You are currently browsing the tag archive for the ‘Patrick O’Brian’ tag.

Kirjaimellisesti. Ei auta kuin lainata ”NG LI”nen klassikkomainosta kun on viettänyt koko tähänastisen joululoman niin imeytyneenä Aubrey-Maturin -sarjaan. Ainakin vuoden palvellut blogin yläkuvakin sai vaihtua M&C -elokuvastillin palaseen, mutta sopiipa lumivihmainen kuva sentään vuodenaikaan. Lomaan valmistautuessani arvioin O’Brian-addiktioni surkuhupaisasti alakanttiin, sillä matkalukemiseksi tuomani pari Aubrey-Maturin -kirjaa eivät millään riitä kesyttämään nälkääni koko loppulomaksi 😦 Jos jatkan niiden ahmimista nykytahtiin, minulla ei enää riitä lentokonelukemista paluumatkalle!

Mutta kun ei malta olla lukematta! Sarja sen kuin paranee, saaden tavallista järkyttävämmän käänteen The Reverse of the Medal -kirjan lopussa. Syksyn kommunikaatiotunneilla (tai oikeammin käsikirjoitusteoriatunneilla) paradigmatarinan rakennuspalikoihin kuuluva KATASTROFI määriteltiin mm. näin: ”Mieti ensin mikä olisi kaikkein pahinta, mitä protagonistillesi voisi tapahtua. Pistä se sitten tapahtumaan.” Reverse of the Medalissa tämä määritelmä osuu naulan kantaan, ja kuinka kivuliaasti!

Jack Aubreyn ollessa kyseessä, suurimman mahdollisen onnettomuuden paljastaminen on tuskin edes mikään SPOILERI —
hänet ”erotetaan kunniatta” laivastosta. Identiteettikriisi on seurauksille melkein riittämätön sana. O’Brianin hahmot eivät ole painomusteesta ja kirjaimista rakennettuja, vaan sarjan lukijalle lähes todellisia ihmisiä, eikä mikään osoita tätä vahvemmin kuin reaktio seuraavan kirjan (The Letter of Marque, jota juuri nyt yritän säästellä joululoman loppuun asti) sydäntäsärkevään alkuun: tragedian muuttaman ja kovettaman Jackin tapaaminen järkyttää ja saa mielen raskaaksi tosielämässä asti, eikä ihan vähäksikään aikaa.

Koska viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että Aubrey-Maturin -sarjaa on kohdeltava eepoksena eikä yksittäisinä romaaneina, malttamattomuuteni päästä käsiksi jäljellä oleviin kirjoihin on paisunut järjettömäksi. Mikä vielä järjettömämpää, suren sarjan väistämätöntä loppumista jo näin ennenaikaisesti.
Jokaisen purjehduksen myötä myös tärkeimmät sivuhenkilöt herättävät yhä hellyttävämmin a] sellaisen tunteen kuin heistä tietäisi paljon enemmän kuin O’Brian ehti panna mustaa valkoiselle mutta b] samanaikaisesti valtavan hingun lukea heistä enemmän kuin kirjoissa varsinaisesti kerrotaankaan — tässä tusinan kieppeillä kieppuvissa kirjoissa erityisesti alttiin uskolliset Pullings ja Mowett, niin kylmähermoiset merillä mutta kaikissa muissa asioissa niin sinisilmäiset, melkein kuin Jack aikoinaan.

En todellakaan ole ensimmäinen joka huomauttaa tästä piirteestä, mutta Jackin ja Stephenin suurista erilaisuuksista huolimatta se asia, joka heitä yhdistää, on perustavanlaatuinen viattomuus (muistan lukeneeni heistä varsin kuvaavan lauseen ”innocents of a different kind”, mutten muista kuka sen kirjoitti). Kummassakin tämä ominaisuus vain vaikuttaa eri kohteisiin, tai sanoisin eri kulkusuuntaan. Kuin toinen olisi kasvi joka kasvattaa vartensa maan pinnalle ja toinen kasvattaisi juurakkoa.
Jack on luottamuksen antaja ja avoin; ammatistaan huolimatta hänellä on luontoa hyvän tahdon ja sopusoinnun levittäjäksi joka luottaa muiden ihmisten rehellisyyteen (ja ylempiarvoisiinsa) joskus liiaksikin; hänen merellinen arvostelukykynsä on usein väärää laatua maissa. Stephen taas jopa pyrkii vaikeaselkoisuuteen ja hänen kykynsä yksinkertaiseen luottamukseen vaikuttaa päällisin puolin olemattomalta; hän ottaa vastaan luottamusta, ei heijasta sitä; mutta hänen ajankulusta piittaamaton lumoutuneisuutensa niin suurista kuin (vielä useammin) pienistä luonnon ihmeistä on puhdasta, lapsenomaista kiitollisuutta huomattavasti enemmän kuin tiedemiehen uteliaisuutta. He ovat toimija ja tarkkailija.

SITTEN LÖYTY TÄMMÖNEN — jonkun blogissa (huom. englanniksi) ammattimaisen tarkka analyysi Master and Commanderin… ensikohtausten elokuvakerronnallisista ansioista. Ei mikään uunituore postaus mutta minusta erittäin kiinnostava. O’Brian -kirjoistakin netissä löytyy jo niin paljon materiaalia/keskustelua (seassa myös paljon laadukasta), että jos minä ryhtyisin niitä listaamaan, niin enhän ehtisi kaikkia lukeakaan.

* * *

Sori kun höpötin kirjoista tuon aikaa. Kuulumistenvaihto jäi nyt rentoutumiselta vähälle, mutta eiköhän kaikki voi päätellä että lentomatka meni hyvin ja että oon nyt Jykylässä… Niin ja joulunpyhät oltiin Rukalla ja oli aika hauskaa. Oli sovittu perheen kanssa ettei meidän tarvitse toisillemme joululahjoja ostaa, mutta sain silti lahjoja ja kunnolla! Mites esim. uusi lautakassi että saan vietyä laskuvälineeni Vancouveriin? Ja laskettelulasit. Ja karkkia kovasti ja niin edelleen. Nam! Että kivaa on ollu; kotitöitä on pitäny tehdä vähän liikaa; en oo pakottanu itteäni piirtämään tarpeeksi ja pitämään taitoja yllä lomalla; ihanaa kun saa kattoo isoo telkkarii. En aio tehdä uudenvuodenaattona yhtään mitään (paitsi siis juuri katsoa telkkaria) kun olen tämmöinen homebody eli kotikeho.

Huh, onpas ollu koulussa kyytiä siitä lähtien kun viimeksi kirjoitin. Joskus otti voimille enemmän kuin koko tähänastisen lukukauden aikana (mutta lukukausihan oli viimeisillään, joten kaikista kursseista oli aika isot ”lopputehtävät”). Koko luokkaa on yhdistänyt tulenpalava kiire mutta samalla saadaan pidettyä hauskaakin. Meillä on esimerkiksi 24h pääsy animointiluokkiin joten muutamatkin illat ja yöt vietettiin koulukavereiden kanssa leffoja katsoen, kakkaa jauhaen ja samalla animoiden.
Yötöihin näyttävät yleensä jäävän aina samat naamat (ja tällä ei minun tapauksessani ole yhtä paljon tekemistä viivyttelyn kanssa kuin sen, että saan parhaat ideani myöhään illalla ja öisin), mutta ennen lopputehtävän palautusta melkein koko luokka oli puurtamassa.

Koulun loppuspurttia seurasi juhlakausi: torstaina (viimeinen koulupäivä) juhlittiin melko hienolla aterialla sekä pubi-istunnolla ykkösluokkalaisten kesken, perjantaina baarihyppelyllä kaikkien animaatio-opiskelijoiden kanssa — tosin en tiedä voinko hyvällä omatunnolla kutsua sitä ”baarihyppelyksi” jos se sisältää vain kolme baaria joista yksi on jytäklubi, mutta nimestä viis, MIELETTÖMÄN HAUSKAA oli — ja lauantaina (eilen) taas puolisen tusinaa meidänluokkalaista kävi katsomassa Disneyn Kaunotar ja hirviö -teatterimusikaalin vancouverilaisvoimin toteutettuna. Esitys oli varsin hyvä mutta pieni pettymys sen jälkeen miten meidänluokkalaiset olivat sitä hehkuttaneet. Ei mitään saumaa alkuperäiseen elokuvaan verrattuna, mutta ei tuo vertailu taitaisi ihan reilua olla. Ilta oli silti erittäin mukava.

Näytöksestä kotiin lähtiessämme alkoi sataa lunta! Voi että oli kaunista öisessä, valaistussa keskustassa! Mutta mitätön lumisade sai myöhäisillan bussiliikenteen ihan sekaisin, ja suunnittelemamme tunnin kotimatka tuplaantui. Kanssamatkustajien ja bussikuskien paniikinsekaiset reaktiot herättivät minussa ensin epäuskoa, sitten sääliä. Tässähän sitten soimaan patana kattilaa, mutta ei porukalla ollut kerrassaan mitään suhteellisuudentajua.

* * *

Mutta palatakseni varsinaiseen asiaan, kaiken tämän kirmailun ja ryhmähengen lietsomisen jälkeen (hassua kyllä kakkosluokkalaisiin tuli edes alkeellisesti tutustuttua vasta tässä vaiheessa) en malta odottaa paluuta kouluun ja luokkakavereiden pariin. Ja jossain määrin Vancouverin yöelämään…

Heti koulun loputtua tulin kipeäksi, mutta en tiennyt miten hemmetissä jäädä potemaan kun viimeinkin oli aikaa rillutella. Ja oli se sen arvoistakin! Nyt kun juhlakausi on ohi, aion kuitenkin nukkua itseni terveeksi ennen torstaista lentoa koti-Suomeen. ELÄKÖÖN 😀 Pääsen Lappiinkin, ihanaa!

Voi, kunpa olisin löytänyt aikaa kirjoittaa kaikesta silloin kun se oikeasti tapahtui.
Mutta yritän tässä ennen matkaani kirjoittaa sentään niistä täkäläisistä lemppariravintoloistani.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Far Side of the World

Olen kehunut O’Briania jo niin paljon etten tohdi toistaa itseäni liikaa. Mutta kaikki kehut pätevät niin vahvasti The Far Side of the Worldiin, ettei kiitollisuuteni mitenkään anna minun olla hiljaa. Kun on O’Brian -kirja kädessä ja kuppi kuumaa toisessa, kirjan ei toivoisi loppuvan koskaan. Olinpa sitten missä tahansa, O’Brianin kirjat todella siirtävät minut lukemisen ajaksi aivan toiseen paikkaan.

Jackin ja Stephenin keskinäinen kanssakäynti on jokaisessa sarjan osassa yksi suurimmista nautinnoista, mutta tässä teoksessa se saa suorastaan ihmettelemään, miten kyseiset hahmot eivät voi olla eläviä ihmisiä, kun he ovat kirjojen sivuilla niin vakuuttavan persoonallisia, tuttuja ja rakastettavia. Stephenin kiintymyksen luonnontieteeseen jakava (mutta selkeästi omalla luonteellaan tärkeimpien sivuhenkilöiden joukkoon nostettu) kirkonmies Martin on myös tehnyt olonsa kotoisaksi mielikuvituksessani. Laivan miehistön keskuudessa vallitseva henki on tekstissä mestarillisesti läsnä milloin voimistavana, milloin painostavana.
On tosin aivan mahdotonta, että oikeasti olemassaolevien ihmisten elämässä ehtisi tapahtua niin paljon kuin Jackin ja Stephenin. The Far Side of the World:iinkin mahtuu kaiken muun toiminnan lisäksi kaksi haaksirikkoa, mutta kukaan O’Briania lukenut ei toki hetkeäkään pelkää, että niissä olisi kierrätyksen makua. Kumpikin tilanne on aivan omalla tavallaan hermojaraastava, ja jäin oikein ihailemaan kahden haaksirikon rinnastamista toisen ollessa yksinäinen (no, kahdestaan yksinäinen), seesteinen ja loppujen lopuksi jopa koominen, toisen taas koko laivan miehistön ja vielä päälle vihollislaivan miehistön kanssa kohdattu, pelon ja juonittelun leimaama, jatkuvasti primitiivisen väkivallan rajalla tasapainoileva koettelemus.

Tämä kirja on täydellinen.

On ollut parina iltana hetkellinen jäytävä tunne, etten kuulu yhtään mihinkään. No ilman muuta kuulun omaan perheeseeni, mutta mikä ihme siinä onkaan ettei ihmiselle kelpaa se mitä hänellä jo on? Ja miksi pitäisikään johonkin kuulua? En oo ennenkään kuulunu ja ihan hyvin on menny.
Onko tämä sitä joulunjälkeistä masennusta? Aika myöhään tuli, jos näin on. En ole koskaan kärsinyt sellaisesta, joten en yksinkertaisesti tiedä.

Mutta eipä valiteta pienistä. Capilanoon on hakuaika jo alkanut, ja se päättyy maaliskuun lopussa. Hakusuunnitelmani (josta lisää myöhemmin) edistyy tällä hetkellä siten, että olen kahdella elävänmallinkurssilla ja katson runsaasti hyviä elokuvia 😀 !
Hemmottelin itseäni ostamalla muutaman itselleni merkityksellisen DVD:n vihdoin ihkaomaksi, ja latasin niiden parissa akkuani viikonloppuna.

* * *

Ensinnäkin, yhdeksän sanaa jotka saavat syömmeni soimaan.
Master and Commander: The Far Side of the World
. (Tupla-DVD.) Tiedän, että jauhan tästä elokuvasta ihan jatkuvasti mutta EI VOI MITÄÄN. Joka katsomiskerralla olen tykännyt siitä entistä enemmän. Jos vielä muutaman kerran katson sen, aika- ja avaruusjatkumo uskoakseni nyrjähtää ja MaC:istä tulee maailman paras elokuva, jolloin sille jaetaan takautuvasti kaikki oskarit joita se jäi vaille mm. samana vuonna ilmestyneen Taru sormusten herrasta -trilogian päätöselokuvan takia. *| Itse asiassa sitä varten perustetaan kokonaan uusi palkinto. Ja teemapuisto.

Tuoteseloste: jännitystä; väkevää selviytymistaistelua; ihmisiä suoraan yleisön omasta elämästä; actionia ja ajatusta; kaunista luontoa; kauniita laivoja; kau-nis-ta musiikkia; merisuolaa; aikakauden tuomista lähelle; tunteista kalleimpia.
[Sekä, varoituksena vanhemmille, naperoille sopimattomia kohtia. En spoilaa mitään jos sanon, että tuskin haluatte mielikuvituksekkaan lapsenne valvovan miettien miltä mahtaisi tuntua, jos joku tekisi itsemurhan hänen silmiensä edessä. Joskus eläytyminen vaikeuttaa aikuisenkin arkea…]
Edes näyttelijävalintoja ei voi moittia. Russell Crowella piisaa eittämättä auktoriteettia Aubreyksi omasta takaa, ja kapteenimme mieltymys ontuvaan huumoriinkin säilyy sydämiinkäyvänä. Aubrey on eräänlainen tunteellinen taistelija, Paul Bettanyn Maturin taas ulkoisesti viileähkö tarkkailija. Jo luonnostaan kyseisten näyttelijöiden väliset erot (sikäli kuin tavallinen tallaaja ikinä saa totuudenmukaista kuvaa julkkiksista) tuovat Aubreyhin ja Maturiniin vastakohtien vuorottaista voimainkoettelua sanoja vahvemmaksi muodostuneen ystävyyden ylle.

Toisin sanoen, O’Brianin kirjojen sydän on tallella.

MaC:ia oli muuten odottamattoman suuri elämys katsoa omassa kotikolossani rännän ropistessa vienosti ikkunaa vasten, huone pimeänä paria kynttilää lukuunottamatta. Leffan äänisuunnittelu on niin vakuuttavaa, että alkuun minun oli vaikea erottaa olivatko erinäiset narahtelut ja kopsahdukset peräisin yläkerran naapurista vai laivan sydämenlyönneistä. Mutta juuri elokuvaanhan ne kuuluivat — tuulivoimalla matkustavan puisen maailman lakkaamattomaan lauluun. Silmät sidottuinakin MaC:in äänimaisema kertoisi milloin ollaan kannella, milloin sen alla ja milloin maissa (jos nyt näin kaunista kuvitelmaa ylipäänsä mitenkään malttaisi olla kurkistelematta siteen alta).

En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, miten jatkuvaa puun ääntely on laivaan sijoittuvissa kohtauksissa, vaikka ehkäpä juuri ainaisen läsnäolon takia siihen ei kiinnitäkään huomiota. Se on luonnollista kuin linnunlaulu, niinkin luonnollista ja helppoa jättää taustalle että luo jättimäisen osan MaC:n uskottavuudesta. Aikaisemmin, erityisesti elokuvateattereissa, vesielementin massiivisuus oli minulle jotenkin etualalla (vaikka kyllähän silloinkin sisäkohtauksia piti erinomaisina), mutta tämä pienempi katsomisympäristö sai minut tuntemaan entistäkin vahvemmin olevani sisällä laivassa.

* * *

Sitten yksitoista sanaa (11! Voi vuohen villat näitä nimihirviöitä 😯 ) jotka saavat suupielet koholle.
The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe. (4:n levyn aarrearkku.) Outo pikku sattuma: kävin katsomassa tämän teattereissa useampaan otteeseen, ja lähes kaikilla kerroilla minulle osui sama lipunmyyjä, mikä alkoi loppupuolella käydä varsin noloksi.

Tästä en juuri nyt jaksa kirjoittaa niin perusteellisesti kuin se varmasti ansaitsisi, mutta palatkaamme asiaan joskus.
Heti on silti annettava tunnustus harvinaisen onnistuneelle kirjaelokuvalle. Narnia-faninakin pidän väistämättömiä kirjan ja elokuvan välisiä muutoksia elokuvan toimivuutta parantavina. Oikeastaan nautin useammasta kuin yhdestä kohtauksesta enemmän kuin kirjassa. Henki säilyy joka tapauksessa melkein yhtä vahvana: ohjaaja Andrew Adamson oivaltaa että asioista joista on lapsena nauttinut ei mikään estä nauttimasta aikuisenakaan, ja mikä kenties tärkeämpää, parempaa pääosanelikkoa saisi hakea vaivalla. Osaksi lapsinäyttelijöiden ryhmäkemian, osaksi kässärin ansiosta elokuvassa perhetunteelle päätyy enemmän painoa kuin kirjassa.
Elokuva on myös kaunis katsella. Tätä tuotantoa on pidetty hyvänä ja hoivattu. Ja seuraavaa lausuntoa ei tosiaan ole millään muotoa tarkoitettu romanttiseksi tai muutenkaan epäilyttäväksi, mutta Skandar Keynes Edmundin roolissa on kaunis, kaunis lapsi. Sillä on kasvot, hiukset ja iho kuin nukkemestarin taiteilemat.

[EDIT: Niin, nyt kun tarkemmin mietin, tämänkin elokuvan ikäraja on aika paikallaan.]
Odotan innolla jatkoa (Prince Caspian, luonnollisesti), mutta ilmoitettua kolmatta elokuvaa (The Voyage of the Dawn Treader) jo hieman jännitän, sillä se on suosikkini kirjasarjassa ja sen epäonnistuminen osuisi raskaammin…

Sivuhuomautuksena, kuulin monesti lopputekstien aikana sattumalta teini-ikäisten ja muiden jeesusfoobisten katsojien kommentteja niin elokuvasta kuin alkuperäiskirjoistakin kristinuskon ”pakkosyöttämisenä”. Maailman informoidut lukijat eivät kuitenkaan tätä sanaa käytä. Kyllä, C.S. Lewis, käännynnäiskristitty, käytti monilta osin samaa symbolismia– tai ei, ei pelkästään symbolismia vaan ideologiaa, Narnia-saagassa, mutta lainasi yhtä paljon muustakin mytologiasta kuin kristillisestä. Yksityiskohtiin menemättä, a] Lewisin tärkeä inspiraatio ansaitsee kunnioitusta, mutta b] kristinuskolla ei ole monopoliasemaa mitä anteeksiantoon, uhrautumiseen ja hyväksyntään tulee. Eikä muuten mikään muukaan uskonto voi kehuskella kehittäneensä kyseiset käsitteet tyhjästä. Ja jos Narnia-sarja on kristillistä aivopesua, miksei sillä ole ollut minuun (vaikutusalttiissa iässä kirjat ensi kertaa lukeneena ja sen jälkeen säännöllisesti niiden pariin palanneena) ja moniin muihin minkäänlaista käännyttävää vaikutusta
Jaa, vängätä voi iät ajat. Narnia-kirjoissa oli kuitenkin seikkailujen seassa moraaleja joihin kykenin samaistumaan uskonnosta riippumatta. Avainsana lieneekin ”samaistumaan”. Eikös tietyn tulkinnan mukaan jokainen peilaa kaikesta lukemastaan ja näkemästään vain itseään.

* * *

Ja sitten ostin vielä brittikomediasarjoja DVD:illä. Ti End.

*| Toki Sormusten herra -trilogia oli hyvä, mutta kun gaala oli sen kahmimien palkintojen suhteen melkein kahden edellisen vuoden äpärä, Master and Commander…in yhtä hyvien (KYLLÄ!) teknisten taiteilijoiden puolesta kieltämättä kismitti hiukan. Vaikka tiesikin, ettei oskarit mitään merkitse.

Hyvää itsenäisyyspäivää!
Varoituksena vain, tämä merkintä ei sisällä kerrassaan mitään erityistä, mutta halusin silti kirjoittaa kaikenlaisesta epä-erityisestä.

* * *

Haiku!

Kaksi kynttilää
lainatuissa jaloissa
itsenäistäkö?

Aika surkee… tässä parempi:

Nokkela neuro
laittaa kaakaon maitoon
eikä toisinpäin!

* * *

Kävin Helsingissä iskän kanssa ja sain ostettua monta ihanaa sarjista ja kirjaa.

En halua edes ajatella, miten pystyisin sopeutumaan Kanadaan — jos nyt ylipäätään sinne kouluun pääsen — ottamatta jokaista kirjaani mukaan… ”Omistamasi tavarat omistavat lopulta sinut” ei ole koskaan koskenut yhtä paljon.

Minä kun unelmoin jonain päivänä asuvani kodissa, jossa olisi kokonainen kirjahuone. (Pienenä halusin muuttaa kirjastoon asumaan.) Siellä olisi kirjahyllyt täynnä lattiasta kattoon, takka, mukava nojatuoli ja pieni pöytä teemukille ja karkki- tai keksikulholle. Mutta tuskin voisin ikinä hankkia sellaista, koska olisi vaarana etten enää koskaan haluaisi lähteä kotoani. Tarkoitan koskaan (en edes kirjakauppaan, sillä voisin tilata kirjat ja ties vaikka ruoatkin kotiovelleni netistä). Vai olisiko se sittenkään niin hirveä asia? –Ei kamalaa, en voi uskoa että harkitsen linnoittautuvani kotiini niin kuin muka en jo nyt olisi ihan mahdoton erakko.

Ja miten ihmeessä voisin erota telkkaristani?! Toiset ihmiset sen kuin vain hankkivat television, mutta oman telkkarini saaminen oli erilainen, meidät yhdisti KOHTALO. Voi saakeli, onkohan se Kanadaan hakeminen oikeasti hyvä idea? Miten muka postittaisin jättitelkkarin turvallisesti sinne? Mitä jos päädyn sinne töihin enkä näe omaa telkkariani enää koskaan? Ja kyyhötän siellä tietäen, että rakastamani kirjat homehtuvat aivan toisella mantereella kuin millä itse olen? Thorbjørn Egnerin Kolme iloista rosvoa ei ole uusintapainoksissa päässyt lähellekään minun omistamani kovia kestäneen kappaleen karaktääriä, jne., jne.

Tarvitsen apua…

* * *

Toisaalta, oleskeluni Kanadassa oli yksi jännittävimmistä ja hauskimmista asioista, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olisiko minulla siellä liian hauskaa muistaakseni tavaroitani? Pitäisikö… Vai pilaisiko sinne paluu onnelliset muistoni?
Voi tätä epätietoisuutta… Mutta ihan selvähän se on, että ainakin haen keväällä opiskelupaikkaa. Kai tällainen arvuuttelu kuuluu asiaan, kun maastamuutto on kyseessä.

* * *

Olen joulukuussa apteekilla apulaisena ja vastuullani on näyteikkunan somistaminen jouluiseksi. Tein aika suuruudenhullun somistussuunnitelman, johon sisältyy lentäviä, pilkkiviä ja hiihtäviä lumiukkoja sekä styrox-iglu. Pieniä paineita on.

Haluaisin kotiinkin lisää jouluisia koristeita, mutten ole vielä löytänyt sopivaa minimuovikuusta — minimuovikuusi sopii miniyksiöön, vaikka johonkin pöydännurkalle tai miksei vaikka reilusti puolentoista metrin korkeuteen cd-tornin päälle. Lisäksi ajattelin laittaa Skullpyn kunniapaikalle tonttulakki päässä. Ja tehdä omia joulukuusenkoristeita käyttämättömistä magneeteista. Sormeni oikein syyhyävät. Niin ja milloinkahan sopisi koristella blogikin jouluiseksi?

Kotona ois pakko siivota ennen kuin mitään koristeita pääsee laittamaan… Ääääh.

* * *

?

Kaikki netistä lukemani mielipiteet Kyan Douglasista (= Queer Eye (for The Straight Guy)n ulkonäköspesialisti) tuntuvat nykyään olevan negatiivisia, ja minulle on kehittynyt jonkinlainen pakkomielle saada tietää miksi. Douglasin kihlauksen purkautuminen toki oli julkista tietoa, mutta sitten kaikki yhtäkkiä vihjailevat miehen olevan alkoholisti, eikä kukaan tarjoudu kertomaan a] mistä oikein on tietonsa saanut tai b] miksi se tekee Douglasista jonkun paskiaisen. Yleensä julkkisten edesottamukset ja niiden todenperäisyys ja mikä oli kenenkin vika eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon, mutta TÄMÄ juttu… Siis jostain ihmeen syystä aivan kaikki pitäisi saada tietää, mikä on minun tapauksessani todella epätavallista. Sairaalloista uteliaisuuttani kasvattaa tietenkin se, ettei tuon enempää informaatiota ole saatavilla. Ei minua yleensä haittaa, jos minulle ei kerrota jotain, sillä jokaisella on omat asiansa, mutta koska olen aina pitänyt Douglasia niin sympaattisena, minua kiinnostaa suhteettomasti tietää, miksi niin monet kirjoittelijat käyttäytyvät kuin hän olisi henkilökohtaisesti pissinyt heidän postilaatikkoonsa? Onko Douglasin julkikuva ns. ”normaalin (eli jokaista julkisuuden henkilöä koskevan) vääristyneisyyden” sijaan sataprosenttista teatteria? Jos saisin tietää onko vihamielisyys perusteltua, voisin taas palata arkiseen epäkiinnostuneeseen elämänrytmiini. Tällä hetkellä olen kuin nuorallatanssija pimeässä: ONKO MINULLA SYYTÄ SYMPATA VAI INHOTA KYAN DOUGLASIA?!? (JA MIHIN ON KADONNUT SUHTEELLISUUDENTAJUNI?) Vain tosiasiat paljastaisivat, ja niitähän en saa koskaan tietää, joten ottaen huomioon minun minimaalisen merkitykseni universumille, saan tehdä aivan mitä tahdon.

Tykkäsin QE :stä (ylläri, ylläri). Kaikki haukkuvat näinä päivinä sitäkin, mutta edellämainittu Douglas-juttu on onneksi jäänyt kohdallani yksinäiseksi pakkomiellepoikkeukseksi: kenenkään QE:tä koskevat mielipiteet eivät liikauta minua puoleen eikä toiseen. En kylläkään ole koskaan saanut tietooni miksi sarjan esittäminen lopetettiin Suomessa kesken. Taas mystistä. Haluaisin nähdä loputkin jaksot omin silmin, ei ole reilua että joku päättää puolestani että ne ovat niin surkeita ettei niitä kukaan katsoisi. *|

Hehe. QE -sitaattien runsaudensarvi jaksaa edelleen piristää monia päiviäni. ”You’re a professional hair person! HOW COULD YOU DO THIS TO ME?” (<– …Ted ilmaisee tyytymättömyytensä geelikampaukseensa ravistellen Kyania hartioista.) Jaa mutta näitä riittää — jätän suosikkini listaamatta ettei tarvitsisi kirjoittaa sormia ruvelle.

* * *

Ihailen valtavasti henkilöitä, jotka eivät peittele omia eriskummallisuuksiaan, sen enempää fyysisiä kuin henkisiäkään, eivätkä pelkää tunnustaa mitään aitoja mieltymyksiään. Siihen on mielestäni ihailtavaa pyrkiä. Tulen itsekin siinä sitä paremmaksi mitä enemmän aikaa jää taakse. Toki ainakin minulle on suuri merkitys sillä, että kykenee asettumaan toisen asemaan (vaikkei olisikaan samaa mieltä hänen kanssaan) — mutta millainen ikinä oletkin, niin kauan kuin kohtelet muita samoin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan ainut jolla on auktoriteettia arvostella sinua olet sinä itse.
Kaikkia outouksiani en vielä mitenkään kehtaa myöntää, mutta jonain päivänä minun täytyy pystyä olemaan häpeämättä mitään ominaisuutta itsessäni. On eri asia myöntää ja yrittää parantaa jokin vikansa kuin piilotella tai hävetä sitä. Vielä sitäkin hölmömpää on piilotella tai hävetä jotain sellaista, mikä ei edes ole vika, vaan jotain ihan harmitonta ja luonnollista. Mutta onhan sitä eroa tietty joskus vähän vaikea tunnistaa.

Vaikka tämä kuulostaa ylidramaattiselta, sanoisin suurimman tavoitteeni olevan itseni mahdollisimman kokonaisvaltainen tunteminen ja hyväksyminen.

* * *

(…Delta Statessakin psyykkiset voimat kasvoivat täyteen mittaansa vasta itsetuntemuksen myötä. Päähenkilöt metsästivät kadonneita muistejaan koko sarjan ajan, ja kun viimeinenkin palanen heidän menneisyydestään loksahti paikoilleen, heidän yliluonnolliset kykynsä saavuttivat huippunsa. Se oli hienosti rakennettu vertaus joka kirkastui vasta viimeisessä jaksossa vaikka juoni olikin sitä jatkuvasti tukenut. Joissakin jutuissa Delta State päästi itsensä liian helpolla mutta yhdenmukaisen filosofian kasvattaminen ja juonen todellinen edistäminen jakso jaksolta saa minut antamaan monet pienet nuorten scifisarjan hölömöydet anteeksi.)

* * *

Luin Patrick O’Brianin The Ionian Missionin (Aubrey-Maturin -sarjan kahdeksas osa) mutta tavoistani poiketen en kirjoita ”Elämänlaatua parantamassa” -merkintää, koska olen tullut sen verran kirjoittaneeksi siitä miksi Aubrey-Maturin -sarja kuuluu lemppareihini, etten juuri nyt jaksa toistaa sitä (tai oikeammin: en juuri nyt jaksa miettiä miten kirjoittaisin sen uudelta kuulostavalla tavalla 😉 ).
Samat kehut koskevat täysin The Ionian Missionia, kirjan parhaina puolina a] pitkän jännityksen jälkeen henkeäpidätyttävä, brutaali, melkein luotaantyöntävä mutta väistämätön loppuhuipennus joka — vaikkakin melko lyhyt — on jopa O’Brianin mittapuulla harvinaisen hyvä taistelukohtaus (ehkä juuri siksi, että sitä pohjustettiin ensin juonellisesti niin kauan ja taidolla) ja näyttää Jack Aubreyn kenties omimmassa elementissään, sekä b] se että Diana Villiers mainitaan vain hätäisesti alussa. Hih.

* * *

Hm, tykkään näköjään käyttää a], b] -listausta vähän liikaakin.

*| Ja ennen kuin kysytte: en ole löytänyt koluamiltani torrent-sivustoilta kuin pari jaksoa, ei riitä mihinkään.

Colin sanoi aamulla, että emme enää tee päivittäisiä pikkutehtäviä ”koska tajusin juuri, että meillä on enää alle kaksi viikkoa kurssia jäljellä… Pikku hetki,” se otti lasinsa pois ja pyyhkäisi silmäkulmiaan, ”anteeksi.”

Ensin kukaan ei ymmärtänyt, mitä se ajoi takaa, koska se on yleensä niin asiallinen, mutta sitten kaikkien reaktio oli suurin piirtein ”Mit– HHAAAA! Colin made a funny!!!” Ja sitten se oli taas ihan hämillään koska kollektiivinen remahdus oli niin suhteeton verrattuna vaivihkaiseen vitsiin.

”Älä vielä sano, minä ja Tyler ollaan täällä syksyllä!” hekotti Nick. (Colin ei tosin oo vakiopettaja Capilanossa, mutta opettaa pari kurssia tämän vuoden digiohjelmassa.)

”Ghh, teitä ei kukaan jaksaisi yli kuukautta.” Ressu alkaa rentoutua vasta kun kurssi on viimeisillään.

Loppukurssin ajan työstämme siis pelkästään Oz-tehtävää. Se on vähän kuin lopputyömme, tosin fläsäkurssille täytyy tehdä arviointitehtävä erikseen. Oz on kulkenut tähän mennessä tosi hyvin, ainakin hahmosuunnittelu siihen on aivan älyttömän kivaa — vaikka kun juuri luin kyseisen kirjan, se oli mun mielestä aika tylsä. Ja onhan se vieläkin, mutta on niitä hahmoja silti niin hauskaa piirtää. En tiedä pitäisikö vuokrata elokuva, joka kuulostaa hieman jännemmältä, mutta toisaalta mieleni on aina ollut eräällä tavalla kirjallisuuskeskeinen.

Tehtävänantoon ei kuulu ainoastaan viiden hahmon suunnittelu, vaan lisäksi teemme turnaroundin (rotaation), väriversion, kolme poseerausta sekä 2-5 sekuntia testianimaatiota valitsemastamme hahmosta. Viimeisen voi korvata storyboardaamalla yhden kohtauksen, mutta ajattelin tehdä animaation.

Olen tehtävästä tosi tohkeissani. Sain eilen ja tänään piirrettyä koulussa kuin heikkopäinen, kynä vain sauhusi. Jo neljä hahmoa on käytännössä valmiina.
Kävin koulun jälkeen Opus-taidetarvikekaupassa, jota tosin opiskelijatoverini ovat väittäneet kalliiksi, mutta se on melkeinpä ainoa taidetarvikekauppa Pohjois-Vanissa (elävänmallinpaperin olen ostanut silti ”dollarin kaupoista”). Aika mahtava paikka. Sieltä löytyi kaikkea mitä olisin voinut kuvitella, ja sitten vielä vähän enemmän. Ainakaan Jyväskylässä ei taidetarvikekauppaa moisilla valikoimilla ole, suurkaupungeista en tiedä. Vietävän nettikaupat on homma erikseen.
Ostin muutaman siveltimen vesivärikäyttöön (värejä en ostanut — vesiliukoiset puuvärit sekä pieni vesivärikokoelma, jotka toin kotimaasta, riittävät tällä erää hyvin), pastelleja (24 kpl, mutta parasta laatua en kuitenkaan tuntenut tarvitsevani), erivärisiä paperiarkkeja pastellikokeiluihin, luonnoslehtiön, fiksatiivia sekä paria erilaista paperia konseptidaideilua varten.
Opiskelija-alennuksen jälkeen uskoisin, että Jyväskylän kaupoista ei ehkä olisi ihan samaan hintaan noita irronnut.

[Sain opiskelija-alennuksen, koska Cap College myönsi minulle melkein kättelyssä opiskelijakortin vaikka olen täällä vain kaksi kuukautta — melko reilua! Opiskelijana sain ostaa myös FasTrax-tarran jolla pystyn kulkemaan kaksi bussivyöhykettä yhden hinnalla. Tätä etua en ole ehtinyt käyttää kuin muutaman kerran, mutta kun koulu loppuu minulla on aikaa tutkia Vancouveria laajemminkin.]

Suoritin muutenkin hirviömäisen määrän ostoksia, olen nimittäin jo pitkään kaipaillut reppua, ja laukkukaupan lähellä Lonsdale Quayn ostarilla oli vaatekaupassa ale, ja sain tosi halvalla topin ja hienommanpuoleisen paidan, joille minulla on sentään jonkinlaista tarvetta (en tuonut kotoa yhtään hihatonta toppia ja näissä säissä se osoittautui ehdottomaksi virhearvioksi!), mutta samasta kaupasta ostamilleni housuille minulla ei ole mitään tekosyytä. Ne vaan olivat söpöt ja tarjouksessa. Sitten teki mieli pistäytyä kirjakaupassa. Matkustin pikkuisen bussimatkan Park Royalin läheiseen Indigo-kirjakauppakompleksiin. Aluksi käyntini syy oli ensisijaisesti etsiä esiteltävää tunneille, sillä voimme tuoda esimerkkejä väritystyylistä jota havittelemme omille hahmoillemme — ja kaikki lempikuvakirjani (tunnen näet niin taiteellisesti kuin tavallisestikin vetoa moniin lastenkirjojen kuvituksiin) ovat tietenkin kotimaassa, enkä löytänyt netistäkään tarpeeksi tarkkoja kuvia niistä. Koska en pystynyt keksimään siihen hätään oikein mitään muuta kuin Hellboyn ja Tove Janssonin Vaarallisen matkan, eikä Tove Janssonia kaupasta löytynyt ja yhden Hellboy-alpparin olin jo ostanut reissullani Big Pete’siin, annoin asian siltä erää olla ja pistin ranttaliksi niinkuin vain jättimäisessä kirjakaupassa voi pistää.

Montako (uutta) kirjaa 84 euroa kustantaa Kanadassa? Seitsemän. Minun täytynee repun lisäksi ostaa uusi matkalaukku ennen kotiinpaluuta.

Löytymisjärjestyksessä:

Wallace Edwardsin näyttävä lastenkirja The Painted Circus, jonka kuvitukset ovat optisia illuusioita. (Menin ensimmäisenä lastenosastolle, totta kai.)

Judith Viorst (teksti) ja Ray Cruz (kuvitukset): Alexander and the Terrible, Horrible, No Good, Very Bad Day — ”After school my mom took us all to the dentist and Dr. Fields found a cavity just in me. Come back next week and I’ll fix it, said Dr. Fields.
Next week, I said, I’m moving to Australia.”

Patrick O’Brian: The Ionian Mission ja The Final Unfinished Voyage of Jack Aubrey
Ionian Mission: JEEEEE pääsen vihdoin jatkamaan Jackin ja Stephenin seikkailun seuraamista! Unfinished Voyage: tätä minulla ei tietenkään ole syytä lukea vielä pitkän pitkään aikaan, mutta en löytäisi sitä mistään kirjakaupasta Suomessa ellen tilaisi.
Kaikki O’Brianin kirjat yhdessä kirjakaupassa on sydäntälämmittävä näky — se ON siis sittenkin mahdollista!
Rakastan Suomea, mutta jotkut asiat eivät tyydytä minua siellä.
Ne harvat asiat eivät kaikki sentään ole elämän tärkeimpiä, mutta kirjakaupat kyllä ovat aika vahvasti siellä listan kärkipäässä.

Jerry Lewis ja James Kaplan: Dean & Me (A Love Story)
Michael J. Fox: Lucky Man
No, elämäkertoja oli iso kasa alessa!

Ron Buist: Tales from Under The Rim: The Marketing of Tim Hortons. Miksi valehtelisin: Tim Hortons-leivonnaiset ovat minulle melkein kuin huumetta. (Kahvit ovat siellä myös hyviä, samalla tavalla kuin ne ovat missä hyvänsä kunnon kahvilassa.) Nykyisin Tim Hortons-mainoksenkin näkeminen telkussa saa minut superiloiseksi.
Tim Hortonsista on tullut minulle ihmeen tärkeä osa tätä matkaa. Ihmisellä on taipumus brändiuskollisuuteen, ties vaikka olisi ollut sivistystä edeltävistä ajoista asti. Vaatii sisua taistella tätä taipumusta vastaan joko periaatesyistä tai todistaakseen, että pystyy siihen. Joissakin tapauksissa minäkin pystyn siihen. Mutta Tim Hortonsin tapauksessa en — enkä vielä ole nähnyt myöskään syytä yrittää. Pidän leimautumistani Tim Hortonsiin kuitenkin siinä määrin eriskummallisena ilmiönä, että kirja kiinnosti minua ensinäkemältä. Ja saan samalla tietooni millä keinoin pienestä donitsikaupasta kasvoi Kanadan kahvinjakelija number one (virallisesti).

Ilman sen kummempaa aasinsiltaa: Starbucks.
On tullut luetuksi niin monta erilaista mielipidettä Starbucksista, etten etukäteen tiennyt mitä ajatella. Voin tosin kuvitella miten outoa ja vähän epätoivoista on matkustaa toiselle puolen mannerta ja nähdä siellä tasan samanlaiset starbucksit kuin kotikaupungissasi, joka toisessa korttelinkulmassa. Mutta suomalaiselle niiden kahvi ei kyllä vaikuta yhtä kalliilta kuin mitä P-Amerikkalaiset ovat marmattaneet. Jos tärkeimmästä aloitetaan, kahvit ovat täällä (eivät vain Starbucksissa) VALTAVIA. Niiden hinta on Kanadan dollareissa melkeinpä sama kuin suuren valikoiman kahviloissa Suomessa euroissa… (Selitän huonosti — tarkoitan, että jos erikoiskahvi Suomessa maksais 3,50 euroa niin täällä se maksais 3,50 K-dollaria eli halvemmaks tulee.) Jne. On kuitenkin huomioitava, että Suomen kahviloissa ei käytetä kertakäyttömukeja ja kuppilatyöntekijöille maksetaan suurimmaksi osaksi aikuisten palkkaa.
Ja kasvattaahan se luonnetta nauttia erikoiskahveista vain siinä elämäntilanteessa kun on rahoissaan.

* * *

MUTTA KYLLÄ TIM HORTONS ON PALJON PAREMPI! ❤

Kappas vain! Aamu-unisuuteni voikin olla synnynnäistä. Mind Gym — Hallitse aikaasi -hittikirjan mukaan Surreyn yliopiston tyypit löysivät aamuvirkkujen ihmisten ja yökyöpeleiden väliltä vissin geenieroavaisuuden.
Ilman tätäkin tietoa on silti selvää, että omaa biologista kelloaan on äärimmäisen vaikeaa opettaa toimimaan luontoaan vastaan. Jokaisella on yksilöllinen unentarve ja ”yön” (jolloin nukuttaa) ajankohta. Älä siis pakota itseäsi nukkumaan aikaisin jos aivot vielä surraa ylikierroksilla.

Harmi ettei kaikilla työssäkäyvillä ole valinnan ylellisyyttä, koska ihmisten henkilökohtainen vireystaso on aivan eri luokkaa eri vuorokaudenaikoina. (Ääriesimerkkeinä: iltaihmiset heräävät myöhään, käynnistyvät päivään hitaasti ja ovat parhaimmillaan iltapäivästä iltaan, kun taas aamuihmiset heräävät aikaisin, räjähtävät toimintaan heti herättyään mutta heidän keskittymiskykynsä lopahtaa iltapäivällä.)
Jotkin muutokset ovat sentään lähes kaikilla mahdollisia — mm. vähemmän vaativien ja rutiininomaisten tehtävien sijoittaminen vähemmän tuotantokykyiseen vuorokaudenaikaan. Kirja tarjoaa muitakin ihan käyttökelpoisilta vaikuttavia vinkkejä.
Se, miten vaikkapa työryhmän jäsenten päivärytmit saadaan synkronoitua on sitten juttu erikseen… (En vielä lukenut sitä lukua, ei ollut yksin työskentelevälle tarpeen.)

Tuli yksi tosi kiinnostava ja hauska piirtämishomma, melkein toivetoimeksianto, mutta sillä on äkäinen deadline. Piirrettävä on joka päivä. Varsinkin kun leffahomma, johon päivärytmimallin soveltaminen on valitettavasti täysin mahdotonta, pitää nyt niin kiireisenä. Elävänmallinkurssista luovun siis surren kokonaan.

Muuton suhteen olen eräänlaisessa limbossa. Melkein kaikki tavarani ovat uudessa kämpässä, mutta vapaaehtoisten ja oikeiden töiden takia en ole ehtinyt koota huonekalujakaan, saati sitten purkaa tilpehöörejäni laatikoista. On vaikeaa piirtää kun työpöydästä puuttuu toisesta päädystä jalat. Siksi työskentelen edelleen Casa Karikoskesta käsin. Kyllä täällä kotonakin piirtäminen jotenkuten sujuu, mutta jostain syystä nyt kun oma kämppä siintää koko ajan lähempänä, toiset asukit käyvät yhtäkkiä paljon enemmän hermoille. Ja kun vielä sänky, rakas telkkarini, musavehkeet, kaikki pesuvälineeni ja varsinkin vaatteeni ovat jo Pitkäkadulla, oleminen ottaa voimille. Herra Ananas on täällä myös, ei sitä nyt jaksa viedä pöytätilanteen takia. Mutta kunhan tämän viikonlopun kuvaukset ovat ohi, ruuvimeisseli raikaa.

Lyhyt se on Suomen talvi. Kaupunki on jo kuin tulvan vallassa. Onneksi pian pääsee Ylläkselle kevättä pakoon.

Ja nyt kiitollisuutta kirjoista!

Varoitus: Pikkuisen juonipaljastuksia …Vaikkei taaskaan mitään vaikeita arvata.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Surgeon’s Mate

[Seitsemäs kirja 1800-luvulle sijoittuvassa meriseikkailusarjassa, jonka päähenkilöt ovat kapteeni Jack Aubrey ja lääkäri Stephen Maturin.]

Lähes kaikki internetin huvikäyttäjät tietävät mitä on fanfiction, ja hiukankin enemmän siihen perehtyneille fanficin lieveilmiö nimeltä Mary Sue on tuttu.

Humoristisempia kirjoittajia lainatakseni: Diana Villiers on Aubrey-Maturin -kirjojen Mary Sue. En selvästi voi kuvitellakaan puhuvani koko lukevan yleisön puolesta, mutta minua ainakin ärsyttää Dianan täydellisyys. Kun hän astuu huoneeseen jokaisen läsnäolijan päät kääntyvät ja kurkut käheytyvät — seurausta hänen ainutlaatuisesta kauneudestaan ja pettämättömästä maustaan pukeutumisen suhteen; seuraavaksi hän hurmaa heidät ystävällisyydellään (paha ääni Reetan päässä: ”TEESKENTELYÄ!”), säkenöivällä älyllään (päRp: ”LEVEILYÄ!”) ja ylhäisillä tavoillaan (päRp: ”LUIKURIA! SUMUTUSTA! HUIPUTUSTA!”), puhumattakaan hänen liikehdintänsä suloudesta; ja ellei tämä vielä riitä, hänen rohkeutensa, itsevarmuutensa ja tilannetajunsa (päRp: ”Öykkäröintiä! Päällepäsmäröintiä!”) varmistavat että hän saa kaiken mitä haluaa. Itse tai välikäsien kautta. …Ja hänen ainoa näkyvä vajavaisuutensa on taipumus merisairauteen (PäRp: ”En keksi enää mitään. MUTTA MÄTÄ SE ON!”) — mikä sekin tarjoaa vain uuden syyn miehille tehdä ritarillisesti kaikkensa hänen hyvinvointinsa ja mukavuutensa eteen kuin hösöttävät pikkulapset nukkesairaalassa.

On vaikeaa uskoa, ettei O’Brian — joka oli niin hyvä kirjoittaja, rakensi niin oivallisia ja monimutkaisia hahmoja ja saa halutessaan johdatettua lukijaa niin lyhyessä lieassa — olisi itse asiassa tavoitellut yleisössä inhoreaktiota. Voisiko kirjailijalla olla syy ehkäistä sympatiaa tätä hahmoa kohtaan?! Saa nähdä kuinka myöhemmissä kirjoissa käy, mutta vielä tällaista syytä ei ole esiintynyt. Tämä pakottaa minut hyväksymään, että joko olen inhan puolueellinen tai sitten Diana on yksi niistä harvoista tapauksista joihin O’Brianin tyylitaju ei ulottunut. On kai meillä jokaisella heikkoutemme. Vaikka ulkoisesti sädekehää vaille täydelliseltä vaikuttava Diana ei kenties koskaan saa allekirjoittaneelta anteeksi Stephenin häikäilemätöntä vedättämistä alkuvuosina, minkäs asialle mahtaa? Toisilleen he ovat omalla tavallaan mitä tasaväkisin pari.

Toisaalta, Stephenin tunteet ja mielenliikkeet ovat tässä parisuhteessa yksin esillä — O’Brian kirjoittaa Stephenin ja Jackin kautta. Heidän tapauksessaan kertoja on kaikkitietävä, kun taas Dianan mieleen ei lukija pääse tunkeutumaan. Hän on siis paitsi pottumaisen täydellinen, myös eräällä tavalla luoksepääsemätön. Tähän asti asetelma ei olekaan ollut hullumpi, sillä se korosti Stephenin alun perin yksipuolista lempeä. Dianasta tuli kirjoissa enemmän Stephenin osa kuin oikea henkilö (jälleen kerran vain oma mielipiteeni). Itse asiassa Stephenin rakkaus Dianaa kohtaan täydentää Stephenin hahmon, riippumatta siitä ettei Diana vastaa tunteisiin: vasta kun Stephen The Fortune of War -kirjassa tajusi, ettei enää itse rakasta Dianaa, hän tunsi menettäneensä koko elämänsä tarkoituksen.

Näin, sainkin heti alta pois ainoan The Surgeon’s Mate :a koskevan valituksenaiheeni. Loppuratkaisu on avioliitto joka saa Stephenin symppaajat lähestulkoon repimään hiuksiaan. Muutoin O’Brian -elämys yhdistää yhä samat loistavat ominaisuudet joista blogissani jo aiemmin kirjoitin. Edellisestä kirjasta tuttuun tapaan oitis jatkava juoni on ahdettu tupaten täyteen tapahtumia, eikä sitä tällaisen kirjoittajan ollessa kyseessä voi pitää minään muuna kuin hyvänä asiana. Juonen tärkein osa lienee päähenkilöiden vankeus Ranskassa ja pakosuunnitelman toteutuminen, mutta mukana ovat tietysti tavaramerkeiksi muodostuneet meritaistelut ja -takaa-ajot, ovelat strategisoinnit, laivan todenmakuinen arki, henkevä henkilökuvaus ja koomisetkin kohtaukset: esimerkiksi (ihka aidosti) esiintymispelosta lamautuneen Stephenin Pariisissa pitämää luentoa seuraamaan saapuneet epäluuloiset paikalliset tiedusteluheebot päättelevät virheellisesti, pökkelön puhujankorokkeella nähtyään, ettei tämä todellakaan voi toimia Englannin tiedustelupalvelun hyväksi. Ja jos toimiikin, niin sen pahempi Englannille.

Yleensä O’Brianin kirjoista jää mieleen jokin tietty kohtaus, joka saattaa olla lyhyt ja näennäisesti mitätön juonen kannalta, mutta jossa usein erittäin vähäeleisestikin hän välittää herkkiä tunnelmia ja luo yhteyden hahmon ja lukijan välille. Ykköskirjassa juuri tällainen muistettavin kohtaus itselleni oli Stephenin yksin viettämä yö maissa, ulkoilmassa. Siinä tapahtuu vähän mutta kerrotaan paljon. (Pitäisiköhän jossain vaiheessa lukea nämä romaanit siten, että etsisin tämän näkymättömän ”avainkohtauksen” joka kirjasta?) The Surgeon’s Matessa saman kokemuksen saa aikaan Jackin paluu perheensä pariin pitkän ja vaarallisen Amerikanseikkailunsa jälkeen, kun koko kotikontu tuntuu alkuun uppo-oudolta. Tosin yhtä mieleenpainuvia kohtauksia on pitkin poikin kirjaa. Tällaiset kohdat samanaikaisesti sekä imaisevat kuin huomaamatta yhä syvemmälle tarinaan että herättävät minussa ihailua taidokkuudellaan ja tunteellaan. O’Brianin voisi hyvällä syyllä sanoa käyttävän painavia sanoja.

Enkä taaskaan malttaisi millään odottaa seuraavan kirjan kimppuun pääsemistä nähdäkseni, onnistuuko Diana luikertelemaan suosiooni hyvän käytöksen takia; lähtevätkö Stephenin hankkimat lukuisat viholliset hänen uuden perheenjäsenensä perään; saako Jack kotiasiansa ja rahaongelmansa kuntoon; ovatko Stephenin solmimat vakoiluyhteydet luotettavia; ylittääkö Jack taas itsensä huonojen vitsien kertomisessa; mitkä raivokkaat myrskyt, kiivaat yhteenotot ja henkeäsalpaavat takaa-ajot vaanivat merillä; politikoidaanko Jackille vihdoin ikuisuuksia lykkääntynyt ylennys ja mitä villieläimiä Stephen mahtaa majoittaa laivaan tällä kertaa…

…LAIVAT OLI PUUTA, HIIO-HOI!

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Fortune of War

Nähtyäni leffan Master and Commander: The Far Side of the World muutama vuosi sitten kiinnostuin heti O’Brianin 1800-luvulle sijoittuvista merisotaromaaneista. Sivumennen sanoen elokuva on täysi kymppi, ässä, terästä, ja sietää monituisia katsomiskertoja. Jälkeenpäin kirjoja luettuani voin vakuuttaa että elokuva herättää O’Brianin maailman henkiin hämmästyttävällä tavalla, mutta historialliset aspektit ovat kirjoissa rikkaampia, yksityiskohtaisempia eivätkä tippaakaan puisevia. Elokuvaversion ja kirjasarjan suhde on sellainen, että jos pidät toisesta pidät pakosti toisestakin.

Näitä ”Aubrey-Maturin” -kirjoja on valmistunut 20 (21. jäi keskeneräiseksi mutta julkaistiin sellaisenaan O’Brianin kuoleman jälkeen) ja osa niistä on myös suomennettu. En tiedä onko syy omassa hajamielisyydessäni vai siinä että olen pitänyt niin pitkiä taukoja kirjojen välillä, mutta yksittäisten Aubrey-Maturin -kirjojen juonia on hyvin vaikeaa muistaa jälkeenpäin. Tärkeimmät tapahtumat ovat mielessäni, mutta olisi melkein mahdotonta sanoa tarkalleen tapahtuivatko ne esim. kolmannessa vai neljännessä kirjassa. Tätä saattaisi suopeasti ajatellen pitää merkkinä siitäkin, että jatkuva juoni kulkee kirjojen läpi niin sujuvasti, ettei kirjojen väliselle erottelulle ole edes tarvetta… Eli antaa aaltojen viedä vain.

Olen siis ehtinyt vasta sarjan kuudenteen kirjaan. The Fortune of War käynnistyy vuonna 1812, jolloin Yhdysvaltojen ja Englannin välille syttyvä sota näyttäisi saavan englantilaiskapteeni Jack Aubreyn ennen suorastaan kuuluisan onnen kääntymään. Laivan lääkäri Stephen Maturinin hämärähommat Englannin tiedustelupalvelun leivissä jatkuvat, samoin sydänsurut. Parille riittää koettelemuksia maalla, merellä ja hullujenhuoneella.

Jackin ja Stephenin luja ystävyyssuhde on ilman pienintäkään epäilystä kirjojen kivijalka. Sitä paitsi he ovat toistensa vastakohtina erinomainen parivaljakko lukijan mielenkiinnon kannalta, 1800-luvun dynaaminen duo: rehti ja rohkea toiminnan mies jolle laivasto on koko elämä ja hänen älykköystävänsä omine monimutkaisine intohimoineen. Stephenin introspektiiviset tuokiot keskellä vilkasta merielämää ovat surumielisen koskettavia ja puhuttelevia. Läpeensä sympaattisen pääparin lisäksi näissä kirjoissa vetoavat usein pilkahteleva tyylitajuinen huumori, ihmisiin eikä sotamanööverien kronologisointiin keskittyvä kerronta ja harvinaisen eläväisen ajankuvan rakentaminen. O’Brianin kirjat ovat kaukana hienostelevista historiallisista pölypusseista.

Olipa kyseessä sitten kirja tai elokuva, kiintymykseni voittavat teokset jotka luovat oman maailmansa johon hetkeksi sulkeutua — ja vaikka O’Brian ei olekaan 1800-luvun Englannin laivastoa sentään luonut, siihen on totisesti helppoa hukuttaa itsensä.

Keane:
Under The Iron Sea

I think a lot of people who like the band are weirdos, twisted deviants, but very unhip.

— Irvine Welsh

Welshin (joka ohjasi Keanen uudesta ”Atlantic” -kappaleesta videon tai oikeammin lyhytelokuvan) väitteen näyttävät todistavan ainakin oudot julkkisfanit Bret Easton Ellis, Rufus Wainwright ja Elton John (…hei Elton John nyt ainakin on kaikkea muuta kuin hip). Ja onhan se niin, että Keane tappelee näennäistä ”cooliutta” vastaan kynsin hampain ja viittaa rock-kliseille kintaalla, mikä on loistojuttu. Tunteet ovat jatkuvasti pinnassa naurunalaiseksi joutumisen uhallakin. Tällaista bändiä ja tällaista itseluottamusta (trion lähimenneisyyden passiivis-aggressiivisista erimielisyyksistä huolimatta) ei löydy mistään.

Musiikillisesti kaikki on suurempaa ja täydempää kuin Keanen ensilevyllä. UTIS seilaa sumuisemmilla vesillä. Se on MASSIIVISTA jääräpäisen tarttuvaa poppia jossa on hieman synkkää särmää. Ei kyseessä kuitenkaan ole niin suuri muutos kuin bändin lausunnoista olisi voinut päätellä. Bändin soundi on edelleen aivan vinkuvan puhtoinen — tunnelmoivista efektikerroksista huolimatta kovin studiosteriili.

Toinen asia, joka minua murehduttaa Keanen kohdalla, on sanoituksien epätasainen laatu. En väitä että lyriikoiden pitäisi olla aina hyviä jotta bändi olisi hyvä; esimerkiksi Musen, jonka musiikista nautin paljonkin, sanoitukset ovat minusta ainakin puolet ajasta höpönpöpöä. Mutta Keanen sanoituksissa vallitseva yksinkertaisuus on joskus aivan liikaa (”…don’t care what she said, only in your head, time will help you out, still you don’t see how…” no nih…), varsinkin kun bändin pääpiru, pianisti Tim Rice-Oxley on sen päälle vielä mielestäni turhankin kärkäs selittämään julkisuudessa uuden levyn jokaisen laulun perimmäistä viestiä. Se ärsyttää eniten jos korvia korventava sanoitus pudottaa musiikillisesti loistavat kappaleet (räikeimpänä esimerkkinä sydäntäriipaisevalla melodialla varustettu ”A Bad Dream” ) keskinkertaiselle tasolle.

Joskus taas keskinkertainen sanoitus ei haittaa pätkääkään koska biisi kokonaisuutena on vain niin täydellinen (esim. riivaava pop-timantti ”Crystal Ball”). Paikoitellen Keanen sanoituksista sitten löytyykin oivalluksia joita varsinkaan laulettuna ei hevin unohda — täysosuman tarjoilee mieltäylentävä (ja samanaikaisesti haikea) ”The Frog Prince”, joka lisäksi tuo näppärästi esille albumin satuteemaa ja on tällä hetkellä suosikkini. Myös unenomainen ”Atlantic” edustaa Keanen uusia onnistumisia, ja biisien enemmistö yltää lähes yhtä hypnoottiseksi. Joka kappaleessa on sellainen koukku joka jää mieleen päiväkausiksi. Atmosfääri on etusijalla ja levy on harkittu kokonaisuus.

”Limited Edition” UTIS kannatti ostaa videomateriaalia pursuavan bonus-DVD:n takia — rotunörtti Rice-Oxley on aina todellinen ilo silmälle. 😉 Ja onpa se muuten nätisti pakattu!

Aku Ankan taskukirjat

Vanhoja tai uusia, taskarit ja kesä ovat yhtä erottamattomat kuin hukkumiskuolemat ja Juhannus!

* * *

Ja nyt sitten Portugalia kannustamaan.

Arkisto