoon tottunut. Pikku juhlan paikka (…ei, Benny, tuo ei tarkoita että saisit juoda lisää pensseleiden huuhteluvettä).

Maanantaina koululla odotti iloinen ylläri, nimittäin kasa vapaalippuja Coraline -ennakkonäytökseen 3D:nä. (Joo tarkoitan että 3D-lasit päähän ja silleen.) Kävin vähän aikaa sitten kattomassa Boltin ja sitä ei esitetty P-Vancouverissa muuten kuin 3D:nä, vaikka oisin mieluummin katsonut sen ihan ”tavallisena” elokuvana, ja niin oisin mieluummin katsonut myös Coralinen. Ilmaiselle elokuvalle en silti tietenkään nokkaani nostanut. Ennakkonäytökset olivat maanantaina ja keskiviikkona, eikä maanantai käynyt mulle efektitehtävän viimeistelyn takia, mutta kaikki näytöksistä kiinnostuneet meidän luokkalaiset, kakkosluokkalaiset ja digiluokkalaiset jakautuivat aika tasaisesti maanantaille ja keskiviikolle.

Coraline oli hyvä, muttei mikään pakkonähtävä.
Paitsi animaatiosta erityisesti kiinnostuneille. Olin vaikuttunut mm. Coralinen kontatessa ”kangastunnelissa” — tiedättehän kun kävelee vaikka pomppulinnassa tai jonkun verkon päällä, ja jokainen askel aiheuttaa liikettä kauempana kankaassa? Saman efektin aikaansaaminen nukkeanimaatiossa on varmasti ollut supervaativaa.
Nyt fanit (joko Selickin tai Gaimanin) tietysti luulee että olisin täysillä rrrraaaakkkastanut elokuvaa jos olisin ”keskittynyt tarinaan” tai mässäillyt visuaalisessa juhlapöydässä teknisten juttujen kyttäämisen sijaan, mutta yllätys yllätys kykenen erinomaisesti seuraamaan kaikkia kolmea ja mielipiteeni perustuu elokuvakokemukseen, ei keskittymisen puutteeseeni.
Kun mielessäni käväisi, että miettisin kahdesti ennen lapsikatsojien tuomista Coralineen, epäilin hetken kadottaneeni lapsuudenmuistoni, sillä on laajalti tunnettu fakta että lapset tykkää väristyksistä. Minäkin ahmin pelottavia tarinoita lapsena. Roald Dahlin juolahdettua mieleeni hänen tummahkon tuotantonsa (taas: Kuka pelkää noitia) vertaaminen Coralineen oli kuitenkin väistämätöntä, ja Coraline jää vertailussa aivan auttamatta sen varjoon. Siinä samassa sain paikannettua mikä Coralinessa jäi minulle ratkaisevasti vajaaksi. Niissä kauhujutuissa jotka lapseen vetoavat on huomattavana yhdistävänä tekijänä hiilenmustan huumorin rantu. Sopiihan tuo Nightmare Before Christmaskin yhdeksi esimerkiksi, jos Henry Selick -aasinsilta sallitaan. Coraline sen sijaan oli elokuvana melkein kokonaan väristyksiä eikä juuri lainkaan käkätyksiä.
Vaikka tykkäänkin Neil Gaimanista niin Coralinea mun ei vielä ole tullut luettua, mutta kirja kyllä kiinnostaa nyt kun oon leffan nähnyt. Ehkä siinä on tarpeellinen kieh-kieh-kiäh -naurun ripaus.

Tullessani keskiviikkona leffasta kotiin, minua odotti kirje Capilanosta. Kirjeen mukaan olen syyslukukauden keskiarvollani päätynyt ”dean’s list”ille. Käytäntö on mulle tuiki tuntematon, eli en ollut asiasta mitään mieltä. Nimeni jollain teoreettisella listalla ei vaikuta mihinkään mitenkään. Sitä paitsi en ihmettelis vaikka puolet meidän luokasta olisi saanut yhtä hyvän tai paremman keskiarvon kuin minä, ja lista kootaan yksinomaan keskiarvojen perusteella. Ihmettelen koko listan olemassaoloa.

Torstaina siirryttiin efekteistä nelijalkaisten eläinten animointiin! Monimutkaista, ainakin näin aloittelijalle, mutta hirmu kiehtovaa. Seuraavassa tehtävänannossa meidän pitää tosin taas käyttää jotain olemassaolevaa animaatiohahmoa, enkä tältä istumalta pysty keksimään mitä käyttäisin koska mun suosikkihahmoihin ei oikeestaan kuulu nimeksikään nelijalkaisia eläimiä… Joku koira 101 dalmatialaisesta ois kiva. (Se elokuva, aina designista käänteentekevään valokopiojälkeen ja animoinnin sulavuuteen, on niin inspiroiva, että aivoissa surisee sähköä.) Ehkä kaikista mieluiten käyttäisin Altivo -hevosta The Road to El Dorado -leffasta, mutta hevonen on niin paljon työläämpi piirtää ku koira… Täytyy suunnitella sen mukaan paljonko meille annetaan tehtävänannon animoimiseen aikaa.

El Dorado on muuten juuri sellainen elokuva, jota kaikki mun tuntemat animaatio/designnörtit (minäkin) Rakastaa, ja syystä — mutta harvemmin alan ulkopuoliset ihmiset. Kumpaa elokuvaa olisin mieluiten tekemässä, sellaista joka saa animaatioihmiset haltioihinsa, vai sellaista joka saa tavallisen yleisön haltioihinsa? Parasta tietysti on jos elokuva pystyy molempiin, kuten vaikka nimenomaan 101 dalmatialaista. Mutta ”pelkällä” animaattorilla ei ole yhtä paljon vaikutusta siihen kumpi elokuvasta lopulta tulee kuin käsikirjoittajilla, hahmosuunnittelijoilla ja näyttelijöillä. En osannut vielä täysin päättää, vaikka jälkimmäinen vaikuttaisi päivänselvältä valinnalta. Toivottavasti tulisi tilaisuus tehdä molempia, jos ei yhtä aikaa niin sitten erikseen.

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas
(Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter
(USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman ”Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen ”metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard
(Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, ”pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (”Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä ”Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts
(Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen ”itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

Tuntuu kuin lähdön läheisyys olisi laukaissut minussa jonkun valtavan ostovimman, tänäkin aamuna ostin muutaman ihanan kirjan, ja pitihän kotiväkeäkin muistaa tuliaisilla (mutta eipä minulla aikaisemmin koulunkäynniltä kovin paljon ollutkaan aikaa rahan tuhlaamiseen). Halusin silti tehdä jotain muutakin kuin pelkästään shoppailla viimeisinä päivinäni Vancouverissa, joten vietin iltapäivän Dr. Sun Yat-Senin kiinalaisessa puutarhassa, joka kuuluu Vancouverin hehkutetuimpiin nähtävyyksiin.

Voin suositella käyntiä milloin tahansa (puutarha on auki ympäri vuoden, ja talviolotilan näkeminen herätti ainakin minun mielenkiintoni). Paikka suorastaan uhkui rauhaa ja ajatusten vaeltelua, mutta olisi sitäkin enemmän ellei siellä olisi vaellellut melkoista määrää muiden ihmisten ajatuksia samaan aikaan.

Aluksi myös kokeilin opastetun kierroksen matkaan lyöttäytymistä, mutta opas puhui niin piiiiiiiitttt – kkkkkkäääääääääää – veeeeeeeeeeee – teeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiii – sssseeeeeeeeessssssss – tiiiiiiiiiiiiiiii että kuunneltuani puutarhan ensimmäisessä ”huoneessa” noin kymmenen minuuttia yin ja yang- periaatteen mukaisen pihalaatoituksen esittelyä (”tässä meillä on pyöreitä kiviä ja kulmikkaita kiviä; isoja ja pieniä; tummia ja vaaleita; sileitä ja röpelöisiä; vedestä löydettyjä ja maalta löydettyjä …”) luikahdin kiertueesta pois vielä vaivihkaisemmin kuin olin siihen liittynyt. Mikään ekspertti en ole mutta sen verran elämässäni kuullut jingjängistä kuitenkin ettei minulla riittänyt zeniä loppuluennolle.
Melkein samat jutut kun löytyvät supertiivistettyinä puutarhan esitteestäkin.

En malttanut olla keskeyttämättä mietiskelyretkeäni useasti ottaakseni kuvia:

chinesegarden6.jpg

chinesegarden8.jpg

Asui lammessa konna, nimeltä Kalle…

chinesegarden10.jpg chinesegarden9.jpg

Kallella on puu…

chinesegarden7.jpg

Kiinalaisessa happopitoisessa järvessä reteesti rei’ittyneet kivet ovat patsasmaisia:

chinesegarden1.jpg chinesegarden2.jpg

chinesegarden3.jpg chinesegarden4.jpg

* * *

Tassutellessani kotirannalla lossista ulos aivan edelläni oli nuorimies yllään sellainen Nightmare Before Christmas -t-paita etten ollut aiemmin nähnyt: tummanruskea ja selkäpuolella liuta hautakiviä. En voinut päästää kanssamatkustajaa kävelemään ennen kuin kysyin mistä se oli hankittu. Heppu sanoi että Capilano Mall:ista, mutta hänen paitansa oli ollut viimeinen kappale. Auuh!

Eli aloin jututtaa ihan tuntematonta! On tää Kanada kanssa. Mutta siinä kai sen huomaa että osaan minäkin avata sanaisen arkkuni kunhan asia on sen arvoinen.

[Varoitus: turhin merkintä koskaan]

…Siis pikkuisen pehmo-Egon! Ratatouille-elokuvasta tutun. Metropolis-ostoskeskuksen Disney Storesta.
Metropolisin Disney Storessa ei ollut valitettavasti muuta tarjolla kuin leluja ja vaatteita (ei mitään kirjoja, levyjä tms.), mutta oli niillä kyllä niin ihania Nightmare Before Christmas -keramiikkamukeja ja -figuureja, että jos olisin voinut varmasti uskoa niiden kestävän lentomatkan Suomeen, ne olisivat olleet ykkösvalintani. Pehmolelujen puoleen käännyin siis ensin vähän vastahakoisesti, mutta Egon omistaminen taskukokoisena pikkunukkena oli vastustamaton houkutus. Ihmishahmot olivat minusta Ratatouillessa varsinaista päähenkilöä kiinnostavampia kaikin puolin, niin luonteiltaan, ulkonäöltään, roolituksiltaan kuin tarinallisestikin, ja Anton Ego oli niistä heittämällä suosikkini. Ikioma Ego! Se näyttää kyllä varsin erilaiselta kuin elokuva-Ego mutta ei paljon haittaa kun se kerran näin ihana pehmis on. Otan tämän samperi käsimatkatavaroihin mukaan! Voin näytellä sen avulla arvion lentokoneruoasta.

Ja on vain huvittavaa kanniskella Egoa matkassa. ”Minua ei liian isosta egosta voi syyttää! …se kun mahtuu taskuuni.” Hehheh! — joo joo, lopetan lopetan.

pehmoego.jpg

Hmm. Pehmo-Ego näyttää jotenkin Pete Townshendilta.

Viikonlopun olin hieman maissa animaatiokurssin loputtua, ja sitä paitsi väsynyt viimeisen viikon piirustusurakan jälkeen. Olin sisällä ja enimmäkseen nukuin. Sunnuntaina soitto kotoa tosin piristi.
Sunnuntaina Greenitkin tulivat takaisin. …Siinä kaikki.
Kävin Metrotownissa sijaitsevassa Metropolisissa eilen, ja löysin Egon lisäksi pari mahtavaa vaatekappaletta, sekä kaksi DVD-pläjäystä: Wonderfalls (kaikki jaksot) ja Wonder Showzen (kakkoskausi). Ensimmäinen on eräs ehdottomista tv-sarjasuosikeistani, niin monesta syystä etten edes näin keskellä yötä jaksa listata, mutta tärkein syy on aivan superi päähenkilö, jota osittain ihailen, osittain säälin ja suurimmaksi osaksi kadehdin. Wonderfallsin ennenaikainen kuolema surettaa minua enemmän kuin kenties minkään muun sarjan. Wonder Showzen taas on MTV:n eräänlainen parodia Sesame Streetistä ja jenkkilastenohjelmista yleensä — tutustuin siihen tämän reissuni aikana Tylerin ansiosta, ja se on oksettavan hauska, ja tartuttanut minuun jo useamman nerokkaan repliikin joiden nerokkuutta ei valitettavasti ymmärrä juuri kukaan muu. But you can ask Tyler what’s the difference between special and wonderful!

En itse asiassa tiedä soittaako kotona oleva DVD-soittimeni muita kuin kakkosalueen levyjä (sain sen lahjaksi eikä mulla oo mitään hajua sen specseistä! Kyllä, sain DVD-soittimeni lahjaksi! TIEDÄN!! 😀 ), mutta toisaalta kyseisiä sarjoja ei ole saatavana kakkosalueen levyinä, joten eikös se ole parempi omistaa ne vieraassa muodossa kuin ei lainkaan. Ja pystynhän mä kattoon niitä tietokoneella. Pitää kyllä testata ne DVD-soittimellakin… En vaan oo ehtiny koskaan kokeilla käyvätkö muiden alueiden levyt siihen. Jos ei käy, pitää kysyä jotakuta sähköpeukaloa laittamaan se ruotuun. Koko aluekoodisysteemi on järjetöntä p**kaa.

Tässä nyt ei oo taas päätä eikä häntää… Mulla on enää kaksi täyttä päivää Vancouverissa enkä oo käyny missään erikoisessa paikassa. Reissu tuntuu loppuvan kesken. En ehdi edes nähdä kaikkia elokuvia jotka vielä pitäisi. En ole ottanut päivääkään rannalla aurinkoa. Ja matkatavarat sen kuin lisääntyy enkä oo vielä uutta matkalaukkuakaan ehtiny ostaa ja apuva apuva.

Mutta tiedän käyväni täällä aivan ehdottomasti vielä joskus, päädyinpä sitten Capilano Collegen opiskelijaksi tai en.

Voi noita Golden Capin ”A Astronautti — THE Astronautti” -mainoksia. Ne saa mut vaan säälimään sitä myöhästynyttä astronauttia. Ei rupee yhtään tekemään mieli GC:n ”THE Siideriä”, jolla suositut ja menestyvät sitten juhlivat. Vastenmielistä leveilyä! Luulisi mainostajienkin tietävän että suomalaiset todennäköisimmin samaistuu luusereihin ja kovanonnenpekkoihin (vrt. Aku Ankan suosio). Ei kai kampanjalla ihan tätä reaktiota haettu?
…Vai olenko taas se epänormaali?
Mutta kyllä Valion Aino –jäätelön mainokset on vielä pahempia. Yäk millasta sössötystä. Kuiskailijat ärsyttää mua. Jos sullon asiaa ni etkö viittis käyttää normaalia ääntä? Olet sentään televisiossa — ei ole enää mahdollista pitää sanomaasi vain meidän kahden välisenä. Kiitos, en takuulla osta.

Minäkö kärttyinen? Totta meisselissä: kesäkuu on kulman takana ja mä sain NUHAN! Kyllä potuttaa. En saa myöskään nukuttua, koska olen niin helevetin kuuma (kirjaimellisesti :P). Nysvään kotona ja kuuntelen samaa levyä jotain kolmekymmentä kertaa putkeen ennen kuin vaihdan toiseen, jota taas kuuntelen kolkyt kertaa… se on mukavan hypnoottista. Piristykseksi vois olla paikallaan näpytellä muistiin tarinani 6|4 -projektiin ajautumisesta eli tulevan loistavan 😛 storyboard-artistin urani alkuaskelista:

Lue lisää

Arkisto