You are currently browsing the tag archive for the ‘Pixar’ tag.

Parasta palata SPARK -tarinoimiseen ennenku normaalielämä vie mennessään ja unohdan juhlatunnelman.
Sori kun kerron niin typistetysti edelliseen postaukseen verrattuna, mutta elelyni on hirvittävän kiireistä. Ei olisi pitänyt kirjottaa niin yksityiskohtaisesti Baenan esityksestä, nyt jokainen sitä seuraava kirjoitus herättää niukkuudellaan syyllisyydentunteeni…

* * *

SPARKin avajaisiltana, keskiviikkona 8. päivä, esitettiin kaksi Disney-aiheista dokkaria, kuten ehdinkin aiemmin lyhyesti mainita.

Eka oli Ted Thomasin (Frank Thomasin pojan) ohjaama Walt & El Grupo, joka keskittyy Disneyn ja pienehkön artistiryhmän eräänlaiseen ”hyväntahdonmatkaan” Etelä-Amerikkaan 40-luvun alussa. Thomas jr. itse kertoili ensin elokuvasta — ja vastaili yleisön kysymyksiin, joita on valitettavasti taas vaikeaa muistaa. Yksi taisi olla, mitä muistoja Thomas jr:llä oli itse Disneystä (en jaksa kirjoittaa ylös — Thomas jr. oli Waltin aikana niin nuori ettei tämän kanssa mitään syvällisiä keskusteluja käynyt) ja kysyttiin myös Walt & El Grupon DVD-julkaisusta, joka on tulossa piakkoin, ja mukana on ekstramateriaaliakin. Vaikeaa kylläkin keksiä mitä ekstroja sillä voisi olla, kun koko filmi itsessään on periaatteessa ekstramatskua Saludos Amigos- sekä The Three Caballeros -elokuville! 😛

Omasta mielestäni leffa oli varsin kiinnostava. Ei ehkä useamman katsomiskerran arvoinen, mutta aihe oli niin vähän tunnettu (…ainakin itselleni), että miellyttävät yllätykset olivat tiheässä. Matkalta on hyvin vähän filmattua materiaalia, ymmärrettävästi, joten suurin osa elokuvasta keskittyi stilleihin, niin valokuviin kuin matkalla syntyneisiin luonnoksiin. Kenties parasta antia oli leffassa leppoisina stilleinä brasilialaisten rytmien säestämänä esitelty konseptitaide, jota ei tuolta ajalta Disney-studion historiassa hirmu usein pääse näkemään: luonnoksia, hahmodesigneja, vesivärimaalauksia, pieniä sarjakuvia, karikatyyreja matkalaisista itsestään sekä heidän kohtaamistaan paikallisista.

Ja niin se vain on, että tuon ajan animaatioita katsellessa on melkein mahdotonta olla hymyilemättä.
Vaikka reissussa oli mukana liuta legendaarisia Disney-artisteja kuten Mary & Lee Blair, Norm Ferguson ja tietysti Thomas vanhempi, mieleeni painui jostain syystä erityisesti Herb Ryman. Ryman oli layout-artisti josta en hienoiseksi häpeäkseni muista ollenkaan kuulleeni aikaisemmin mutta joka vaikutti elokuvassa mm. piirrostensa puolesta hyvinkin inspiroivalta tuttavuudelta (ja vanhoista valokuvista päätellen näytti aivan Jimmy Carrilta). Matkaseuran jokainen jäsen, todistelivat paikalliset haastatteluissa, olivat ”ammattilaisia hymyn nostattamisessa”, Ryman yhtenä etunenässä. Ei vain piirtämällä (vaikka jokaisesta konseptiluonnoksesta paistoikin tavalliselle taideopiskelijalle melkein lannistava omistautuminen ja oman itsensä hukkaaminen kynän heilutteluun) vaan koko luonnostaan. Elokuvan näkemys, tai ainakin yksi niistä, jos nyt saan näin henkilökohtaisesti kiteyttää, oli että paras luonne animaatioammattilaiselle on nauttia niin paljon työstään, että haluaa saada ihmiset osallistumaan innostukseensa.

Löpinäni dokumentista jätti varmaan toivomisen varaa, joten suosittelen tätä Leonard Maltinin ytimekästä artikkelia jos haluatte saada paremman käsityksen elokuvasta. Voitte tietty käydä myös dokkarin virallisella nettisivulla.

Leffan jälkeen oli pienen tauon paikka. Menin aulaan vastaan paria entistä luokkakaveriani, jotka olivat hankkineet liput vasta illan toiseen elokuvaan ja joille yritin siis kertoa mahdollisimman paljon El Grupo -dokkarista vartin kestävän tauon aikana. Tarjolla olisi ollut ilmaista juotavaa, mitä en älynnyt kuin vasta seuraavana päivänä, koska kukaan ei ollut sanonut eikä sitä oltu missään ilmoitettu. Vähänkö harmitti. Mökötys ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska illan seuraava dokkari oli edellistäkin odotetumpi Waking Sleeping Beauty.

Edellisen leffan verkkaisesta ja trooppisesta tunnelmasta sukellettiin hyisiin, myrskyäviin aaltoihin. Tämä dokkari myös piti yllä kiivaampaa tahtia ja mahdutti lyhyeltä tuntuvaan kestoonsa paljon enemmän kuin El Grupo — mutta se sopi kyllä aiheeseen. Käsitelty ajanjakso oli hämmentävä ja houreisen kiivastahtinen muutenkin. Waking Sleeping Beautya ei SPARKin tavoista poiketen esitellyt kukaan elokuvanteossa mukana olleista, vaan vancouverilainen filmihistorioitsija, ja hänkin lyhyesti.
Disney-studio nousi kahdeksankymmentäluvun kaaoksesta rankkojen, jopa äkkipikaisten päätösten, vallanvaihdosten, näytön paikkaa janoavan uuden taiteilijasukupolven sekä piirretyn musikaalin muotin kiteyttämisen myötä Pienen Merenneidon viitoittamaan menestysputkeen. Kulissien takana työskenteleville yksilöille, niin taiteilijoille kuin johtoportaallekin, hinta oli kuitenkin kova. Silti elokuva oli erittäin hauska ja koskettava ja kutsuisin sitä jopa pakkonähtäväksi. Dokumentti on todella kuvattu sisältäpäin, itkuineen ja hammastenkiristelyineen, ja vaikuttaa puolueettomalta. Useammankin katsomiskerran se varmasti kestää — moni juttu saattoi ensimmäisellä katsomiskerralla suhahtaa ohi korvien joko naurunremakan tai melkein hengästyttävän juonenjuoksun takia. Tuleva DVD hinguttaa.

* * *

Ja vaikka ehdin tuossa näpytellä vasta SPARKin ekasta päivästä, taas on niin myöhä että jätän muun festariannin suosiolla seuraavaan kirjoituskertaan.

Muuten, vielä edeltävään blogerooni palaten: SPARKin lauantai muistutti toden teolla miten paljon pidän Toy Story -sarjasta. Todennäköisyyttä uhmaten jokainen kyseisen trilogian osa on ollut edellistä parempi. Luulenpa että jos Pixar herranjestas uutisoisi tekevänsä Toy Story 4:n en edes närkästyisi (vaikka kolmosen loppu sopikin älyttömän siivosti trilogian päätökseksi) — onhan näin monen mahtavan elokuvan jälkeen jo aika lailla perusteita uskoa että Pixar onnistuisi jälleen parantamaan entisestä. Jos vielä on joku joka ei ole Toy Story 3 :a nähnyt, niin suosittelen sitä kiihkeästi.
No, tietysti päähenkilöiden suhteet tajuaa paremmin jos on nähnyt aikaisemmat elokuvat, ja suuri kaatopaikkahuipennus (OMGBYÄÄÄHH!!!) vaikuttaa vielä vavisuttavammin niihin jotka ovat katsoneet kaksi aikaisempaa elokuvaa ja ovat ”sisäistäneet” kuinka läheiset siteet näillä leluilla toisiinsa on, mitä kaikkea ne on yhdessä kokenu ja kuinka lujaks niiden ystävyys on siitä muodostunut… Mutta silti on vaikeaa kuvitella yhtikäs ketään joka ei TS3:sta tykkäis!

Siinä oli yks kohtaus (muiden muassa) jolle ulvoin ihan vimmatusti — jossa Andy jättää äiskälleen hyvästejä kun on lähdössä collegeen — koska SE ETTÄ MÄ OON MISSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ OON ja oon onnellisempi kuin vielä koskaan ei olisi mitenkään mahdollista ilman äitiä ja iskää, enkä millään sanoilla pysty selittämään miten kiitollinen mä niille oon että ne autto mua lähtemään!

Sitä vois ajatella ettei tää nyt niin ihmeellistä oo, olla jossain taidetarvikekaupassa töissä ja katella välissä elokuvia, pläh, edes silloinkaan jos sais katsella ja kuunnella paria erinomaista animaattoria ihan kasvokkain, joten miten mä välitän kuulijalle/lukijalle sen miten satumaiselta se musta tuntuu?!

Toivon että onnistuisin metsästämään tällä puolella merta jonkun animaatiotyön (jesss, työluvan pidennys tuli juuri tänään postissa) jotta saisin laittaa täällä täytäntöön sen minkä oon oppinut täällä, sen mitä rakastan tehdä. Mutta jo ilman sitäkin kaikki Capilanossa oppimani on kuin lahja tähdiltä — vaikka en ikinä onnistuisi saamaan mitään animaatiotyötä, saati lähtemään Opuksesta, tai ainoa maa jonka maahanmuuttoviranomaiset minut pitkän päälle huolisivat olisi Suomi. On tyrmäävää kuinka kauas tästä tunteesta jäävät aataminaikaiset graafisen viestinnän opintoni. Olin toki innoissani päästyäni sitä opiskelemaan.
Mutta kertaakaan niiden vuosien aikana ei tuntunut tällaista varmuutta siitä (ja iloa siitä), että ne olisivat jollakin tavalla perustana mun loppuelämälle. Toisin on Capilanossa viettämäni kahden vuoden laita.

Nyt eron huomaa päivänselvästi, vaikka jos mulle olisi siitä kerrottu pari vuotta sitten, en olisi edes osannut ruveta kuvittelemaan sitä. Vähän niinkuin olisi mahdotonta kuvitella millainen lahja lukijoille Patrick O’Brianin kirjat ovat, jos ei ikinä itse ole niitä lukenut.

Pakko kertoa jotain SPARKista ennenku unohdan, vaikka vielä on eilisestä mahtavuudesta pää niin pyörällä että kerron kaiken varmaan ihan epäjärjestyksessä ja hölmösti.

Yleensä en välitä siitä ettei blogiani lue muut kuin oma perhe, mutta tänään se yllättäen harmittaa, sillä haluaisin jakaa tulvivan onneni mahdollisimman monen kanssa. Sitä paitsi juuri tällä kertaa sepostukseni saattaisivat kiinnostaa muitakin kuin lähisukulaisia.

Haluan aloittaa kertomalla lauantaista, koska se on yhä tuoreessa muistissa — lisäksi se oli ylivoimaisesti suosikkini SPARK-päivistä. Kerron aikaisemmista tapahtumista parhaani mukaan piakkoin.

* * *

Aamuyhdeksäksi piti jo teatterille tallustaa, mutta lauantai sai hyvän alun Carlos Baenan esityksestä. Baenan kontolla oli useita Buzz-kohtauksia Toy Story 3 :ssa, ja kaikkeenhan ei ole aikaa, joten ”luento” keskittyi Buzzin espanjalaisasetuksiin.

Selvää on ettei kuvamateriaalia SPARK-luennoilta voi julkaista, mutta koskapa kaikki varmaan pölöttävät tutuilleen mitä luennolla tapahtui, sanallinen kuvaus tuskin haittaa. Toisaalta 1], pelkään että joltakin TS3:sta näkemättömältä menee leffa pilalle juonipaljastusten takia, ja 2] näpyttelyni ei tee kokemalleni oikeutta. Mutta minkäs teet.

Saatuaan kohtaukset animoitavakseen Baena kävi aikaisemmat Toy Story -leffat läpi tiheän kamman kanssa (anteeksi anglismi). Baena animoi monessa Pixar-leffassa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun hänelle oli annettu Buzzin ”rooli”.

Ensimmäisen TS:n kohdalla tietokoneanimoinnilla oli edelleen kovasti rajoituksia, jotka tässä tapauksessa oli kuitenkin yritetty parhaan mukaan pimittää tai tehdä osaksi elokuvaa — esimerkiksi Woodyn hekotuttavan räsynukkemainen juoksu, ja se että päähenkilöt ovat leluja ja siis sileäpintaisia yksinkertaisia hahmoja. (Ennen kuin valitatte minun itsestäänselvyyksiä kirjoittelevan, muistakaa että blogia lukevat säännöllisesti ainoastaan vanhempani. Heidän parhaakseen ajattelin tämän selittää, vaikkei se uutta minulle ole.)
…Sekä Buzzin ilmeet. Baenan kollaasi Buzzin ilmeistä ensimmäisestä elokuvasta verrattuna Toy Story 2 :teen oli vaikuttava. Hän sanoi että pääsemällä hahmoon sisään pääsisi tasapainoon, joka auttaisi pitämään hahmon tuttuna ja karaktäärisenä vaikka sen animoimiseen oli käytetty hienostuneempaa ja useampia mahdollisuuksia tarjoavaa tekniikkaa kuin aikaisemmissa roolisuorituksissa.

Suurin osa luennosta keskittyi Buzzin ensimmäiseen tanssikohtaukseen, jonka avulla myös käytiin läpi Pixarilla animoidun kohtauksen kehittyminen storyboardista lopulliseen elokuvaklippiin. Kohtaus muuttui valtavasti storyboard-luonnoksista, joissa hahmot tekevät vain pari pientä pyörähdystä. Baena sai kohtauksensa animoitavakseen tietokonekohtauksena, jossa hahmojen paikat ja kameranliike oli jo valmiiksi alustavasti blokattu (tyyliin ”kamera liikkuu tähän suuntaan, eli tähän aikamerkkiin mennessä Buzzin täytyy olla tämän lavasteen edessä.” Onko se lähikuva, puolilähikuva tai jokin muu, liikkuuko kamera vai onko se paikallaan, onko jompikumpi hahmoista selin kameraan, kuinka lähellä hahmot ovat toisiaan jne. on periaatteessa etukäteen päätetty) ja animaattorin tehtävänä on poset (poseeraukset), ajoitus, ”appeal” (en ikinä oikein tiedä miten tuon ”appealin” animaatiomielessä suomentaisi. Koulussa meille selitettiin siitä koko ajan. Ääätuota se on niinkuin sellaista että liikkeet eivät ole ainoastaan teknisesti uskottavia vaan eivät myöskään satu silmään ja niissä on rytmiä… Kuin melodiassa. Liikkeitä kun voi animaatiossa tyylitellä ja tehdä niistä osan taidetta, sen sijaan että ne yrittäisivät matkia tosielämää. EN OSAA SELITTÄÄÄÄÄ!), ilmeet, hahmojen kanssakäynti…

Varsinaisen animoinnin Baena aloitti tekemällä lukuisia thumbnaileja (pikkuruisia luonnospiirroksia — jälleen kerran sukulaisten avuksi mainittu) ja tutkailemalla ahkerasti flamencovideoita. Sekä luonnoksista että videoista katselimme näytteitä. Videoihin kuului myös animaattoreiden itsestään kuvaamaa referenssimateriaalia — vaikka Pixarilaisten joukossa ei flamencon taitajia ollutkaan, hauskojen eleiden kehittäjiä oli sitäkin enemmän.
Itse ainakin nauroin melkein kippurassa nähdessäni Toy Story 3 :n, myös Baenan tanssikohtaukselle, ja oli niin maaliman kiehtovaa nähdä mitä liikkeitä hän oli referenssivideoista liioitellut ja rytmitellyt uudestaan, ja mitä mielipuolisia ideoita (kuten se ele jossa Buzz kiertää Jessien ympäri rapumaisesti käsiään myllyttäen) kavereiden kanssa kuvatuista hulluttelutanssivideoista päätyi elokuvaan.

Kuten kirjoitin kohtaus muuttui huomattavasti storyboardeista, koska alkuperäisen Baenalle annetun kohtauksen oli tarkoitus kestää vain seitsemän sekuntia. Hän inspiroitui kuitenkin tanssikohtaukseen saamistaan ideoista niin paljon, että päätti ehdottaa ohjaajalle kohtauksen pidentämistä. Aivan kuten meille koulussakin puhuneet animaattorit, Baenakin huomautti että muutoksia ohjaajan antamaan kohtaukseen kannattaa ehdottaa vain silloin jos on harkinnut ja varmasti tuntee osaavansa jotenkin parantaa sitä alkuperäisestä. Baenalla oli itse asiassa parikin luonnosmaisesti animoitua vaihtoehtoa tanssikohtaukselle, ja tunnen itseni varsin onnekkaaksi saatuani nähdä ne luennolla, sillä ne vetivät animoinnissa vertoja elokuvaan päätyneelle kohtaukselle — käyttivät erilaisia tanssiliikkeitä mutta olivat kerrassaan yhtä käkätyttäviä. Toivottavasti ne päätyvät DVD:lle ekstramateriaalina.

Ohjaaja Lee Unkrich suostui kohtauksen pidentämiseen, minkä jälkeen kohtaus kävi läpi suht normaalin animointi / ohjaajan palaute / palautteen käyttäminen ja kohtauksen hiominen / (toista tarvittaessa) –tuotantokierron kunnes se oli valmis. Ajoitusta hiottiin tarkasti — esimerkiksi kuinka pitkään henkilöt saattoivat pitää keskittyneen katsekontaktin keskenään ennen kuin se muuttuu huvittavasta ihan vaan hämmentäväksi.

Baena puhui myös espanjalais-Buzzin näyttelemisen ja ilmeiden vertailemisesta tavalliseen Buzziin sekä kolmanteen leffassa nähtävään Buzz-asetukseen (tämän muistin pyyhkiydyttyä) joka oli paljon militaarisempi ja stoalaisempi. Baena käytti espanjalais-Buzzilla erilaisia kulmakarvan muotoja kuin lelun muilla ”asetuksilla” ja jopa rikkoi tietokonemallin kasvoja saadakseen Buzzin alahuulen pistämään esiin tämän normaalista ilmeestä poikkeavalla tavalla. Vaikka tämä alkaakin ehkä jo mennä jonkun mielestä turhan nörttimäiseksi, niin minua kiinnosti silti 😀

(Iisisti etsivä - tämä kuva on ihan markkinointimateriaalia eikä luennolta pihistetty)

Jos olen unohtanut jonkin osan luennosta, olen pahoillani ja yritän lisätä myöhemmin muistamani jutut ajan kanssa tähän blogeroon. Baena vastaili myös kaiken näyttämänsä jälkeen yleisön kysymyksiin, mutta niistä en harmillista kyllä muista juuri mitään. Muistan kyllä että yksi kysymys oli miten kameranliike tehtiin uusiksi jos alkuperäinen blokattu kohtaus kesti vain seitsemän sekuntia ja kohtaus lopullisessa elokuvassa kesti kaksikymmentä sekuntia. Vastaus: kun ohjaaja oli vakuuttunut siitä että kohtausta kannatti pidentää, layoutosasto blokkasi kohtauksen uudestaan niin että kameranliike muutettiin seitsemän sekuntia kestävästä kaksikymmentä sekuntia kestäväksi, ja Baena aloitti tältä pohjalta animointinsa. Baena tosin sanoi tienneensä ettei tämäkään vielä satavarmasti merkinnyt sitä, että tanssikohtaus nähtäisiin lopullisessa elokuvassa. Se olisi saatettu joutua leikkaamaan pois loppuvaiheessa elokuvan keston tai ties minkä takia. Mutta eipä leikattu ja sen pituinen se.

Yksi kysymyksistä liittyi leffan dubbaukseen: jos alkuperäisversiossa Buzz muuttui amerikkalaisesta espanjalaiseksi, miten oli laita Espanjassa esitetyssä versiossa? Baena sanoi pitäneensä ainakin itse espanjalaisdubbauksen ratkaisusta, jossa Buzzin puhe muuttui katalaanista karrikoiduksi eteläespanjalaiseksi murteeksi. Espanjan eteläosissa flamencokin on suositumpaa ja voimallisempaa kuin muualla maassa.

* * *

Baenan esitystä seurasi toisen Pixarilaisen, Teddy Newtonin, luento Day & Night -lyhäristä. Melkein yhtä kiehtova, ja Newtonin konseptitaide mm. The Incredibles :ille on meikäläiselle melkoinen inspiraatio. (Anteeksi kun kirjoitan lyhyemmin Newtonin luennosta kuin sitä edeltävästä mutta minulla on tänään paljon tehtävää ja niin hyvä kuin se olikin, innostuin silti vähän enemmän Baenan luennosta.) Newton kertoi lyhärin perustuvan pieneen luonnokseen jonka hän oli raapustanut vuosia sitten — avaimenreikä jonka läpi näkyi juttuja mutta joka oli myös itse piirroshahmo ja pystyi liikkumaan. Kun Pixarilla etsittiin ideoita uusiin lyhäreihin, Newton muisti tämän vanhan piirustuksensa ja päätti kehittää siitä lyhäriluonnoksen jonka voisi esitellä ”pomolleen” John Lasseterille. Newton imitoi kivasti Lasseteria pitch-tilaisuudessa, jossa Newtonilla ei hetkeen ollut tietoakaan pitikö tämä ideasta vai ei, koska Lasseterilla oli niin hidas vaelteleva puhetapa: ”Hmmmm, juu, kyllähän minä tuota… Pidän siitä. Ihan hyvältä kuulostaa, ettäsiis… Mutta tuo idea… Joo. Minäpä pistän sen Toy Story 3 :n eteen.” 😉

Newton listasi inspiraatioitaan tämän nimenomaisen teoksen ollessa kyseessä (mm. Chuck Jones, erityisesti tämän pikkupätkä ”The Dot and The Line”, psykologi Wayne Dyer jonka ääni on Day & Night :issa kuultava ”radioääni”, Tom Hatten…) ja kertoi tuotantoprosessista jota käytettiin 2D- ja digianimaation yhdistämiseen. Day & Night oli tavallaan kolme lyhytelokuvaa yhdessä. Yksi oli 2D -elokuva, yksi kokonaan päivänvalolla valaistu digielokuva ja yksi yövalaistusta käyttävä — mitä Newton ei ollut ideansa ensihuumassa tajunnut. Silti, jälleen hieman ”kameraa huiputtamalla” kaikki osat saatiin pelaamaan yhteen.

Yksi yleisön kysymyksistä tiedusteli voidaanko Pixarilta odottaa lisää 2D-animaatiota kun sitä jo maistettiin Day & Nightissa, mutta Newton joutui vastaamaan ettei mitenkään lähitulevaisuudessa. Pixarin 3D-tuotantolinja toki jatkuvasti kehittyy kokemuksen ja ohjelmistojensa kehittämisen myötä, mutta 2D-tuotanto itse asiassa menee siinä määrin Pixarin tuotantotavasta sivuraiteelle, ettei sitä hänen tietääkseen tällä hetkellä suunnitella. Mun pitää yrittää lisäillä muita yleisön kysymyksiä sitä mukaa kuin myöhemmin tulee mieleen…

* * *

Näiden esitysten jälkeen Baena ja Newton antoivat nimmareita. Jaossa oli Day & Night -julisteita joihin Newton tapasi piirtää nimmarin kysyjille pikku riipustuksen lyhärin piirroshahmoista. Kateeksi kävi niitä katsojia jotka olivat tuoneet The Art of The Incredibles -kirjansa Newtonin signeerattavaksi. Mulla ei ole vieläkään kyseiseen aarteeseen rahat riittäny 😦 mutta sainpahan kuitenkin mainitsemani julisteen ja siihen röpellyksen! Newton ja Baena olivat kohteliaisuuden perikuvat — juttelivat jokaisen nimmareita jonottavan kanssa muutaman sanan vaikka joutuivat kirjoittamaan niin mahdottomat määrät, ja pysyivät lauhkeina vaikka jono oli niin pitkä. Kun itse pääsin parin luokse, en voinut olla hymyilemättä koko aikaa, olin vain niin innoissani. Vaihdoin muutaman sanan Newtonin kanssa edellisiltaisesta Dreamworksin How to Train Your Dragon -esityksestä ja kiittelin kiittelemästä päästyäni hänen omasta luennostaan. Kun vuoroni tuli astua Baenan luokse, olin jo vähän paremmin koossa. Baena oli uskomattoman mukava ja kun nimeni paljasti minun olevan muualta kotoisin, hän kysyi olinko täällä animaatiota opiskelemassa. (Suurin osa herrojen esityksiä seuranneista oli Vancouverin animaatio-opiskelijakansaa.) Capilanon animaatio-ohjelman pääope Don oli ollut myös luennoilla ja oli ollut vain pari askelta edelläni jonossa; sanoin että valmistuin keväällä animaatiokoulusta ja opettajani oli juuri tuo harmaapäinen nallukka jolle hän äsken jutteli. Baena vitsaili hetkisen Donin nimestä (opemme koko nimi kun merkitsee jotain muuta espanjaksi) ja sanoi että tämä oli mukava heppu. Baena lisäsi signeeraamaansa SPARK-festivaaliohjelmaan (ohjelmassa oli niin hyvä leffastilli Buzzista ja Jessiestä, ettei minua pätkääkään harmittanut ettei jaossa ollut TS3 -julisteita jotka Baena olisi voinut signata) pienen Buzz-luonnoksen ja kuulipa jopa nimeni oikein 😀 Olin seitsemännessä taivaassa!

Yritän kirjoittaa muista SPARK -tapahtumista illalla tai muuten vaan mahdollisimman pian. Juuri nyt on alettava rämpiä Basic Inquiryyn elävänmallinpiirustukseen. Vaikka huomenna pääsenkin halvemmalla koulun elmalkerhoon, tällaisessa sateisessa sunnuntaissa on jotain mikä saa mut haluamaan elmalpiirustussessioon!

Huh kun aika rientää — SPARK -animaatiofestivaali on jälleen luonamme! Mutta aikaisemmista vuosista poiketen, tällä kertaa minulla on sekä aikaa (kun en askartele koulutöitä) että rahaa (koska mulla on oman alan ulkopuolinen ”päivätyö”) KÄYDÄ JOKAISESSA SPARK-TAPAHTUMASSA joka mua sattuu vähänkään kiinnostamaan! Tuntuu sellaselta luksukselta ettttTÄ!
Tänä iltana se jo alkaa. Kaksi Walt Disney -studiota käsittelevää dokumenttileffaa ja ennen niitä ilmaista ruokaa, juomaa ja kiertelyä… Tosin ei SPARKin jokavuotisessa tapahtumapaikassa, Vancity-teatterissa, paljon kiertämistä ole, vaikka muuten hieno paikka onkin. Pari koulua ja kirjakauppaa oletettavasti asettaa kojunsa taas leffateatterin aulaan ja me nörtit katellaan varpaitamme.

Tämäniltaiset dokkarit ovat Walt & El Grupo sekä definitiiviseksi ”Disneyn renessanssi” -dokumentiksi nimitelty Waking Sleeping Beauty, joka keskittyy studion vaikeuksiin 80-luvulla sekä Pientä Merenneitoa seuranneeseen uuteen nousuun. En ollut aikaisemmin tiennyt El Gruposta mitään, mutta kuvauksessa sanotaan että se dokumentoi Etelä-Amerikan kierroksen jonka Disney sekä pieni ryhmä hänen animaattoreitaan teki 40-luvulla, ja jonka tuloksia olivat elokuvat Saludos Amigos sekä The Three Caballeros. Koko touhu kuulosti niin oudolta että mun oli ostettava lippu tuohon elokuvaan.

SPARK-leffaesityksiä edeltää yleensä alustus joko filmin ohjaajalta tai siinä työskennelleiltä animaatioammattilaisilta, kuten torstaina esitettävästä Aardmanin Chicken Run (Kananlento) elokuvasta tarinoiva animaattori Teresa Drilling. Tajusin lippujen ostoa miettiessäni, etten ole sitten sen ensi-illan katsonut Kananlentoa toistamiseen, joten ehkä nyt olisi korkea aika… Vaikka muistelinkin, ettei se kolahtanut minuun läheskään samoin kuin muut Aardmanin tuotokset.

Kaikkein vaikuttavimmat tämänmoisista esityksistä keskittyvät kuitenkin lauantaille, jolloin ei nähdä kokoillan elokuvia, vaan päivä on varattu making of -esityksille Disneyltä ja Pixarilta, sekä Vancouver-keskeiselle animaatiopaneelille. Pixarilta paikalla ovat Teddy Newton valottamassa lyhärin Day & Night tekoprosessia sekä animaattori Carlos Baena (jonka jälki säväytti mm. The Incredibles :issä) kertomassa Buzz Lightyearin ”espanjalaisasetuksista” Toy Story 3 :ssa. Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun Conan tuli Vancouveriin!

Mutta missä on Dreamworks? No, How To Train Your Dragon :ille on pyhitetty koko perjantai. Vaikka tykkäsinkin melko tavalla elokuvasta niin luokkakavereideni palvonta sitä kohtaan alkaa jo tuntuvasti ärsyttää minua (ei sen tarina nyt niin epätavallisen hyvä ole ja vaikka useimmat hahmodesignit ovat upeita, joukkoon mahtuu hutejakin — kuten Astrid, joka näyttää kävellessään tyhjältä vessapaperirullalta jolle on tuikattu kädet, ihan kuin joku viisivuotiaan askarteluprojekti), mutta silti sen making of -paneeliin oli pakko saada lippu, ja kivahan leffa on sen perään katsoa niin ihanassa teatterissa. En vain voi ymmärtää että eräskin luokkakamuni kutsuu sitä vuosikymmenen parhaaksi digianimaatioleffaksi?! Tietysti kiva että joku muukin vaihteeksi tekee laatutavaraa kuin Pixar, mutta miten se silti ikinä voisi kilpailla tarinan tenhon puolesta Nemon tai Toy Story -sarjan kanssa, visuaalisessa outoudessa Sonyn Meatballs :in kanssa tai animaation nerokkuudessa Pixar-leffoja vastaan yleisesti?

Vaikka tapahtumiin toki mennään katsomaan elokuvia eikä esittelemään itseään, oon silti ihan jännityksissäni miettimässä mtä puen päälle, sanon tai teen… Häpeällistä. Ja voi kun ois ollu aikaa uudistaa nettisivu siltä varalta että joku työnantaja suostuis mun käyntikortin ottamaan (aika epätodennäköistähän se on mut silti)… Aion ottaa mukaan sekä käyntikortteja että valmistujaisia varten keväällä tehtyjä rintanappeja, sillä noita pinssejä on helpompaa ja ”epämuodollisempaa” antaa ihmisille kuin käyntikortteja. Kortti haiskahtaa joskus mun nenään niin feikiltä, mutta nappi menee sentään jollain lailla pienestä lahjasta.
Melkein ainoa syy miksi aloin juuri nyt edes kirjoittamaan on se, että värjään pistoksissa SPARKia varten tukkaa eikä muuta oikein viitsi tökötit päässä tehdä kuin istua tietsikan ääressä. Voih turhamaisuutta. Ja sitten yhtäkkiä ei ole mitään kirjoittamisen aihetta.

Ai niin, ”Manic Panic” -shokkivärit ovat osoittautuneet parhaiksi mitä olen ikinä käyttänyt, ne EIVÄT tahraa koko kylppäriä vaikka johonkin sattuisikin pieni pisara putoamaan! Pyyhkiytyy helposti, mutta värjää tukan ihanasti ja antaa herkullisen tuoksun, aaaaah… Eikä tukka päästä väriä tyynyihin, pyyhkeisiin ja muihin päiväkausia värjäyksen jälkeen kuten Suomessa käyttämieni shokkivärien laita oli! Enpä olisi uskonut tällaista kamaa löytäväni. Koskaan enää en muuta käytä.

KÄÄK! Anteeksi, suku, kauheesti tapahtuu enkä ehi kirjottaa ikinä…
Mutta ainakin mulla on tällä kertaa edes vähän muutakin kerrottavaa kuin kouluhommia. Työpaikkaan totuttelemisesta ois riittänyt kirjoitettavaa, mutta tuntuu että nyt on ehtinyt kulua jo liikaa aikaa muistaakseni kaiken tärkeän, joten hyppään suoraan nykyeloon.

TÖISSÄ:

Ollaan jo oltu joulumeiningeissä marraskuun puolivälistä asti. Kaupassa on koristeet (ihan hyvät, ei liian imelät mun mielestä: vihreää ”tekokuusinauhaa” ja valkoisia rusetteja); meillä on menossa joulukorttiäänestys jossa jokainen meistä Pohjois-Vancouverin Opuksen työntekijöistä piirsi/maalasi oman joulukortin, ne numeroitiin anonyymisti ja asiakkaat saa äänestää korteista mieleisensä, äänestäneiden kesken arvotaan jotain kauppatavaraa ja äänestyksen voittajakin saa jotain, en tiedä mitä (en voi laittaa kortin kuvaa kun en ehtiny skannata sitä ennen näytille laittoa, harmi); ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä, jokaisen työntekijän piti koota oma lahjapakkaus kaupan tuotteista, tyyliin ”Reetan lahjapakkaus – sisältää sitä ja sitä, jne. jne.” eli tarkoitus oli täyttää ne muutamilla meidän omista suosikkituotteista, myydä ne vähän niinku henkilökunnan suosittelemina. Ainoa ongelma oli se, että kun itse asioin Opuksessa, ostan opiskelijan budjetilla, suosikkituotteisiini ei siis kuulu mitään kovin kallista… Mutta näiden lahjapakkausten arvon oli oltava vähintään 60 dollaria per pakkaus! Vaikka luulis olevan ihanaa saada valikoida pakkaukseen aivan mitä haluaa koko kaupasta, niin halusin kuitenkin että pakkauksella olisi jokin teema, eikä siinä olisi vain jotain sekalaisia ihania tavaroita, eikä varsinkaan jotain hinnakasta häkkyrää joka oli heitetty sekaan vain kuudenkympin saamiseksi täyteen.
Lopulta sain kuitenkin inspiraation, ja perustettuani lahjapakkaukseni suosikkiluonnoslehtiöilleni, suosikkihiilikynilleni ja tusseille, sain kuusi kymppiä rikki lisäämällä muutaman täydentävän värin sekä tusseina että pastellikyninä. Lahjapakkaukseni on tarkoitus olla ns. headhunting -tarpeet. (Mervyn Peake käytti kyseistä ilmaisua elävässä elämässä näkemiensä kiinnostavien ihmisten luonnostelemisesta, toisin sanoen vanhasta kunnon ”salapiirtämisestä”.) Luonnoslehtiöt ovat siis varsin pieniä ja käteviä ja mukana olevia piirustusvälineitä voi jokaista käyttää monella tapaa. Mun nyssäkkää ei kuitenkaan osta varmaan kukaan, koska kaikki ei ymmärrä erilaisen paperin päälle ja että karkeemmalle voi piirtää pastellikynillä ja sileämmälle tusseilla, ja sit ne vaan sanoo että mitäs vimmattua varten täs paketis on kolme eri luonnoslehtiötä?! Mutta pakko myöntää että ajattelin yksinomaan itseäni sitä pakettia kootessa. Aion kyllä jouluun mennessä ostaa oman lahjapakkaukseni itselleni, olen niin innoissani sisällöstä… Kunpa vain jokainen saisi kokoamansa lahjapaketin itselleen ilmaiseksi, mutta ei 😦

Kaikkein parasta Opuksessa työskentelemisessä on tutustua tarkemmin (tai joissakin tapauksissa ensimmäistä kertaa) niin moniin taidetarvikkeisiin. Aika rankasti on kaikenlaista opeteltavaa, taidetarvikkeista kassan käyttämiseen ja varausten/tilausten tekemiseen, puhumattakaan siitä että aina aamusta lähtien on näytettävä asiakkaille pirteää naamaa, mutta onneksi muut työntekijät ovat aina valmiita auttamaan. Huonoin puoli on ilman muuta se, että kaksi kokonaista päivää on koulutöiltä pois, sillä töiden jälkeen ei pysty keskittymään animoimiseen mitenkään (edes joku kokeisiin lukeminen olisi ihan eri asia, mutta kun animointi vaatii niin paljon ajattelemista)… Mutta jotenkinhan vuokra on maksettava. Ja kun kerran on töitä tehtävä niin parempaa työpaikkaa, oman alan hommia lukuunottamatta, olisi vaikea keksiä.

JOULU:

Tähän ei ole mitään hyvää aasinsiltaa, mutta en ole tulossa täksi jouluksi Suomeen. Hinnat ovat korkeat ja joululoma lyhyt. Tulen melko varmasti sen sijaan olympialaisten ajaksi. Silloin meidän kampusta nimittäin käytetään johonkin olympialaishärdelliin niin ettei meillä ole edes pääsyä luokkiin, joten meillä on pakollinen reilu kahden viikon loma. (Onneksi ne kaksi viikkoa lisätään lukukauden loppuun. Se kun on ikuisuus jos kyse on animoinnista ja erityisesti valmistujaisnäyttelyn luomisesta.) Että helmikuussa nähdään. En oo ehtiny kyhätä kotiin mitään joulua vielä, kun koulu on kiireisempää kuin vielä koskaan, mutta kunhan joululoma alkaa 18. päivä, pääsen juhlatunnelmaan. Äiti lähetti supersöpön Mauri Kunnas -joulukalenterin postissa, kiitos kauheesti piristyksestä! Perhettä tulee tietysti vähän ikävä, mutta onhan mulla puhelin — ja tietysti mun oma soma Benny 😀 (Oon alkanut ounastella, että Nina puhui ihan puuta heinää Bennyn iästä. Benny ei todellakaan käyttäydy kuusitoistavuotiaan kissan tavoin!) Yritän rentoutua täällä joululoman aikana ja toivottavasti animoida omia juttuja koulutehtävien sijaan, teen pari päivää Opuksessa ja pakko se on kevätlukukauttakin miettiä, valmistuminen lähenee niin huimaa vauhtia…

KOULU:

Ai niin! Valmistumisesta tuli mieleen, että perjantaina 4.12 meidän luokka kävi varsin inspiroivalla vierailulla Studio B:ssä, joka on yksi Vancouverin menestyneimmistä 2D (käytännössä Flash) -animaatiostudioista ja yksi varteenotettavimmista työnhakukohteistamme valmistumisen jälkeen. Studio B:n edustajat ovat käyneet koulullakin puhumassa jo pari kertaa.

Vaikka Flash-animointi ei pitkän tähtäimen urahaaveisiini kuulu, niin tuntuu että tuoreeltaan valmistuttua pelkkä työpaikan saaminen olisi jo sellainen saavutus, että animoisin ilomielin myös fläsärikamaa, varsinkin niin miellyttävässä työympäristössä kuin Studio B:ssä. Mutta mihin pitäisi Vancouverista lähteä jotta saisi jossakin vielä animoida ihan itse piirtämällä, kas siinä kysymys. Eurooppa kutsuu, mutta niin myös Disney (höm… jos kerran unelmoin, miksen samantien voi unelmoida isosti). Rakastan Pixaria tosi paljon, ja uutuuttaan natiseva Pixar Vancouver alkaa etsiä 3D-animaattoreita kesällä 2010, mutta vaikka voisin hypätä suoraan meidän koulutusohjelmasta Capilanon vuoden mittaiselle 3D-animointikurssille, niin haluaisin ensin koettaa onneani 2D-maailmassa… Mutta vähän turha näistäkään on puhua, ei pelkästään siksi että ajatus Pixar Vancouverista palkkaamassa vastavalmistuneen vaikka koko Vancouver on väärällään animaattoreita on naurettava, vaan siksi että omatkin haaveeni ovat tällä hetkellä niin ilmassa, että ties mitä mä vielä päätän.

Muuten koulu-uutisia ei juuri voi summata näin pitkän ajan kuluttua. Kaikista kursseista on lopputehtävät menossa ja rasittavin kaikista on 2D-digianimointikurssi, jonka finaaliksi meidän täytyy luoda 15 sekunnin mittainen ”TV-asemamainos”. Rasittavan siitä tekee tietysti se, että meidän täytyy kirjoittaa, äänittää dialogi, tehdä taustat, luoda ennennäkemättömät animaatiohahmot ja sitten animoida ne. Layoutpiirtäminen ei vielä suju multa esimerkillisesti ja pelkään kaikista eniten, että mun älyttömän rupuiset backgroundit vie kaiken huomion mun hahmoanimaatiolta (joka on ehkä ainut vahvuuteni, koska hahmodesignikin ovat niin epäoriginaaleja). Projektissa on siis vain pari kiinnostavaa osaa, ja ennen kuin pääsen edes työstämään niitä mun täytyy tehdä tonni turhauttavia ja mun huonoimmista puolista muistuttavia alustustöitä. Ja se tekee tämän lukukauden lopusta raskaan. Muiden kurssien lopputehtävät eivät ole yhtään niin tylsiä, mutta pelko ja ärtymys digianimaatiotehtävästä pursuavat KAIKKIALLE. Kun keskityn koko ajan johonkin, jota en osaa tehdä. (Tiedän ettei mun pitäisi, mutta helppohan se on SANOA! ÄRRHH! En osaa lopettaa.) Kunpa voisin keskittyä vain animoimiseen. Ensi lukukaudella mahdollisesti.

MUUT HÖSÖTYKSET:

Stressasin tossa just itteäni niin paljon etten jaksa enää pitkästi kirjottaakaan. Mut pari loppusanaa.
Täällä Vancouverissa on hurjan ihana pikkuisen kylmänkipristelevä talvisää, vaikkei vielä merkkiäkään lumesta.
Oon ollut flunssassa nyt viikon, mutten ole voinut olla poissa koulusta järkyttävän työmäärän takia (tuskin sikainfluenssaa, koska kuulin, että siihen kuuluis tulenpalavan kivulias yskä, ja yskää mulla ei ole, räkää vain).
Kävin torstaina 4. päivä ekaa kertaa Aberdeen Mall :issa, joka on ostoskeskus jonka kaikki kaupat ovat aasialaisia ja ihan tillintallinkreisejä 😀 ostin lastillisen superhalpoja japanilaisia hulluja karkkeja (inkiväärilimsan makuisia KitKat -patukoita HAHAHA kookoshyytelökuutioita ja muuta outoa) ja pari söpöä Disney-lelua. Lisään Aberdeen-ostarin turistilistalle siltä varalta, että joskus tulee tuttuja vierailulle; siellä käydään.

Oon nähny pari hyvää elokuvaa ja niistä lisää myöhemmin (oon myös lukenu hurjasti hyviä sarjiksia ja niitä on liian paljon kirjotettavaksi); Joe mun luokalta juonii jatskahtavan bändin perustamista ja pyys mua mukaan laulamaan jos se saadaan jotenkuten käyntiin, kevätlukukaudella (mistä olen aaaaivan pipareina, mulla kun ei ole ollut tilaisuutta laulaa kuin kotona itsekseni sitten Vancouveriin muuttoni); pähkäilen tällä hetkellä mitä pientä kivaa ostaa koulukavereille lahjoiksi (ostan varmaan kaikki lahjat töistä); ai niin ja aion yrittää ostaa oikean joulukuusen. Jollen pääse kotiin jouluksi, niin on minun ainakin aito joulukuusi saatava.
Ja nyt loppuu näpyttely tältä yöltä, oon niin poikki että haluan vain maata sohvalla ja kattoa 30 Rock ia. Rakkaita terkkuja kotiväelle multa ja Bennyltä!

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa ”kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! 😯 Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

”Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, ”Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta.)

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat ”kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! 😀 Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin ”ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin ”No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

seriouslab

on_tv

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

flint_muksuna
^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! 🙂 Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri ”tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

discolab

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

Saanen aloittaa kerrankin virallisesti animaatio-uutisella: Pixar perustaa haarastudion Vancouveriin. Uuuuu! Stalkkailemaaaan…
Vaikka studion ideana on siirtää vain lyhytfilmituotanto Vancouveriin ja vaikka pitkät elokuvat kuuluvatkin pitkän tähtäimen unelmiini (ja vaikka jotkut ammattilaiset muistelevat ennakkotapauksia kuten halpatuotantoihin tuomittuja Disneyn haarastudioita ja niiden olemattomia ”ylenemismahdollisuuksia” tärkeämpien tuotantojen pariin), eihän tässä fani voi muuta kuin hilpeytyä. Toivoa en heitä; sen perusteella mitä oon Pixaria seurannut, niistä lukenut ja opiskellut, henki on siellä vähän avoimempi. (Myös Disneyn hankittua Pixarin.)

Työlupahakemus meni läpi yllättävän nopeasti (olen kiitollinen!), joten tunsin velvollisuudekseni tällä viikolla aloittaa kesätyönhaun, mutta oon hakenut vasta paria paikkaa. Hain niihin netti-ilmoitusten perusteella (craigslist-sivusto on Pohjois-Amerikassa monen lähtöruutu etsipä sitten työpaikkaa, asuntoa, seuraa tai hylättyä tavaraa) — mutta näköjään ylitsevuotavan ystävällisistä työpaikkailmoituksista huolimatta hakijoille viitataan vasurilla jos ollenkaan, sillä meileihini ei ole muutamaan päivään kuulunut vastausta. Ei edes ”kiitos kiinnostuksesta mutta paikka on jo täytetty” tai ”kiitos hakemuksesta, me ilmotellaan sitten”. Kyseisissä ilmoituksissa ei mainittu sanallakaan että ainoastaan kelpuutetuille hakijoille vastattaisiin. Tästä lähtien täytyy kai ottaa se itsestäänselvyytenä. Toiseksi, tästä lähtien täytynee metsästää ”Help wanted”-kylttejä kaupungilta pinkka CV-printtejä kainalossa.

…Jee, kuulen heränneen kämppiksen askelia yläkerrasta. Oon tässä vahingossa valvonut koko yön ja oisin tarvinnu mikrouunia, mutten viittiny hääriä keittiössä yöpalaa kun olisin herättänyt huushollin… Nyt voi lämmittää keittoo!

Nykyisinpähän olen siis yksi viidestä meidänluokkalaisesta, jotka pyörittävät LDC:tä, ja päätimme aikaisempien vuosikurssien viitoittamaan tapaan järjestää elävänmallinpiirustusta myös kesällä. Ne sessiot alkavat vasta kesäkuun alussa jotta kaikki saisivat vähintään kuukauden aivan rehellistä lomaa (vaikka kesäpiirustelu tietenkin on vapaaehtoista), mutta mallit päätettiin buukata jo tällä viikolla. Mallien saanti piti nimittäin varmistaa ennen kuin kesäsessioita pystyttiin kuuluttamaan ja opiskelijoille mainostamaan, ja mitä aikaisemmin tiedottaminen aloitetaan, sitä paremmat mahdollisuudet saada kävijöitä. Piirtäjiä ei kesäisin käy yhtä paljon kuin kouluvuoden aikana, mutta malleille täytyy luonnollisesti maksaa saman verran palkkaa kuin aina ennenkin, joten on tasapainoilua pysyykö LDC:n kassa kesällä plussan puolella.

Ja sitten tämän viikon vähemmän vaikuttavaan (kotimaassa blogia lukeville näet) animaatiouutiseen: Vancity -teatterissa (siinä ihanassa) esitetään tässä kuussa pari kiinnostavaa animaatioelokuvaa, kiintoisimpana kaikista Sita Sings the Blues. Itsenäisen Sita -leffan syntytarina (josta on kirjoitettu suht runsaasti animaatioblogeissa) on inspiroiva, ja monituisilla tekniikoilla toteutettu yhden hengen hengentuote voitti parhaan elokuvan palkinnon Annecyn animaatiofestivaaleilla 2008. Ymmärtääkseni sitä voi edelleen katsoa ilmaiseksi netissä, mutta itse en ole vielä tullut katsoneeksi vaikka kuulin tästä elävöittävästä animaattorin/tarinankertojan työvoitosta juuri nettijulkaisun alkaessa. Kyllä tätäkin huonompi syy kelpaisi uuteen vierailuun Vancity -teatteriin.

Ja Patrick O’Brianin The Nutmeg of Consolation taitaa olla A-M -sarjan tähän mennessä täydellisin kirja, juu.

Sukulaiset, lupaan ettei seuraavan blogimerkinnän välille jää näin ammottavaa taukoa. Olisin voinut jatkaa tämän merkinnän kirjoittamista huomenna ja tehdä siitä jättipitkän — tiedän että jatkan kuitenkin ihan samoista aiheista jauhamista — mutta päätin antaa armoa…

Portfolio harjoittelupaikkaa varten askarruttaa ja stressaakin jo, vaikka sen kokoamiselle on aikaa pari viikkoa. Don sanoi että Studio B:n väki on harjoitteluportfolioissa eniten hahmosuunnittelun ja poseerauksien perään, mikä on huono juttu sikäli että hahmosuunnittelu ei oo mun vahvuus, mutta hyvä juttu sikäli että poseeraukset (heti elävänmallinpiirtämisen jälkeen, tarkoitan) ON. Ikävä kyllä el.mal.piirustukseen ne ei kiinnitä kuulemma paljonkaan huomiota. Toisaalta, Don myös sanoi että kaikkein parasta olisi saada animointitaidot näkymään portfoliossa (jo ennen silmäystäkään näytevideoon), ja omalla kohdallani siihen tuskin olisi parempaa välinettä kuin croqit. Ehkä laitan yhteensopivia croqeja eräänlaisena kuvasarjana portfolion sivujen alareunaan… En vielä yhtään tiedä. Kehittelyä vaan.

Toinen melko hyvä juttu on, että saatan saada ihan mukiinmenevän layoutinkin portfolioon, sillä se, jota juuri nyt tunneille työstän, on alkanut innostaa mua — parempi myöhään kuin ei milloinkaan — ja vaikka se ei ole läheskään yhtä hieno kuin muiden meidänluokkalaisten leiskat, mulle se on kyllä huomattavaa edistystä. Siis perspektiivisäännöt ei huoleta mua yhtään — olis ihme jos en niitä tajuaisi ottaen huomioon että perspektiivi opetettiin jo kuviskoulussa kun olin (muistaakseni?) alle kymmenvuotias, enkä olis päässy Capilanoonkaan ilman sitä tietoa — mutta jos layoutin aihe ei mua kiinnosta, sen piirtäminen on melkoista piinaa. Ja kun mulla ei ole hajuakaan siitä, millaisille hahmoille tai millaiseen tarinaan tän layoutin olisi tarkoitus tulla, niin on vaikeaa loihtia siihen inspiraatiota. Kun meriasiat nyt kuitenkin tällä hetkellä nappaa, niin sataman irvikuvaa piirtelen, enkä ole ihan yhtä tuskissani kuin aikaisemmin layoutläksyjen kanssa.

Anteeks kun kirjoitan pelkästään koulusta; asia on vaan niin, että mun elämä on tän viikon ollut aivan pelkkää koulua. Tällä viikolla sain käsistäni hirmu työlään animointitehtävän, sen kahden hahmon dialogin. Valvottuja öitä ja liikaa muiden tuntien laiminlyöntiä, ottaen huomioon miten viimeistelemätön lopputulos oli…
Mutta tosi hyvä arvosana nelijalkaistehtävänannosta piristi jonkin verran. Jos siistin sitä hiukan ja teen toimeksiannon ulkopuolista työtä eli inbetweenejä (onneks niitä ei ole paljon sillä animoin Jolly Jumperin hyvin pakkomielteisesti jättämättä kuvitteelliselle inbetweenerille paljonkaan töitä), pätkä näyttää loisteliaalta demovideollani. Jollyn kasvonpiirteitä minulla ei ikävä kyllä ole aikaa lisätä.

2-hahmodialogivideoiden katsominen torstaina oli hulvatonta, ja torstaina saatiin myös tämän lukuvuoden viimeinen animointitehtävänanto. Koulu loppuu jo huhtikuun puolivälissä! Äääk että aika rientää! 😦 Mua oikeesti harmittaa että koulu loppuu kesäksi, ja että mulla on enää yksi lukuvuosi jäljellä tässä koulussa ja tässä seurassa. Huooookaus.
Kevään vika tehtävä kuitenkin on jälleen jotain superia. Siinä on käytettävä taas jotain olemassaolevaa hahmoa — Don ”suositteli vahvasti” Stitchiä tai jotain Stitchin tyylistä, toisin sanoen pienehköä, normaalirakenteista/kiinnostavarakenteista (ei jotain muumia tai kananmunaa) ja liikkeissään dynaamista. Se joka ei keksi muuta hahmoa jonka Don hyväksyy, käyttäköön Stitchiä.

Tehtävän varsinainen toiminta ei ollut liian tiukasti määriteltyä. Hahmoa pistää (tai nipistää, tai puraisee, tai ampuu, tai pussaa tai muuten häiriköi) jokin pieni lentävä olio; hahmo hyppää ilmaan; sitten, lentävää kiusankappaletta huitoen, hahmo pakenee kuvasta. Oltava koomista ja tempo on erityisen tärkeää. Koko homma kestää n. kuusi sekuntia, mutta piirrosten on oltava viimeisteltyjä. Kohtaukselle on valittava nopeatempoinen taustamusiikki kokonaan ennen animoinnin aloittamista, ja musiikin olisi tarkoitus inspiroida animaatiota.

Onneksi keksin hahmon heti samana päivänä (Stitch on ihan kiva muttei lähelläkään kärkisijoja jos on mahdollisuus valita melkein mikä tahansa hahmo animoitavaksi koko jäljellä olevan kevätlukukauden ajaksi): The Incredibles (Ihmeperhe) -leffan Edna Mode. Jeeeee mahhtavaaa! Tästä tulee niiiin mukava tehtävä! Musiikki-ideoita mulla oli aluksi ihan liikaa, mutta kavensin niitä yritykseksi löytää jotain, joka sisältäisi vaskipuhaltimia ja olisi Incredibles-soundtrackin tyyliin dramaattisen svengaavaa. Olen aina ihaillut sitä, kuinka vapaa, herkullisen tarkka mutta notkea (kuin mestarivoimistelija) ja ilmaisuvoimainen/tulkitseva niinkin vaskipuhallinpainotteinen soundtrack osaa olla. Säveltäjäähän (Michael Giacchino) siitä on tietenkin kiittäminen. Tällä hetkellä kallistun animaationi musavalinnassa Leonard Bernsteinin suuntaan (Candide :n ripeimmät hetket tarjoavat hengeltään ja sävellyshetkeltään mun mielestä sopivaa säestystä lyhyelle Incredibles -tribuutilleni.)

Incredibles-soundtrackista puheen ollen, se on mun suosikki Pixar-soundtrackeista — kyllä, tykkään siitä jopa enemmän kuin Giacchinon Oscar-palkitusta Ratatouille -scoresta… Niin siis tota muistatteko kun kehuin Sarah Vowellin Assassination Vacation -kirjan äänikirjaversiota ja etenkin sen musiikkia? Giacchino sävelsi sen 😀 Tämä tapahtui sen jälkeen kun Sarah Vowell oli näytellyt Violetin (Suomessa Ilonan) roolin The Incrediblesissä, tietysti. Kivaa eiks? Haluatteko tietää millaista on olla minä? Päivästä toiseen tällainen trivia pitää pääni kiireisenä sen sijaan että miettisin tärkeitä elämänvalintoja.

No eiääh. Kyllä mä mietin ihan vähän syvällisempiäkin juttuja. Ne vain sattuvat kuulostamaan sitä tyhmemmiltä mitä kauemmin niitä yrittää pukea sanoiksi JA sitä paitsi liittyvät liian usein elokuviin. Kai mä yhden voisin koettaa:
[SPOILERIIIII!!!]

Katsoin taas kerran Master and Commander…ia juuri tänään ja tajusin että Calamy varmaan tappoi ensimmäistä kertaa omin käsin ihmisen (tai useamman) juuri hiukan ennen omaa kuolemaansa.

Uskoikohan Calamy Jumalaan ja taivaaseen? Uskoiko Calamy kuolemansa hetkellä joutuvansa helvettiin tapettuaan juuri vihollisen? Avasiko taistelu hänen silmänsä kenties jollekin muulle, maallisemmalle velvollisuudelle (vakaumukselle että jokainen laivassa suojelee jokaista laivassa viimeiseen hengenvetoon asti), vai oliko Calamyllä tämä velvollisuus sydämessään heti merille lähdöstään saakka? Osasiko hän suorastaan odottaa sitä? Kuinka paljon hän tiesi todennäköisestä kohtalostaan/suunnitelmistaan? Halusin aloittaa elokuvan uudestaan alusta, ja katsoa jokaisen Calamyn kohtauksen sillä silmällä mikä hänen henkilökohtaista velvollisuudentuntoaan ajoi, toisin sanoen mitä hänen filosofiallaan varustettu ihminen mahtaisi ajatella henkensä antamisesta sekä toisen hengen ottamisesta. Keskenkasvuisen kuolema on epäreilu, ja elokuvakerronta ohjastaa reaktioitamme katsojina, mutta niiskutamme Calamylle kun heti hänen vieressään on läjä aivan yhtä epäreilusti kuolleita, niin maanmiehiä kuin vihollisiakin. Olisi muuten varmasti kiinnostavaa nähdä koko elokuva ranskalaisten näkökulmasta kerrottuna, ranskalaiset päähenkilöinä — leffan loppu olisi hyvin mahdollisesti tasan yhtä villitsevä ja hienovaraisen huvittava.
Voisin listata kysymyksiäni muutaman kappaleen verran. Rakastan tätä elokuvaa eivätkä sen avaamat ajatushanat oikeasti ole yhtään niin masentavia kuin miltä juuri kirjoittamani saattaa kuulostaa. Se vaan antaa joka katsomiskerralla jotain uusia makuja, uusia suhteita ja uusia yksityiskohtia nautittavaksi. Uusia kysymyksiä, melko vähän vastauksia.

(Jotain täydennystä löytyy sentään kirjasarjasta. Mutta ei nimenomaan Calamyn suhteen. Sitä paitsi lukeminen herättää oman liudan kysymyksiä.)

[Nyk. huom: Anteeksi sekä TAKAUTUVASTA että liian tiivistetystä kirjoittamisesta. Kiirettä pitää.]

Maanantaista: kävin keskustassa kattoon WALL-E:n, koska se ei pyöri enää P-Vancouverissa. Visuaalisesti (eli designin kannalta — käsittämättömän vaativa mutta yli odotusten onnistunut suunnittelu-urakka, kaikki ne robotit, logot, alukset, maisemat… PÄÄSSÄ PYÖRII) mahdollisesti kaikkein vaikuttavin tuotos Pixarilta tähän mennessä, mikä jo itsessään tekee WALL-E:sta Tapauksen, mutta juonen ja hahmojen puolesta ”vain” erittäin hyvä — ei loistava. Puhun nyt kuitenkin Pixarin mittapuusta. Normaalien elokuvien mittapuulla se ON loistava, erityisesti tarinankerronnaltaan: ensimmäinen puolisko esitysajasta on lähestulkoon mykkäelokuvaa, ja mestarillista sellaista. En arvannut että Pixar-elokuvat pystyisivät monien hyvien vuosien jälkeen vielä näinkin suuresti yllättämään minut, mutta tällä vuosikymmenellä kokonaisen pitkän elokuvan dialogin karsiminen puoleen on niin haastava ja innostava päätös (sekä katsojana että animaatio-wannabenä), että Pixariin kohdistuvat odotukseni ovat jälleen kerran uudistuneet. Rima on tietysti noussut kaikille WALL-Ea seuraaville animaatioille.

Näin matkallani keskustaan Lonsdalen satamassa kaksi tyttöä sieltä ulk.maal.orientaatiosta, Lenan ja Tomokon, ja me sovittiin että voitais joku päivä mennä leffaan, ja vaihdettiin meiliosoitteita (kun en ole vielä hankkinut kännykkäliittymää), ihan tuosta vaan. Tänä iltana Lena meilas mulle että voitais lähtee käymään jossain torstaina. En tosiaankaan odottanut että löytäsin ”tuttuja” näin pian! Tarkoitan että kyllähän mulla sellainen päätös oli että yritän tehdä tutustumisia, mutta olin kyllä sallinut itselleni paljon löysemmän aikarajan kuin heti ensimmäisen VIIKON. 🙂 Olen melkein ylpeä itsestäni.

Kun tulin kotiin, meidän talon edessä tepasteli musta kissa, jolla oli puolikas häntä ja kaulassa vaaleanpunainen panta. Heti minut nähdessään se syöksyi jalkoihini kiehnäämään ja puski päätään kättäni vasten, ja käyttäytyi kuin olisi ollut paras kaverini aina!

Mutta se on surullista kyllä heitteillä. Alakerran asukkaat vaihtuivat, mutta vanhat asukkaat ”eivät millään saaneet kissaansa suostumaan lähtemään mukaansa”, kuulin Ninalta. (Superluuserimaista käytöstä jättää KOTIKISSA taakse vaikka se ei ymmärtäisikään haluta lähteä!) Eikä vuokraisäntäväki voi ottaa kissaa koska sen heidän poikansa koira käy täällä vähän väliä. Surkea juttu. Peter on antanut kissalle tähän mennessä ruokaa, mutta kuten sanottu he eivät halua ottaa kotikissaa. En tiedä mahtaisiko alakerran uudet asukkaat ottaa kissan huolehtiakseen… Tuntuu vähän epätodennäköiseltä.

* * *

Tänään oli sitten ensimmäinen koulupäivä. Animaatio-opiskelijoiden oli tarkoitus tavata klo 12 ”ekan vuosikurssin animaatioluokassa”, samassa jossa meidän tunnit oli kesäkurssilla, mutta vain puolet luokasta ilmaantui. Animaatio-ohjelman pääopettaja, Don, uskoi että poissaolevat olivat menneet Capilanon yleiseen orientaatioon animaatiotapaamisen sijaan; koulu oli antanut vähän vaikeaselkoisemman kaavan kautta tiedot niistä opinto-ohjelmista, joiden opiskelijoiden ei tarvinnut osallistua yhteiseen orientaatioon (yksi niistä animaatio) — ja vain ne, jotka seuraavat luokan blogia ja sähköpostia, olivat varmasti saaneet tiedon keskipäivän tapaamisesta. Mutta puuttuvat todennäköisesti saapuisivat kello yhden elävänmallinkurssille.

Don kiepautti meidät katsomassa kakkosvuosikurssin luokkaa, digianimaatio-opiskelijoiden luokkaa ja tietokonehuonetta — joka oli se sama missä meillä oli Flash-osuus kesällä, mutta melkein kaikkiin koneisiin oli asennettu uutuuttaan hohtavat Cintic-piirustusscreenit! Ne eivät ole kuten Wacom-tabletit (joissa piirretään hiirimattomaiselle tabletille), vaan screeneille piirretään suoraan elektronisella kynällä. Cintic on siis vielä kirjaimellisemmin ”elektroninen kanvas” kuin Wacom-tabletti. Screenejä saattoi myös kallistaa melkein mihin tahansa itse haluamaansa kulmaan, piirustuspöydän tapaan.
Me ei tehty mitään sellaista kierrosta että esittäydyttäisiin toisillemme, mutta juttelin kyllä muutamankin uuden luokkakaverin kanssa jotka muistin joko ulkomaalaisorientaatiosta tai netistä. Ne muutamat vaikuttivat hyviltä tyypeiltä, ja muista en sitten vielä oikein tiedäkään. *|

…Elävänmallinpiirustuksen alettua ei nimittäin ollut kamalasti aikaa jutustella. Menimme luokkaan yhdeksi, ja totisesti, siellä oli loput vuosikurssistamme jo aloittelemassa. Myös Tim, joka oli viime vuonna kesäkurssilla kanssani. Piirustusluokassa oli istuimet joita kutsuttiin nimellä ”donkey” — en jaksa selittää miltä ne näytti, otan kuvan joskus. Sellasia pieniä penkkejä joiden päällä istuttiin hajareisin, ja paperialustaa pidettiin sylissä. Opemme Moh(ammad) antoi itsestään aika tiukan vaikutelman, mutta tietenkin erittäin ammattitaitoisen. Soundbite kyseiseltä maahanmuuttajalta: ”Kanadalaiset tapaavat usein aloittaa kritiikin antamisen sanomalla Tuo on hyvä, mutta. Minä taas yritän parhaani mukaan antaa kritiikkiä, josta on teille todellista hyötyä. Jos piirustuksenne ei ole hyvä, en sano niin. Sanon Tuo on huono. Mutta.

Moh piti miniluennon siitä mistä nopean elävänmallinluonnoksen tekeminen kannattaa aloittaa, kävi pikapikaa läpi kurssisuunnitelman, määräsi meille kirjan Drawing on the Right Side of the Brain joko kirjastosta lainattavaksi tai ostettavaksi, ja antoi siitä kaksi ensimmäistä lukua kotiläksyksi. Jokaviikkoiseksi kotiläksyksi tulee myös vähintään kolme tuntia el.mal.piirustusta omalla ajalla. (Ensi viikosta lähtien sen voi täyttää animaatio-opiskelijoiden ”Life Drawing Clubissa”, jota pyörittävät toisen vuosikurssin opiskelijat. Tällä viikolla täytyy kuitenkin vielä turvautua salapiirtämiseen kaupungilla tai johonkin muuhun elävänmallinkurssiin keskustassa…) Sitten piirrettiin kolme tuntia putkeen croqeja (vain pari viiden minuutin taukoa välissä), mikä oli kyllä siinä mielessä hyvä että piirustuskäsi vetreytyi, mutta vaikka kynänsuhistelu johtikin motorisella toistuvuudellaan lähes transsiin enkä ajatellut muuta kuin piirtämistä, vaihtelevat asennot vaativat minulta niin herkeämätöntä tarkkaavaisuutta, että olin rättiväsynyt tunnin jälkeen.

Minä ja Young Hee (jonka olin tavannut kans.väl.orientaatiossa) kävimme kirjastossa lainaamassa ”Right Side”t. Koulun kirjasto on kiva.

Isoo telkkaria on ikävä. Mulla on omassa huoneessa telkku, mutta sen ruutu on pienempi kuin läppärissäni, ja mut on viimeisen vuoden aikana hemmoteltu niin pilalle etten oikein jaksa sitä katsoa.

*| Koetan hoitaa tän ”oikee nimi eikä luokkakaverini osaa lukea mitä täällä heistä kirjoitan” -pähkinän siten, että yritän olla kertomatta heistä mitään sen kummempaa mitä he eivät ole itse esim. blogeissaan kertoneet (onhan nekin blogit joka tapauksessa koko maailman luettavissa) ja sanomatta mitään mitä en voisi sanoa heille itselleenkin kasvotusten.

(^Ohhoh, määhän kuulostan melkein ku Julmahuvin säämieheltä…)

Nopeaa toimintaa. Kipaisinkin Pixar: 20 Years of Animation -näyttelyssä heti torstai-iltapäivänä, päivää viime kirjoitukseni jälkeen, koska sattui osumaan ilmainen kyyti Helsinkiin niin sopivasti kohdalle. Tulin sieltä samana iltana pois joten käyntini sisälsi vain kirjakauppakäynnin ja näyttelyn.

Minulla on kova lukukuume, joten osittain siitä syystä en juuri nyt jaksa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisesti kuin tavallista, mutta se tuskin on suuri menetys — näyttelyn kuvaushan kertoo jo aika riittävästi mitä kävijän on lupa odottaa. Esillä on konseptitaidetta, ja kaikki asiaan jotenkuten tutustuneet tietävät, kuinka ihanaa se parhaimmillaan on.
Monimuotoisten luonnosten, piirrosten, maalausten ja storyboardien lisäksi saa tietenkin ihastella esimerkiksi Pixarin lyhytfilmejä (ei kuitenkaan aivan kaikkia), mallinnusnukkeja, videohaastatteluja sekä elämyksellistä lyhytelokuvaa ”Artscape” (”Taidemaisema”), joka on eräänlainen animatic mutta konseptitaiteesta koostuva [Huom. Animatic on storyboardeista filmattu elokuvan visuaalinen luonnos, jossa on alustavat äänet mukana. Animatic tehdään monia muitakin elokuvia kuin animaatioita varten.], niin että sen katsominen oli kuin olisi astunut sisään kuvakirjan sivuille. Artscape pyöri erittäin leveällä screenillä pimennetyssä huoneessa, ääniefektit olivat tunnelmallisia ja sitä sai katsoa valtavissa Fatboy -säkkituoleissa rentoutuen. Se taisi olla yksi suosikkikohteistani näyttelyssä, Monsters, Inc.– ja The Incredibles -osastojen lisäksi. Tai eihän niitä suosikkeja voi valita, kaikki teokset olivat upeita — pidin noista eniten vain sen vuoksi että ne ovat elokuvina minulle hieman muita tärkeämpiä.

Pixarin uusimmista elokuvista, Ratatouillesta ja kesällä ensi-iltansa saavasta WALL-Esta oli esillä vähemmän taidetta kuin etukäteen toivoin. Ratatouillen kohdalla se oli pikkuruinen pettymys, mutta jos tämä kiertävä näyttely on koottu jo varmaan kaksi vuotta sitten, asia on ymmärrettävä.

Aion ehdottomasti käydä näyttelyssä uudestaan. Minunlaisilleni ihmisille se on tietysti jo itsessään aivan käypä matkan tarkoitus, mutta jos tavallinen ihminen sattuu muutenkin olemaan menossa Helsinkiin ei hänelläkään voi olla hyvää syytä jättää näyttelyyn menemättä. Kolme tuntia hujahti ohi kuin huomaamatta!

Myös kirjakauppakäyntini oli ilo. Good Fellowsiin en ehtinyt, mutta Stockmannin liepeillä sijaitsevasta Akateemisesta kirjakaupasta (jonka tunnelma ja valikoimat ovat viehättävät ja lähes aina osa Helsinginreissujani) ostin parin Aubrey-Maturinin (jatkoa, jatkoa, jatkoa… pakko päästä lukemaan jatkoa…) lisäksi kirjan, joka oli ollut tähtäimessäni edellisestä käynnistä lähtien. Epäilemättä hienoin tänä nuorena vuonna hankkimani kirja.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Jean-Baptiste de Panafieu & Patrick Gries:
Evolution in Action

— Natural History through Spectacular Skeletons

Kuvat © Éditions Xavier Barral
Hirrrmu iso ja upea valokuvapainotteinen kirja, jonka aiheena ovat selkärangallisten eläinten (siis harvakseltaan myös ihmisten) luurangot sekä niiden lukuisat yhteneväisyydet. Teksti, vaikkakin suhteellisen kiintoisaa eikä liian pitkäveteistä, jää tarkoituksella toissijaiseksi. Edustettuna on mieletön määrä eläimiä, ja mustavalkovalokuvat ovat kauniita ja tarkkoja, mutta kirjan suurin valtti on se, että luurangot on kuvattu kokonaisina ja realistisissa asennoissa — jopa ”liikkeessä”, eli aseteltuina esim. juoksuasentoon tai loikkaamaan. Aivan kuin niillä edelleen olisi sisuskalut ja iho, turkki, suomut tai sulat. Luurankoratsastaja laukkaavan luurankohevosen selässä on vasta alkua: saalistavat kissaeläimet, notkeat kädelliset, lentäväiset sekä hyvin säilyneitä hampaitaan esittelevät krokotiilit saavat ällistyttävässä uskottavuudessaan leuan loksahtamaan. Kuvien luurankoja, kuten tätäkin entistä simpanssinpoikasta, on vaikeaa olla pitämättä elävinä.

(Anteeksi heijastus alavasemmalla, kokonaan minun syytäni.)
EiA lietsoo piirustusintoa. Täytteidemme rakenteellisen samankaltaisuuden pänttääminen auttanee eläinten hahmottamisessa.
Kirja oli kalliinpuoleinen kuten kuvakirjat yleensä, mutta silti, vaikka kaikki kirjaostokseni ovat tietenkin minulle elintärkeitä, tästä voin kerrankin sanoa että lähes välttämätön muillekin. Jos eläimet kiinnostavat hiukankaan. Piirtämisen tai luurankojen kiinnostaessa sitäkin parempi.

Arkisto